Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Huteralla terapiasohvalla

Teos: Helene Flood: Terapeutti (Bazar, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Suomennos: Virpi Vainikainen

Toiseksi joulun ajan kirjakseni valikoitui randomilla taas psykologinen trilleri, josta en tiennyt mitään etukäteen. Kirjailijan sukunimen perusteella oletin sen sijoittuvan Britanniaan, mutta tekstin norjalaisuus paljastui jo muutaman sivun otoksesta.

Romaanissa kolmikymppinen pariskunta, Sara ja Sigur, remontoivat Sigurin perimää taloa Oslon eliittialueella, jonne heillä ei olisi omalla tulotasollaan varaa muuttaa. Sara on saanut työtilan nuorisopsykologin praktiikalleen talon ullakolta; Sigur käy töissä perustamassaan arkkitehtitoimistossa kahden muun osakkaan kanssa. Pariskunnan arki on asettunut mukavasti aloilleen, työn lisäksi heillä on tarpeeksi vapaa-aikaa ja ystäviä. Vain jälkikasvu antaa odottaa tuloaan, mutta ainakin sen tulolle on jo hankittu hulppeat puitteet.

Teos on oikeastaan enemmän perinteinen murhamysteerio kuin psykologinen trilleri, sillä jo alkumetreillä paljastetaan, että Sigur katoaa ja löytyy kuolleena yhdeltä suvun mökeistä, paikasta, jonne hän ei ilmoittanut menneensä. Psykologista jännitystä teos tarjoaa lähinnä perintötalon kummittelujen muodossa. Leskeksi jääneen Saran elo mieheltä perimässään talossa on tukalaa siksikin, että miehen äiti antaa puheissaan ymmärtää monenlaista tilanteeseen sopimatonta.

Saran oma perhetausta on harvinaisen vaikea, ja äidin varhaiseen kuolemaan liittyy paljon selvittämätöntä. Äiti oli sairastunut jo nelikymppisenä harvinaiseen muistisairauteen, ja kuihtunut eri persoonaksi Saran ollessa pieni. Saran isä taas edustaa romaanissa yläluokkaista akateemista eksentrisyyttä, johon kuuluu äärimielipiteiden julkaiseminen kyseenalaisissa lehdissä, opiskelijoiden kanssa kuksiminen ja samalla avioliiton pyhäksi julistaminen. Sara pystyy kommunikoimaan isänsä kanssa Michel Houellebecqin romaaneista, ja suosittelemaan tälle vaihteeksi Sofi Oksasta, jonka synkkyysaste on samaa luokkaa. Kirjallisten vinkkien vuoksi teos nousikin keskivertotrillereiden yläpuolelle, ja aloin lukea sitä enemmän vinksahtaneena sukuromaanina.

Yksi kutkuttavista kysymyksistä on, mitkä Saran edellytykset vakavasti masentuneiden, itsetuhoisten nuorten auttamiseksi ovat, kun hän itse vaikuttaa niin hauraalta ja keskeneräiseltä persoonalta. Hänellä on yliopistotutkinto ja sen tuoma ammattinimeke, mutta hänen elämäntilanteeseensa tuntuu sopivan varsin huonosti muiden auttaminen. Nuorten vastaanotolla hänellä on monenmoisia rituaaleja, joiden kautta hän selviää päivästään. Jo se, että hän pitää vastaanottoa kotonaan, eikä koskaan tapaa kollegoitaan, tekee ammatin harjoittamisesta vähintäänkin epämääräistä. Teos kannattaa siis jo lukea ammatin kuvauksen vuoksi. Tässä on terapeutin sohva, joka on poikkeuksellisen hutera, ja teos kuvaa myös hyvin yksityisten terapiapalveluiden todellisuutta.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä se tunnu noudattavan anglomaailmasta perittyä trillerin kaavaa. Koin myös teoksen kielen ansiokkaaksi, ja kerronta oli sen verran vaativaa, ettei sitä voinut hotkaista yhdeltä istumalta. Jännitysasteikolla teos ei noussut hirvittävän korkealle, mutta teoksen muut ulottuvuudet kompensoivat tätä puutetta.

Olisin ehkä antanut teokselle muun nimen, joka tuntuu jopa harhaanjohtavalta. Sara nimenomaan korostaa olevansa psykologi, eli mielestäni tässä ei harjoiteta terapeutin ammattia muuten kuin asiakkaiden mielikuvien tasolla.

En tiedä, miksi muistelin kirjaa lukiessani Vigdis Hjorthin teosta Perintötekijät, joka oli angstisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä siksi, että molemmissa teoksissa oli yhtä outoja hahmoja. Tässä teoksessa perintöriidat eivät nouse draaman keskiöön, mutta henkilöhahmoissa on samaa synkkää potentiaalia.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille psykologisten trillereiden ystäville, jotka ovat jo kyllästymässä koko genreen, mutta etsivät sen sisältä uusiutumisen mahdollisuuksia. Ei tässäkään kirjassa asetelma (kadonnut aviomies, kummitustalo) ole maailman omaperäisin, mutta hankalien perhesuhteiden käsittely vie sen omalle tasolleen, pois sentimentaalisesta tykityksestä.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.