Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Dadaa uimahallin syvästä päästä

IMG_1421Jatketaan antisankarilinjalla. Itse en ollut lainkaan kiinnostunut nuorehkoista kotimaisista miespuolisista esikoiskirjailijoista, kun Reidar Palmgrenin Jalat edellä (Otava, 2001) on julkaistu. Ylipäänsä luin kotimaista kirjallisuutta vähän, koska silloinen työ postkoloniaalin kirjallisuuden tutkijana vei kaikki energiani. Muistin Palmgrenin pitkään vain näyttelijänä, ja olen saanut tutustua hänen romaaneihinsa vasta viime vuosina.

Pidän Palmgrenin romaaneista jo siksi, että olen aistinut hänen tuotannossaan aidon oman tiensä kulkijan leiman, haluttomuuden miellyttää liian suuria yleisöjä ja tästä huokuvan epäkaupallisuuden. Hänen valitsemansa näkökulmat ovat täysin erilaisia kuin mitä kaunokirjallisuudessa yleensä arvostan, hänen hahmoillaan on haasteita todellisuudentajunsa kanssa ja ovat tavalla tai toisella jäämässä tai jo jääneet marginaaliin yhteiskunnasta ja myös omasta elämästään. Jalat edellä saattaa olla Palmgrenin romaaneista eniten tunnustusta saanut; itse luin ennen tätä Sudenmarjan (2012) ja Kirpputorin (2016).

Jalat edellä on huikean tiivistä proosaa, jossa pienen pienillä arjen yksityiskohdilla, kuten pääsiäismunien koottavilla lennokeilla (katso kansikuva) on suuri symbolinen merkitys. Teos kertoo ydinperheestä, jonka koossa pysymiseen tarvittaisiin ylimaallisia voimia. Perheen isä, Jokisen Risto, on laimeasti menestyvä pikkukaupungin lakimies, joka enimmäkseen hoitaa kuolinpesien realisointeja ja perunkirjoituksia. Hän on naimisissa tuiki tavallisen kukkakauppias-Katjan kanssa, ja pariskunnan kommunikaatio on jäätynyt kahdeksanvuotiaan Teron hoitovuoroista neuvotteluun.

Isän ja pojan ainoaa ”laatuaikaa” vietetään uimahallissa, vaikkakin isä on usein uimatreffeiltä myöhässä. Tero on lapsena mukautuva ja vähään tyytyvä, ja suhde isään alkaa muistuttaa päälaelleen kääntynyttä hoivasuhdetta. Risto suorittaa vanhemmuuttaan velvollisuudentunnosta, mutta jättää jopa synttärilahjat ostamatta, kun ei vaivaudu keksimään sopivaa lahjaa.

Onko Risto sitten totaalipaskiainen, vai keskeneräisyydessään kehityskelpoinen tavis, siitä lukijat varmasti ovat eri mieltä. Varmasti kaikki tuntevat jonkun Riston kaltaisen, joka on jämähtänyt suorittamaan elämää löytämättä siitä enää muuta tyydytystä kuin aviovaimon lepsun pettämisen. Rakastajatar Marika on löytynyt perheen yhteiseltä etelänlomalta ja kulkeutunut pidempiaikaiseksi panoksi vain siitä sattuman oikusta, että he asuvat samassa kaupungissa. Uimahallista Risto löytää keskeneräisyytensä peiliksi vanhan miehen Kaukon, jonka tarinat muualla asuvista jälkeläisistä tuntuvat keksityiltä. Onko Kauko se yksinäisyyden kärjistymä, joka koristaa kirjahyllyään valokuvaamojen tyyppikuvilla ja lähettää itselleen joulukortteja? Kuinka todennäköistä on, että Ristokin päätyisi tällaiseen yksinäisyyteen, ellei tee korjaavaa liikettä elämässään nyt?

Varmasti teoksessa parasta oli tarkka kieli, sillä normaalisti en jaksaisi lukea romaania, jossa kuvataan usean sivun verran impulsiivista kotiteatterin ostoa kodinkoneliikkeestä (huom! kaavoihin kangistunut Ristokin osasi irrotella!). Hyvin mitättömän arjen keskeltä kumpuavat absurdit yksityiskohdat, mielleyhtymät ja harhaiset näyt vakuuttavat lukijan siitä, että asiat harvoin ovat juuri sitä, miltä ne ensin näyttävät. Romaanin asetelma tuntuu myös sen verran klassiselta, ettei aika aja sen ohi nopeasti.

Tässä romaanissa vimmaisen tapahtumisen keskiössä oli uimahallin sauna; Kirpputorissa miehuutta testattiin kuntosalilla, jonka kliseiseen maailmaan hunningolla oleva muusikko ei sopeutunut. Vaikka Palmgrenin mieshahmot ovat usein liian itsekeskeisiä ja ongelmissaan rypeviä ollakseen automaattisesti sympaattisia, he kykenevät näyttämään yhteiskuntamme kipupisteitä.

Juristi-Ristosta jäi olo, ettei hän ainakaan pyrkinyt työurallaan äkkirikastumiseen, eikä korkea koulutus ollut hänelle egon pönkityksen kanava. Hän oli kusipää ihan omassa elämässään, mutta osoitti jonkunlaista humaaniutta suhteessa asiakkaisiin. Riston oma pään hajoaminen ja sen aikaansaama, pelottava syrjään jääminen vaikutti yhdeltä mahdolliselta tulevaisuuden skenariolta.

Edelleen Palmgrenin teoksista henkilökohtainen suosikkini on Sudenmarja, jossa naisnäkökulma oli vahvempi. Täytynee lukea myös esikoisen ja tuoreimpien teosten väliin jääneet helmet, sillä olen jäänyt koukkuun kirjailijan erikoisiin näkökulmiin ja tummaan, vähäeleiseen huumoriin.

 

 

Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Elämän harjoittelusta free jazziin

Tapanani on viime aikoina ollut löytää perätysten ”samaan sarjaan” kuuluvia teoksia. Nyt ilmeisesti työn alla ovat pohjoisen miesten elämänmakuiset kasvutarinat. Parin viikon aikana olen lukenut Joni Skiftesvikiä, Tommi Kinnusta ja nyt viimeiseksi Risto Oikarista.

Oikarinen (s.1978) on julkaissut aiemmin runoteoksia, mutta Nälkämaan laulu on hänen esikoisromaaninsa. Hän on myös jazzmuusikko ja teologian opiskelija. Kaikki hänen rakkautensa loistavat Nälkämaan laulussa, jossa suurella todennäköisyydellä on vahvoja omaelämäkerrallisia teemoja. Teos ei tunnu esikoiselta, sillä kertojan ote on poikkeuksellisen itsevarma. Sitä voi lukea musikaalisen kasvukertomuksen lisäksi matkakirjana, kotiseutukirjana ja persoonallisena historiikkinä.

Romaanin nimetön päähenkilö on elämäänsä treenikämpillä harjoitellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen saksofonisti, jonka juuret ovat Kainuussa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kajaanin Turva-talossa, vakuutusyhtiön nimen saaneessa tornitalossa, joka on kaupungin ainoa ”pilvenpiirtäjä”. Pojan elämä on ollut lapsena juurevan maakunnallista, mutta maailma tulee kylään kohtalokkaana keväänä 1986, kun hän kuulee ensi kertaa Richie Colea naapurin pappilassa asuvan juopon suntion luona.

Jos omituisista henkilöhahmoista puhutaan, Oikarisen galleriaan mahtuu vielä erikoisempia eläjiä kuin mitä juuri löysin Skiftesvikin muistelmista. Kohtaaminen lohilordi-suntion kanssa on vain alkusoittoa sille, mitä on tuleva. Introvertti, pikkuvanha muusikonplanttu on oiva kohde pervoille miljonääreille, paikallishistorian itseoppineille dosenteille ja seksikkäille teologeille. Kajaanin historiasta opimme eniten sen teatterin turhautuneen oloiselta kampaajalta, joka kokee tähtihetkensä saadessaan tehdä Pietari Brahe-peruukin pitkätukkaisen päähenkilön kutreista tämän lähtiessä armeijaan.

Teos rakentuu takaumien kautta yhdelle junamatkalle Helsingistä Kajaaniin. Mies on kutsuttu konsertoimaan tuttuun Paltaniemen kuvakirkkoon, eikä hän ole varma haluaako hän improvisoida kuluneiden Leinon runojen tahtiin. Soittamisen lopettaminen on ollut mielessä pitkään, takana on pitkä masennuskausi eikä paluu kotikonnuillekaan suuresti kuumota. Kuitenkin matka ja sen aikana kohdatut uudet ihmiset kirvoittavat hänessä jo haudattuja muistoja. Nälkämaa muuttuu todeksi Savon radalla, viljavilla ja kalaisilla mailla, joiden antimista ei riittänyt pohjoisen katajaiselle kansalle hädän hetkellä.

Kirjassa on yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani Marko Annalan Värityskirjaan. Molemmissa nuori mies kasvaa muusikoksi kaukana kasvukeskuksista suht niukoissa olosuhteissa. Oikarisen romaanin päähenkilö on kaupunkilaisempi kuin Annalan, ja hänen musiikkiharrastustaan tuetaan tiettyyn pisteeseen saakka. Kuitenkin molemmilla impulssi muusikoksi ryhtymiseen tulee kodin ulkopuolelta. Molemmat kertovat kovasta työstä, päämääräkeskeisyydestä ja oman polun seuraamisesta. Oikarisella mielenterveysteema ei ole yhtä vahva kuin Annalalla, mutta viha-rakkaussuhde saksofoniin manifestoituu kaikkialla, kuten näin:

Free jazz on saksofonin pahoinpitelyä puhaltamalla, viimeinen askel ennen kuin hakkaisin sen puun kylkeen ja paiskaisin jokeen, ajattelin kun juna pysähtyi asemalla, jonka hilseilevä, laikukkaaksi paikkailtu haaleanpunainen mansardikatto muistutti oireilevaa päänahkaa.”

Itselleni merkityksellisiä osuuksia olivat lukuisat viitteet luterilaisuuteen, Martti Lutheriin itseensä ja ruotsalaisten tuomaan ”sivistykseen” erämaakaupunkiin. Olisin arvostanut teosta viime syksynä lukiessani uskonpuhdistus-aiheiseen tenttiin, sillä Oikarinen onnistui selittämään eri kirkkokuntien suhteen ehtoollisen sakramenttiin elävämmin kuin opettajani ja tenttikirjani. Historiallisen tiedon määrä teoksessa on suuri, ja paikoitellen jäin pohtimaan, luenko matkaopasta vai romaania. Sivuhenkilöiden pitkät historialliset monologit tosin selittyvät junamatkan pitkillä korpitaipalilla, eli sanat sulautuvat maisemaansa.

Globaaleja tuulia kotiseutusaagaan tuovat seudulle aikanaan matkanneet amerikkalaiset jazzmuusikot. Kainuun Jazzkevääseen liittyvät muistot ovat haikeita, sillä tuon tason festivaaleja ei enää järjestetä noilla leveyspiireillä. Jazzfestivaalien järjestäminen samaan aikaan Lohilordi-kisan kanssa luo aidon maakunnallista basaaritunnelmaa, mutta myös perhokalastukseen liittyy omanlaistaan herraskaisuutta, jopa enemmän kuin jazziin. Perhokalastuksen historia Kainuussa on sekin kiehtova episodi, jota aikanaan kuvasi naisnäkökulmasta Eeva Kaarina Aronen. (Maria Grönforsin totuus on edelleen kiehtovin lukemani Kainuu-aiheinen teos, mutta myös Nälkämaan laulussa oli vastaavaa historiallista syvyyttä.)

Uskoisin, että teos puhuttelee moninaisia yleisöjä, myös niitä, jotka eivät tiedä paljoa jazz-musiikista eivätkä ole koskaan käyneet Kainuussa. Oikarisen tapa kuvata muusikon elämäntapaa on raivokkaan runollinen, ja avaa soittamisen vimmaa myös niille, jotka eivät ole koskaan rakastuneet instrumenttiin. Kainuun tarinat taas kuuluvat keskeisesti kansalliseen historiaan, alkaen jo kliseeksi nousseesta orjalaivojen tervakaupasta kohti vähemmän tunnettuja episodeja ja hahmoja, kuten karkotettuja ruotsalaisia jumalanpilkkaajia, jotka istuivat tuomiotaan Kajaanin linnassa. Tiiviiseen romaaniin mahtui uskomaton kirjo ihmiskohtaloita, joista monesta jäi halu kuulla lisää.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 19: ”Yhdenpäivänromaani.” Vaikka teoksen historiallinen muisti ulottui 500 vuoden säteelle, varsinainen juoni sijoittuu yhteen päivään nykyisyydessä. Kerrassaan loistelias trippi minuuteen, mutta vielä enemmän minusta pois, kohti yhteisiä merkityksiä ja kollektiivista tajuntaa.

Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Todistaja, sommelier, sikiö

IMG_1276Olisinko koskaan lukenut romaania, jonka ainoa kertoja on sikiö? En muista, että olisin. Ian McEwan tuskin on ensimmäinen tämän näkökulman valinnut kertoja. Romaanissaan Pähkinänkuori (Otava, 2017, suom. Juhani Lindholm) hän rakentaa syntymättömän lapsen hahmon, joka on maailmantuskaa jo valmiiksi poteva filosofi, monipuolinen viiniasiantuntija ja isänmurhan todistaja. Hän on pian syntyvä globaalista näkökulmasta suht etuoikeutettuun asemaan Lontoossa, mutta jännittää mahdollista tulevaa huostaanottoaan. Hän oppii säälimään ja rakastamaan äitiään, joka kärsii masennuksesta, manipuloi kaikkia miehiään ja keskittää älylliset energiansa podcastien kuuntelemiseen miehensä perintötalossa, jonka tontti on miljoonien arvoinen.

Teos on postmoderni toisinto Hamletista, kertomus juonittelevasta äidistä, jonka moraalinen harkintakyky on häilyvää. Trudy on runoilijamiestään nuorempi ja vähemmän taiteellinen ajelehtija, joka ei ole tottunut työntekoon. John ja Claude ovat veljeksiä, joista toinen on keskittynyt työhön pienkustantajana ja toinen rahan tekemiseen. Trudy päätyy heittämään Johnin tämän omistamasta talosta ulos tultuaan raskaaksi ja ottamaan rakastajakseen lattean Clauden. John on keski-ikäinen, ylipainoinen, psoriasiksesta kärsivä introvertti, jonka ympärillä silti maagisesti pyörii nuoria naisia, enimmäkseen runoilijanalkuja, jotka etsivät tietä menestykseen vähän myyneen ja vaikean kulttirunoilijan siivellä.

Asetelma on hervoton, enkä lukijana osannut olla kenenkään romaanin aikuisen puolella. Tyypit ovat karikatyyrisiä; kolmiodraaman ulkopuolella hieman kevyempi hahmo on Johnin nuori suojatti, pöllöihin fiksoitunut luontorunoilija Elodie, jota John käyttää vaimonsa mustasukkaisuutta herättämään nololla pariskuntaillallisella. Syntymätön lapsi sympatisoi eniten isäänsä, jota hän ei voi kohdusta käsin pelastaa, mutta aikaansaa ennenaikaisen syntymänsä raapimalla kalvonsa rikki – siksi, ettei halua äitinsä karkaavan maasta Clauden kanssa.

Teos suorastaan pursuaa runollisia ja yhteiskuntakriittisiä yksityiskohtia. John osaa hurmata naisia satuilemalla Iranin Goharshadin moskeijan sinestä, ja samalla hän laittaa viimeiset penninsä ikuisen nuoruuden tavoitteluun smoothie-takeawayssa. Sikiö ei varsinkaan halua paeta Ranskaan, koska on kuullut karmeita Calais’n pakolaisviidakosta. Hän kokee myös ahdistusta maailmassa, jossa sateenkaariseksuaalisuuden identiteettipolitiikka liikuttaa ihmisiä enemmän kuin itsemurhapommitukset. Kirjaa lukiessa koin varsinkin tarvetta virkistää muistiani englanninkielisen runouden metriopista, daktyyleista, trokeista ja tetrametreistä – ja mikä helvetissä on korybantti, se jäi vielä epäselväksi.

Itse rikoksen selvittely jää tässä lapsipuolen asemaan, koska kirja ei ole dekkari. Tapahtumat noudattavat väistämättömyyden logiikkaa, eikä pariskunta omaa tarpeeksi älykkyyttä suunnitellaakseen täydellistä rikosta. Teoksessa on vahva dramaattinen potentiaali, joka on kuitenkin vaikea toteuttaa teatterin lavalla tai elokuvana päähenkilön vatsastapuhujan roolin vuoksi.

Itse tulen muistamaan kirjan alkoholin käytön näkökulmasta. McEwan ei moralisoi raskaana olevien naisten viinin lipitystä, mutta näyttää tehokkaasti sikiön oletetun tajunnan sumenemisen, ja myös iloisemman humalan. Trudyn juominen raskauden viimeisellä kolmanneksella äityy jokapäiväiseksi masennuksen ja elämän suunnattomuuden syövereissä. Hän teeskentelee pitävänsä yksiköt vähäisinä lapsen terveyden vuoksi, mutta tosiasiassa ryyppää suuria määriä, yksin ja Clauden kanssa.  Sikiö kommentoi rypälelaatujen sopivuutta eri tunnetiloihin ja tilanteisiin, mutta ei ole vielä kuullut FAS:ista.

Ehkä teos herätti eniten kysymyksiä lapsenteon järjestä tai järjettömyydestä maailmassa, joka ei tarjoa sille kovinkaan turvallisia puitteita. Teos voisi siis toimia tehokkaana vauvakuumeen lievittäjänä. Syntyvällä sikiöllä on kaikesta huolimatta halu nähdä maailma väreissä, vaikka uskookin joutuvansa yhteiskunnan elätiksi. Vaikka teoksen vanhemmat ovat elämäntaidoissaan puutteellisia, uusavuttomia ja hoivaan kykenemättömiä, he ovat se pohja, jolta uusi tulokas ponnistaa, ja tämä on siitä piinallisen tietoinen. Syntymätön lapsi siis kantaa jo vanhempiensa murheita hennoilla harteillaan.

Aiemmat lukemani McEwanin romaanit ovat olleet monimutkaisempia ja hitaampia kerronnaltaan; Pähkinänkuori oli niin vetävää tekstiä, etten ehtinyt pitää hengähdystaukoja välillä. Täytynee lukea pian myös tätä edeltävä teos Lapsen oikeus (2015), jossa juridinen näkökulma on vahvempi kuin tässä. Luulisin niissä olevan yhteistä näkökulmaa yksilön oikeuksiin monimutkaisessa maailmassa, olivatpa he syntymättömiä, eläviä tai kuolevia.

 

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.