Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Mainokset

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Lesken viettelyn jalosta taidosta

IMG_1743Joskus kirjoja tulee lähestyttyä vain niiden erikoisten nimien vuoksi. Sanna Karlströmin runoteoksista olen varmasti viime vuosikymmenellä kuullut, olihan minulla kausi, jolloin luin vain ja ainoastaan modernia lyriikkaa.

Multaa sataa, Margareta (Otava, 2017) on palkitun runoilijan esikoisromaani, joka kertoo kolmen sukupolven naisista tunkkaisessa muistojen talossa. Linnea kuuluu sodan nähneiden naisten sukupolveen, jonka elämää varjostaa kuolleena syntyneen aviottoman lapsen kohtalo. Margareta on jäänyt leskeksi ja vellomaan surussaan, kun taas tytär Eloisa on ulkoistanut elämänsä kylän lammelle ja lähimetsään.

Romaani on kovin arvoituksellinen, koska sillä ei ole tarkkaa historiallista kontekstia tai paikkaa. Vinkkien perusteella sijoittaisin sen viime vuosisadalle, mutta lukija pääsee sen pyörteissä lomalle ympäröivästä yhteiskunnasta. Sen sijaan suuressa roolissa ovat esineet, joihin isoäidillä ja äidillä on takertuva suhde. Surevan lesken arkea tulee lämmittämään osto- ja myyntiliikkeen omistaja Erik, jonka suhde tavaraan on vielä patologisempi kuin talon väen. Erikin asumuksessa säilytetään jopa kuivakukkia erillisissä pahvilaatikoissa. Myös isoäiti Linnea haaveilee Erikin viettelemisestä, sillä Erik vaikuttaa mieheltä, josta riittää monelle.

”Maailma on täynnä viehkeitä leskiä, leskien tyttäriä, joita Erik tapaa lähes päivittäin ja kirjoittaa puhelinnumeronsa muistiin lapsellisella käsialallaan: ehkä on soittanutkin, tiedustellut vointia, kuulostellut äänensävyjä.” 

Margaretalla riittää lopulta voimaa heittää Erik ulkoruokintaan, mutta hänen elämäntapansa tuntuu syvän itsetuhoiselta myös ilman miestä. Oikeastaan tämä Auervaara-ulottuvuus oli teoksen ainoa taso, jota intuitiivisesti ymmärsin. Teksti on hyvin runollista ja soljuvaa, mutta henkilöt jäävät etäisiksi, mikä varmasti on ollut tarkoituksellista.

Teos edustaa mielestäni aika tyypillistä eurooppalaista postmodernia feminististä ruumiillisuuden koulukuntaa, jossa jokaista karvatuppea ja ihramakkaraa tutkitaan inhorealistisesti. Erikin ja Margaretan seksikohtauksista minulle tuli aidosti paha olo. Erikin sormen levyistä elintä, joka ei pysty tuottamaan nautintoa, pilkataan, mutta alkoholisoitumassa oleva leski tarvitsee ketä tahansa miestä kiinnikkeenä edes välttävään elämään.

Vastaavaa roisia otetta ihmisruumiin intiimialueiden lähiluentaan on suomalaisen proosan saralla ollut mm. Pirjo Hassisella, mutta hänen teoksissaan juonet ovat kompleksisempia. Olisiko Anja Snellmanillakin ollut pari tämän tyylistä ohuempaa teosta, kuten Ihon aika? Muualla Euroopassa tämän tyylistä kirjoittamista on varmasti harrastettu laajemminkin, mutta esimerkiksi feministifilosofien Kristevan ja Cixous’in vastaavat romaanit olivat naisen ruumiin salaisuuksia ihannoivaa, melkein palvovaa. Tässä taas ekstaasi on kaukana, ja vanhenevien naisen ruumiin osien läpivalaisu välillä kovin julmaa.

Luin teoksen yhdellä istumalla parissa tunnissa, ja jäin suuren hämmennyksen valtaan. Taideproosaa teos on isolla T:llä, mutta koin, että siitä jäi puuttumaan punainen lanka. On tietysti terveellistä, ettei kaikki kaunokirjallisuus edusta positiivista ajattelua, ratkaisukeskeisyyttä tai populistisen lukuromaanin koulukuntaa. Tämän tyyppistä kirjallisuutta kustannetaan koko ajan vähemmän. Olen varma, että tälle löytyy lukijansa, mutta itse en ollut oikeassa mielentilassa jaksaakseni ratkaista näiden mystisten naisten arvoituksia. Jään uteliaana odottamaan muita arvioita, erilaisista tulokulmista.

 

Älykästä kartanogotiikkaa

IMG_1729Mitä tehdä, kun kartanoosi saapuu lauma nälkiintyneitä muukalaisia keskelle perheen tyttären syntymäpäiväkutsuja?

Sadie Jonesin romaanissa Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017, suom. Marianne Kurtto) matkustetaan 1900-luvun alkuun, Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa Torringtonien huono-onninen perhe yrittää viimeisin voimin ylläpitää linnaansa. Talon vanha puoli on jo suljettu, ja uudenkin lämmittäminen maksaa maltaita. Hiiret tekevät pesiä sohvatyynyihin, ja hovimestari on saanut potkut jo aikoja sitten. Palveluskuntaa on liian vähän, mutta taloudenhoitaja Florence saa jäädä, onhan hän rouva Charlotten uskollinen nuoruudenystävä.

Charlotte on joutunut miehensä kuoltua uusiin naimisiin tylsän asianajajan, irlantilaisen herra Swiftin kanssa, mutta Swiftkään ei kovalla työllä keksi ulospääsyä ahdingosta. Perheen nuoret, Emerald ja Clovis, ovat joutilaita vetelehtijöitä, jotka tuskin tulevat omin avuineen pelastamaan hukkuvaa laivaa. Ainoa toivo olisi Emeraldin naittamisessa jollekin teollisuuspohatalle, kuten naapuritilan nuorelle isännälle, herra Buchananille, joka on sekä viljelijä että tehtailija ja ajaa Rolls Roycea.

Kutsumattomien vieraiden vastaanotto ei tietenkään mene kuin Strömsössä, sillä he näyttävät surkeilta piruparoilta, mahdollisesti kolmannen luokan matkustajilta, rääsyläisiltä. Läheisen aseman sivuraiteella tapahtunut onnettomuus ei Torringtoneita paljoa hetkauta, mutta he toimivat velvollisuudesta toivoen, että rautatiet hoitaisivat ihmisläjän pois samana iltana. Ei tämä tunnu mitenkään opettavaiselta moraaliselta saagalta, vaan dekadentilta tarinalta rappiosta.

Kirjan ilmapiiri on hilpeän vinksahtanut, eikä sitä kannata lukea realistisena historiallisena romaanina. Tässä on iso pläjäys kauhua, gotiikkaa, pukudraamaa, ja hyppysellinen camp-henkeä. Teos pursuaa gobeliinejä, riikinkukkokuvioita, yksisarvisia, ja kaikkien My Little Ponyjen ystäville on myös iso palkinto loppupuolella. Perheen nuorin tytär Imogen alias Smudge muistuttaa ponitemppuineen vähän Peppi Pitkätossua, eikä perheen kasvatusmenetelmissä ole paljoa kehuttavaa.

Kulinaarisella ja symbolisella tasolla teoksella on jotain yhteistä juuri lukemani Kjell Westön suuren eepoksen kanssa, onhan tässäkin illallisen ruokalajeilla elämää suurempi merkitys. Tosin tämän teoksen aika-akseli on pari-kolme päivää, kun taas Westön teos ulottui viidenkymmenen vuoden skaalalle.

Olen lukenut Jonesilta aiemmin teoksen Kotiinpaluu, jossa uitiin paljon synkemmissä vesissä kuin tässä. Kirjailija ainakin vaikuttaa muuntautumiskelpoiselta, vaikka toistuvana teemana näyttää olevan luokkasuhteet ja kalustettujen huoneiden seuraelämä. Kutsumattomissa vieraissa vahvin ulottuvuus oli pisteliäs komiikka, mutta se ei tehnyt minuun syvää vaikutusta, koska kauhu ei ole ykkösgenreni. Tämä on kepeä välipala, ja tutkielma oletettavasti sivistyneiden ihmisten ilkeydestä, mutta lopulta mikään tässä sanottu tai tehty ei pahoittanut mieltäni.

Jos saman vieraanvaraisuuden teeman siirtäisi vaikka nykypäivän pakolaiskriisien kontekstiin, teksti olisi voinut järkyttää. Nyt sen asennemaailma hihitytti kelmeän kalmanhajuisella tavalla.

 

Westön tuoreesta väripaletista

IMG_1735Kjell Westön Den svavelgula himlen oli minulla työn alla ruotsiksi viime kuussa, mutta en päässyt siinä pitkälle.

Uusi yritys suomeksi Rikinkeltaista taivasta (Otava, 2017, suom. Laura Beck) lähti liikkeelle jouhevammin, ja minua alkaa jo huolestuttaa ruotsin taitoni sammuminen. Minusta tuntuu, ettei Westö kirjoita erityisen vaikeaa ruotsia, tai ainakin hän kirjoittaa asioista ja ilmiöistä, jotka ovat minulle tuttuja – ihmissuhteista, mielenterveydestä, matkoista, musiikista. Tällaisista asioista kokisin edelleen olevan kykenevä tuottamaan ruotsia.

Sukelsinpa sitten Rabellien suvun syliin. Teoksessa on nimetön kertoja, joka tulee alemmasta keskiluokasta. Hänen isänsä on töissä kodinkoneliikkeessä ja äiti kirkkoherranvirastossa. Suku on Pohjanmaalta ja Kirkkonummelta, syvästi uskonnollista molemmissa päissä, ja sukulaisilla on tapana aloittaa lauseensa ”juu ei”. Tämä nuori mies saa vuokramökkinsä kupeesta ystävän, Alex Rabellin, joka edustaa tsaarin armeijan upseerien sukua ja vanhaa rahaa.

Kertoja, Alex ja tämän sisko Stella kasvavat yhdessä Ramsvikin kartanon eeppisinä kesinä, syövät isoisän metsästämiä riistapaisteja ja soutavat alaikäisinä kyläkauppaan kaljan ostoon. Suvun huoletonta idylliä varjostaa lasten isän mielisairaus, joka on vakavaa laatua.  Alex antaa vuosikaudet kertojan ymmärtää, että isä-Jakob on kiireinen liikeasioillaan New Yorkissa, mutta tosiasiassa hän on Lapinlahden suljetulla osastolla.

Helsinkiläisen suomenruotsalaisen eliitin äärimmäinen sisäsiittoisuus korostuu teoksessa koomisuuteen saakka. Joistain hahmoista tulee jopa mieleen Antti Holman sketsihahmo Gun-Britt Härdell, joka neuvoo työttömiä pääsemään köyhyysongelmastaan säätiönsä palvelevassa puhelimessa. Rapujuhlilla varmaan jokainen huomaa panneensa ainakin kolmea entistä luokkakaveria Tredje Svenskanista, eikä näihin juhliin tuoda lähiötyttöjä kuin käymään kerran. Lempilauseeni tuli Alexilta, joka kipuili perintökartanon myynnin suhteen: ”Te, jotka tulette nousevista luokista ette ymmärrä tätä.”

Teoksessa kerrataan todella paljon maailman ja Suomen tapahtumia vuodesta 1969 saakka. Ajan henki on aistillista ja pistämätöntä, mutta havainnot tuntuvat paikoitellen liian ulkoisilta. Toisaalta ne rakentavat samastumispintaa niillekin lukijoille, jotka eivät suomenruotsalaiseen eliittiin kuulu tai sitä tunne.

Pidin kirjassa erityisesti kahdesta osiosta: nuoruudesta kartanossa ja Sandrinen ja Amirin tarinasta. Koin, että välissä olevia episodeja olisi voinut jotenkin tiivistää. Varsinkin 90-luvun tapahtumat olivat puuduttavia ja toistivat itseään. Todellinen avainkertomus liittyi miesten rilluttelureissuun Portugaliin, jonka seuraamusten pohdinta oli varsin kiinnostavaa.

Minusta silti tuntuu, että kirja tulee menestymään, koska se tarjoaa jotain monen ikäisille lukijoille. Avainhenkilöitä nuoremmat varmasti kokevat samastumista teoksen loppuosissa. Westöllä on vahva ote myös parikymppisten nuorten elämismaailmaan, ja jotkut havainnot heistä saivat minut nauramaan ääneen. Itsekään en tiennyt, mikä on ”MILF” vasta kuin viime keväänä, jolloin nuoriso kehui nettipalstoilla Jussi Halla-ahon petettyä vaimoa sellaiseksi.

Rikinkeltainen taivas tuntui vanhan ajan kyläkaupalta, jossa on tarjolla kaikkea: lyhyttavaraa, sekatavaraa, metrilakua, kumisaappaita, siivilöitä ja pussin sulkijoita. Kirjassa kerrataan jo edesmenneiden vaarien sotatraumoja, säilötään Mannerheimin kirjettä, menestytään Suomi Areenalla, tullaan näyttävästi ulos kaapista viisikymppisenä ja otetaan kantaa vahvasti Välimeren pakolaiskriisiin. Homot ja mamut eivät tunnu pakollisilta sivuhenkilöiltä, vaan heillä on merkittävä rooli kertojan omanatuntona.

En ole lukenut Westön suurimpia menestysteoksia, vaan ne pienemmät ja tiiviimmät, joista pidin kuin hullu puurosta, varsinkin tätä edeltävästä teoksesta Kangastus 38. On tietysti hienoa, että Westöstä on moneksi, ja tiedän jo, kuinka tämä teos tulee jakamaan vesiä maamme lukupiireissä. Itse luin teoksen sujuvasti parissa päivässä, mutta puuduin välillä pitkiin kappaleisiin, toistoon ja monisanaisuuteen. Ehkä luin teoksen loppuun siksi, että se oli Westöltä  – jos teos olisi ollut tuntemattoman tekijän esikoinen, se olisi saattanut jäädä kesken. Koin kuitenkin, että se parani huomattavasti loppua kohti, ja että viimeinen viidennes oli jo huikeaa sanataidetta.

Kirjan nimi on hieno, ja pidän myös kansikuvasta, joka kuvastaa tekstin moninaisuutta. Jos itse kirjoittaisin väriaiheisen teoksen, sen nimeksi tulisi Hernekeiton värinen talo, mutta siitä joskus toiste lisää. Värien runsaus ei tässä itseäni haitannut, vaikka paikoitellen teksti tuntui myös sairastavan adjektiivitautia. Hajuttomuudesta ja mauttomuudesta ei ainakaan tätä kirjaa voi kukaan syyttää. Eikä vähäeleisyydestä.