Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Mainokset

Cinemaattista katarsista odotellessa

Teos: Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava, 2019)

Kirjailijat, jotka julkaisevat postuumeja kokoelmia aikakauslehtien kolumneistaan, ovat yksi ”alalaji”, josta minun on ollut vaikea ilmaista rehellistä mielipidettäni. Jonkun verran niitä on tullut tässäkin blogissa ruodittua, mutta jonkun verran noita väliteoksia on tullut myös jätettyä kesken. Katja Kallio kuuluu kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan suuresti, mutta nykyajan hankintalogiikalla hänenkin on välillä julkaistava jotain kepeämpää ja nopeampaa.

Siis Valkokangastuksia. Jo nimestä voi päätellä, että teos kertoo elokuvista. Ja moni varmasti tietää, että Kallio on leffafani, joka on kirjoittanut leffa-aiheisia kolumneja mm. Image-lehteen. Tämä kokoelma on osittain kooste Image-lehden jutuista. Koska en lue Imagea, jutut ovat minulle uusia. Kallio käsittelee niissä osittain sellaisia leffaklassikkoja, etteivät jutut aivan heti vanhene. Hän on aiemmin julkaissut teoksen Elokuvamuisti (2007), jolle tämä on sisarteos. Ja mikä ettei, leffahullut kiittävät, ja moni varmaan etsii teoksesta uusia katseluvinkkejäkin.

Luin tämän teoksen todella kepeästi, etsien siitä lähinnä itselleni merkittäviä cinemaattisia hetkiä. Itselläni katarsis-kokemuksia on ollut leffojen suhteen paljon vähemmän kuin Kalliolla, mutta esimerkiksi Englantilainen potilas (1997) on minulle leffa, josta en pääse eroon – se vaanii minua ihoni alla alituisesti. Enkä fanita Ralph Fiennesiä, vaan Kipin roolin esittäjää Naveen Andrewsiä. Kaurismäen Le Havren (2011) olen nähnyt vain kerran, mutta se pitäisi nähdä säännöllisesti, voimallisena masennuslääkkeenä.

Teoksessa käydään läpi iso kavalkadi itäeurooppalaisia klassikkoja, joista Kieslowskin lisäksi minulle olivat tuttuja vain romanialaisen Christian Mungiun pari nykyleffaa. Olen huono muistamaan ohjaajien nimiä, enkä edes tajunnut, että nämä Teemalta näkemäni leffat olivat samalta ohjaajalta. Mungiun Neljä kuukautta… (2007) on järkyttävä kuvaus Ceaucescun aikaisista laittomista aborteista, kun taas Valmistujaiset (2016) kertoo nyky-Romanian sisäänrakennetusta korruptiosta, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Valmistujaiset herättikin paljon kysymyksiä noin sanotusta kunnollisuudesta, ja siinä näyttelijäntyö oli poikkeuksellisen priimaa.

Kallio kertoilee teksteissään paljon perhearjestaan, ja elämästä kasvavien teinien kanssa, jotka tekevät irtiottojaan äidistä ja tämän makutottumuksista. Tärkeintä kuitenkin on opettaa tyttärille, että ranskalaisten leffojen näkeminen kaunistaa naista. Parisuhteessa taas leffahullulle korkein kynnys on altistuttaa tuleva kumppani omille lempirainoille, mikä saattaa myös olla suhteen koetinkivi. Kallion parisuhde musiikkituottajamiehensä kanssa on ollut pitkä, ja on kestänyt myös satunnaiset erimielisyydet.

Olen nähnyt Kallion käsittelemistä leffoista ehkä vajaan puolet, ja varsinkin hänen mainitsemansa iranilaisleffat alkoivat kiinnostaa erityisesti. Hänen oma katharsiksensa tapahtui ”I, Daniel Blake”-leffaa (2016) katsellessa, ja tämä on elokuva, jota minullekin on suositeltu jo pitkään, enkä ole sitä vieläkään nähnyt. Brittiyhteiskunnan viime aikojen kehitystä seuratessa tuntuu, että todellisuus on vielä leffaakin karumpi, eikä kaikki johdu Brexitistä. Dystooppinen arki esimerkiksi köyhien lasten näkökulmasta voisi olla seuraava hittileffan aihe, onhan Lontoossa jo asuinalueita, joilla on rikkaiden ja köyhien leikkikentät erikseen.

Juuri nyt en päässyt kovin syvälle näiden esseiden ”imuun”, mutta tämä voi johtua omasta hätäisyydestäni, ja siitä, etten ylipäänsä lue usein leffa-aiheisia kirjoja. Hyvä fiilis kirjasta jäi kuitenkin siksi, että huomasin, etten olekaan niin ”pihalla” varsinkaan eurooppalaisen elokuvataiteen kehityksestä kuin olen luullut olevani. Ainakaan Kallion teos ei ollut liian snobistinen tai elitistinen analyyseineen, vaan yleistajuinen katsaus, joka on ymmärrettävä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät itse kirjoita leffakritiikkejä elääkseen.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Pyydän anteeksi, että kuolit

Teos: Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Otava, 2019)

Suomennos: Laura Beck

Carolina ja Aksel ovat kolmikymppisiä media-alan ammattilaisia, jotka kohtaavat suht kliseisesti ja odotetusti yhteisten ystävien juhlissa kesällä 2009. He asuvat Tukholman Södermalmilla pienissä asunnoissaan, seurustelevat intensiivisesti ja muuttavat pian yhteen Akselin minimalistiseen asuntoon, jonne Carolina ei tavaroineen täysin mahdu.

Pariskunta muuttaa pian hyvinvoivaan lähiöön, hankkii norrlantilaisen kissan, matkustelee intensiivisesti trendikkäissä kohteissa ja nauttii elämästään. Rahasta ei ole pulaa, ja sillä näytetään välittämistä. Carolinan 35-vuotissyntymäpäivien aattona on aika tehdä valinta: pysyäkö yhdessä vai lähteäkö eri teille. Nainen ei voi enää ohittaa lapsiasiaa, vaikka mies ei pala halusta tulla isäksi.

Kirjan nykyisyydessä Carolina on jäänyt leskeksi äkillisesti, kun Ivan-vauva on kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän on elänyt vauvansa kanssa symbioosissa, ja on neuroottinen, ylihuolehtiva äiti. Imetys on nielaissut hänet omaan maailmaan, ja Aksel on huolehtinut kaikesta muusta, myös kaupassa käymisestä. Akselilla on jonkinlainen työnarkomania, joka on oireillut jo aiempina vuosina. Hän on taannoin jättänyt vaimolleen kesken työpäivää kursorisen viestin tietokoneensa salasanasta siltä varalta, että hän joskus kuolisi. Carolina ei ole ottanut viestiä vakavasti, mutta sen olemassaolo ahdistaa suuresti kuoleman jälkeen.

Kirja käsittelee syyllisyyttä, itsesyytöksiä ja itsen armahtamista tilanteessa, jossa ainoastaan aika voi toimia lempeänä tuomarina. Setterwallin kirjoitustyyli on suorapuheinen, epäsentimentaalinen, intiimi. Teksti on myös hyvin jouhevaa ja virtaavaa, siinä ei ole turhia koukeroita eikä se yritä tehdä tilanteesta dramaattisempaa tai poeettisempaa kuin se on. Kielen helppous tekee tekstistä lähestyttävän, ja varmasti lähes kaikkien lukijoiden on helppo samastua kertojan tilanteeseen. Mahdollisena vertaistukiteoksena se tuntuu täsmällisen onnistuneelta.

Teos on ensisijaisesti surukirja, mutta se kertoo myös laveasti vauva-arjesta ja arjesta taaperon kanssa, parisuhteessa ja yksinhuoltajana. Narratiivi pysyy hyvin käsissä, mutta omaan makuuni kuvauksia imetyksestä ja vauvan kehityksen seuraamisesta oli himpun verran liikaa – siksi, etten tällä hetkellä kuulu Vauva-lehden lukijoiden kärkikaartiin. Toisaalta kirja voi hyvinkin innostaa ja voimistaa juuri vauva-arkea eläviä, myös heitä, jotka eivät ole kokenut suurta menetystä.

Opin kirjasta jotain uutta tietotasolla: Ruotsissa uskonnottomien hautajaisten järjestely vaikuttaa paljon edistyneemmältä kuin Suomessa, ja heillä on tarjolla pappia korvaavia ”offisiantteja” hautajaismenoja ohjaamaan. Vaikka kertoja oli hautajaisissa pihalla tapahtumista, oli uskonnottomien hautajaisten kuvaus kiinnostavaa.

Teoksessa on paljon samaa kuin Tom Malmqvistin surukirjassa Joka hetki olemme yhä elossa, vaikka tarinat puolison poismenosta eivät ole identtiset. Malmqvistin kertomus on vielä dramaattisempi, ja siinä on vahvempi kaunokirjallinen ote. Malmqvistin teos ehkä puhuttelee enemmän myös niitä, jotka eivät elä pikkulapsiarkea, ja siinä yhteiskunnan apuverkostot saivat suuremman roolin. Tässä kirjassa tuore leski on harvinaisen hyvässä sosioekonomisessa asemassa, eli hänellä on varaa palkata jopa siivooja vanhempainvapaalla ollessaan.

Parisuhteiden analyysin tasolla tunnistin kertojan hahmosta paljon itseäni, eri elämän vaiheissa, eikä draama pääty Ivanin isän kuolemaan. Loppu tarjoaa vielä yllätyksiä, eikä nopeiden valintojen aikaansaama jälki ole aina kaunista katseltavaa.

Kannattaa lukea tämä teos ja Malmqvistin kirja rinnakkain. Välillä jopa epäilin tekstuaalisten vihjeiden pohjalta, että näillä kahdella kirjailijalla olisi suhde keskenään, mutta siitä en ole löytänyt mitään todisteaineistoa.

PS: Toim. huom. Lisää googlailtuani huomaan, että Malmqvist ja Setterwall todella ovatkin pariskunta, eli toinen toisensa ”sambo”.

Kirjasta, jonka S-ryhmä kielsi

Teos: Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä (Otava, 2018)

Lääkkeetön elämä taitaa olla ensimmäinen terveysaiheinen teos. jota arvioin blogissani. Olen lukenut elämässäni ehkä viisi terveyttä sivuavaa populistista teosta, mielenterveydestä enemmänkin, mutta pelkkään terveyteen liittyvä kirjallisuus ikävystyttää minua. Aiemmat lukemani terveysaiheiset teokset ovat liittyneet joogaan, ayurvedaan ja muihin itämaisiin tapoihin ymmärtää ihmiskehon toimintaa.

Kun Heikkilän teoksesta kuulin joulun alla, päätin heti lukea sen, koska mikä tahansa teos, jonka on poistettu Prisman valikoimasta, on taatusti lukemisen arvoinen. Teoksen aikaansaama mediakohu tuntui todelliselta myrskyltä vesilasissa, sillä Suomessa on todella holhoava julkinen mentaliteetti, mikä tulee terveyteen ja sairauksien hoitoon. Ns. vaihtoehtopiireissä kyllä kiertää mitä villimpää kirjallisuutta ravinnosta, mutta kun kirjan kustantaja on Otava ja sen kirjoittajana suomalainen lääkäri, silloin loanheittokynnys madaltuu huomattavasti.

Jos lukisin kirjaa syöpäpotilaana, suhtautumiseni sen ohjeisiin voisi olla varovaisempi. Kuitenkin on muistettava, että myös syöpäpotilailla ja muilla vakavasti sairailla on oikeus valita hoitonsa itse. Kirjassa käsitellään erityisesti kolmen kansantaudin, diabetesin, syövän ja masennuksen syntysyitä ja hoidon historiaa kattavasti. Heikkilä on saanut aikaan hyviä tuloksia varsinkin diabeetikkopotilaidensa parissa – ja muistettavaa on, että kyseessä on diabetes 2-potilaat, jotka itse vapaaehtoisesti ovat muuttaneet elämäntapaansa diagnoosin saatuaan.

Heikkilän tarjoama ketodieetti ei varmasti sovi kaikille, eivätkä kaikki siihen kokonaisuudessaan kykene. Olennaista siinä on antaa keholle tarpeeksi pitkiä paastoaikoja, eli hänen mielestään 14-16 tunnin syömättömyys vuorokaudessa olisi ihanne. No, jos ihminen pystyy 10-12 tunnin lepoaikaan, sekin on jo paljon. Kaikista välipaloista kuuluisi luopua, ja ruoka kuuluisi, jos mitenkään pystyy, nauttia muiden seurassa. Näin kehon stressitaso madaltuu ja ruokaa ehkä nautitaan hitaammin ja vähemmän kuin yksin syödessä.

En aio heittäytyä ketodiettin pauloihin heti huomenna, enkä ole vakuuttunut täysin lääkkeettömän elämän paremmuudesta. Silti poimin kirjasta todella varteenotettavia vinkkejä, jotka mielestäni eivät ole lainkaan huuhaata, vaan tervettä järkeä, jonka kuka tahansa, myös lääketiedettä opiskelematon, voi pienellä itsetutkiskelulla allekirjoittaa. Länsimaissa ihmiset elävät pysyvässä sokerihumalassa, ja tällainen kehon tila voi altistaa muihinkin riippuvaisuuksiin. Esimerkiksi alkoholismi voi joillain ihmisillä olla äärimmäistä sokeririippuvuutta, ja ruokavaliota muuttamalla myös viinanhimo saattaa hävitä.

Lääkkeetön elämä oli huomattavasti kiihkottomampaa tekstiä kuin mitä oletin, ja paikoitellen teksti oli niin kuivan tieteellistä, etten jaksanut sitä yhdeltä istumalta sulattaa. Älyllisesti se tarjoaa haasteita varsinkin meille humanisteille, ja jos tunnistat itsesi sellaiseksi, voit tarvita kirjan lukemiseen enemmän aikaa. Kirjassa on paljon lähteitä, ja joihinkin näistä tutustuminen voi myös olla aiheellista, varsinkin jos haluaa tutustua jonkun tietyn sairauden hoitohistoriaan. Itseäni alkoi kiinnostaa eniten Heikkilän mainitsemat mielenterveyden lääkkeettömät vaihtoehdot, joista yksi edelläkävijä on Suomessa ollut Keroputaan sairaala ja sen harjoittama avoimen dialogin hoitomalli.

On epätyypillistä, että lääkäri kertoo terveysoppaassaan suht runsaasti omasta elämästään, mutta kun hän ”practices what he preaches”, tämä on vähintä, mitä hän voi tehdä. Hyvä mieli tuli hänen tarjoamistaan tunnelmakuvista, eli välähdyksistä hänen ja hänen vaimonsa arjesta. Kirjassa luvattiin alussa pariskunnan suosimia ruokareseptejä, ja pelkäsin niiden olevan jotain ankean kivikautisia aterioita, mutta ne olivat aivan mahtavia. Ketodieetissä on varmasti olennaista luoda ruokaan variaatiota runsaalla mausteiden ja yrttien käytöllä.

Liikunnan suhteen Heikkilä tarjoaa myös ohjeita, jotka sopivat kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Hänen ehdottamansa HIIT-treenausta voi harjoittaa vaikka rollaattorilla, se on ensisijaisesti oman itsensä kanssa kamppailua ja omien rajojen venyttämistä.

Ruokavinkkien suhteen olin jopa onnessani, ja aion tehdä itselleni listan suositeltavista ruoka-aineista, jota en luultavasti pysty noudattamaan, mutta joka kuitenkin muistuttaa muutoksesta kohti parempaa. Parasta Heikkilän ruokaresepteissä on se, ettei niistä ainakaan puutu elämäniloa. Heti ensimmäisenä nappasin niistä pienellekin budjetille sopivat rahkaletut, toisenlaisen kaalilaatikon ja shakshuka-uunivihannekset. Kermaa ja voita tässä dieetissä saa käyttää runsaasti, ja kananmuniakin hän suosittelee päivittäiseen käyttöön.

Osa Heikkilän terveysvinkeistä eivät ole vähävaraisten saavutettavissa. Esimerkiksi suositus hyvälaatuisen luomulihan ja villikalan suosimisesta ei ilahduta urbaania köyhää. Toisaalta kirjassa puhutaan terveyspalveluiden tasa-arvoistamisesta, ja huomautetaan kasvavista terveyseroista esimerkiksi Saksassa. Itsehoito ruokavalion ja liikunnan kautta tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta varsinkin köyhille, jotka muuten saattavat jäädä täysin mielivaltaisten toimenpiteiden uhreiksi. Näistä asioista Heikkilä on huolissaan, mutta ei usko, että tilanne voi parantua äänestämällä, ja siksi joillekin ihmisille lääkkeiden vähentäminen voi olla radikaalimpi teko kuin puoluepolitiikkaan ryhtyminen.

Vähävaraisten asian lisäksi koin, että Heikkilän vinkit ovat paremmin toteutettavissa aikuisten talouksissa kuin lapsiperheissä. Kirja ei luultavasti tavoita ruuhkavuosiaan eläviä perheellisiä, joille einesten käyttö arkipäivässä saattaa olla ainoa tapa pysyä järjissä. Kirjassa käsiteltiin nykyelämän stressitekijöitä ja arjen kuormittavuutta, mutta olisin halunnut lukea siitä lisääkin.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ajatuksella ennen kuin lähtee sitä tuomitsemaan. Itse koen, että alamme lähestyä pimeintä keskiaikaa, jos tällaiset kirjat kielletään, sillä ”Käypä hoito”-suositukset ovat ylhäältä alaspäin toteutettavaa, suurten lääkefirmojen ja elintarviketeollisuuden manipuloimaa, kansanvalistusta. ”Käypä hoito” on ahdistanut minua paljon enemmän kuin Heikkilän teos, koska se ei tarjoa minkäänlaista oman ajattelun mahdollisuutta. Tämä teos teki sen, ja jätti jälkeensä ilon ja toivon pilkahduksen.