Monikulttuurisuutta 70-luvulta

1184_Katz_NEW_201472616956Daniel Katz on kirjailija, joka oli alkuvuodesta aika korkealla lukulistallani, mutta laiskimuksena en venynyt hänen alkutuotantonsa kirjaharvinaisuuksia etsimään. Oletettavasti lähes kaikissa tai kaikissa Katzin teoksissa on juutalaisulottuvuus, ja myös ehkä siksi hänen asemansa on ollut hieman marginaalinen. Ilmeisesti suomalaiset lukijat samastuvat helpommin ns. suuriin juutalaiskertojiin, erityisesti niihin, jotka tulevat New Yorkista ja myyvät miljoonia. Mutta kun suomalaisjuutalainen kirjailija kirjoittaa oman kansanosansa vaiheista, hän on täällä automaattisesti vähemmistökirjailija.

Löysin Nekalan kirjaston kierrätyshyllystä Katzin toisen romaanin, Mikko Papirossin taivaallisen niskalenkin (WSOY, 1972). Olen erityisesti etsinyt hänen esikoistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969), joka kertoo fiktiivisesti hänen oman sukunsa vaiheista. Tämä toinen romaani on aikalaisteos, jonka kirjailija nimeää ehkä ajan trendien mukaan epäromaaniksi. On siinä kuitenkin ihan kunnollinen juoni ja romaaniin sopiva määrä henkilöhahmoja. Teos on vahvasti yhteiskunnallinen, jopa kantaaottava, ja se käsittelee hirtehishuumorin kautta tuon ajan työelämää. Konteksti on eri, mutta tämän tyylisiä teoksia kirjoitetaan entistä enemmän.  Kirjaa lukiessani tuli esimerkiksi mieleen Matti Röngän Yyteet (2018), jonka luin äskettäin ja josta en ole ehtinyt blogata.

Romaanin Mikko Papirossin juutalaisuus ei jää kenellekään epäselväksi, koska romaanin alkukohtaus tapahtuu Turun synagogassa. Tuolla Mikko käy seremoniallisesti eroamassa vaimostaan Hanna Ewitskog-Antilopista. Mikko vaikuttaa ikuiselta humanististen tieteiden opiskelijalta, jonka verkkainen ja vähärahainen elämäntyyli aiheuttaa liittoon railon.

Romaanissa liikutaan ainakin Turussa, Helsingissä ja Porvoon seudulla, jonne rakennetaan öljyjalostamoa. Mikon kaltaista kielimiestä tarvitaan hankkeen johtoportaalla, koska työmaa on ranskalaisen firman hallinnoima. Mikko siirtyy Turusta Porvooseen konferenssitulkin hommista yritystulkiksi. Jalostamon maailmassa on paljon väärinymmärryksiä ja monikulttuurisia kiistoja, eikä tulkkikaan voi tehtävässään säilyttää täydellistä puolueettomuutta. Yrityksen paikallisen pomon, herra Pampuccin kolonialistinen hahmo oli herkullinen: algerianranskalaisena hän oli perinyt täydellisen käskyttäjän roolin, mutta samalla ”oikeat” ranskalaiset halveksivat hänen likaisia jalkojaan. Mikon tehtävä laajenee Pampuccin henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja hän päätyy muun muassa shoppailemaan tämän vaimolle suomalaisia kansallispukuja, sillä etnologinen keräily on rouvan suuri heikkous.

Jalostamolta Mikko päätyy ylimääräisen tilapäisen arkistoapulaisen tehtävään johonkin valtion virastoon, jonka tehtävänä on profiloida rikollisia ja vankeja. Tämä osio on kai tuon ajan sosialistisen suunnitelmatalouden eli ”kremlologian” pilkkaa. Mikko Papirossi on kuitenkin selkeän vasemmistohenkinen, mutta ei mitään aktivistityyppiä. Työelämän kuviot muuttuvat vielä kieroutuneemmiksi arkistossa, jossa on töissä vain syntyperäisiä suomalaisia hahmoja.

Tämä romaani ei ole Katzin tuotannon tunnetuin, ja sen poliittinen 70-lukulaisuus tekee siitä hieman vanhahtavan oloisen ”aikalaisromaanin”. Eniten nautin kielellisestä ilottelusta ja tyyppien oudoista nimistä. Luin kirjaa viime viikolla mökillä odottaen Berliinin reissua ja juutalaisuusteemaan virittäytyen. Odotin löytäväni matkan varrelta enemmänkin juutalaista kirjallisuutta, mutta kirjaostokset jäivät valitettavan vähäisiksi. Se vähä, mitä olen Katzin tuotannosta saanut selvää, vaikuttaa kyllä todella lupaavalta, ja jään odottamaan varsinkin noita historiallisempia teoksia.

 

Mainokset

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.

Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

vie-minut-jonnekinNella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Rollaattorilla kohti fantasiahäitä

RimpeläLuin jo alkutalvesta arvion Anna Rimpelän esikoisromaanista Pitkään meni ihan hyvin (Otava, 2018), ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden, vaikka geriatrista huumorikirjallisuutta onkin tullut luettua hieman liikaa. Teos kuulosti räväkämmältä kuin Mielensäpahoittajat ja Ehtoolehdot yhdessä, ja sain vaikutelman, että siinä rikottaisiin joitain ikääntymiseen liittyviä tabuja. Teokseen oli myös pitkä varausjono kirjastossa, joten sain sen e-kirjana noin kolmen kuukauden odottelun jälkeen.

Tunnen huonosti suomalaisen standup-komiikan kenttää, mutta tieto, että kirjailija on suht menestynyt koomikko ja näyttelijä, lisäsi myös odotuksiani. Teos olikin varsinkin alkupuolella varsin teatraalinen, koska sen päähenkilö, Aino Ritari rakastaa pitkiä monologeja ja on harvinaisen huono kuuntelemaan muita. Aino on myös yksinäinen, mutta pitää kiinni oikeudestaan asua kotonaan. Hänellä on jo paljon vaivoja, ja hän on harvinaisen lahjakas viranomaisten työllistämisessä. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että lähipiirissä ja naapurustossa herää kysymyksiä Ainon kotona pärjäämisestä.

Ainon naapuriin muuttaa rivitalon putkiremonttia pakoon toinen eläkeläinen, Seppo Miekk’oja, joka on perinyt kämpän vasta kuolleelta serkultaan. Reinon kuoleman havaitsi postimies, ja asuntoa on pitänyt tuulettaa kunnolla kalman hajuilta. Seppo on leskimies ja entinen verovirkailija, jonka elämänhallinta on neuroottista. Päivät eivät meinaa millään kulua, vaikka hän on vapaaehtoistöissä työväenopiston kirjastossa. Uudelle asuinalueelle muutettuaan hän keksii ryhtyä vastaanottokeskuksen ystävätoimintaan, mikä tuo hänen elämäänsä aivan uutta säpinää.

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen kerrostaloon ja lähiöön. Kaupunkia ei mainita; itse kuvittelin tapahtumat pääkaupunkiseudulle, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa suurempi kaupunki meren rannalla. Rimpelä mainitsee jälkisanoissaan, että sai inspiraation teokselleen pikku-uutisesta, jonka mukaan oululainen seniorirouva oli kävellyt vahingossa rollaattorilla mereen.

Olin teoksen alkuasetelmasta aivan liekeissä, ja pidin varsinkin Aino Ritarin henkilöhahmon kielestä ja todella erikoisista arkihavainnoista. Toki hänen havaintoihinsa mahtui myös tyypillisiä kliseitä (kuten nykynuorison muodin ihmettely), mutta ainakaan liiasta tavallisuudesta häntä ei voinut syyttää. Lukija saa ihmetellä hänen touhujaan seuratessa, onko hänellä alkava alzheimer, mielenterveyden ongelmia vai johtuvatko fantasiat vain hänen rikkaasta mielikuvituksestaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, ja koin tapahtumissa lievää toistoa/puuduttavuutta toisessa puoliskossa. Eniten nauroin Ainon havainnoille seurakunnan diakonia- ja lähetyspiireistä, koska olen juuri keskellä diakoniatyön harjoittelua, ja tapaan paljon ikäihmisiä. Kun Aino ampaisee lähetysiltaan kysymään Afrikan-lähettiläiltä mustan miehen sänkytaidoista, siinä on kohtaamishaastetta kerrassaan. Aino on myös tyytymätön lähiseurakuntansa tarjontaan, ja antaa rehellistä palautetta.

Teoksen pääteemaksi nousee vanhan naisen seksuaalisuus, ja tätä teemaa Rimpelä käsittelee ronskisti. Ainon heräävä seksuaalisuus hämmentää, varsinkin, kun se kohdentuu fantasiaan senegalilaisesta heimopäälliköstä. Tässä komediaa muuttuu myös paikoitellen tragikoomiseksi, koska ilmeisesti tarkoituksena on kuvata alkavaa muistisairautta, jossa monilla tulee vaihe, jossa seksuaalisuus ylikorostuu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tuollekin teemalle saa ja pitää nauraa. Minua nauratti se paikoitellen, mutta olin myös lukemastani hämmentynyt.

Kirjan ikäihmiset eiväi missään nimessä ole rasisteja, vaan pikemminkin monikulttuurisuuteen uteliaasti suhtautuvia. Aino on aikansa lapsi, joka on oppinut kaiken, mitä tietää Afrikasta, kirkon lähetysnäyttelyistä. Aino on nuorempana matkustellut Euroopassa, ja harrastanut lyhyitä suhteita paikallisten miesten kanssa. Vanhalla iällä hän on saanut käsityksen, että afrikkalaisille miehille voisi kelvata vanhakin vaimo, jos avioliiton kautta pääsee asumaan Eurooppaan. Ilmiö toki on marginaalisesti olemassa, ja siihen usein liittyy kauhistelua ja moralismia. On Rimpelältä rohkea veto kirjoittaa huumorilla aiheesta, joka varmasti herättää monissa ristiriitaisia tunteita.

Uskoisin, että Pitkään meni ihan hyvin on teos, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta ei varmasti jätä lukijoitaan kylmäksi. Itse haluaisin kuulla palautetta kirjasta ikäihmisiltä itseltään, sillä he usein ovat parhaita hovikriitikkoja. Koen myös, että kirjalla on potentiaalia dramatisointiin, ja välillä myös tuntui, että teos toimisi paremmin lavalla kuin luettuna tekstinä.

 

Maailmannaisen hellät jäähyväiset

Punainen osoitekirjaTukholmalainen Doris on 96-vuotias ja liian kiintynyt asuntoonsa Södermalmin Bastugatanilla. Hänen ainoa omaisensa Jenny elää ruuhkavuosiaan San Franciscossa, kaikki ystävät ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä alati vaihtuviin kotiavustajiin tule luotua kummempia suhteita. Elämä keskittyy muistojen laatikoihin, vanhoihin valokuviin ja viikottaisen Skype-puhelun odottamiseen.

Niin, Doris on ikäisekseen melko kätevä internetin käyttäjä. Tässä suhteessa Sofia Lundbergin romaanissa Punainen osoitekirja (Otava, 2018, suom. Tuula Kojo) on yhtäläisyyksiä Minna Lingrenin Ehtoolehto-sarjan tervaskantomummojen kanssa: he eivät halua jäädä paitsi maailman menosta. Mutta Lundbergin Doris on hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole pienintäkään intressiä muuttaa palvelukotiin, jossa hän saisi ikäisiään ystäviä.

Punainen osoitekirja on jo ennen Suomeen saapumistaan ollut kansainvälinen bestseller: oikeudet on myyty 27 maahan ja faneja riittänee. Bestselleriyttä varmasti selittää esimerkiksi se, että teoksen tapahtumat keskittyvät Tukholman lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin – kaupunkeihin, joihin monilla lukijoilla, myös siellä käymättömillä, on vahva mentaalinen suhde. Doris on maailmanhistorian silminnäkijä: hän pääsee nuorena tyttönä Pariisiin Chanelin malliksi, kulkee läpi 30-luvun globaalin laman kohti toista maailmansotaa, tulee SS-sotilaiden pommittamaksi amerikkalaisessa sotalaivassa Englannin rannikolla, ja palaa jossain vaiheessa Amerikkaan hoitamaan siskonsa lapsenlasta, Jennyä.

Jenny on nelikymppinen itsensä nuhruiseksi kokeva perheenäiti, joka on elänyt aikuiselämäänsä lähinnä lasten kautta. Doris on pelastanut hänet huostaanotolta, sillä hänen äitinsä oli kovien huumeiden käyttäjä ja epävakaa persoona. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista ennen naimisiinmenoa, mutta haaveet itsensä toteuttamisesta ovat hautautuneet lounasvoileipien teon ja vaippavuorien taa. Kun hän saa viestin Doriksen kaatumisesta ja sairaalaan joutumisesta, hänen on lähdettävä tervehtimään isotätiään, ehkä viimeisen kerran.

Luin tämän kirjan ahmien, huokaillen, välillä kyynelehtien ja sydän pamppaillen, mutta siitä huolimatta pieni piru kävi kommentoimassa juonen käänteitä, kielenkäyttöä ja muuta toteutusta. Minusta romaanin perusidea – eli vanhan mummon osoitekirja, josta lähes jokainen kontakti on merkitty kuolleeksi – oli hauska ja kekseliäs, varsinkin, kun kontaktit olivat monen maan kansalaisia. Pidin myös paljon alkuasetelmasta, eli 1920-30-lukujen Södermalmin työväenluokkaisen elämän kuvauksesta. Bastugatanista olen lukenut muiltakin kirjailijoilta kuin Lundbergiltä, eli kyseessä on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Doriksen Pariisin-ajasta tuli ensimmäisenä mieleen Enni Mustosen tuotanto, sillä molemmista tuli tunne, että kirjailijoilla on pakkomielle viedä henkilönsä historian aitiopaikoille, keskiöön, missä varmasti tapahtuu. Varmasti Ruotsissakin on esikuvia tälle tyylille kirjoittaa historiallisia romaaneja – tyylille, missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta itselleni liiasta keskiössä olemisesta tulee lukijana helposti ähky. Romaanin Doris tosin ei ole palveluksessa suurilla julkkiksilla, ja ns. julkisuuden henkilötkin näyttävät olevan fiktiivisiä. Varsinkin amerikkalainen todellisuus kirjassa on varsin arkista, kun taas Pariisin-aikaan mahtuu ripaus glamouria.

Hoitotyön näkökulmasta teoksen nykyisyys avasi myös kriittisiä näkökulmia. Tässä sivutaan niin kotihoitajien, sairaalapappien kuin sosiaalikuraattorienkin työtä. Nauratti kovasti, kun Doriksen kotiavustaja Ulrika luennoi tälle haltioituneena Kanarian-matkojen Bamse-klubien kätevyydestä, sillä oletuksella, ettei hänen vanha asiakkaansa olisi koskaan käynyt ulkomailla. Ylipäänsä hoitohenkilökunnan oletukset vanhoista ihmisistä nousivat esiin voimallisesti. Toki asiakkaiden elämänkaariin perehtyminen on ”luksusta”, johon tämän päivän hoitotyössä ei varmaan ole edes teoriassa aikaa.

Kirjassa ehkä eniten nyppi sivuhenkilöiden runsas määrä, ja varsinkin miespuolisten henkilöiden mustavalkoisuus. Doriksen kiertolaiselämässä miehet toimivat pelastajina ja päällekarkaajina, mutta osa kohtaamisista jäi kovin pinnallisiksi.

Luulen kuitenkin, että tämä kirja tulee ilahduttamaan monenlaisia ja – ikäisiä lukijoita, eikä tämä ollut niin ”geriatrinen” teos kuin esimerkiksi nuo rakastetut Minna Lindgrénin Ehtoolehto-teokset (eli toiston vaaraa näiden välillä ei ole). Rakkauskertomuksena teos toki oli liikuttava ja valloittava, mutta minä katselin mielessäni liikaa Titaniciä sen kohtaamisten aikana. Onneksi kirja tarjosi paljon muutakin, myös aimo annoksen sosiaalihistoriaa ja arkirealismia.

Kaupallisesta näkökulmasta voisin suositella tätä teosta äitienpäivälahjaksi niin nuoremmille kuin vanhemmille äideille (varsinkin ei-biologisille sellaisille). Sen verran mukana oli ”chicklitiä”, etten usko monen miesoletetun henkilön tälle lämpiävän.

Raivokkaiden liskojen yöstä

raivoPanisitko jotain, joka ei ymmärrä sanaakaan sukupuolen performatiivisuuden teoriasta? Tai jotain, joka ei tiedä, miksi Pariisin Sacre Coeur on rakennettu? Tai jotain, joka kutsuu espressokahvia ekspressoksi? Niin, panisitko? Missä raja menee seksikumppanin tai tulevan puolison sivistymättömyyden suhteen?

Ja jos luet romaania, jossa tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, voitko samastua henkilöihin, jotka kysymyksiä kysyvät?

Tällaiseen universumiin meidät kutsuu Eeva Rohas tuoreessa romaanissaan Raivo (Otava, 2018). Romaanissa on henkilöitä eri luokkataustoista, mutta aikuisia avainhenkilöitä yhdistää päihderiippuvuus. Teos sijoittuu Helsinkiin metroradan varrelle, ja siinä muutetaan kohti itää, jotta jäisi enemmän rahaa viinaan. Se kertoo kolmi-nelikymppisistä akateemisista pätkätyöläisistä, ja muista elämäntaiteilijoista, joilla asiat eivät etene käsikirjoituksen mukaan. Tyypit tapaavat AA-kerhossa kirkon kellarissa, ja ovat kuntoutumisessaan selkeästi eri vaiheissa.

Kirjassa on kolme keskeistä kertojaa, Tuuli, Elena ja Luna. Tuuli on viisi vuotta täyttävän Lunan äiti, herkkä ja introvertti kielenkääntäjä, jonka intohimona on unkarilainen kirjallisuus. Hänen on vaikea kestää käännösalan kilpailua ja epävarmuutta, ja tähän alkoholi tuo ainoan lohdun. Elena taas on alkoholisoitunut jo nuorena, ja toimii henkilökohtaisena avustajana rahoittaakseen juomistaan. Elena tutustuu AA-kerhossa Tuulin ex-mieheen Iljaan, ja miehellä on molempiin naisiin samanaikaisesti jäätävän toksinen vaikutus. Luna rakastaa isäänsä ja äitiään tasavahvasti, ja kipuilee heidän päihdeongelmiensa lisäksi tulevan huoltajuuskiistan keskellä.

Pidin kirjan lapsinäkökulmasta paljon, ja aikuisnäkökulmasta vaihtelevasti. Oikeastaan koin, että Tuulin ja Lunan suhteen kuvauksessa päihteitä vakavampi asia oli Tuulin vakava masennus, ja kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastaan apua. Tuuli on jo AA-kerhon portaikossa korkealla, mutta raitistuminen ei ole ratkaissut hänen muita ongelmiaan. Pienen lapsen näkökulmasta on turvallisempaa silloin, kun äiti nukkuu pois pahaa oloaan kuin esimerkiksi silloin, kun hän raivoaa puhelimessa ex-miehensä kanssa. Puheluja kuunnellessaan Luna ihmettelee äitinsä puutteellisia ”kaveritaitoja”, joita päiväkodissa on hänelle juuri opetettu. Ansiokasta Lunan kuvauksessa on juuri lapsen täydellinen lapsekkuus, eli hänestä ei rakenneta tässä pikkuvanhaa selviytyjää ja ongelmanratkaisijaa.

Lisko nimeltä Raivo on myös perhekriisin hiljainen todistaja, sillä isä kaappaa liskon tyttäreltään siinä toivossa, että sitä kautta tytär olisi kiinnostunut muuttamaan tämän luo. Ilja osoittautuu kuitenkin kyvyttömäksi huolehtimaan edes suht helppohoitoisesta lemmikistä. ”Liskojen yö” Iljan kämpillä on raastavaa luettavaa, mutta kuvaa hyvin toipuvan alkoholistin mielenmaisemaa ja repsahduksia silloinkin, kun asioiden pitäisi periaatteessa olla jo kääntymässä parempaan päin.

Kirjan perhe onnistuu suht vakavista ongelmista huolimatta vielä elämään elämäänsä ilman viranomaiskontakteja. Rohas ei ole sillä tavalla yhteiskunnallinen kertoja, että hän lähtisi kuvaamaan lastensuojelun kriisiä, mutta ”keissistä” voi lukija vetää omat johtopäätöksensä. Erityistä plussaa antaisin teoksessa sille, että raskaista teemoista huolimatta se ei liikkunut sosiaalipornon puolelle, eikä siitä jäänyt moralisoivaa oloa. Toisaalta aikuiset päähenkilöt olivat kaikki niin hukassa kuin ihminen voi olla, ja henkisiltä voimavaroiltaan suht onttoja. Tuulin suhteen jäin vielä toiveikkaaksi, mutta en ole varma, haluaisinko romaanille jatkoa.

Teoksen korkeakulttuurinen konteksti, varsinkin Tuulin seikkailut unkarilaisen nykykirjallisuuden maailmoissa, oli antoisaa luettavaa, ja olisin voinut lukea pidempäänkin hänen ajoistaan vaihto-opiskelijana Debrecenissä. Toisaalta voin juuri kuvitella, että lukijat, jotka etsivät mehevää tarinaa päihdeongelmista perheissä, kokevat teoksen akateemisen ulottuvuuden snobbailevaksi, jopa turhaksi. Kirjassa ei kuitenkaan millään tavalla haluttu osoittaa, kuinka alkoholismi koskettaa myös ”parempia perheitä”, sillä Tuulin pieni perhe ei ole millään muotoa ”parempi” tai poikkeava ympäristössään.

Elämme maailmassa, jossa sivistyksen hakeminen ja opiskelu eivät takaa kenellekään suojaa sosiaalisilta ongelmilta. Tällaisen maailman kuvauksena Raivo lunastaakin oivallisesti paikkansa. Itse tätä maailmaa hyvin tuntevana en varsinaisesti oppinut sen luokka-asetelmasta uutta, mutta tunnistin ja allekirjoitin kaikki akateemisen työttömyyden lieveilmiöt.

 

 

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.