Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Matkalla karanteenien Euroopassa

Teos: Aino Huilaja ja Jerry Ylkänen: Pakumatkalla (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aino Huilaja

Podcastit ovat taiteen laji, jolle olen lämminnyt varsin hitaasti, mutta kahta kanavaa olen onnistunut seuraamaan hieman pidempään, Antti Holman tuotoksia ja Aino Huilajan ja Jerry Ylkäsen Pakumatkalla-sarjaa, joka kiinnosti viime talvena ihan reaaliaikaisesti. Kaksikon podcastilla oli muutakin kuin viihdearvoa, sillä se tuotti ruohonjuuritason tietoa koronatodellisuuksista eri Euroopan maissa. Minua oikeasti jännitti, kuinka pariskunta selviytyisi viimeisellä lautalla rajojaan sulkevan Suomeen.

Kun kuulin kirjahankkeesta, pelkäsin, että siitä tulisi podcastin kirjallinen versio, mutta onneksi näin ei käynyt. Matkakirjaksi se on kovin tiivis, eikä se tarjoa tyypillisiä hipstereiden vinkkejä cooleimmista kirjakahviloista tai vintageliikkeistä. Ainon ja Jerryn filosofiana matkaan lähtiessä on ollut turhasta kamasta luopuminen ja elämän yksinkertaistaminen. Ranssiksi nimetystä Mercedes-merkkisestä pakusta löytyy kyllä jouluvalot, mutta matkan varrella ei pahemmin shoppailla muuta kuin ruokaa. Ja matkan loppua kohti ruokakaupassa käynnistä tuleekin viikkojen haasteellisin rasti.

Pariskunta ei tehnyt matkaan lähtiessään tarkkaa suunnitelmaa, sillä he halusivat oppia aikatauluista luopumista. Ennen tätä reissua he olivat ehtineet seikkailla paljon eksoottisemmissa paikoissa kuin Normandia, Kanariansaaret ja Pyreneiden vuoristo, mutta Kanarialle matkustamisesta laivateitse oli tullut pinttynyt haave. Tämähän ei ole kovin halpaa tai kätevää, mutta seikkailun makua se lisää.

Matkaan he lähtivät lokakuussa 2019, ja helmikuun 2020 alussa he alkoivat ounastella muutoksia matkanteon todellisuudessa. Toimittajana Aino ei voinut kokonaan irtaantua ammattitaudista nimeltä uutiskiima, vaikka reissun alkuperäinen pointti oli nimenomaan irrottautua sen aikaansaamasta kireydestä ja negatiivisuudesta. Kirjassa onkin osuvaa pohdintaa tv-toimittajan työn realiteeteista, ulkonäköpaineista ja rahan ansainnan logiikasta.

Aivan tyhjätaskujen projektiksi pakumatka ei sovellu, sillä autoilu Euroopassa voi tuottaa taloudellisia yllätyksiä. Aino ja Jerry lähtivät matkaan hyvin vähäisellä autoilukokemuksella, olihan Jerry vasta hankkinut kortinkin reissua varten. Pakun vikojen korjauttamisesta revitään kunnon huumoria, mutta minua nämä korjaamovisiitit myös vähän ahdistivat. Itse kokisin varmaan tarpeelliseksi opiskella ainakin automekaniikan alkeita ennen moiselle reissulle lähtöä, sillä en haluaisi tulla monta kertaa huijattavaksi.

Monella tapaa Pakumatkalla on enemmän dokumentti koronatodellisuudesta kuin perinteinen matkakirja. Se myös peilaa matkustamiseen liittyviä huolia lähitulevaisuudessa. Ymmärryksemme Euroopasta on muutoksessa, ja huoleton vapaa liikkuvuus saattaa olla pysyvästi mennyttä maailmaa.

Jään myös odottamaan kirjalle jatkoa, sillä pariskunnalla on aikomuksissa jatkaa pakuelämää mahdollisimman pian. Tällä hetkellä he asuvat eräkämpässä Kittilässä, eivätkä suunnittele paluuta Helsinkiin. Mielelläni lukisin esimerkiksi Pohjois-Norjan tai Murmanskin alueen pakuseikkailuista, sillä näiltä hoodeilla löytyy takuulla paikkoja, joista urbaani keskivertosuomalainen tietää vähemmän kuin Napakymppi-sarjasta tutuksi tulleesta Lanzarotesta.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Koulunporttien kuningattarista

Teos: Harriet Tyce: Kaikki valheesi (Otava, 2021)

Käännös: Oona Nyström

Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.

Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.

Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.

Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.

Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.

Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.

Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.

Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.

HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.

Ylämaan ylhäisessä yksinäisyydessä

Teos: Lucy Foley: Jahti (Otava, 2020)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Yhdeksän kolmikymppistä ystävystä Oxfordin yliopiston ajoilta ja yhden pariskunnan vauva matkustavat yhdessä luksusretriittiin Skotlannin Ylämaahan viettämään uuttavuotta. Valmistelut reissua varten on aloitettu jo vuotta sitten, ja juhlaillallisen menyyn suunnittelu on lähes rakettitiedettä. Laadukasta alkoholia on roudattu paikalle tuhansien puntien arvosta. Voisiko siis mikään mennä pieleen näin täydellisessä suunnitelmassa?

Teoksessa on monta kertojaa, mutta ehkä keskeisin avainhenkilö on lontoolainen yritysjuristi Katie, joka on porukan ainoa sinkku. Hänen on tehnyt mieli perua reissu, mutta ei ole halunnut tuottaa pettymystä Emmalle, joka on nähnyt paljon vaivaa matkan järjestäjänä. Hän on porukan hiljainen tarkkailija, joka jää helposti muiden naisten varjoon.

Erityistä kränää aiheuttaa bilehile-Miranda, joka käyttäytyy kuin koko maailman tehtävänä olisi palvella häntä. Hän tuo juhliin huumeita, vaikka tietää, että amerikkalainen Bo, Nickin homokumppani, kamppailee oman riippuvuutensa kanssa. Tällä kertaa monella seurueesta alkaa tuntua, että Mirandan valtapelit ovat menossa liian pitkälle.

Jo alkumetreillä lukija saa tietää, että yksi seurueesta kuolee, mutta uhrista puhutaan anonyymisti ”vieraana”. Murhajutun tutkimus viivästyy, sillä poliisi ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi. Seurue jää synkkään lomaparatiisiin mottiin, ja resortin työntekijöillä, Dougilla ja Heatherilla on suuri vastuu seurueen paimentajina. Tämän lisäksi heillä on seksuaalisesti estoton islantilaispariskunta perään katsottavina.

Tyypillistä brittitrillereille on runsas alkoholin käyttö, ja riehakas örvellys humalatilassa. Siitä näkökulmasta tämä teos ei poikkea valtavirrasta, ja se kertoo myös yhteiskunnan arvomaailmasta. En usko, että suomalaisten humalahakuinen juominen olisi vähäisempää kuin brittien, mutta lukemissani suomalaisissa dekkareissa ja trillereissä ei juoda yhtä rempseästi.

Kirjaa lukiessani muistelin Ruth Waren teosta Synkän metsän siimeksessä, joka sijoittui Newcastlen takametsiin ja jossa asetelma oli samansuuntainen. Siihen verrattuna tämä teos oli jännittävämpi ja monimutkaisempi, eli olin havaitsevinani jopa genren sisäistä kehitystä.

Jaksoin kuunnella äänikirjan meditatiivisesti vuorokauden sisällä, kun usein tämän genren kirjat jäävät minulla junnaamaan tai kesken. Tunnelmien rakentaminen oli ilmiömäistä, vaikka en usko muistavani teoksesta paljoa kuukauden tai vuoden päästä. Sen sijaan teos herätti taas kiinnostusta Skotlannin turismiin, ja varsinkin riistavalvoja-Dougin hahmo oli aika hottis.

Hurmaavat kollit elämän esteradalla

Teos: Miika Nousiainen: Pintaremontti (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Blogissani on ollut marraskuun mittainen aukko, sillä olen keskittynyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Lukutauot tekevät himolukijalle aina hyvää, sillä aivojen ylikuormittuessa en välttämättä aina osaa pysähtyä arvostamaan kirjaa sanataiteena. Viime kuun aikana olen kyllä lukenut muutaman dekkarin, mutta bloggaan niistä vain, jos minua huvittaa.

Miika Nousiaisen uusin romaani oli ensimmäinen valintani BookBeatin valikoimasta, kun aktivoin sen jälleen 10 sentin Black Friday-tarjouksena. En ole varma, olenko lukenut miehen koko tuotannon, mutta ainakin neljä aiempaa teosta muistan elävästi. Kaikkien aikojen suosikkini on henkilökohtaisista syistä Metsäjätti, mutta kaikki hänen teoksensa ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Pintaremontti kuvaa kahden sisaruksen, nelikymppisten sisarusten Samin ja Hennan elämänpiiriä, ystävyyksiä ja mutkikasta tietä kohti perheellisyyttä. Romaani sijoittuu Helsinkiin, mutta sisaruksilla on vahvat juuret Etelä-Karjalaan. Tahdittomat maalaissukulaiset solkottavat hersyvää murrettaan, ja saavat tiedustelunsa perheenlisäyksestä kuulostamaan luonnollisen viattomilta, vaikka oikeasti ne ovat piinallisia.

Sami on alaskalaisen öljy-yhtiön logistiikkapäällikkö ja lyhyiden ihmissuhdesäätöjen erityisasiantuntija. Hän on 39-vuotias isänsä kuollessa ja hautajaiset merkitsevät jonkinlaista käännekohtaa elämässä. Suhde viimeisen säädön kanssa ei edelleenkään ole sukujuhlaan tulemistasolla, ja ylipäänsä naiset, joihin Sami tutustuu tapaavat olla kontrollifriikkejä neuvottelijoita. Elämäntehtävänään hänellä on löytää lastensa tuleva äiti, mutta toive on niin kiihkeä, että sen kuultuaan deitit karkaavat takaovesta.

Sisko Henna on yrittänyt lasta Esa-miehensä kanssa liian kauan, ja hedelmällisyyshoitojen aloitus laittaa suhteen koetukselle. Myös suhde juuri leskeksi jääneeseen Seija-äitiin on katkolla, koska Seija on omaksunut puheeseensa sukunsa kieron vihjailevan folklore-poljennan. Tiukka tiedenainen on pahasti hörhöytymässä seikkaillessaan äitiysblogien maailmassa, jossa Pintaremontti-blogi edustaa järjettömintä fantasiaa. Blogin pitäjällä on Jarkko-niminen mies, joka ymmärtää intuitiivisesti naisen ovulaation alkemian. Esa ei välttämättä edes tunnista koko käsitettä.

Kolmas avainhenkilö Markus (oma suosikkini) on Esan paras ystävä, perintörikas antropologi, joka on joutunut kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi vaimon sairastuttua masennukseen. Hän asuu Etelä-Helsingissä arvoasuntojen maailmassa, jonka puistoissa lasten haalareilla on tiukka arvojärjestys. Sami on perheen tärkeä varaventtiili, ja hän toimii mielellään varaisänä siksikin, että toivoo puistoreissuilla löytävänsä lastensa tulevan äidin.

Kirjan juoni on vauhdikkaan kekseliäs, ja henkilögalleriassa on särmää myös sivuhenkilöiden tasolla. Lapsettomuus tai perhearki eivät ole teoksen ainoita teemoja, vaan se käsittelee myös ikääntymistä, muistisairauksia, omaishoivaa, ja kirsikkana kakun päällä, moottoripyöräjengiläisyyttä.

Teoksen aika-akseli jäi minulle hämäräksi, mutta laskeskelin sen olevan noin pari vuotta. Tarina on kompakti ottaen huomioon juonen moniulotteisuuden, ja tämän luki helposti yhdessä päivässä, eli teksti oli todella mukaansatempaavaa.

Teoksessa ilahdutti varsinkin aidon erilainen miesenergia ja isyyden uudelleenkäsitteellistäminen. Se tuli ehkä parhaiten esiin siinä, kuinka Markus pohti kuulumistaan paikallisiin puistojengeihin ja osaamistaan merkkihaalaririntamalla. Ja myös Samin yrityksissä iskeä samaisen puiston vuoroviikkoäitejä teeskentelemällä olevansa kummityttönsä Helmin isä.

Kirja oli täydellinen omassa universumissaan, mutta olisin mielelläni kuullut myös Markuksen ex-vaimon äänen, sillä tämän masentuneen, ennen äitiyttä pilkuntarkasti suorittaneen naisen tarina jäi kummittelemaan takaraivooni. Näiltä osin teos muistutti minua Eve Hietamiehen ihastuttavasta Yösyöttö-teoksesta ja sen jatko-osista.

Teoksen hauskin akseli oli liivijengin toiminnan vertailu puiston äityleiden haalarijengiin. Kun aletaan puhua Polarn o Pyret-kurahaalareiden tekstiilipinnan pyyhittävyydestä, olemme todellisen standupin alueella. Ja liivijengin toiminta alkoi vaikuttaa lempeältä verrattuna äitijengeihin tai hyvinvointi-influensseri en maailmaan.

Tästä teoksesta riittää ammennettavaa monille, ja toivon sitä lukevan varsinkin ne henkilöt, joiden elämään ei juuri nyt kuulu pikkulapsiarkea.

Avokonttorista kaninkoloon

Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.

42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.

Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.

Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.

Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?

Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.

Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.

Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.

Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.