Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Calabarin kaksosten kohtalosta

Teos: Donald McFarlan 1955. White Queen. The Story of Mary Slessor. Lutterworth Press

Otin kierrätyskorista kirjan skottilaisesta lähetyssaarnaaja Mary Slessorista, koska siinä oli mielestäni korni kansi. Valkoinen nainen mustat vauvat kainalossaan, äidillinen ote ja taustalla paikallisten tuijotus.

Mary Slessor (1848-1915) oli tavallisen työläisperheen tytär Dundeesta, ja hän kuuli skottien lähetystyöstä Länsi-Afrikan Calabarissa jo lapsena. Hän joutui töihin kutomoon teini-ikäisenä, ja oli pian vastuussa koko perheen elatuksesta isän kuoleman jälkeen. Tästä huolimatta hän haaveili matkustamisesta Afrikkaan, ja kävi ahkerasti lähetysilloissa, joissa kerrottiin lähetysasemien edistysaskeleista. Kun skottien suurin löytöretkeilijä Livingstone kuoli vuonna 1874, Mary sisuuntui ja päätti hakeutua presbyteerikirkon lähetyksen palvelukseen. Hän pääsi opettajankoulutukseen, ja vuonna 1876 hän seilasi unelmiensa kohteeseen Calabariin, missä kookospalmut huojuivat.

Slessor tunnetaan parhaiten kaksosvauvojen pelastajana, ja hän taisteli paikallisten heimojen tapaa vastaan, jonka mukaan kirotut kaksoset kuului jättää viidakkoon kuolemaan. Hänen orpokodissaan oli aina kymmeniä kaksosia, ja hän myös otti joitain heistä ottolapsikseen. Läheisin lapsista oli Janie-niminen tyttö, jonka hän myös otti mukaansa matkoille Skotlantiin, jonne hänet lähetettiin aina, kun hän sairastui vakavammin. Ilmeisesti Slessorin vaikutus oli laaja myös Efik-heimon ulkopuolella, sillä kaksosten tappaminen loppui kulttuurisena käytänteenä 1900-luvulle tultaessa läntisessä osassa nykyistä Nigeriaa. Kysyin myös tuolla päin kasvaneelta ystävältäni tyypistä, ja hän sanoi tämän olleen melko kuuluisa.

Kirja on suunnattu nuorille lukijoille, ja on varmasti ollut pyhäkoululaisten ahkerassa käytössä. Esimerkillisistä kristityistä naisista kertovia kirjasia on jaettu tytöille, jotta he löytäisivät elämäänsä oikean suunnan. Kirjassa ei kuitenkaan ole hirveän pompöösiä sävyä, vaikka se kertookin valkoisesta kuningattaresta. Itse asiassa siinä kerrotaan aivan samaan sävyyn skottien omasta köyhyydestä ja slummien kurjuudesta kuin Calabarin alueen takapajuisuudesta. Varmasti Mary Slessor kärsi lapsena ja nuorena enemmän nälästä kuin vuosinaan lähettiläänä Afrikassa, jossa keskeinen ongelma ei tuntunut olevan ruoan puute, vaan taikauskoiset tavat.

Sain Maryn tarinasta vähän samoja viboja kuin lukiessani Mia Kankimäen yönaisista kertovaa kirjaa. Siinäkin oli yksi Länsi-Afrikan kävijä, Mary Kingsley, joka kuoli jo 37-vuotiaana lavantautiin. Mary Slessor eli 66-vuotiaaksi, mikä tropiikissa eläneelle eurooppalaiselle oli varsin korkea ikä. Hän asui Calabarin alueella 38 vuotta elämästään, ja sai vanhemmalla iällä myös joitain hallinnollisia tehtäviä. Hän onnistui tulemaan paikallisten kunnioittamaksi figuuriksi siksi, että hän oppi täydellisesti paikallisen kielen ja sopeutui ruokakulttuuriin. Hän myös eli pääasiallisissa asuinpaikoissaan ainoana eurooppalaisena, mikä merkitsi molemminpuolista luottamuksen tarvetta.

Mary Slessor työskenteli Afrikassa kolonialismin huippuaikoina, jolloin Britannian kruunu sai koko ajan uusia alueita hallitakseen. Kirjanen Marysta taas on kirjoitettu aikana, jolloin tiedettiin siirtomaa-ajan pian loppuvan. Kolonialistista asennetta ei Slessorista kertovissa tarinoissa löydy: hän luopui pian maahan saavuttuaan yleisestä pakana-nimityksestä, ja asettautui asumaan paikallisten pariin heidän rinnalleen. Tärkeämpää kuin kristinuskoon käännyttäminen hänelle oli paikallisten elinolojen parantaminen, ja varsinkin naisten ja lasten oikeudet.

Kiinnostava tyyppi, eikä tuo kirjanenkaan ole ihan pölhö, vaikka kansikuva edelleen naurattaa. Taidan keräillä tällaista ”taidetta”, ja on erityisen hauskaa, että tällaiset antikvariaatin aarteet kulkeutuvat Tampereelle saakka. Kuva sinänsä herättää minussa tarinan, joka ei ole identtinen sen kanssa, mitä kirjasta ja Googlesta tänään luin.