Muukalainen vuoteessamme

Teos: Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava, 2022)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukijat: Matti Leino ja Iisa Pajula

Emma ja Leo ovat tavallinen aviopari Lontoon Hampstead Heathissa, ja heillä on viisivuotias tytär Ruby, joka on saatu maailmaan hedelmöityshoitojen kautta. Perheen onnea varjostaa Emman taannoin sairastettu syöpä, mutta vaikeiden aikojen jälkeen lääkäreillä on taas hyviä uutisia. Perheessä pitäisi olla edessä toivorikkaita aikoja, mutta Emman mieli oireilee taas kuten se on oireillut jo ennen syöpää. Vaikeina aikoina hänellä on tapana paeta merenrantakylään Northhumberlandissa ilman perhettään.

Emma on koulutukseltaan meribiologi, ja yliopistouran ohella hän on tehnyt uraa BBC:n luonto-ohjelmissa. Välillä vaimon julkinen rooli aiheuttaa Leossa mustasukkaisuutta, kun vieraat miehet lähettelevät hänelle viestejä öiseen aikaan. Leo itse työskentelee toimittajana suuressa päivälehdessä, jossa hän kuuluu nekrologien kirjoittajien tiimiin. Joku vaimon käytöksessä saa Leon penkomaan tämän arkistoja sotkuisessa perintötalossa, ja kamalaa kyllä, hän on myös kirjoittanut valmiiksi tämän nekrologin kaiken varalta.

Kyseessä on intiimi psykologinen trilleri, joka keskittyy päähenkilöiden lähimpään ystäväpiiriin ja työyhteisöihin. Pääteemana on luottamus parisuhteessa, ja petoksen kohtaamisen haaste. Teoksessa myös katoaa henkilöitä, eikä poliisi lähde tutkimaan tapauksia kovinkaan pontevasti.

Olen muistaakseni lukenut toisenkin kelvon romaanin Rosie Walshilta, mutta se ei ollut psykologinen trilleri. Nyt minulla on ollut pitkä tauko brittitrillereiden lukemisessa, joten pystyin eläytymään teokseen normaalia paremmin. Juoni oli yllätyksellinen, ja sekin oli positiivista, ettei teoksessa sekoiltu pahasti päihteiden kanssa. Vanhemmuus on tässäkin keskeinen teema, ja sitä ristivalotetaan useamman kertojan kautta.

Opin kirjasta eniten brittiläisestä työelämästä, ja tuo nekrologin kirjoittajan toimenkuva jopa nauratti muuten vakavan tarinan keskellä. Myös Emman urakehityksen seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka sen taustalla oli synkkää menetystä ja tuskaa. Britannian kokoisessa maassa myös TV:stä tuttu luontotoimittaja (jota itse pitäisin suht viattomana hahmona) saa osakseen monenmoista kuraa, eikä julkisuuskuva hälvene nopeasti, vaikka henkilö olisi poistunut parrasvaloista.

Teoksesta ei kannata tietää liikaa ennen lukemista, ja itsekin kirjoittelen tästä genrestä lähinnä nootteja itselleni, jos joskus päädyn tekemään psykologisista trillereistä laajempaa analyysia. Tästä teoksesta tuli fiilis, ettei Walsh ollut ehkä kirjoittanut omaansa bestseller-algoritmien kiille silmissään. Mutta toki Lontoo ympäristönä ja valkoiset, keskiluokkaiset, keski-ikäiset päähenkilöt tekivät teoksesta vähän liiankin helppolukuisen. Mutta teoksessa oli vähemmän elämäntapafiilistelyä kuin tämän tyyppisissä teoksissa yleensä, sillä pariskunnalla oli ihan oikeitakin ongelmia.

Sus siunakkoon!

Teos: Samuel Björk: Susi (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Holger Munchista ja Mia Krögeristä kertova dekkarisarjan etenee neljänteen osaan teoksessa Susi. Koska Samuel Björk julkaisee teoksiaan suht verkkaisesti, sarjassa on helppo pysyä mukana. Sarja keskittyy Osloon, mutta siinä liikutaan myös muualla Norjassa, ja tässä osassa myös Ruotsin puolella.

Teoksessa etsitään 11-vuotiaiden poikien murhaajaa ja hyväksikäyttäjä kahdessa maassa. Ruotsin Uddevallassa oli löydetty samanikäisiä Kuolleita poikia yhdeksän vuotta aiemmin, ja Oslon lähiön koulun lähistöltä uusi tapaus, jossa kahden pojan ruumiiden seasta löytyi kuollut kettu. Tapausten välillä on mahdollinen yhteys, ja Oslon poliisi tarvitsee keissin ratkaisemiseksi virka-apua Ruotsista.

Tämä sarja ei sovi herkimmille, koska muistaakseni kaikissa osissa on tehty pahaa lapsille ja nuorille. Tässä osassa epäiltyjen joukossa on monenmoisia syrjään jääneitä henkilöitä, ja myös vapaaehtoisesti yhteiskunnasta erkaantuneita. Yksi päähenkilöistä on 12-vuotias Lydia Clemens, joka elää metsätorpassa varautumista harrastavan isoisänsä kanssa ja käy kotikoulua. Kaksikko joutuu kohtaamaan yhteiskunnan kahdesti vuodessa, kun kouluviranomaiset käyvät tarkistamassa tytön edistymisen. Tämä herätti kysymyksen, onko Norja erityisen liberaali kotikoulun suhteen, vai oliko juonen käänne vain kirjailijan luoma liioittelu.

Tässä osassa 21-vuotias Mia rekrytoidaan poliisin erikoisjoukkoihin töihin jo ennen valmistumista poliisikoulusta. Mialla on pakkomielle kaksossiskonsa Sigridin löytämisestä. Sigrid on ajautunut pahoihin huumeporukoihin, mutta omien sanojensa mukaan ei piikitä, vaan polttaa. Björk kuvaa Oslon katujen huumehelvettiä yhtä uskottavasti kuin esimerkiksi Jo Nesbo, mutta ei rakenna siitä yhtä suurta spektaakkelia kuin Nesbo on Harry Hole-sarjassaan tehnyt. Itse en ole onnistunut lukemaan Harry Hole-sarjasta kuin pari osaa, mutta tätä sarjaa seuraan oikeassa järjestyksessä.

Susi ei ole kirjassa niin vahva symboli kuin luulisi, vaan tässä seurataan pikemminkin tutkimusprojektia, jossa ketuille on laitettu liiketunnistimet pesimisen toimia kartoittamaan. Mia Krugerin vahva intuitio yltää siis myös luonnon antamiin merkkeihin. Krugerin lahjakkuus herättää myös kateutta, sillä ei monilla vielä opiskelevilla poliisikandidaateilla ole omaa työhuonetta. Holger Munch joutunee myös vaikeuksiin omavaltaisen rekrytoinnin vuoksi. Sooloilu ei enää kuulu uuden poliisin hallintomallin pirtaan, eikä Holgerin kaltaisia persoonia kannusteta tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Täytyy myöntää, että kirjaa kuunnellessani jouduin palauttamaan mieleeni sarjan aiempien osien tapahtumia. Teoksessa on myös jonkun verran takaumia varsinkin Mian ja Sigridin salaperäiseen menneisyyteen. Nähtäväksi jää, kunka Sigridille käy tulevissa osissa, sillä nuoren naisen hengissäpysymisen prognoosi ei ole kovin toiveikas.

Vegetatiivinen parisuhdestatus

Teos: Katariina Vuori: Kasvun paikka (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Kerroin viime arviossani havainnoistani koronakriisin vaikutuksesta kirjatrendeihin, eli kotoilukirjojen kasvavasta suosiosta. Monissa lukemissani teoksissa päähenkilö on ollut työtön tai prekaarissa asemassa oleva keski-ikäinen nainen, jonka elämä on varsin kotikeskeistä, ja jonka kotoiluun liittyy joku koominen pakkomielle. Tämä on ymmärrettävää siksikin, että sama porukka tuppaa myös suurkuluttamaan kaunokirjallisuutta.

Katariina Vuoren uusimmassa romaanissa kertoja Silvia on keski-ikäinen kotiäiti, jonka paluu työelämään tuntuu enemmän kuin haasteelliselta. Hänellä on aina ollut oppimisvaikeuksia, ja diagnosoimaton lukihäiriö herättää jo huomiota lasten opettajissa. Paluu hoitoalalle tuntuu toivottomalta, sillä Silvia ei handlannut lääkelaskuja edes parikymppisenä. Muutakaan työkokemusta ei merkittävästi ole. Hänen miehensä on onneksi tienannut kahden edestä, ja näin Silvialla on varaa haahuilla puutarhamyymälöissä uutta inspiraatiota etsimässä.

Silvia rakasti viherkasveja lapsena, mutta ei saanut toteuttaa tätä intohimoaan kolmeen vuosikymmeneen. Lasten siirtyessä kouluun hänen hoivaviettinsä siirtyy kasvivauvoihin. Harrastus alkaa viattomasta pistokkaiden vaihdosta, mutta pian Silvia huomaa viettävänsä aikaa netin viherkasvipalstoilla ja tilaavansa eksoottisia lajikkeita myös ulkomailta.

Kasvit valtaavat talon, ja kohta perheenjäsenten on vaikea päästä suihkuun ilman työlästä kasvinsiirto-operaatiota. Silvia joutuu piilottelemaan uusia hankintojaan mieheltään kuin alkkis pullojaan. Pian intohimon kohteisiin lukeutuu myös rautakaupan viherosaston myyjä Risto, joka osaa aina valita Silvian kuulohermoja hyväilevät sanat. Rautakaupan nurkassa on houkutteleva alkumetsä, jossa Silvia käy haaveilemassa uudesta sielunkumppanistaan. Risto ei kuitenkaan aina muista uuden faninsa nimeä, sillä hänellä on liian iso lauma ylikasvuisia bändäreitä.

Silvian oma avioliitto on vegetatiivisessa tilassa, ja pariskunta käy joka kauppareissulla sotaa omien rajojensa kestävyydestä. Silvia itse on sukeltanut niin syvälle uuteen harrastukseensa, ettei hän huomaa, että miehelläkin on omat salaisuutensa. Kun mies sitten häipyy maisemista, hän esittää pitkään, että kaikki rullasi kuin normaalisti. Mutta kodissa ei enää ole parisuhteen kokoista nurkkausta, eikä sinne mahtuisi edes ilmajuuria itselleen kasvattava Risto.

Kyseessä on humoristinen chicklit-pläjäys, joka kuitenkin pitää sisältään hämmentävän määrän tietoa viherkasvien hoidosta. Koska itse olisin vahvasti hurahdusriskissä, jos asuisin eri tavalla, luin kirjaa enemmän uuden harrastuksen inspiraatio-oppaana kuin varoittavana saagana addiktiosta. Minua ei yhtään ahdistanut tämän harrastuksen kuvaus, vaikka luulen sen ahdistavan monia.

Tätä edellä luin Niina Revon kirjan perheenäidistä, joka jää koukkuun ostamansa paritalon kauppasotkun oikeusdraamaan, ja taloyhtiön kokousten pöytäkirjojen läpikäyntiin. Kirjoilla on selvä yhteys toisiinsa, sillä tässä romaanissa kertoja selvästi luo omilla toimillaan taloonsa kosteusvaurioiden riskiä. Sanottakoon, että kirjojen tunnelmat ovat erisävyiset: Revon kirjassa kaikki kosteus on uhkaavaa, kun taas tässä kertoja haluaa luoda taloonsa Papua Uuden-Guinean viidakon.

Ikävän takatalven keskellä tämä teos toi kaivatun aistillisen tuulahduksen omaan arkeeni, ja sain kirjaa kuunnellessa heitettyä kuolleita kasveja pois. En alkanut haaveilla tässä mainittujen harvinaisten posliinikukkien hankkimisesta, mutta haluaisin ryhtyä taas monivuotisten pelargonioiden kasvattajaksi. Viime kesän upeat pelargoniani kuolivat kaikki parvekkeen yöpakkasiin, mutta tänä vuonna aion pitää ne elossa seuraavaan vuoteen.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Työkkärin tädin hatkamatka

Teos: Laura Lehtola: Takapenkki (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Kervisen Tuula on 56-vuotias TE-toimiston virkailija, jonka elämän palikat ovat aina olleet turvallisesti mallillaan. Aviomies on löytynyt jo opiskeluaikana, ja ainoa poika Teemu on kasvanut aikuiseksi ilman suuria murheita. Toki aviomies Topi on jämähtänyt pinttyneisiin tapoihinsa, eivätkä Kuluttaja-lehden pesukonevertailut riitä esileikiksi. Töissä taas haasteita riittää, sillä uusien järjestelmien opiskelu vie puolet työajasta, ja tuberkuloosin välttelyyn menee asiakastyössä paljon paukkuja.

Aleksi on 19-vuotias koulupudokki, jonka toimelias Tuula toimittaa työkokeiluun kylpylän saunaosastolle. Venäläisten setämiesten selän pesu ei kuitenkaan inspiroi Aleksia, jonka työn välttelyn metodit ovat ikäisekseen kehittyneet. Ja jossain lähellä kaukana Aleksin läsnäoloa kaipaa ex-tyttöystävä Elina, jolla olisi kiireellistä kerrottavaa nuorelle miehelle.

Kun kolmikko sitten kohtaa Aleksin autossa kaappausmatkalla, on Tuulan vuoro katsoa nuorisotyöttömyyden juurisyitä uusin silmin. Takapenkillä on myös vielä käyttämätön vauvan turvaistuin, joka kielii erilaisesta tulevaisuudesta kuin mitä Tuula olisi voinut kaappaajalleen kuvitella.

Valitsin kirjan siksi, että se kertoo TE-toimistosta. Minulla on paljon omaa tuoretta dataa työkkärin sisäpiireistä, jonka sävyt ovat synkempiä kuin tässä kuvauksessa, mutta kerään näitä tarinoita kartoitusmielessä. Tässä kirjassa havainnot työllisyyden hoidosta eivät aivan yllä Sisäilmaa-sarjan tasolle, mutta teos ei keskity toimiston seinien sisälle. Tuulan leipääntyminen turhauttavaan työhön ei ole hänelle itselleen vielä saagan alussa täysin selkiintynyttä. Olisiko elämällä vielä muuta annettavaa hänelle, vai jääkö hänen viimeiseksi fantasiakseen kuvitelma seksistä Peter Nymanin oloisen asiakkaan kanssa?

Teoksessa kiinnostavin hahmo on Aleksin mummo Elsi Sahanen, joka on kotoisin Uukuniemeltä, ja ilmaisee edelleen vahvaa kotiseuturakkautta. Karjalainen twisti sopii hyvin tähän urbaaniin seikkailuun, ja Anna Saksmanin tulkinta uukuniemeläisestä murrepuheesta äänikirjaformaatista kuulosti pistämättömältä.

Tuulan ja Topin kaltaisia turvallisuusorientoituneita pariskuntia tunnemme kaikki monia, ja usein tämä sisäänpäin käpertyminen on molemminpuolinen aikaansaannos. Vaikka Tuula ilmaisee muutoksen ja yllätyksellisyyden kaipuutaan, hän on itse yhtä fakkiutunut kuin miehensä, mutta ilmaisee jämähtyneisyyttään eri kanavien kautta. Mies ei ole yhtä tautikammoinen kuin vaimonsa, mutta saa tyydytystä elämäänsä vain järkevien hankintojen kautta.

Laura Lehtola on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, mutta huomaan häneltä ilmestyneen kolme teosta, joissa kaikissa keskiössä on nykysuomalainen arki. Tämä lukukokemus oli viihdyttävä ja lupaava, vaikka itse TE-draamaan kaipasin lisää kierroksia. Parasta antia taas olivat dialogit ja keski-ikäisten kömpelö tekstiviestikommunikaatio.

Haasteita haisaapasvyöhykkeellä

Teos: Tommi Liimatta: Hautajaiskengät (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Turkka Mastomäki

Arno on 35-vuotias ikuinen humanistiopiskelija, joka asuu nykyään Helsingissä vaimon ja taaperon kanssa. Hänen äidinpuoleinen sukunsa on Kainuusta, maalta Kajaanin kupeesta, ja Arno on näihin kotiseutuihin enemmän kiintynyt kuin äitinsä. Hänet on lapsena ja nuorena aina lähetetty suvun pariin kesän viettoon, ja tätä perinnettä hän on jatkanut aikuisena omatoimisesti lähes joka vuosi.

Arnon tärkein sukulainen on Risto-eno, jonka kanssa hänellä on tapana käydä kosteilla metsä- ja kalaretkillä maailmaa parantamassa. Suvun miesten suhde alkoholiin on krooninen, mutta Riston juoppous on paremmin säännösteltyä kuin Toukon, toisen enon. Riston elämää tahdittavat pitkät työttömyyskaudet, jotka eivät kuitenkaan enää vaikuta miehen identiteettiin. Yli viisikymppisenä hän on kohtaloonsa alistunut, mutta löytää elämään iloa luonnosta ja autojen diilaamisesta.

Arno tekee leikkimielisesti ”tutkimusta” äidinpuolisen miespuolisten sukulaisten taipumuksista verrattuna isänpuolisiin. Vakavammalla tasolla häntä harmittaa, kun Riston kanssa ei voi keskustella gradun tekemisen vaikeuksista edes kännissä. Risto on täysin itseriittoinen puheenaiheidensa suhteen, eli hän sulkee ulkopuolelle ne maailmat, joita hän ei ymmärrä. Toisaalta suvussa on aina harrastettu lukemista, mutta ei ole ajateltu, että lukeminen voisi johtaa elämänmuutokseen, saati muuttoon pois kotiseudulta.

Kainuulaiseen maskuliinisuuteen kuluu olennaisena osana liian lukeneisuuden ylenkatse, vaikka miehet saattavat kodeissaan lukea korkealentoistakin proosaa. Tämä on vyöhyke, jonne intersektionaalinen feminismi ei taida tehdä aluevalloitusta muutamaan sukupolveen. Toisaalta teos ei keskity sukupuolten väliseen työnjakoon. Teoksen naiset pärjäävät miehiä paremmin työelämässä, mutta kotona maailma pysyy järjestyksessään, jos mies saa käydä salapullolla halkopinon välissä. Itse olen todistanut tätä katoavaa kansanperinnettä viimeksi 1970-luvulla, mutta omat juureni ovatkin etelämmässä.

Olen muistaakseni tankannut Liimatan kirjoista Autarktista ymmärtämättä siitä paljoa, ja tältäkin kirjalta odotin alkoholinhuuruista epätoivoa. Mutta koin kirjan ilmapiirin valoisammaksi kuin Autarktiksessa, ja onnistuin viettämään Lukurauhan päivän sujuvasti teoksen parissa.

Kenkien teema leikkaa läpi tämän monipolvisen matkakertomuksen. Arno kokee kumisaapasvyöhykkeen alkavan Pieksämäeltä, sen jälkeen kukaan ei katso kieroon kumppareita matkakenkinä. Lievästi polvivammaisen Arnon kengät kuluvat epäsymmetrisesti, ja vammakin on hankittu Kainuun-reissulta palattua, junan portaissa kännissä teloen. Kunnollisia nahkakenkiä Kainuussa käytetään vain hautajaisissa, ja lopulta tässä matkataan molempien viinaan marinoituneen enojen hautaanpanijaisiin. Suvussa Eine-mummo elää läpi poikiensa hautajaiset ymmärtämättä tapahtunutta.

Muistelin kirjaa lukiessa Petri Tammisen varsinaissuomalaista veijaritarinaa Enon opetukset, jossa tosin liikuttiin laajemmalla reviirillä ja oli erilainen rakenteeltaan. Tässä teoksessa enon elämäntarinaa kuoritaan auki kerros kerrokselta kuin väkeväkatkuista sipulia, ja saadaan aikaan komea, omaperäinen muotokuva. Se on kuin talo, jota aletaan rakentaa tuhkakuppien sijaintien ympärille. Toisaalta sama mies taipuu käymään ainoana miehenä mielenterveysyhdistyksen keskustelupiirissä.

Erityisen tyytyväinen olin teoksen murrepuheratkaisuun. Se oli runsasta, mutta rajoittui dialogin tasolle. Kirjassa puhuttu Kainuun murre oli minulle hyvinkin tuttua, enkä osannut erottaa sitä pohjoissavolaisesta tai – karjalaisesta. Murrerajojen tunnistaminen noilla huudeilla on taitolaji, mutta kuulin Risto-enon sutkautuksissa enemmän savon kuin karjalan potkua. Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki onnistui tehtävässään erinomaisesti, ja koin, että kirjan kuunteleminen oli tällä kertaa vaikuttavampi kokemus kuin tekstin lukeminen olisi ollut.

Orpotyttö ja maailman laulu

Teos: Nazanine Hozar: Aria (Otava, 2020)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Minulla on ollut joskus 00-luvun alkupuolella vaihe, jossa luin lähestulkoon kaiken englanniksi tai suomeksi saatavilla olevan kirjallisuuden Iranista, mutta viimeisen 10 vuoden aikana kiinnostus on laimentunut, johtuen osittain siitä, että historiallisissa teoksissa on paljon toistoa. Mutta hyviä leffoja maasta on tullut katsottua vähän enemmän, ja kun muutama päivä sitten näin Teemalla Jafar Panafin leffan Kolme naista, niin päätin katsoa, löytyisikö minulle jotain uutta luettavaa.

Nazanine Hozarin (s. 1978) esikoisromaanilla Aria näytti olevan Margaret Atwoodin suositus etukannessa, joten odotukseni sen suhteen olivat melkoiset. Mutta täytyy tunnustaa, että Iranin lähihistoriasta kertovia romaaneja olen lukenut liikaa samantyyppisiä – vakavia, eeppisiä ja pitkän aikajanan omaavia, ja vaikka niissä on ollut painavaa asiaa, niin tietynlainen opettavaisuus/ulkokohtaisuus on vaivannut monia. Tämä voi yksinkertaisesti johtua siitä, että moni kirjailija kirjoittaa lännestä käsin länsimaisille yleisöille. Myös Hozar kuuluu tähän joukkoon: hän on muuttanut Kanadaan parivuotiaana Teheranista, ja on kirjailijana kanadalaisen kirjoittajakoulun tuote.

Romaanin päähenkilö Aria on Teheranin köyhemmissä eteläosissa vuonna 1953 syntynyt löytölapsi, joka jossain vaiheessa löytää uuden kasvattiperheen rikkaalta pohjoispuolelta. Arialla on kolme äitihahmoa, joista yksi on biologinen äiti, mutta tyttö saa tietää tästä vasta aikuisena. Köyhissä kortteleissa häntä kasvattaa katkera ja väkivaltainen Zahra, jolla on itseään nuorempi ja kiltimpi aviomies Behrouz. Pariskunnan avioliitto on kummallinen, ja Behrouzin vastuulle jää tunnesiteen luominen lapseen. Kun tyttö on sitten vaarassa sokeutua silmäsairauden vuoksi, Zahra roudaa tytön entiseen palveluspaikkaansa, kartanoon, jonka omistava suku on ollut shaahin hopeaseppiä.

Toinen äitihahmo on hyveellinen ja siveellinen Fereshteh, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä suurilla tiluksillaan. Suku on ollut alun perin zoroastrialaisia, mutta Fereshteh on sisaruksineen muodollisesti kääntynyt islamiin, ja perheessä vallitsee todellinen kognitiivinen dissonanssi juhlapäivien ja uskomusten suhteen. Hämmennystä lisää vielä se, että Fereshteh lähettää Arian auttamaan erästä köyhää perhettä, joka osoittautuu juutalaiseksi. Kaiken kukkuraksi tuon perheen äiti onkin Arian biologinen äiti Mehri, mutta jos Fereshteh olisi tiennyt Mehrin juutalaisuudesta, hän ei olisi antanut tytön vierailla koko perheessä.

Ja kyllä, olen pitkään tiennyt Iranin uskonnollisista vähemmistöistä, mutta koin, että tässä teoksessa lukijan kaikki huomio keskittyi vähemmistöpositioiden muistamiseen. Mukaan toki hyppää myös Armenian kristittyjä melko tärkeässäkin roolissa, ja myös baha’i – uskolla on pieni rooli tarinassa.

Juonellisesti aloin vähän lämmetä romaanille siinä vaiheessa, kun Aria oli jo päässyt opiskelemaan yliopistoon, ja Khomeinin kannattajat ilmaantuivat kampukselle. Mutta perinteisenä kasvukertomuksena romaani oli lähes laimea. Ja koska luin juuri Khaled Hosseinin Leijapojan, niin ärsyynnyin siitä, että tässäkin tarinassa päähenkilön parhaalla lapsuuden ystävällä oli huulihalkio – asia, jonka on täytynyt olla yleistä 1950-60-luvuilla, mutta silti se häiritsi.

En tiedä, johtuiko nihkeä luentani ajasta, paikasta tai kielellisestä kuilusta. Kirjailija ei ole hirvittävän nuori, eli kuuluu lähes samaan sukupolveen kanssani. Hänellä on varmasti ollut Kanadassa asuneena ollut hienot mahdollisuudet taustoittaa tarinaansa. En yhtään epäillyt faktojen paikkansapitävyyttä, mutta ehkä niitä faktoja oli tungettu yhteen romaaniin aivan liikaa. Ja toinen ongelma oli Arian henkilöhahmon tietynlainen sovinnaisuus, tai psykologisen syvyyden puute. Hän oli kyllä henkilö, jonka ympärillä tapahtui koko ajan valtavasti, mutta joka ei lopulta ottanut kovin järeästi ohjia omiin käsiinsä.

Tsekkasin nopeasti joitain suomalaisia arvioita kirjasta, ja monissa oli kanssani samansuuntaisia vaikutelmia. Ilmeisesti teos on kuitenkin ollut iso hitti Kanadassa, eli se ehkä tavoittaa sen maan tämän hetken kirjallisten piirien odotukset. Itse olisin taatusti jättänyt tämän kirjan kesken Kanadassa asuessani, sillä siellä Lähi-Itään keskittyvää kirjallisuutta oli niin paljon saatavilla.

Nyt oli ihme, että nihkeydestä huolimatta kuuntelin kirjan loppuun, mutta täytyy tunnustaa, että loppu (joka oli parempi kuin hidas alku) meni 1,4-nopeudella. Tämä ei yhtään haitannut, kun kerronta oli niin lineaarista ja selkokielistä.

Kohtalokas saariseikkailu

Teos: Eeva Louko: Onnellisten saari (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Ronja on kolmikymppinen toimittaja, joka on rakentanut elämänsä Lontooseen, eikä koe enää Suomea kotimaakseen. Naisen äiti on muuttanut Nizzaan jo tytön lapsuudessa, ja synkistelevä historianopettajaisä Harri jäi huoltamaan yksin tytärtään Lauttasaareen. Kun eläkkeelle jäänyt isä sitten löydetään kuolleena kotisaaren Kasinorannasta, on Ronjan palattava kohtaamaan sukunsa synkät salaisuudet.

Teoksen historiallinen osio sijoittuu 1970-luvulle, aikaan ennen Ronjan syntymää, jolloin Harrilla oli toinen nainen kuin Ronjan äiti Anita. Isän jäämistöstä löytyy haalistuneita Polaroid-kuvia ajasta, jolloin hän oli ollut onnellisempi kuin myöhemmässä perhearjessaan. Onnellisten kuvien ottaja on edelleen elossa, kuten on myös mystinen Ellen Rinne, nainen, jolle isä on testamentannut rahaa. Mutta mikä lopulta oli isän salaisuus, se, joka sai hänen elämänsä jämähtämään paikalleen?

Kirja on perinteinen dekkari siinä, että siinä on poliisihahmoja ja virallinen murhatutkimus, mutta sen paino on kuitenkin enemmän suvun historiassa ja kipeässä isäsuhteessa. Ronja lämmittelee myös suhdetta lukioaikaiseen heilaansa Villeen, ja hengailee vanhojen bestisten, Millan ja Anskun kanssa. Rannoilla haahuilee myös henkisesti epävakaa Sara-täti, jonka vaiheista Ronja ei ole aiemmin tiennyt mitään.

Minulle Lauttasaari ei ole kovin tuttu ympäristö, joten opin kirjan kautta jotain uutta sen historiasta. Ottaen huomioon, että kirjassa on jopa kaksi historianopettajahahmoa, historian osuus jää siinä maltilliseksi. Toki sen nuorehkoille hahmoille jo 1980-luku on historiaa, ja Villen historiantutkimuksen metodit ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Saari tuntuu myös perinteisen nurkkakuntaiselta, ja monilla sen kanta-asukkailla on yhtä ilmiömäinen muisti kuin syrjäkylien natiiveilla.

Loukon kieli on paikoitellen herkän poeettista, ja luonnolla on tärkeä osuus kerronnassa. Merellisille lenkkipoluille mahtuu myös riittävästi kauhua, joten kirjaa voi lukea myös kauhukertomuksena ja mikä ettei myös psykologisena trillerinä.

Minusta siis teoksessa oli kaikki elementit paikoillaan, ja tykästyin Loukon kirjoitustyyliin, mutta juuri nyt olen ahminut liikaa dekkareita, enkä tässä tilassa päässyt enää uuden sarjan hahmojen ihon alle. Juonen ymmärryksen ja tunnelmien välittymisen suhteen minulla ei ollut ongelmia, mutta hahmoihin tutustuminen jäi vielä puolitiehen. Saatan siis kerrata teoksen ennen kuin tartun sen mahdolliseen jatko-osaan.

Urbaaniksi tarinaksi Onnellisten saari on ilahduttavan juureva: siinä käytetään somea vain minimaalisesti, se ei ole erityisen ulkonäkökeskeinen, eikä siinä seurata uusimpia trendi-ilmiöitä. Siinä siis keskitytään ihmiselämän olennaisiin puoliin, ja näin uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita, myös kolmikymppisiä vanhempia ja muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvia.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.