Unelmien manttelinperijä

IMG_1659Amerikkalaisen Lori Nelson Spielmanin teos Kymmenen unelmaani (Otava, 2017, suom. Outi Järvinen) vaikutti jo kansitekstin perusteella suht kaupalliselta ja ennalta-arvattavalta naisen elämänmuutoksesta kertovalta teokselta, ja siitä huolimatta kiinnostuin siitä jopa niin paljon, että laitoin sen varaukseen.

Näistä amerikkalaisista naisen elämänmuutos-odysseioista ikisuosikkini on Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, jossa nainen löytää itsensä ja rakkautensa matkustamalla I:llä alkavissa maissa. Spielmanin teoksessa pysytään kotona Chicagossa, mutta liikutaan sen vauraasta pohjoisosasta etelän levottomille asuinalueille.

Teoksen päähenkilö Brett on kulkenut äitinsä vanavedessä kosmetiikkakutsuilla nuoresta saakka ja auttanut äitiään kehittämään luomusaippuoita ja -voiteita menestyväksi brändiksi. Tässä tohinassa häneltä ovat jääneet opiskelut välistä, ja omat haaveet toteuttamatta. Kun äiti sitten kuolee äkillisesti syöpään 62-vuotiaana, hän jättää Brettille omituisen testamentin, jossa hänen tulee täyttää 14-vuotiaana kirjoittamansa toivelistan tavoitteet vuoden sisällä, muuten perintörahat jäädytetään.

Kirjan juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, mutta Brett on valloittava tyyppi, joka sitten ”temppurataa” suorittaessaan tapaa erikoisia ihmiskohtaloita. Tyypilliseen saippuaoopperatyyliin myös Brettin salassa pidetty biologinen isä löytyy Seattlesta. Lapsuuden paras ystävä, jonka Brett on teini-iässä hylännyt, koska ei osannut käsitellä tämän lesboutta, palaa kuvioihin tukemaan häntä muutoksissa. Ja opportunistinen poikaystävä Andrew lähtee kävelemään, koska ei kestä naisen uutta idealismia.

Chicklit-kirjaksi teos on erilainen siksi, että siinä tuskin shoppaillaan lainkaan ja seksikuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Brett on hyvin häilyväinen uusien miestensä suhteen, mutta tuntuu luottavan jopa parinvalinnassa haudantakaisen äitinsä neuvoihin. Äidin uskominen tuntui aikuisten romaanissa omituiselta psykologiselta twistiltä, sillä Brettillä ei tämän kertomuksen perusteella ollut ollut minkäänlaista kapinavaihetta välillä.

Murinat sikseen, eläydyin täysillä Chicagon rosoisemman puolen elämänmenoon, ja pidin Brettin uutta ammatinvalintaa ja sen aikaansaamia muutoksia kiinnostavina juonenkäänteitä. Hän rekisteröityy kaupungin koulutoimeen sijaisopettajaksi ja päätyy kotiopettajaksi sellaisille lapsille ja nuorille, jotka eivät pysty käymään koulua. Työssään hän tutustuu kodittomien naisten asuntolaan Joshua Houseen, jossa raskaana oleva vakavasti munuaissairas Sanquita yrittää saada high schoolia päätökseen ennen lapsen syntymää. Joshua Housesta tulee Brettin elämäntehtävä, jossa hän kokee olevansa oikeasti hyödyksi edes jollekulle.

Rodullistamisen ja luokkasuhteiden näkökulmasta teoksen asetelma on taatusti ongelmallinen, sillä Brett ei pääse irti etuoikeuksistaan, vaikka muuttaa meksikolaisvoittoiselle alueelle kämppään jossa, huoh, on rumat IKEA-kaapit. Asuntolan afroamerikkalainen johtaja Jean suhtautuu uuteen vapaaehtoiseen syystäkin varauksella, koska yleensä rikkailla valkoisilla on omat agendansa, jotka liittyvät poliittiseen kilven kiillottamiseen. Brettin luokkaretki slummeihin ei sekään ole pyyteetöntä statuksesta luopumista, sillä hänellä on edelleen toivo perinnön saamisesta ja perikunnalla äidin tyhjä arvokiinteistö kaupungin hipstereimmässä historiallisessa korttelissa. Sijaisen palkka ei riitä elämiseen edes slummissa, vaan hän joutuu myymään koruja ja kelloja eBayssa selviytyäkseen. Kova kohtalo…

Sanquitan tarina itketti minua kaikesta tästä huolimatta.

Oikeastaan näkisin teoksen parhaiten sopivaksi nuorille lukijoille, jopa teineille, sillä Brettin nuoruudenmuistot tuntuvat tässä aidoimmalta narratiiviltä. Kirkasotsainen maailmanparannus kun kuuluu mielestäni enemmän nuortenkirjallisuuden genreen. Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan ole tässä hirvittävän yliampuvaa, eikä varsinaisia pahishahmoja ole lainkaan (Sanquitan äiti on pahiskandidaatti, mutta ei kuitenkaan mikään Cruella de Vil). Kilttejä teinityttöjä voisi ihastuttaa muunmuassa juoneen ujutetut löytöeläimet.

En tiedä, ovatko Spielmanin kaikki teokset kirjoitettu teinejä kosiskelevalla kielellä, mutta Brett ja hänen ystävänsä tuntuivat yli kolmikymppisinä puhuvan ja kirjoittavan kuten teinit ( tyyliin Hän. Ei. Rakasta. Sinua. Enää.). Kielen tasolla koinkin lukevani enemmän sitcomin käsikirjoitusta kuin romaania.

Viihdekirjaksi Kymmenen unelmaani on mielestäni keskivertoa monipuolisempi, koska siinä kohdataan tyyppejä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, ja eletään melko tavallista arkea. Teoksessa eletään vielä Obaman aikaa, jolloin yhteiskunnassa itää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden siemeniä ruohonjuuritasolla. Köyhä Sanquitakin saa asianmukaista hoitoa, vaikka hänellä ei ole varaa maksaa käynneistä spesialisteilla. En oikeastaan edes halua kuvitella, millaisista teemoista amerikkalainen viihdekirjallisuus tulee koostumaan parin-kolmen vuoden päästä. Dystooppinen chicklit on varmasti jo kustantajien pöydillä muhimassa.

Nainen ja monitoimikirves

IMG_1658Mökkikirjoja tehtaillaan varmaan Ruotsissa yhtä tiiviiseen tahtiin kuin Suomessa. On idyllisiä mökkikirjoja ja klaustrofobisia trillereitä, joissa kauhu keskittyy suljettuihin yhteisöihin ja saariin, joilta on vaikea päästä pois. Tänäkin vuonna olen lukenut ainakin viisi mökkikirjaa, joista kaikki eivät olleet dekkareita tai trillereitä, vaan jännittävää kaunokirjallisuutta. Suomalaisista tulee mieleen ainakin teokset Philip Teiriltä, Karoliina Timoselta ja Aino Kiveltä.

Ruotsalainen Caroline Eriksson sijoittaa mökkikauhunsa ilmeisen fiktiiviselle Marhemin kylälle, jossa on mystinen Maran-järvi. Järvellä on pieni saari, jolla ei ole asutusta. Nainen, mies ja nelivuotias tyttö Smilla lähtevät veneretkelle järvelle, päätyvät saareen, mutta Greta ei halua rantautua. Alex ja Smilla lähtevät tutustumaan saaren luontoon ja leikkimään merirosvoleikkejä. Greta hukkaa ajantajunsa veneen kannella, ja huomaa illan tullen, ettei perhettä näy enää missään.

Romaanin alku olikin suht tehokas, ja muistutti minua asetelmaltaan hieman brittiläisen S.K. Tremaynen Jääkaksosista, joissa myös toinen lapsista katoaa kaukaisella skotlantilaisella saarella. Myös Maran-nimi alkoi mielikuvituksessani viitata jonnekin Brittein saarille. Toisaalta osa hahmoista, varsinkin Alex, tuntuivat niin feikeiltä, että mielsin tarinan jonnekin Jenkkilän takahikiälle. Mökkikylän lisäksi suunnilleen ainoa tapahtumapaikka on ostoskeskus, jossa Greta ja Alex ovat aikanaan kohdanneet töissään kosmetiikkamyyjinä. Romaanin eroottisista virityksistä tuli mieleen joku köyhän naisen Fifty Shades of Grey. Oikeastaan minun oli vaikea uskoa, että teos oli ruotsalaisen kirjoittama, sillä yleensä ruotsalaiset onnistuvat ymppäämään jonkin tason yhteiskuntakritiikkiä mihin tahansa genreen. Tässä ei ollut yhteiskuntaa, ei kulttuuria eikä historiaa. Kirjan konteksti oli todella ohut, kukaan ei kuunnellut edes musiikkia.

Eriksson todella on ruotsalainen sosiaalipsykologi, eikä amerikkalainen ruotsalaisilla juurilla. Romaanin Gretan mielenterveysongelma viittaa dissosiaatioon, jossa joku lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut trauma laukaisee muistinmenetystä ja persoonan pirstaloitumista. Uskon, että hänen mielentilansa kuvaus on jollain tasolla autenttisen oloista, mutta sitä oli tuskaista lukea. Harhakuvia, varjoja, painajaisia ja flashbackeja oli liikaa, ja vaikka kolmen naisen kokemukset väkivaltaisesta parisuhteesta ja uskottomuudesta komppasivat toisiaan, lopputulos oli lähinnä masentava. Näin mustavalkoisia kertomuksia naisten alistamisesta on varmasti kirjoitettu eniten 1970-luvulla, kun toisen aallon feminismi alkoi soluttautua populaarimpaan kulttuuriin. Minä en tiedä, missä Eriksson on ollut viime vuodet, mutta ei varmaan ainakaan sukupuolentutkimuksen luennoilla.

Tai siis on hyvinkin mahdollista, että kaikkialta maailmasta löytyy miestensä hakkaamia psykologeja ja muita ammattiauttajia, ja tälle ironialle romaani pitkälti pohjautuu. Kaiken kukkuraksi tässä rikotaan härskisti psykologin vaitiolovelvollisuutta, mutta Eriksson haluaa kai osoittaa, että tiukan paikan tullen psykologikin on vain ihminen.

Kirja saattaa avautua eri lailla sellaisille lukijoille, jotka ovat todella kiinnostuneita erikoisemmista mielenterveyden häiriöistä. Itse en pitänyt teoksessa muusta kuin tyhjentyneen lomakylän umpimielisestä tunnelmasta alkusyksyn ensimmäisinä viikkoina. Onneksi se sijoittui edes sopivaan vuodenaikaan, jossa kaikki ärsyttävästi toivottelevat toisilleen ”ihanaa paluuta arkeen”.

Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Missien vapautusliikkestä, päivää

IMG_1571Kirjoja on tullut arvottua Ellibsistä ilman hakukriteereitä koko kesän ajan. Lukeminen alkaa kyllästyttää, ja rahattoman kesän viettäjänä olen vihdoin siinä pisteessä, että joko alan takoa omaa romaania apinanraivolla tai lähden kuukaudeksi metsään keräilemään elantoa talven varalle. Muita menovaihtoehtoja ei nyt ole.

Kesän hassuin, huumorintajuisin ja varmaan kantaaottavin lukemani teos taitaa olla amerikkalaisen Julie Murphyn nuortenkirja Dumplin (Otava, 2016, suom. Pirkko Pitkänen). Kuten jo kannesta ja nimestä arvata saattaa, teos kertoo lihavuudesta ja elämästä lihavana nuorena yhteiskunnassa, joka on vakavasti ulkonäkökeskeinen. Fat-shaming on tullut suomalaisissa keskusteluissa käsitteeksi vasta viimeisen parin vuoden aikana, mutta en osaa arvata, millaista tukea saavat pienillä paikkakunnilla kasvavat isokokoiset nuoret. Vaikka kirja sijoittuu Teksasiin ja esittelee varsin lumoavasti paikallista junttikulttuuria, sen sanoma taitaa olla suoraan sovellettavissa suomalaisiin peräkyliin.

Clover City on paikkakunta, josta kaikki kynnelle kykenevät nuoret pyrkivät pois heti high schoolin jälkeen. Tyhmemmille ja köyhimmille ainoa poispääsykanava saattaa olla urheilustipendi, ja muut jäävät pankolle makaamaan, ryyppäämään, lisääntymään ja käymään kirkossa. Päähenkilö Willin alias Willowdeanin äiti ja sisko ovat olleet tällaisia luusereita, vaikka äiti on tullut valituksi Miss Teen Blue Bonnetiksi juuri ennen Willin syntymää vuonna 1997. Tarinan äiti on laskelmieni mukaan syntynyt 80-luvun alussa ja tuntui asenteiltaan ja maailmankatsomukseltaan hirvittävän vanhalta. Äidin isosisko Lucy on juuri kuollut  lihavuuden aikaansaamaan sydänkohtaukseen 36-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa Lucy vietti enimmäkseen neljän seinän sisällä vakavasti sairaana.

Kirjassa siis puhutaan perintötekijöistä, geneettisistä ja sosiaalisista. Myös Willin äiti oli teininä lihava, mutta päätti laihduttaa missikisoja varten. Äidin aikuinen identiteetti on rakentunut missi-instituution ympärille, mutta siitä huolimatta hän tienaa elantonsa lähihoitajana vanhainkodissa. Tyttären lihavuus on kolaus äidin itsetuntoon, ja hän pyrkiikin pitämään TV:n laihdutusohjelmia päällä aina, kun tytär on kotona. Äiti kuitenkin tarkoittaa hyvää, mutta kaksikon suhde alkaa olla vakavasti kariutumassa, kun Will päättää ilmoittautua mukaan missikisoihin huumorimielessä.

Teos on vahvan feministisen teemansa lisäksi herkullinen yhteisöllinen kudos, joka kertoo teksasilaisesta kansanperinteestä siinä missä yhdistyselämästä. Isoäitien jääteereseptit ovat sukujen tärkeitä salaisuuksia, ja koulujen tanssiaisten jättiläisruusukkeet merkittävää käsityöperinnettä. Naisten kunnia-asia on kyky syödä grilliruokia sotkematta, mutta kulttuurin tuoreimmassa updeittauksessa on sallittua käydä seuraamassa drag queenien Dolly Parton-imitaatioita homoklubilla alaikäisenä.

Teos on hyvin toiminnallinen ja monisanainen, ja dialogin runsauden vuoksi tuntui välillä, että seuraisi saippuaoopperaa. Kuitenkin henkilöhahmojen elävyys nosti teoksen tavanomaisen arjen yläpuolelle. Tai ainakin se, mikä on teksasilaisessa peräkylässä tavallista, saattaa näyttäytyä täällä eksoottiselta. En tiedä, kehtaisiko paikallinen teinipoika kertoa deitilleen, että tämän äitipuoli elättää itseään erotiikkatuotekutsujen pitäjänä.

Teos varmasti puhuttelee niin äitejä kuin tyttäriä, ja siinä on ajattelemisen aihetta myös niille, jotka eivät koskaan ole olleet ylipainoisia. Luen kirjaa aikana, jolloin lihavia ihmisiä salakuvataan ilman heidän suostumustaan sosiaaliseen mediaan, ja aikana, jolloin keskustellaan, pitäisikö ylipainosta sakottaa eri palveluissa. Itse en ollut reippaasti ylipainoinen nuorena, mutta koin jo silloin (varsinkin naisten keskinäisen) liikakiloista kommentoinnin ahdistavana. Tämän päivän ylipainoisilla nuorilla saattaa olla enemmän työkaluja luoda itselleen positiivista minäkuvaa,  mutta toisaalta varsinkin työmarkkinoilla lihavuusrasismi rehottaa villinä.

Dumplin oli siinäkin mielessä erilainen nuortenkirja, ettei siinä esiintynyt vakavia mielenterveyden ongelmia tai päihteiden liikakäyttöä. Perheissä oli kaikenlaista hässäkkää, mutta nuoret eivät jääneet yksin ongelmineen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvän mielen romaani, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ei vellomaan niissä. Positiivisuuden vuoksi voin suositella teosta myös nuoremmille lukijoille kuin lukioikäisille, jotka ovat teoksen keskeinen kohderyhmä.

 

Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.

Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Universumin kuumin yksinhuoltaja

IMG_1537Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava, 2017) on kolmas osa itähelsinkiläisten Pasasten pojista kertovaa sarjaa, joka kaihtaa kaikkia genremäärittelyjä. Ehkä kirjat edustavat viihdekirjallisuutta, mutta kovin syvällistä sellaista. Niissä eletään arkisinta arkea, eritteineen ja huonoine vitseineen, niissä sahataan räntäsateessa Alepan, päiväkodin tai iltapäiväkerhon ja kodin väliä, ja silti niissä on silkkaa magiaa.

Olen kerrankin lukenut tämän sarjan teokset oikeassa järjestyksessä, mutta ne toimivat hyvin myös itsenäisinä. Kolmannessa osassa Paavo menee kouluun, ja ylihuolehtiva Antti on pulassa poikansa hitaan koululaiseksi sosialisaation kanssa. Vaikka lehtitalon pomo Pirjo yrittää rauhoitella Anttia kertomalla, että ”kyllä näistä on aina selvitty”, Antin työteho laskee syksyn aikana minimaaliseksi. Paavolle sattuu ja tapahtuu enemmän kuin tavislapselle vuosikymmenessä, eikä hän yksinkertaisesti opi kellonaikoja. Joulua kohti Antin alakulo äityy masennukseksi, josta hän ei enää selviä omin voimin.

Antin turvaverkko on poikkeuksellisen toimiva, mutta kukaan ei ole pelastamassa Paavoa iltapäivisin. Omapäinen poika ei sopeudu ip-kerhon sääntöviidakkoon, vaan haluaisi olla kotona yksin. Tätäkin kokeillaan, mutta ovella käy pelottavia hahmoja, kuten jehovia ja aggressiivisia narkkareita. Isä kirjoittaa pojalleen oveen listaa henkilöistä, joille ovi pitää avata. Lista kasvaa syksyn aikana, ja lopulta pojan turvaksi otetaan Pipo-koira.

Kirjan yllättävin teema liittyy kehitysvammaisten seksuaalisuuteen ja lisääntymisoikeuteen. Antin pikkuveli Janne yllättää perheensä vauvauutisella, ja ottaa samalla hatkat asuntolastaan loukkaantuneena sen henkilökunnalle. Aihetta käsitellään monelta kantilta rehellisesti ja ilman illuusioita. Tässä oli vahvaa kannanottoa vammaisten itsemääräämisoikeuden puolesta unohtamatta myös kysymystä vastuusta. Nuori perhe päätyy asumaan Jannen isän ja äitipuolen luo, joka sattuu olemaan eläkkeellä oleva kätilö. Koin tämän juonenkäänteen niin kiinnostavaksi, että lukisin mielelläni seuraavaksi kokonaisen romaanin kehitysvammaisten vauva-arjesta. (En muista, olisinko koskaan lukenut romaania, jossa päähenkilöt ovat kehitysvammaisia.)

Toinen lempihahmoni kirjassa on tietysti Pihla-Puolukka, jonka klaanin vaihtoehtoista elämäntapaa ironisoidaan lempeästi. Pihla-Puolukan kaltaisiin ihmisiin olen itsekin törmännyt elämässäni usein, tosin en yhtä varakkaisiin. Pihla-Puolukan itseriittoiset universumhöpinät rasittavat muita vanhempia, mutta hänessä on myös aitoa yhteisöllisyyttä ja maailmanparantamishalua. Paavo menee paljon mieluummin Pihla-Puolukan Ganesha-kerhoon kuin kunnalliseen ip-kerhoon, jossa kaikki on kiellettyä.

Kielen tasolla teoksen pelastaa arkisesta puurolimasta runsas, innovatiivinen dialogi. Varsinkin Antin työpaikan aamukevennykset olivat huikeita. Myös Antin juttukeikat esimerkiksi kalmasiivoojien toimenkuvasta avasivat tavallista lähiöarkea sopivan puistattavalla tavalla.

Itse olen elänyt yksinhuoltajana melkein kaikki kirjasarjassa kuvattavat käänteet, joten samastumispinta on suurin mahdollinen. Teoksessa myös pohditaan yksinhuoltajuuden sukupuolittumista, ja miesten saamaa erityiskohtelua arjen sankareina. Antilla kyllä selvästi on jäljellä ripaus ”erityisyyssyndroomaa”, vaikka hän onkin joka suhteessa kelpo ja kunnollinen vanhempi. Hänellä nyt kuitenkin on ”vain” yksi lapsi ja pysyvä työpaikka. Monissa kahdenkin vanhemman perheissä arjen haasteet ovat paljon suurempia. Hietamies ei selvästikään halua kirjoittaa perheistä, joiden ongelmat ovat periytyviä sukupolvesta toiseen, kouluttamattomuudesta ja toivottomuudesta. Ehkä tämä ongelmien käsittelyn taso on riittävä, sillä ainakaan tässä ei sorruta sosiaalipornoon.

Kun nyt blogini slogankin on ”kohtaamisia ja eskapismia”, olen usein jäänyt miettimään todellisuuspaon tarvettani, ja fiktion roolia sen kätilönä. Miksi ihmeessä nautin kirjasta, jossa ei ole mitään irtiottoa oman elämäni käsikirjoituksesta?

Hammaskeijun lukeminenkin voi olla todellisuuspakoa jollekin lapsettomalle tai maalla asuvalle ydinperheen perustajalle, mutta itse peilasin sen kautta omia reaalimaailman kohtaamisiani. Hietamiehen kirjallinen magia piilee siinä, että hänen tekstinsä tuntuu avoimelta monenlaisille yleisöille.

Erityisen lämpimästi suosittelen kirjasarjaa sellaisille kulttuurisnobeille, jotka karttavat kaikkea arkista, viihteellistä ja realistista. Tämä teos saattaa oikeasti haastaa kaikkia meitä näkemään jotain hyvää (ja mahdollisesti myös uusia ulottuvuuksia) HK:n sinisessä leivän päällä, yhtä lailla kuin spelttinäkkärissä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 47: ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Ainakin olisin laittanut sen kohtiin 13: ”Kirja kertoo sinusta” ja 20: ”Kirjassa on vakavasti sairas/ vammainen henkilö.” Teoksesta on moneksi, eli toimii varmana tärppinä haastetta suorittaville.