Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Kun perijätär on orpana

IMG_0638[1]Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Malawin teinien arkea: viiden tähden opetusvideo

Mawa LangaNäytin opettamallani sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla brittiläis-malawilaisen sukupuolikasvatusvideon Mawa Langa (My Tomorrow, 2010), jonka löysin sattumalta youtubesta. Ryhmä on tehty kansalaisjärjestöjen yhteistyönä ja ohjaajana on Colin Stevens. Filmi kertoo nuoresta tytöstä Effiestä, joka asuu pienessä kylässä ja jonka vanhemmat ovat kuolleet AIDS:iin. Effiestä tulee perheen yksinhuoltaja ja hän joutuu keskeyttämään koulunsa sisarten tarpeiden vuoksi. Samalla kylän miehet alkavat katsoa häntä potentiaalisena ilmaisena seksikumppanina, ja hänen ovellaan käy häiritsevä trafiikki.

Keskeisiä teemoja ovat parisuhteen uskollisuus, seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa, kondomien käyttö ja tyttöjen oikeus koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen. Leffa herätti kaltaisessani feminismin papittaressa primitiivireaktiota, sillä se esitti nuorten tyttöjen hyväksikäytön realistisessa valossa. Yksin asuvan tytön käsitetään olevan kylän miesten julkista omaisuutta. Kuinka yhteiskuntaa voisi muuttaa niin, että naista kohdeltaisiin yksilönä ja täytenä kansalaisena, jolla on ihmisoikeudet?

Malawi on ollut viime aikoina tapetilla lähinnä Madonnan sinne tekemien matkojen takia, supertähdellähän on kaksi malawilaista adoptiolasta. Madonnaa on syytetty VIP-kohtelun pyytämisestä ja ylimielisyydestä. Ilmeisesti leidi sponsoroi siellä useampaakin orpokotia. Maan presidentti Joyce Bandan huhutaan kirjoittaneen mustamaalauskirjeitä popin kuningattaresta, mutta ilmeisesti kyseessä oli huijarit. Joyce Banda peri viime vuonna presidentiksi noustessaan yhden Afrikan mantereen epätoivoisimmasta talouksista. Hänen tehtävänsä maan talouden elvyttäjänä on giganttinen. Bandaa kuten lähes kaikkia Afrikan presidenttejä on syytetty huikeasta korruptiosta, mutta häntä pidetään myös periksiantamattomana naisten aseman parantajana.

Malawin suurin ongelma tosin on orvot lapset ja nuoret. Kymmenen miljoonan väestöstä alaikäisiä orpoja on miljoona. Siksi Effien tarina on ehkä joka toisen tai kolmannen malawilaisen lapsen tarina. Luku hämmentää ja panee ajattelemaan pienen maan tulevaisuutta. Myydäänkö kaikki AIDS-orvot rikkaille länsimaalaisille vai onnistuuko maa ruokkimaan ja kouluttamaan kokonaisen sukupolven omavaraisesti?

Leffa on suunnattu alakouluikäisille, joiden uskotaan olevan ”toivon ikkuna” HIV:in vastaisessa taistelussa. Pidin leffasta, koska näyttelijät oli valittu paikallisista lapsista ja nuorista ja moni onnistui roolissaan erinomaisesti. Kylän pahikset esitetään koomisessa sävyssä, esimerkiksi teinien pahisjengi käyttäytyy kuin haaskalinnut tunkiolla. Effietä irstaasti kosiskeleva kyläkauppias epäonnistuu yrityksessään päästä sugar daddyksi ja joutuu tyttöjen pilkan kohteeksi. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä, mutta seksuaalisuudesta puhutaan sopivan nätisti. Vaikka en ihan mahdu kohdeikäryhmään, nautin silti leffan kerronnasta ja huumorista ja opin jotain malawilaisen kylän sisäisestä organisaatiosta.

Natiivi-informanttini mukaan elokuva on kiertänyt laajalti maan kouluissa ja saanut hyvän vastaanoton. Tuotantotiimi on suunnittelemassa uutta opetusfilmiä, joka tehdään tänä vuonna samassa kylässä samojen näyttelijöiden kanssa – aiheena on pienviljelys ja ruokaturvallisuus. Filmi yllätti minut, koska olen tähän mennessä pitänyt opetusvideoita toivottoman kökkönä genrenä. Oli tässäkin leffassa muutamia noloja kohtia kuten pedagogiset kysymykset, jossa luokan kuuluu pysähtyä keskustelemaan Effien tilanteesta. Mutta kokonaisuutena leffa saa minulta viisi tähteä, sillä uskon sen todella muuttavan nuorison asenteita HIV-orpoihin, ilmiöön, joka koskettaa koko sukupolvea, sukua ja perhettä.