Orpoperijättären Mansen valloitus

Tuominen huvimajatTeos: Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Olen nyt ollut reilun viikon poissa Tampereelta, ja avot, heti alkaa sinne sijoittuva historiallinen kirjallisuus kiinnostaa. Pirjo Tuominen on monipuolinen kirjailija, joka on sijoittanut historiallisia romaanejaan moneen Suomen kolkkaan, ja ulkomaillekin. Uudehkosta Pirkanmaalle sijoittuvasta kirjasarjasta olen ollut tietoinen, ja nyt yritän aloittaa sen seuraamista oikeassa järjestyksessä.

Saagan päähenkilö on nuori orpotyttö Maria Manner Lappeenrannasta, jonka vanhemmat ovat kuolleet purjehdusonnettomuudessa Saimaalla. Maria on perheen ainoa lapsi, jonka perintö tulee turvaamaan itsenäisen elämän alun jossain vaiheessa, mutta alaikäisenä hänet lähetetään sukulaisten hoiviin, ensin Viipuriin, sitten Pirkanmaalle Portaan kauppakartanolle, jossa ylimääräisiä käsiä kaivataan.

Teos sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1905-6, jolloin kapinamieli tsaarin mielivaltaa kohtaan tiivistyy varsinkin kaupungeissa. Maria Manner saa tehtäväkseen hoitaa kartanon kirjanpitoa niin maalla kuin kaupungissa, jossa tilalla on oma lihakauppa. Sukua asuu myös Tampereella, jossa Maria oleilee rikkaan tukkukauppias Petreliuksen luona. Ellinoora-täti on todellisuudesta erkaantunut matriarkka, joka viihtyy kasvavan kaupungin ravintoloissa likööriä nappailemassa muiden turkkitätien seurassa. Varsinaista kartanoa emännöi proosallinen leskirouva Martta, joka opettaa Mariaa työntekoon ja talkoiden järjestämiseen.

Maria on neljää kieltä puhuva kyvykäs taloudenpitäjä, joka ei ole aikanaan päässyt lukio-opintoihin vanhempien toivoessa hänestä perheen kauppaliikkeen jatkajaa. Kosijoita hänellä riittää, mutta hänellä on taipumus alkaa liian toverilliseksi nuorten miesten kanssa. Seurustelu saksalaisen Hans-insinöörin kanssa tuo elämään ripauksen glamouria, mutta miehen tuberkuloottinen yskä keskeyttää romanttiset haaveet. Nuoruuden heila Jere ilmaantuu Tampereelle puhelinyhtiön matkatyöläiseksi, mutta Marian tunteet miestä kohtaan vaihtelevat kuin tuuliviiri.

Kirjassa seurataan myös tehtaan työläisnaisten ja kartanon piikojen elämää. Vaikka sen näkökulma painottuu alati kasvavassa poliittisessa temmellyksessä tulevan valkoisen Suomen edustajien puolelle, Maria Mannerilla riittää ymmärrystä kaupungin lakkoilevia, nälkiintyneitä työläisnaisia kohtaan. Lihapuodissa palvellessaan hän antaa ylimääräisiä kinkkusiivuja yhteistaloudessa asuville kutojatytöille. Sofia-nimisestä kutojasta tulee tarinan toinen avainhenkilö, mutta hänen hahmonsa jää huomattavasti ohuemmaksi kuin Maria.

Tampereen historian suhteen opin joitain uusia yksityiskohtia (kuten Sitkan kaupungin mukaan saaneen koulun olemassaolon autonomian aikana), ja oli myös kiinnostavaa vierailla Hatanpään kartanon tiluksilla vaiheessa, jolloin palatsihuvilan alue ei vielä kuulunut kaupunkialueeseen. Teoksessa porvarisrouvat myös edistävät pontevasti kesähuvilahankkeitaan Pyhäjärven rannoilla, myös niillä nurkilla, joissa nyt asun.

Kirjasarjalla on taatusti innokkaat faninsa, mutta minua vaivasi äänikirjaa kuunnellessa yleisen historian narratiivin runsaus ja paikoittainen opettavaisuus. Tuominen on tarkka ajankuvan maalari ja paikkojen kuvaaja, mutta juonen punonnan kannalta teoksessa on löysiä osioita. Mielestäni juoni ei voi pelkästään rakentua paikoista toiseen siirtymisen ja kuolintapausten ympärille. Olin jo hätää kärsimässä, kun puolessavälissä huomasin, ettei romaanissa ole varsinaisesti tapahtunut muuta kuin yhden emännän kuolema synnytykseen. Sen jälkeen luovuin odotuksistani ja kuuntelin tarinaa ensisijaisesti osuvana ajankuvana.

Olen viime vuosina lukenut Tuomiselta muutaman teoksen, myös nykypäivään sijoittuvia kevytdekkareita, mutta suosikkini tähän mennessä on ollut Alaskaan sijoittuva Villit vedet (1992). Siinä oli todellista seikkailun tuntua, ja opinkin sen kautta paljon uutta autonomian ajan suurvaltasuhteista. Sinänsä kiinnostavaa sitten oli, että Sitka-yhteys pompahti esiin myös tässä romaanissa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Tuomisen kirjoja lukiessa ärsytysmomentti ei nosta päätään yhtä voimallisesti kuin Enni Mustosen parissa. Oletan, että näillä painosten kuningattarilla olisi yhteistä lukijakuntaa. Osassa heidän teoksistaan on myös yhteistä tarttumapintaa ajanjakson ja tapahtumien suhteen, mutta Tuomisen teoksissa esiintyy vähemmän julkkiksia. Toisaalta Mustosen teoksissa saattaa olla kekseliäämpää juonen pyöritystä ja hahmojen elämäntilanne menee enemmän ”ihon alle”.

Kirjapuutostilassa olen jo varannut tämän sarjan seuraavan osan Tulen väri punainen (2017) sähköiseen hyllyyni, mutta uudempi, tähän sarjaan kuulumaton teos Opettajatar kiinnostaa minua enemmän.

Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Hylät_puarh_web_6679 (1)Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?

Lilliputit ja jättiläiset

9782070316496

”Nyt kun halpamaisuus vyöryy kaikkialle, he voivat katsoa taivasta kalpenematta ja maata punastumatta.”

Andreï Makinen Maa ja taivas (WSOY, 2004, suom. Annikki Suni) on suuri, vaatimaton rakkaustarina. Luettuna putkeen Ranskalaisen testamentin kanssa kertomusten sisällöissä on jonkun verran toistoa – molemmissa on päähenkilönä vanheneva ranskalainen nainen, joka on valinnut elämän kohtalokseen Neuvostoliiton. Tässä romaanissa tarina ankkuroituu viikkoon kesällä 1942 jossain Stalingradin lähistöllä, jossa Aleksandrana, Sashana ja Shurana tunnettu nainen on ratatöissä (kukaan ei muista hänen oikeaa, ranskalaista nimeään). Siellä hän kohtaa maanmiehensä, lentäjä Jacques Dormen, joka on ollut sotavankina sekä saksalaisten että venäläisten leireillä ja on pelastunut elävänä lentotaitonsa vuoksi.

Orpo poika pitää Aleksandraa tätinään ja hänellä on lupa vierailla tämän luona, sillä hänellä ei ole muita elossa olevia läheisiä. Aleksandra opettaa tälle ranskaa ja yhdessä he lukevat vanhan hirsitalon ullakolle jääneitä puoliksi palaneita ranskalaisia romaaneja ja runokirjoja. Poika selviytyy karusta lastenkotinuoruudestaan pakenemalla Napoleonin aikaisiin sankaritaruihin. Aleksandra säännöstelee muistelmiaan oman aikansa sopivuussääntöjen mukaan, mutta pojan tultua murrosikään hän päättää raottaa tarinoiden arkkuaan aiheesta Jacques Dorme.

Kuolleesta lentäjästä tulee pojalle jonkinasteinen pakkomielle, ja päästyään aikamiehenä pakolaiseksi Ranskaan hän etsii tämän elossa olevia sukulaisia löytääkseen totuuden. Uuden ajan Ranskassa tosin sotaveteraanien aikaansaannoksia ei enää juhlita – jopa hautausmailla on graffiteja ja nuoret puhuvat harmillisen rappeutunutta kieltä. Kertojan maailmankuva on klassisen konservatiivinen, eikä hän koe oloaan erityisen kotoisaksi Aleksandran kotimaassa, vaikka sai nuorena harvinaisen kieli-ja kulttuurikylvyn ranskalaisuuteen. Kielet ja kulttuurit eivät ole staattisia, eikä menneitä kulttuurin kukoistuksen hetkiä voi purkittaa. Miehen maailmankuva on melankolinen, eikä hän tunnu löytävän ketään, joka voisi hänen kokemuksiaan ymmärtää.

Pidin teoksessa eniten detaljeista, kuten Aleksandran meripihkahelmien hajoamisesta kiihkeässä syleilyssä. Ikkunoista leviää villikirsikan tuoksu pariskunnan maagisina lemmenöinä. Aistillisesti lukija on ylityydytetty, mutta viikon kestävää aistien fiestaa peilataan nuoren miehen kertomuksen jatkuviin antikliimakseihin, koulukiusaamiseen, simputukseen ja outoihin kokemuksiin peräkylän kaljakioskeilla. Lastenkodin nuoria viedään statisteiksi kommunistisiin paraateihin, joihin tarvitaan massavoiman illuusio, samalla kun ehjien perheiden vesat lämmittelevät kotona samovaariensa turvissa. Jättiläiset muuttuvat lilliputeiksi näissä tragikoomisissa voimannäytöksissä, joihin kukaan ei voi uskoa sydämessään. Politiikan, vallan ja vimmaisen mielipuolisuuden näytökset tulevat jopa enemmän lihaksi kuin muinainen rakkaustarina. Lopulta tarinan juoni tiivistyy nuoren mieskertojaan pakkomielteeseen romanssista, jonka yksityiskohtia kukaan ei voi paikantaa. Hän luultavasti elää Aleksandran tarinaa vimmaisemmin kuin Aleksandra itse.

Neuvostoajan uskonnollisuuteenkin Makine tarjoaa ikkunan, ensinnä takapajuisten eukkojen haluun kastaa lastenlapsiaan, mutta lopulta se ilmenee transnationaalina pyhyyden kaipuuna. Nähdessään adoptiotätinsä Aleksandran rukoilevan ranskaksi katolisen kaavan mukaan keskellä yötä salaa hän vakuuttuu rakkauden ja uskonnollisen kokemuksen samankaltaisuudesta. Hienoin elämys romaanissa tiivistyi tähän määrittelyyn, joka tuntuu läheisen omakohtaiselta: ”Minulla ei ollut silloin (enkä tiedä onko nytkään) parempaa määritelmää rakkaudesta kuin että se on hiljainen rukous, joka yhdistää kaksi välimatkan tai kuoleman erottamaa ihmistä katkeamattomaan vaistonvaraiseen tietämykseen toistensa tuskista ja onnenhetkistä.”

Tyhjentävää, yksinkertaista ja ylimaallisen vaikeaa, vai mitä?

 

 

Keltainen päältä, valkoinen sisältä

PP Wong 3Pitkästä aikaa ratkesin tilaamaan kirjoja Britannian Amazonilta. En edes tiedä, onko se kovin kannattavaa, sillä kirjojen halvoista hinnoista huolimatta postimaksut ovat ruhtinaallisia. Tällä kertaa toimituksessakin meni yli kaksi viikkoa, kun aiemmin kirjapaketit ovat saattaneet saapua muutamassa päivässä. Tilasin vielä enimmäkseen ns. mainstream-kirjallisuutta, josta osa on taatusti saatavilla Tampereella. Erikoisin löytöni oli ensimmäinen Britanniassa julkaistu kiinalaistaustaisen kirjailijan romaani, PP Wongin teos The Life of a Banana (Legend Press, 2014).

Brittein saarilla afrikkalais-, karibialais- ja intialaistaustaiset kirjailijat ovat olleet suuressa huudossa jo pari-kolmekymmentä vuotta. Japanilaistaustaisista pitkän linjan tekijöistä tunnetaan ainakin Kazuo Ishiguro, jonka tuotantoon pääsin käsiksi kunnolla vasta äskettäin. Monikulttuurinen, postkoloniaali kirjallisuus on mielestäni se kulttuurinen lisäarvo, jota Brittein saaret jatkuvasti tuottavat ilahduttamaan myös meitä, jotka elämme vielä monokulttuurisuuden illuusiossa. Siksi onkin hämmentävää huomata, että saarten kiinalaisperäiset maahanmuuttajat ovat pysyneet kokemuksistaan hiljaa.

Monilahjakas PP Wong tunnetaan enemmän näyttelijänä kuin kirjailijana, ja taustalla on mm. oikeustieteen ja antropologian opintoja LSE:ssä. Esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen hän perusti Bananawriters-yhteisön kannustamaan muitakin Britannian kiinalaisia julkaisemaan tarinoitaan.

SAM_2501The Life of a Banana voisi olla nuortenkirja, tai sen kohdeyleisö ei ole fiksoitunut iän perusteella. Tapaamme 12-vuotiaan kertojatytön, Xing Lin, jonka nimeä perusbritit eivät millään meinaa oppia lausumaan oikein. Brittien yleinen tietämättömyys kiinalaisesta kulttuurista hämmentää; ehkä sivistyneimmät heistä tunnistavat Mulan-elokuvan Disney-prinsessan. Xing Li ja hänen isoveljensä Lai Ker jäävät orvoiksi isän kuoltua kivessyöpään ja äidin kärvennyttyä kiinalaisen pikaruokalan keittiöpalossa. Teinien mummo, varakas ja dominoiva Rose, alkaa lasten huoltajaksi, ja samalla teinit joutuvat oppimaan uuden elämäntyylin ja armeijamaisen kotikurin. Nuoret muuttavat köyhästä Itä-Lontoosta Kensingtoniin ja heidät pannaan parhaisiin yksityiskouluihin. Samalla he saavat tottua kokkeihin, sisäköihin ja autonkuljettajiin.

Xing Litä kiusataan uudessa koulussa julmemmin kuin aiemmassa. Rikkaiden perheiden kakarat ottavat kaiken ilon irti koulun harvojen etnisesti poikkeavien nuorten ivaamisesta. Xing Lin kiusaaminen menee fyysisen pahoinpitelyn puolelle, jolloin mummo hoitaa tilanteen varsin epätyypillisesti. Kiusaaja, koulun seksikkäin tyttö, paljastuukin olevan muita kolme vuotta vanhempi, sillä hän ei ole päässyt aikoihin luokaltaan. Motiivi silmittömään kiusaamiseen löytyykin kotoa: tytöllä on uusi kiinalainen äitipuoli, joten hän päättää kostaa jokaiselle ”banaanille”.

Minusta hauskin osio on teinien ja mummon yhteinen matka ”juurille” Singaporeen, eihän Xing Li ole koskaan käynyt missään Bathia kauempana. Singaporelainen paikalliskulttuuri alkoi kiinnostaa, erityisesti ruoan ja biletyksen näkökulmasta. Playboyn elkeet omaavan serkkunsa kyydissä kaksitoistavuotias tyttö pääsee kaupungin kuumimmille klubeille. Papereita ei kysytä ja drinksujakin tarjotaan. Hyvinvoivan saarivaltion kulttuurissa esiin nousee hedonismi, ja tietysti surullisenkuuluisat perfektionistiset säännöt julkisessa elämässä.

Juonessa on monia traagisia käänteitä, jotka kertovat paljon kiinalaisen kulttuurin lojaliteeteistä ja moraalikoodeista. Henkilöhahmot ovat kerrassaan loistavia, ei pelkästään koomisia, vaan enemmän tragikoomisuuteen nojautuvia. Suvun miehet ovat kokonaan paitsiossa ja heidän kohtaloistaan valehdellaan ulkomaailmalle. Xing Lin kuolleeksi julistettu isoisä löytyy singaporelaisesta vanhainkodista, ja enon mielisairautta peitellään kuin lepraa. Uncle Ho on oikeasti pelottava hahmo, jonka tervehtymiselle ei anneta paljoa toivoa.

Sivuhenkilöissä on myös paljon potentiaalia. Xing Lin parhaan ystävän Jayn kotiolot ovat kenties vielä mutkikkaammat kuin hänen; kiinalais-jamaikalaiset vanhemmat ovat saaneet kärsiä vielä törkeämmistä kommenteista kuin pelkästään keltaiset ”banaanit”. Jayn hahmo on niin lutuisen rakastettava, että hänet haluaisin syödä. Klassista musiikkia työkseen tekevän jamaikalaisen isähahmon kohtalokaan ei ole ihan kadehdittava. Minusta tässä revitellään mahtavasti myös muiden etnisyyksien stereotypioilla ja tuodaan etnisesti hybridin elämän tavallinen arki esiin ilman turhaa hypetystä.

Teosta on verrattu Sue Townsendin Hardianus Mole-sarjaan, mutta en näkisi yhtymäkohtaa ”yksi yhteen”. Xing Lin kertojan äänessä on jotain samaa naiivin, mutta hyväntahtoisen Hadrianuksen kanssa. Xing Li on Hardianuksen lailla hieman höntti, eikä ainakaan luokan priimusmateriaalia, joksi kunnianhimoinen isoäiti tahtoisi tätä koulia. Tavallisen teinitytön olemuksessaan Xing Li on sopivan universaali hahmo, johon myös ei-kiinalainen lukija voi samastua. Xing Lin kielenkäyttö on paikoitellen hieman latteaa, tai liian teinixiä omaan makuuni. Muuta huomautettavaa teoksessa ei olekaan, vaan PP Wong on saanut aikaan mieleenpainuvan, jännittävän ja uusia kysymyksiä herättävän debyyttikirjan maansa kirjallisella kartalla. Cheers to that!

Thamesin jumalalliset koomikot

Fynn Setä JumalaEilisen naurukiintiöstäni huolehti vanha tuttava, joka postitti sosiaaliseen mediaan vuodatuksen siitä, kuinka hänen 666-numerosarjan sisältävä puhelinnumeronsa oli estänyt häntä elämästä kunnon uskovaisen elämää (ja kuinka Jumala oli saanut hänet muuttamaan numeron  yllättäen). Nauruni ei ollut aivan hyväntahtoista, johtuen siitä, että samainen ihminen tuhosi taannoin yhteisöllisen taideprojektini fanaattisella uskonnollisella käytöksellään. Hampaankolossa on paatunutta kaunaa. Pidätän oikeuden jakaa hänen uutisensa anonyymisti tietäen, ettei hän koskaan lukisi blogiani. Ja jos lukisi, hänen kuuluisi tietää, miltä hänen vuodatuksensa tuntuvat meistä syntisistä.

Muutamassa vuodessa kierroksia näyttää tulleen vain lisää. Jos tuttavani sai elämäänsä helpotusta vaihtamalla puhelinnumeronsa, suotakoon tämä ilo hänelle, mutta tosiasiassa hänen päivittäinen elämänsä on täynnä vastaavia ansoja eivätkä ne koskaan pääty. Jumalan merkit ovat kaikkialla, eikä hän voi poistua kotoaan ennen perinpohjaista konsultaatiota päivän jumalallisesta ohjelmasta. Suunnitelmat esimerkiksi ihmisten tapaamisten suhteen muuttuvat jatkuvasti, sillä hänen Jumalansa usein asettaa estoja kanssakäymiseen tavallisten syntisten kanssa. Vastaavasti työssä käyminen hankaloituu, sillä hänen on vaikea olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan.

Fynnin Setä Jumala, täällä Anna (WSOY 1974/6, suom. Taisto Nieminen) voisi antaa tähänkin hämmennykseen vastauksen, tosin ilolla, ilman vainoharhaista kuuliaisuutta. Jos Jumala on luonut numerot, silloin matematiikkakin voi olla jumalanpalvelusta. Pedon lukuja ei tässä teoksessa ladella, vaan huomio keskittyy arjen pieniin ihmeisiin – Jumalan antamiin mahdollisuuksiin, ei esteisiin. Koska luen hengellistä kirjallisuutta aniharvoin, minulla on vähän vertailupintaa, mutta pitäisin kirjaa unohdettuna klassikkona, ilosanoman todellisena viestinviejänä ja sallivuuden teologian asianajajana.

Fynnin oikeasta persoonasta on käyty pitkään debattia; hän saattaa jopa olla korkea kirkonmies, tai sitten vain vaatimaton riviuskovainen, joka ei tällä kirjalla halunnut huomiota itseensä. Teoksen ”totuudellisuus” tuskin kiinnostaa nykylukijaa, vaan enemmän filosofinen ja hengellinen sanoma. Olivatpa Anna tai Fynn olleet oikeasti olemassa tai ei, kirjan tarkoitus on ravistella lukijaa pohtimaan uskon elävyyttä ja perimmäistä merkitystä. Tässä viesti on vahvasti uskontojen välinen ja ekumeeninen: 1930-luvun monikulttuurisessa ja -uskonnollisessa East Endissä pelkkä kirkossa käynti ei tunnu riittävältä tavalta palvella Jumalaa. Juutalaiset, muslimit ja eriväriset ihmiset ovat jo osana köyhälistökorttelien arkea. Myös iloiset naiset osallistuvat arkeen täysinä subjekteina. Kenenkään ammattia tai moraalia ei kyseenalaisteta, kaikista kadun asukeista koitetaan löytää hyvää sanottavaa.

Anna on 5-vuotias orpo, tai väkivaltaisesta kodista karannut lapsi – hänen taustansa ei tule täysin selväksi, sillä tavatessaan Fynnin East Endin yössä hän ikään kuin syntyy uudelleen. Fynn on 19-vuotias tavallinen duunaripoika, joka asuu edelleen kotonaan irlantilaissyntyisen äitinsä luona. Äidin kotiin mahtuu kodittomat kissat, koirat ja orpolapset. Annalle sijataan sänky, ja hän jää perheeseen asumaan. Fynnin ja Annan ystävyyssuhde on erityislaatuinen: vaikka nuori mies näkee tytön puhtaana lapsena, silti Anna pystyy pitkien sokraattisten dialogien kautta opettamaan pelastajalleen elämän ainutlaatuisuudesta. He eivät ole kuvitteellisessa isä-lapsisuhteessa eivätkä sisaruksiakaan, vaan puhtaasti ystäviä. Tällaiset lapsen ja aikuisen väliset ystävyyden dokumentit ovat harvinaisia.

Teoksen historiallinen ja yhteiskunnallinen särmä on terävä, siksi se vakuuttaa muutenkin kuin hengellisenä kirjana. Tässä eletään toisen maailmansodan aattoa, ei enää Marxin 1800-luvun aikaa, jolloin ryysyproletariaatti taisteli viimeisestä leipäpalasta ilman visioita tulevaisuudesta. East Endin asukkaat ovat jo mukana modernissa kulutuskulttuurissa vaatimattomin panoksin, hakemalla noutoruokaa pudding-paikoista ja loiteroimassa Woolworth’s-tavaratalon kahvilassa. Sodan alkaminen satuttaa pientä Annaa ja hänen itse luomaa perhettään suunnattomasti. Kolmen vuoden turvapaikka kärsimykseltä tuhoutuu syksyllä 1939.

Nautin teoksessa eniten Annan ja Fynnin yöllisistä retkistä Lontoon alamaailmaan. Usein parivaljakko löytää toisensa filosofoimassa Thamesin rannoilla kaukana kotoa. Ryyppyremmien sosiaalisuudestakin he löytävät hyviä puolia. Oivallukset Jumalan hyvyydestä syntyvät enimmäkseen huumorin kautta: he jaksavat toistaa keksimäännsä vitsiä Jumalan kaikkialle ulottuvasta silmästä – Jumalalla kun ei ole selkäpuolta, niin hänellä ei voi olla takapuoltakaan. Pylly- ja seksihuumoria viljellään rehevästi. Anna tietää tarkalleen, kuinka lapsia tehdään ja käyttää seksuaalisuudesta ilmapallon metaforaa: mies on sen ulkopuoli ja nainen sisäpuoli. Oivalluksista tulevat mieleen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia ja naurujooga.

Teos oli filosofisuudessaan kaikenkattava ja aiheutti minulle melkein täyden unettoman yön. Usein hengellinen kirjallisuus lohduttaa tai tyynnyttää, tämä virkisti ja stimuloi äärimmäisyyksiin. Veikkaan, etten pysty luopumaan tästä kierrätyskorin helmestä, vaan pidän siitä kiinni kynsin hampain. Tai tarjoan seuraavalle Sanaa kipeästi janoavalle, jollekin, joka pitää Jumalaa rankaisevana ja tuomitsevana elämän rajoittajana ja ankeistajana.

Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Kiinalainen katoamisjuttu

Me orvotRastilla neljä: Kazuo Ishiguron Me orvot (Tammi, 2002, alk. 2000). Tämäkin teos on odottanut lukijaansa hyllyssäni melkein vuosikymmenen. Teos kertoo briteistä 1900-luvun alun Shanghaissa, oopiumsotien jälkimainingeista ja ”likaisesta” kaupankäynnistä, joka teki kiinalaisista kykenemättömiä puolustamaan maataan tarpeeksi voimallisesti. Shanghai ei ollut 1900-luvun alussa varsinainen siirtomaa, vaan kauppasatama, jossa kuitenkin Britannian poliittinen vaikutusvalta ja kulttuuriset vaikutteet jyräsivät.

Päähenkilö Christopher Banks on kadottanut molemmat vanhempansa alle kymmenvuotiaana ja matkustaa hyvää tarkoittavan setämiehen kanssa takaisin emämaahan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän pitää Kiinaa tai tarkemmin sanottuna Shanghain ulkomaalaisten kaupunginosaa kotimaanaan ja kokee brittiläisen poikien sisäoppilaitoksen vieraana maana. Orpopojaksi Christopherin taloudellinen tilanne on poikkeuksellisen vakaa. Valmistuttuaan Cambridgesta hän aloittaa aikuiselämänsä yksityisetsivänä asuen mukavassa asunnossa Kensingtonissa. Hän onnistuu nopeasti soluttautumaan Lontoon parhaisiin piireihin ja saa suosituksia diplomaateilta ja muilta silmäätekeviltä. Elämä hymyilee, naisetkin osoittavat kiinnostustaan, mutta vanhempien kohtalo silti kummittelee miehen mielessä.

Saatuaan vinkkiä, että vanhemmat olisivatkin mahdollisesti elossa, hän palaa Shanghaihin noin kolmikymppisenä keskelle 1930-luvun sotatilaa, toisen maailmansodan ”etkoja”. Vanhempien etsimistä hidastaa ystävyys hankalan brittipariskunnan kanssa, jonka vaimo pyrkii saamaan Christopheriä karkaamaan kanssaan Macaohon. Karkumatkalla Christopher kuitenkin eksyy naisystävästään ja päätyy keskelle kiinalaisten ja japanilaisten taistelua pahamaineisessa slummissa. Siellä hän etsii taloa, jossa hän luulee vanhempiensa olevan vangittuina, mutta löytääkin sieltä vain kiinalaisen, pahasti loukkaantuneen perheen. Japanilainen lapsuudenystävä Akirakin oletettavasti löytyy sotilaana keskeltä taistelua, mutta miehen identiteetistä ei nouse varmuutta. Tässä pelataan hauraiden muistikuvien ja lapsuuteen liittyvän nostalgian kanssa – asioiden, jotka ääriolosuhteissa antavat loukkaantuneille toivoa.

Christopherin vanhempien kohtalo on järkyttävä. Varsinkin äiti on joutunut kärsimään äärimmäistä julmuutta vain siksi, että puolusti henkeen ja vereen kiinalaisten tervehdyttämistä oopiumiriippuvuudesta. Postkoloniaalina kritiikkinä teos toimii monisyisesti, paikallisten ja eurooppalaisten valloittajien molemminpuolista osasyyllisyyttä valottaen. Monikansallisten firmojen toimintaan teos antaa historiallista perspektiiviä: jos ”kunniallinen” oopiumikauppa ei enää tässä maailmantilassa ole mahdollista, voisiko sitä verrata esimerkiksi siementen monopoliin, äidinmaitovastikkeiden tuputtamiseen, geenimanipuloitujen vihannesten kauppaan ja korkeasti koulutettujen aivovuotoon? Onko  maailman teknologinen ja tieteellinen ”edistys” ylipäänsä mahdollista ilman joidenkin maiden ja kansanosien alistamista? Brittien oopiumikauppa Kiinaan tuntuu tämän teoksen luettuani poikkeuksellisen harkitulta ja julmalta tavalla kukistaa suuri tieteellisessä ajattelussa omavarainen sivilisaatio.

Romaanissa oli, kiinnostavaa kyllä, paljon yhteistä Ole aina luonani-teoksen kanssa. Tässäkin suuri osa päähenkilöistä on orpoja, ovat kärsineet koulukiusaamisesta ja ovat sekaisin menneen ja tulevan suhteen. Tuntuukin, että Ishiguro on tehnyt kaunokirjallisen kokeen siirtämällä samantyyppisen tarinan toiseen aikaan, kulttuuriin ja genreen. Kahden teoksen lukeminen peräkkäin ei kuitenkaan puuduta tai aiheuta tylsistymistä, sillä päähenkilöt ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä motiiveiltaan. Tämä on hyvin klassinen historiallinen romaani, jossa maiden välisiä valtasuhteita ”selitetään” perusteellisesti, kun taas Ole aina luonani-teos on skifiä eikä siinä selitetä mitään. Tämän romaanin kehyskertomusta oli paljon helpompi ymmärtää. Tyypillistä molemmille teoksille oli tapahtumien tiheneminen ja juonen kannalta olennaisten koukkujen jättäminen loppua kohti.

Teokseen kannattaa tarttua, vaikka ei tietäisi Kiinan historiasta mitään. Se oli lukemastani neljästä Ishiguron romaanista helppolukuisin ja aihepiiriltään laajin. Vanhan Shanghain korttelien ja urbaanin elämän kuvaukset ovat poikkeuksellisen hurmaavia. Pidin tästä toiseksi eniten neljästä teoksesta; suosikikseni haasteen keskellä nousi varhainen teos, Silmissä siintävät vuoret, johtuen sen vahvasta naisnäkökulmasta. Ishiguro-haasteeni saattaa vielä jatkua, mutta ehkä japanilaisista kertojista seuraavaksi on taas kestosuosikkini Haruki Murakamin vuoro.