Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Ruskeat pojat-kollektiivista, moro!

Teos: Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (Otava, 2022)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Matti Leino

Anders on nuori personal trainer pikkukaupungissa jossain pohjoisella pallonpuoliskolla, mitäänsanomattomalla kulutuskulttuurin vyöhykkeellä. Hänen elämäänsä ei oikein kuulu muuta kuin töissä käynti, pilven polttelu ja tyttöystävä Oonan tapailu. Auton hän on perinyt vasta kuolleelta äidiltään, ja isäkin tekee jo kuolemaa Andersin lapsuudenkodissa.

Eräänä tavallisena työaamuna Anders herää hämmennykseen: hänestä on tullut yön aikana ruskeaihoinen. Metamorfoosi ottaa koville, eikä Anders voi vähään aikaan kuvitella palaavansa töihin. Pian uutisissa kerrotaan, ettei hän ole ollut ainoa muutoksen läpikäynyt, vaan heitä on monia. Tatuoinnit näyttävät kummalta ruskealla iholla, ja seksikin tuntuu erilaiselta. Ei huonolta, mutta kummalliselta.

Pakistanilaislähtöinen Mohsin Hamid (s.1971) kuuluu kestosuosikkeihini eteläaasialaisista nykykirjailijoista, ja olenkin lukenut koko hänen tuotantonsa, joka koostuu viidestä romaanista. Kolme niistä sijoittuu Pakistaniin ja kaksi muualle maailmaan. Tässä teoksessa ja tätä edeltävässä Exit Westissä seikkaillaan epämääräisessä länsimaailmassa, ja niissä on maagis-realistisia elementtejä. Pakistaniin sijoittuvat teokset ovat realistisempia, ja niissä kuvataan kaikissa jotain yhteiskunnan syvää kriisiä (huumeriippuvuutta, terrorismia ja korruptiota).

Tässä teoksessa ihonväri nousee suht kiihkottomasti tutkielman kohteeksi. Teoksen tyypit elävät jo ennen metamorfoosiaan todellisuudessa, jossa kulttuurisia eroja ei enää paljoa ole. Taloudellista eriarvoisuutta on, ja se on perustunut pitkälti ihonväriin. Eletään dystooppisessa lähitulevaisuudessa, jossa ihmisen eliniänodote on laskemassa, ja nuorilla aikuisilla on paljon omaishoitoon liittyviä murheita.

Itse sijoitin mielessäni tämän teoksen Ruotsiin, vaikka tarina olisi voinut yhtä lailla tapahtua Vaasassa tai Minnesotassa. Tämä ei ole ensimmäinen lukemani spekulatiivinen fiktioteos, jossa ihonvärillä on väliä, eikä tässä käytetyt spefin keinot ole erityisen villejä.

Ratkeaako sitten rasismin ongelma, kun valkoisesta ihonväristä päästään vihdoin eroon? Tämä taitaa olla tämän tiiviin ja lakonisen pienoisromaanin keskeinen kysymys. Ehkä vastaus kysymykseen löytyy siltä jo valmiiksi rodullistetulta kuntosalin aasialaistaustaiselta siivoojalta, jonka palkka ei nouse, vaikka pomokin on muuttunut ruskeaksi.

Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalkervuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

Moninaisuudesta yhteisön sisällä

Teos: Nura Farah: Lumimaa: kertomuksia (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Sonia Lindfors

Suomensomalialaisen Nura Farahin kolmas teos on novellikokoelma, joka kuvaa pääkaupunkiseudulla asuvien somalitaustaisten henkilöiden arkea. Suuri osa teoksen hahmoista on nuoria aikuisia, jotka joko opiskelevat tai toimivat työelämässä. Vaikka heillä on selkeää eteenpäin menon meininkiä elämässään, he joutuvat liian usein kohtaamaan tietämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja silkkaa rasismia arjessaan.

Islam vaikuttaa hahmojen elämään tavalla tai toisella, mutta mitään pakettiratkaisua uskonnon suhteen ei keneltäkään löydy. Osa kirjan naisista on tietoisesti valinnut naimattomuuden ja lapsettomuuden, osalle on ok juoda viiniä kotisohvalla viikonloppuisin. Osa saattaa käydä myös baareissa. Yhdelle nuorelle naiselle tulee ongelmia yhteisössään jo siitä, että hän joutuu marketin kassana myymään alkoholia. Yhteisössä ”huono naiseus” on laajalti viljelty leima, ja rajoittaa ammatinvalintaa.

Muoti ja pukeutuminen kiinnostavat, mutta länsimaisessa uimapuvussa esiintyminen ei ole kaikille luontevaa tai mahdollista. Burkinin käyttö uimahallissa tuottaa ikäviä tilanteita, ja kantaväestön aggressiivisuus tätä vaatekappaletta kohtaan on ärhäkkää.

Osassa tarinoista päähenkilön keskeinen ongelma on varsin arkinen: Shukri joutuu tallaamaan kivisen polun päästäkseen vihdoin rentoutumaan burkini päällä lähiuimahallin terapia-altaaseen, mutta hän ei halua luopua rakkaasta harrastuksestaan. Lukiolainen Amaal jännittää vanhojentansseja, vaikka suomalainen kavaljeeri on harvinaisen rento ja fiksu nuori mies.

Osassa tarinoista koetaan rankempia asioita, kuten päihdeongelmia ja asunnottomuutta. Asuntomarkkinoiden rasismi kosketti minua erityisesti, eli on olemassa taloyhtiöitä, jonne pääsy ei välttämättä onnistu, vaikka tekisi parhaimman tarjouksen. Joillekin pääkaupunkiseudulla (ja miksei muuallakin) asuville kantaväestön edustajille somalius on kuin tarttuva tauti, ilmiö, joka alkaa uhkaavasti pesiä ja lisääntyä myös talojen julkisissa tiloissa.

Novelleja kokoelmassa on 14, ja ne ovat suht lyhyitä. Kokonaisuutena teos on kuitenkin loppuun hiottu, ja antaa varsin kattavan kuvan yhteisöstä, joka ei ole suinkaan yksimielinen siitä, millaista on hyvä elämä, ja mihin nuorempien polvien pitäisi pyrkiä.

Teoksesta jäi mieleeni sosiologinen vaikutelma (eli teos ristivalottaa yksilön ja yhteisön suhdetta monesta suunnasta), ja luulisin, että se voisi miellyttää varsinkin nuoria lukijoita riippumatta etnisestä taustasta.

Olen parhaillaan suunnittelemassa kulttuurihanketta, joka liittyy afrosuomalaisuuteen, ja monesta syystä Nura Farah kuuluu ensimmäisiin ihmisiin, jota haluaisin haastatella.

Luin viikonloppuna kolme afrosuomalaista teosta putkeen, ja Lumimaa oli niistä moniäänisin ja helpoimmin omaksuttava. Kirjojen vertailu ei ole järkevää siksi, että tämä teos on fiktiota, ja kaksi muuta olivat suht nuorten henkilöiden omaelämäkertoja. Mutta niissä liikuttiin osittain yhteisessä mielenmaisemissa, vaikka kertojien äänten paino oli kaikissa erilainen.

Muukalainen vuoteessamme

Teos: Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava, 2022)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukijat: Matti Leino ja Iisa Pajula

Emma ja Leo ovat tavallinen aviopari Lontoon Hampstead Heathissa, ja heillä on viisivuotias tytär Ruby, joka on saatu maailmaan hedelmöityshoitojen kautta. Perheen onnea varjostaa Emman taannoin sairastettu syöpä, mutta vaikeiden aikojen jälkeen lääkäreillä on taas hyviä uutisia. Perheessä pitäisi olla edessä toivorikkaita aikoja, mutta Emman mieli oireilee taas kuten se on oireillut jo ennen syöpää. Vaikeina aikoina hänellä on tapana paeta merenrantakylään Northhumberlandissa ilman perhettään.

Emma on koulutukseltaan meribiologi, ja yliopistouran ohella hän on tehnyt uraa BBC:n luonto-ohjelmissa. Välillä vaimon julkinen rooli aiheuttaa Leossa mustasukkaisuutta, kun vieraat miehet lähettelevät hänelle viestejä öiseen aikaan. Leo itse työskentelee toimittajana suuressa päivälehdessä, jossa hän kuuluu nekrologien kirjoittajien tiimiin. Joku vaimon käytöksessä saa Leon penkomaan tämän arkistoja sotkuisessa perintötalossa, ja kamalaa kyllä, hän on myös kirjoittanut valmiiksi tämän nekrologin kaiken varalta.

Kyseessä on intiimi psykologinen trilleri, joka keskittyy päähenkilöiden lähimpään ystäväpiiriin ja työyhteisöihin. Pääteemana on luottamus parisuhteessa, ja petoksen kohtaamisen haaste. Teoksessa myös katoaa henkilöitä, eikä poliisi lähde tutkimaan tapauksia kovinkaan pontevasti.

Olen muistaakseni lukenut toisenkin kelvon romaanin Rosie Walshilta, mutta se ei ollut psykologinen trilleri. Nyt minulla on ollut pitkä tauko brittitrillereiden lukemisessa, joten pystyin eläytymään teokseen normaalia paremmin. Juoni oli yllätyksellinen, ja sekin oli positiivista, ettei teoksessa sekoiltu pahasti päihteiden kanssa. Vanhemmuus on tässäkin keskeinen teema, ja sitä ristivalotetaan useamman kertojan kautta.

Opin kirjasta eniten brittiläisestä työelämästä, ja tuo nekrologin kirjoittajan toimenkuva jopa nauratti muuten vakavan tarinan keskellä. Myös Emman urakehityksen seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka sen taustalla oli synkkää menetystä ja tuskaa. Britannian kokoisessa maassa myös TV:stä tuttu luontotoimittaja (jota itse pitäisin suht viattomana hahmona) saa osakseen monenmoista kuraa, eikä julkisuuskuva hälvene nopeasti, vaikka henkilö olisi poistunut parrasvaloista.

Teoksesta ei kannata tietää liikaa ennen lukemista, ja itsekin kirjoittelen tästä genrestä lähinnä nootteja itselleni, jos joskus päädyn tekemään psykologisista trillereistä laajempaa analyysia. Tästä teoksesta tuli fiilis, ettei Walsh ollut ehkä kirjoittanut omaansa bestseller-algoritmien kiille silmissään. Mutta toki Lontoo ympäristönä ja valkoiset, keskiluokkaiset, keski-ikäiset päähenkilöt tekivät teoksesta vähän liiankin helppolukuisen. Mutta teoksessa oli vähemmän elämäntapafiilistelyä kuin tämän tyyppisissä teoksissa yleensä, sillä pariskunnalla oli ihan oikeitakin ongelmia.

Sus siunakkoon!

Teos: Samuel Björk: Susi (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Holger Munchista ja Mia Krögeristä kertova dekkarisarjan etenee neljänteen osaan teoksessa Susi. Koska Samuel Björk julkaisee teoksiaan suht verkkaisesti, sarjassa on helppo pysyä mukana. Sarja keskittyy Osloon, mutta siinä liikutaan myös muualla Norjassa, ja tässä osassa myös Ruotsin puolella.

Teoksessa etsitään 11-vuotiaiden poikien murhaajaa ja hyväksikäyttäjä kahdessa maassa. Ruotsin Uddevallassa oli löydetty samanikäisiä Kuolleita poikia yhdeksän vuotta aiemmin, ja Oslon lähiön koulun lähistöltä uusi tapaus, jossa kahden pojan ruumiiden seasta löytyi kuollut kettu. Tapausten välillä on mahdollinen yhteys, ja Oslon poliisi tarvitsee keissin ratkaisemiseksi virka-apua Ruotsista.

Tämä sarja ei sovi herkimmille, koska muistaakseni kaikissa osissa on tehty pahaa lapsille ja nuorille. Tässä osassa epäiltyjen joukossa on monenmoisia syrjään jääneitä henkilöitä, ja myös vapaaehtoisesti yhteiskunnasta erkaantuneita. Yksi päähenkilöistä on 12-vuotias Lydia Clemens, joka elää metsätorpassa varautumista harrastavan isoisänsä kanssa ja käy kotikoulua. Kaksikko joutuu kohtaamaan yhteiskunnan kahdesti vuodessa, kun kouluviranomaiset käyvät tarkistamassa tytön edistymisen. Tämä herätti kysymyksen, onko Norja erityisen liberaali kotikoulun suhteen, vai oliko juonen käänne vain kirjailijan luoma liioittelu.

Tässä osassa 21-vuotias Mia rekrytoidaan poliisin erikoisjoukkoihin töihin jo ennen valmistumista poliisikoulusta. Mialla on pakkomielle kaksossiskonsa Sigridin löytämisestä. Sigrid on ajautunut pahoihin huumeporukoihin, mutta omien sanojensa mukaan ei piikitä, vaan polttaa. Björk kuvaa Oslon katujen huumehelvettiä yhtä uskottavasti kuin esimerkiksi Jo Nesbo, mutta ei rakenna siitä yhtä suurta spektaakkelia kuin Nesbo on Harry Hole-sarjassaan tehnyt. Itse en ole onnistunut lukemaan Harry Hole-sarjasta kuin pari osaa, mutta tätä sarjaa seuraan oikeassa järjestyksessä.

Susi ei ole kirjassa niin vahva symboli kuin luulisi, vaan tässä seurataan pikemminkin tutkimusprojektia, jossa ketuille on laitettu liiketunnistimet pesimisen toimia kartoittamaan. Mia Krugerin vahva intuitio yltää siis myös luonnon antamiin merkkeihin. Krugerin lahjakkuus herättää myös kateutta, sillä ei monilla vielä opiskelevilla poliisikandidaateilla ole omaa työhuonetta. Holger Munch joutunee myös vaikeuksiin omavaltaisen rekrytoinnin vuoksi. Sooloilu ei enää kuulu uuden poliisin hallintomallin pirtaan, eikä Holgerin kaltaisia persoonia kannusteta tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Täytyy myöntää, että kirjaa kuunnellessani jouduin palauttamaan mieleeni sarjan aiempien osien tapahtumia. Teoksessa on myös jonkun verran takaumia varsinkin Mian ja Sigridin salaperäiseen menneisyyteen. Nähtäväksi jää, kunka Sigridille käy tulevissa osissa, sillä nuoren naisen hengissäpysymisen prognoosi ei ole kovin toiveikas.

Vegetatiivinen parisuhdestatus

Teos: Katariina Vuori: Kasvun paikka (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Kerroin viime arviossani havainnoistani koronakriisin vaikutuksesta kirjatrendeihin, eli kotoilukirjojen kasvavasta suosiosta. Monissa lukemissani teoksissa päähenkilö on ollut työtön tai prekaarissa asemassa oleva keski-ikäinen nainen, jonka elämä on varsin kotikeskeistä, ja jonka kotoiluun liittyy joku koominen pakkomielle. Tämä on ymmärrettävää siksikin, että sama porukka tuppaa myös suurkuluttamaan kaunokirjallisuutta.

Katariina Vuoren uusimmassa romaanissa kertoja Silvia on keski-ikäinen kotiäiti, jonka paluu työelämään tuntuu enemmän kuin haasteelliselta. Hänellä on aina ollut oppimisvaikeuksia, ja diagnosoimaton lukihäiriö herättää jo huomiota lasten opettajissa. Paluu hoitoalalle tuntuu toivottomalta, sillä Silvia ei handlannut lääkelaskuja edes parikymppisenä. Muutakaan työkokemusta ei merkittävästi ole. Hänen miehensä on onneksi tienannut kahden edestä, ja näin Silvialla on varaa haahuilla puutarhamyymälöissä uutta inspiraatiota etsimässä.

Silvia rakasti viherkasveja lapsena, mutta ei saanut toteuttaa tätä intohimoaan kolmeen vuosikymmeneen. Lasten siirtyessä kouluun hänen hoivaviettinsä siirtyy kasvivauvoihin. Harrastus alkaa viattomasta pistokkaiden vaihdosta, mutta pian Silvia huomaa viettävänsä aikaa netin viherkasvipalstoilla ja tilaavansa eksoottisia lajikkeita myös ulkomailta.

Kasvit valtaavat talon, ja kohta perheenjäsenten on vaikea päästä suihkuun ilman työlästä kasvinsiirto-operaatiota. Silvia joutuu piilottelemaan uusia hankintojaan mieheltään kuin alkkis pullojaan. Pian intohimon kohteisiin lukeutuu myös rautakaupan viherosaston myyjä Risto, joka osaa aina valita Silvian kuulohermoja hyväilevät sanat. Rautakaupan nurkassa on houkutteleva alkumetsä, jossa Silvia käy haaveilemassa uudesta sielunkumppanistaan. Risto ei kuitenkaan aina muista uuden faninsa nimeä, sillä hänellä on liian iso lauma ylikasvuisia bändäreitä.

Silvian oma avioliitto on vegetatiivisessa tilassa, ja pariskunta käy joka kauppareissulla sotaa omien rajojensa kestävyydestä. Silvia itse on sukeltanut niin syvälle uuteen harrastukseensa, ettei hän huomaa, että miehelläkin on omat salaisuutensa. Kun mies sitten häipyy maisemista, hän esittää pitkään, että kaikki rullasi kuin normaalisti. Mutta kodissa ei enää ole parisuhteen kokoista nurkkausta, eikä sinne mahtuisi edes ilmajuuria itselleen kasvattava Risto.

Kyseessä on humoristinen chicklit-pläjäys, joka kuitenkin pitää sisältään hämmentävän määrän tietoa viherkasvien hoidosta. Koska itse olisin vahvasti hurahdusriskissä, jos asuisin eri tavalla, luin kirjaa enemmän uuden harrastuksen inspiraatio-oppaana kuin varoittavana saagana addiktiosta. Minua ei yhtään ahdistanut tämän harrastuksen kuvaus, vaikka luulen sen ahdistavan monia.

Tätä edellä luin Niina Revon kirjan perheenäidistä, joka jää koukkuun ostamansa paritalon kauppasotkun oikeusdraamaan, ja taloyhtiön kokousten pöytäkirjojen läpikäyntiin. Kirjoilla on selvä yhteys toisiinsa, sillä tässä romaanissa kertoja selvästi luo omilla toimillaan taloonsa kosteusvaurioiden riskiä. Sanottakoon, että kirjojen tunnelmat ovat erisävyiset: Revon kirjassa kaikki kosteus on uhkaavaa, kun taas tässä kertoja haluaa luoda taloonsa Papua Uuden-Guinean viidakon.

Ikävän takatalven keskellä tämä teos toi kaivatun aistillisen tuulahduksen omaan arkeeni, ja sain kirjaa kuunnellessa heitettyä kuolleita kasveja pois. En alkanut haaveilla tässä mainittujen harvinaisten posliinikukkien hankkimisesta, mutta haluaisin ryhtyä taas monivuotisten pelargonioiden kasvattajaksi. Viime kesän upeat pelargoniani kuolivat kaikki parvekkeen yöpakkasiin, mutta tänä vuonna aion pitää ne elossa seuraavaan vuoteen.