Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Nukkuvan tiikerin herätysoperaatio

sleeping_tiger-pilcher_rosamunde-21250586-1846446348-frntlKesämökiltä löytyi brittiläisen Rosamunde Pilcherin 60-70-luvun romanttista klassikkokamaa, josta valitsin edustuskappaleeksi vuonna 1967 julkaistun niteen Sleeping Tiger. Pilcherin (s.1924) kirjailijanura alkoi Mills and Boon-sisällöntuottajana pseudonymilla Jane Fraser; Mills and Boon on Suomessa perinteisesti tunnettu Harlekiini-sarjana, joka on globaalin firman kanadalainen nimi. Pilcher alkoi kuitenkin julkaista omalla nimellään 1950-luvun lopussa ja koki kirjailijanurallaan yllättävän nousujohdanteen vanhoilla päivillään The Shell Seekers-romaanin (1988) julkaisun jälkeen. Suuri osa hänen teoksistaan sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Cornwalliin. Erityistä suosiota teokset ovat saaneet Saksassa, josta matkustaa vuosittain turistiryppäitä etsimään teosten alkuperäisiä paikkoja ja tunnelmaa.

Jos oikein ymmärsin, romaanissa matkustetaan Ibizalle ennen kuin Ibizasta tuli kuuma turistikohde. Pilcher viittaa saareen nimeltä San Antonio, jota en löydä Espanjan kartalta, mutta Ibizalla on sen niminen kaupunki ja muutenkin maantieteelliset koordinaatit matchaavat. Tässä lennetään Barcelonan kautta hyvin takapajuiseen paikkaan, jossa paikalliset elävät täysin perinteeseen ja turpeeseen sidottua elämää. Espanjalaiset hahmot ovat villejä karikatyyrejä, väkivaltaisia riidanhaastajia, moraalinvartijota tai niin lyhytsäärisiä taloudenhoitajia, ettei heidän lattiaa kuuratessaan tarvitse edes polvistua  -siis sopivia statisteja urbaanien brittien ”ulkomailla” tapahtuvaan draamaan. Saaren köyhyyttä, elämäntavan hitautta ja paikallisten asukkien yksinkertaisuutta korostetaan melkein siihen pisteeseen asti, että heistä tulee jaloja villejä. Klassista orientalismia, vaikka Pilcher ei tarinassaan uppoudukaan kylän elämän mikroskooppiseen analyysiin samalla intensiteetillä kuin esimerkiksi E.M.Forster uppoutuu kuvatessaan toscanalaista tavallista kansaa teoksessa A Room with a View. Kaunokirjallisuuden ja viihteen ero on ilmiselvä. Espanja tuntuu tässä kulissilta, joka on pystytetty brittejä varten. Forsterin Italiassa, vaikkakin kuvattuna brittiläisten nurkkapatrioottien silmin, oli kuitenkin roppakaupalla autenttisen oloisia elementtejä.

Päähenkilö Selina olettaa olevansa orpo, kunnes hänen sulhasensa Rodney epätoivoisessa ”sivistysmissiossaan” tunkee naisen käteen Espanjan kaukaisesta saaresta kertovan matkakirjan. Rodneyn kun on vaikea kuvitella olevansa naimisissa naisen kanssa, joka lukee enimmäkseen naistenlehtiä – mitä nyt illallispöytäkeskusteluistakaan tulisi? Selinaa kirja pitkästyttää kuten kaikki sulhasensa pakkosyöttämät opukset. Vasta huomatessaan kirjailijan kuvan teoksen takakannessa hän pysähtyy. Kirjailija muistuttaa salaperäistä miestä, josta Selinalla on kuva pöytälaatikossaan – miestä, jonka oletetaan kuolleen Ranskassa toisessa maailmansodassa. Kuvan nähtyään Selinassa herää toivo isän henkiinjäämisestä. Hän saa pakkomielteen seurata intuitiotaan saarelle, jossa hänelle tuntematon kirjailija George Dyer asuu. Arkijärkevä sulhanen Rodney pitää morsiamensa spontaaniutta haihatteluna peläten myös tulevien perintörahojensa häviämistä nälkätaiteilijan elatukseen. Nukkuvaa tiikeriä ei kannata herättää, on sulhasen neuvo nuorikolleen, mutta ensimmäistä kertaa nuorikko ei tottele.

Teos on nykypäivän näkökulmasta humoristinen ajankuva 1960-luvun käsityksistä avioliitosta, sukupuolten välisistä suhteista ja naisen oikeudesta olla yksilö. Nuoren naisen matkustaminen yksin on edelleen ainakin Lontoon keskiluokkaisissa piireissä hieman kyseenalaista, vaikka tällä olisi omaa varallisuutta. Tässä Selina ei lähde hedonistiselle huvimatkalle, vaan kunniallisesti isää etsimään. Matkalla sattuu kuitenkin niin paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä, että hänen siveellisyytensä joutuu koetukselle. Asuminen tuntemattoman miehen pienessä huvilassa tämän nukkuessa viereisessä huoneessa on jo vakavaa kohtalon uhmaa, josta kokematon sankaritar vielä jää kiinni rysän päältä. Tässä on klassinen ”damsel in distress”-asetelma, joka ratkaistaan varsin konventionaalisin asein. Päähenkilöhän olisi voinut kohdata kaukaisella saarellaan tajuntaa laajentavia aineita tai seksuaalista vapautumista, mutta sen sijaan hän kohtaakin uuden kosijan. Olen ymmärtänyt, että joillekin tuon ajan tytöille matkustaminen oli vapautumisen väline, mutta Pilcher selkeästi suuntaa proosansa niille, jotka mieluummin pysyvät kotona halaamassa kuumavesipullojaan ja koristelemassa kapioarkkujaan.

Teoksen juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, päähenkilö tarpeeksi yksinkertainen ollakseen Harlekiini-sankaritar ja miehetkin karikatyyrisen tyhmiä, mukaan lukien mystinen kirjailija. Kielellisesti teos ei ole toivoton; Pilcherin ilmaisu on tiivistä ja pursuaa hauskoja kielikuvia, kuten ”You’re not a green as you’re cabbage-looking.” Tahallinen komiikka teoksessa liittyy ulkomailla asuvien brittityhjäntoimittajien elämäntapaan ja sen hentoon kritiikkiin: kuvattu matkakirjailijahan on klassinen vätys, joka on tehnyt mitään tekemättömyydestä todellisen taidelajin. Miehen älykkäämpi amerikkalainen naisystävä esittelee tälle käsitteen kirjoitusjumi, josta hän ei edes tiedä kärsivänsä. Lyhytjalkainen Juanita toimittaa herkkukoreja miehen huvipurrelle milloin minkin heitukan viihdyttämiseksi. Mieluummin kuin työstäisi seuraavaa mitään tekemättömyydestä kertovaa teostaan mies selvästi kuitenkin eläisi rikkaan perijättären tai lesken varoilla.

Romaani viihdytti tunkkaisine ennakko-oletuksineen ja matkakuvauksineen ajalta, jolloin lentomatkailu oli vielä suuri seikkailu ja jolloin ulkomaalaisuuteen liittyi aina jotain syvästi epäilyttävää. Jos pidät Sydämen asialla-sarjasta, pidät varmasti Pilcheristä. Nykylukijoissa teos varmaan tyydyttää kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin – huomaan nimittäin, että teoksesta on otettu lukuisia uusintapainoksia eli se ei ole unohdettu aarre. Jonkun rouvan myöhemmän Britanniaan sijoittuvan teoksen voisin itsekin vielä tsekata, sillä olen ymmärtänyt, etteivät kaikki hänen teoksensa ole läpikotaisin romantillisia, vaan osa liittyy mm. työväenluokkaisten naisten sotamuistoihin.

 

Nomadismi: elitismiä vai tervettä järkeä?

Kannisto nomaditPäivi Kanniston tietokirja Elämäni nomadina (2012, Atena) tuli luokseni kirjailijan nuoruudenystävän kautta. Kannisto on Tampereella syntynyt kosmopoliitti ja Tampereen yliopiston kasvatti, joka jätti nousujohdanteisen uraputkensa businesskonsulttina vuonna 2005 ja ryhtyi maailmaa kiertäväksi nomadiksi. Kannisto on aviomiehensä Santerin kanssa kirjoittanut paljon (erityyppisiä tekstejä) ja tehnyt myös lyhytelokuvia reissuistaan ja elämäntavastaan. Pariskunnan tämänhetkistä blogia voi seurata osoitteessa:

http://www.2globalnomads.info/

Teos on akateemisella tyylillä kirjoitettu, mutta ei ole perinteistä tutkimusta, sillä siitä puuttuvat metodologia, tarkat tutkimuskysymykset ja lähdeviitteet. Kansantajuiseksi tietokirjaksi se on kuitenkin filosofisesti ja historiallisesti järeä, ja miellyttää siksi ehkä enemmän teoreettisemmin maailmaan suhtautuvaa kuin käytännön matkavinkkejä etsivää. Se ei ole matkaopas, vaan puheenvuoro elämäntavasta, johon emme kaikki ole tutustuneet.

Pidin Kanniston kirjoitustyylistä ja löysin siitä sielunkumppanuutta, sillä olen itsekin harhaillut jo ainakin vuosikymmenen akateemisen ja luovan kirjoittamisen välillä. Kannisto ei pahemmin kokeile  kielen tasolla, mutta antaa lukijalleen filosofisia pähkinöitä purtavaksi: miksi lykkäämme onnellisuutta? Miksi pohjoismaisessa yhteiskunnassa keskitytään vanhuuden ennakointiin? Kuinka voisimme aloittaa intuition kuuntelemisen? Mitä hyötyä on eksymisestä? Mitä tapahtuu, kun ihminen riisuu yltään yhteiskunnan asettaman kiltteyden kaavun?

Kannisto käy kirjassa läpi löytöretkeilijöiden elämäkertoja ja länsimaisen matkakirjallisuuden klassikkoja aina Marco Polosta Bruce Chatwiniin. Olisin odottanut kriittisempää otetta kolonialismiin historiallisena ilmiönä – Kannisto on tietoinen postkoloniaalisesta kritiikistä, mutta pitää samalla Arabian Lauria ja Richard Burtonia tietynlaisina sankareinaan, pystyiväthän he kulkemaan ympäri muslimimaailmaa natiiveiksi pukeutuneina. Homoeroottiseen kuvastoon viitataan, mutta sen orientalistisiin sivuvaikutuksiin ei päästä pintaa pidemmälle. Naispuolisia matkakirjallisuuden klassikkoja ei käsitellä lainkaan, mikä on outoa, sillä Kannisto tämän päivän esimerkeissään pyrkii sukupuolisensitiivisyyteen ja miesten ja naisten roolien kriittiseen tarkasteluun. Ei-akateemisen tai kirjallisuushistoriasta vähemmän kiinnostuneen lukijan näkökulmasta viittauksia matkakirjallisuuden historiaan on varmasti liikaa. Itse olen lukenut orientalistisista kuvastoista työkseni kymmenisen vuotta, enkä siksi varsinaisesti oppinut uutta, mutta virkistin muistiani ja sain muutaman uuden lukuvinkin, eli tämä matka omaan akateemiseen menneisyyteeni ei ollut turha.

Nomadien haastattelupätkät olivat valaisevia ja niitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ihastuin erityisesti yksin  matkustaviin naisiin, amerikkalaisiin Suzaniin ja Ritaan, ja  venäläiseen pariskuntaan Mariaan ja Ajayhin, jotka olivat jättäneet synnyinmaansa rasismin vuoksi (puoliksi intialainen Ajay koki ulkona liikkumisen Moskovan lähiöissä liian tukalaksi). Suurin osa haastatelluista esiintyy omilla nimillään ja heidän matkablogeihinsa on kirjan lopussa linkit – ratkaisu, mitä kunnioitan, sillä näin heidän osallistumisensa kirjan tekoon ei jää pelkkien ”puhuvien päiden” tasolle. Kirja tuntuu yhteisölliseltä projektilta, joka todennäköisesti hyödyttää osallistujia, ainakin lisääntyvien blogiklikkausten tasolla.

Onko oravanpyörästä hyppääminen sitten elitististä hörhöilyä vaiko ekoteko? Sanoisin, että molempia. Tämän kirjan haastatelluista, toisin kuin Mari Korpelan väitöskirjassa More Vibes in India (2009 ), suurin osa ei käyttänyt häikäilemättä hyväkseen lähtömaidensa sosiaaliturvaa rahoittaakseen matkailuaan kehitysmaissa, vaan he tekivät töitä matkojensa varsilla, hanttihommia, etätöitä tai lyhyitä konsulttikeikkoja. Moni teki vapaaehtoistöitä, jotkut jopa elättivät itseään matkablogeillaan. Ainoa asia, joka minua nyppii tämän elämäntavan puolustajissa on moraalinen ylemmyys – sillä ihmiset, jotka mahdollisesti lentävät useita mannerten ylittäviä lentoja vuodessa eivät ole sen ekologisempia kuin me lusmut, jotka ostamme marketista lihaa muovivakuumissa. Moraalista ylemmyyttä ei esiintynyt kaikissa informanteissa, ja kirjailija itsekin paikoitellen pyristelee siitä eroon, paikoitellen jää sen vangiksi.

Kannisto argumentoi nyky-Suomen poliittisesta ilmapiiristä mielensäpahoittajien potentiaalisesta pahasta mielestä välittämättä. Sen verran ehdin muita blogiarvioita vilkaista, että tiedän kirjan aiheuttaneen pahaa verta monissa. Häntä syytetään erityisesti elitismistä ja naiiviudesta. Näillä ennakko-oletuksilla lähdin itsekin etsimään teoksesta tuohtumisen aiheita, mutta valitettavasti en pahoittanut mieltäni mistään teoksessa esitetystä mielipiteestä. Lisää esimerkkejä ja (itse)kritiikkiä olisin kaivannut, mutta mielestäni kirjoittaja on jo oikealla polulla. Kannisto ei ymmärrä persuja, suomalaisten tuotteiden eksklusiivisia kannattajia, kotona kyhnyttäjiä tai kalenteriorjuutta, ja pyrkii tietoisesti provosoimaan ja käännyttämään ihmisiä näistä aatteista eroon. Jos hän ei näin tekisi, teos olisi luultavasti tympeämpi ja pliisumpi. Teos ei pysty miellyttämään kaikkia, ja jos se saa joissain aikaan pitkiä tulenkatkuisia vastineita, se on paljon positiivisempaa palautetta kuin syvä hiljaisuus.

En luultavasti lähde pysyvästi maailmalle tämän kirjan innoittamana ainakaan siihen asti, kun toinenkin jälkikasvusta on saatu ”uunista ulos”, vaikka vaihtoehto houkutteleekin tässä ja nyt. Kannistojen pariskuntaa lähdössä auttoi hyvätuloisuus: he todennäköisesti pystyivät elämään pari-kolme vuotta omaisuuden myynnistä irronneilla rahoilla, kun taas itse lähtisin täysin varattomana. Jos joskus lähden, lähden todennäköisesti vähin äänin ja suunnitelmin. Mielestäni tämä kirja voi kuitenkin raivata näköaloja niillekin, jotka suunnittelevat lyhyempiä irtiottoja, esim. vuoden sapattivapaata rinkka selässä. Kaikkia teoksessa esitettyjä luopumisia ei tarvitse toteuttaa, mutta jos teos auttaa ihmisiä pohtimaan kriittisesti matkustamisiaan ja niiden tolkullisuutta, jo silloin se on saavuttanut jotain merkittävää.