Kohtalokas saariseikkailu

Teos: Eeva Louko: Onnellisten saari (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Ronja on kolmikymppinen toimittaja, joka on rakentanut elämänsä Lontooseen, eikä koe enää Suomea kotimaakseen. Naisen äiti on muuttanut Nizzaan jo tytön lapsuudessa, ja synkistelevä historianopettajaisä Harri jäi huoltamaan yksin tytärtään Lauttasaareen. Kun eläkkeelle jäänyt isä sitten löydetään kuolleena kotisaaren Kasinorannasta, on Ronjan palattava kohtaamaan sukunsa synkät salaisuudet.

Teoksen historiallinen osio sijoittuu 1970-luvulle, aikaan ennen Ronjan syntymää, jolloin Harrilla oli toinen nainen kuin Ronjan äiti Anita. Isän jäämistöstä löytyy haalistuneita Polaroid-kuvia ajasta, jolloin hän oli ollut onnellisempi kuin myöhemmässä perhearjessaan. Onnellisten kuvien ottaja on edelleen elossa, kuten on myös mystinen Ellen Rinne, nainen, jolle isä on testamentannut rahaa. Mutta mikä lopulta oli isän salaisuus, se, joka sai hänen elämänsä jämähtämään paikalleen?

Kirja on perinteinen dekkari siinä, että siinä on poliisihahmoja ja virallinen murhatutkimus, mutta sen paino on kuitenkin enemmän suvun historiassa ja kipeässä isäsuhteessa. Ronja lämmittelee myös suhdetta lukioaikaiseen heilaansa Villeen, ja hengailee vanhojen bestisten, Millan ja Anskun kanssa. Rannoilla haahuilee myös henkisesti epävakaa Sara-täti, jonka vaiheista Ronja ei ole aiemmin tiennyt mitään.

Minulle Lauttasaari ei ole kovin tuttu ympäristö, joten opin kirjan kautta jotain uutta sen historiasta. Ottaen huomioon, että kirjassa on jopa kaksi historianopettajahahmoa, historian osuus jää siinä maltilliseksi. Toki sen nuorehkoille hahmoille jo 1980-luku on historiaa, ja Villen historiantutkimuksen metodit ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Saari tuntuu myös perinteisen nurkkakuntaiselta, ja monilla sen kanta-asukkailla on yhtä ilmiömäinen muisti kuin syrjäkylien natiiveilla.

Loukon kieli on paikoitellen herkän poeettista, ja luonnolla on tärkeä osuus kerronnassa. Merellisille lenkkipoluille mahtuu myös riittävästi kauhua, joten kirjaa voi lukea myös kauhukertomuksena ja mikä ettei myös psykologisena trillerinä.

Minusta siis teoksessa oli kaikki elementit paikoillaan, ja tykästyin Loukon kirjoitustyyliin, mutta juuri nyt olen ahminut liikaa dekkareita, enkä tässä tilassa päässyt enää uuden sarjan hahmojen ihon alle. Juonen ymmärryksen ja tunnelmien välittymisen suhteen minulla ei ollut ongelmia, mutta hahmoihin tutustuminen jäi vielä puolitiehen. Saatan siis kerrata teoksen ennen kuin tartun sen mahdolliseen jatko-osaan.

Urbaaniksi tarinaksi Onnellisten saari on ilahduttavan juureva: siinä käytetään somea vain minimaalisesti, se ei ole erityisen ulkonäkökeskeinen, eikä siinä seurata uusimpia trendi-ilmiöitä. Siinä siis keskitytään ihmiselämän olennaisiin puoliin, ja näin uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita, myös kolmikymppisiä vanhempia ja muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvia.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

Naisia metropolin syrjäpoluilla

Teos: Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli (Otava, 2021)

Suomennos: Markku Päkkilä

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Daniel Sutherland on taiteellisesti lahjakas nuori mies, joka löytyy raa’asti murhattuna talolaivastaan Lontoon Regent’s Quaysta. Poliisi löytää pian pääepäillyn puukotukseen, mutta tapaus tuntuu vähän liiankin ilmiselvältä. Muutenkin Danielin taustassa on paljon epäilyttävää jo lapsuudesta saakka, mutta moni hänen lähipiiristään on jo kuollut todistaakseen aiempia tapahtumia.

Teoksessa neljän eri-ikäisen ja – taustaisen naisen polut kohtaavat Lontoon takakujilla ja syrjäpoluilla. Laura on nuori ja epävakaa pesulan työntekijä, joka saa työstään potkut epäluotettavan käytöksen vuoksi. Miriam on keski-ikäinen kirjakaupan apulainen, joka asuu talolaivassa samassa satamassa kuin Daniel, ja uteliaan luonteensa vuoksi päätyy löytämään ruumiin. Carla taas on Danielin täti, joka suree edelleen pienen poikansa kuolemaa onnettomuudessa, joka tapahtui tämän siskon ja Danielin kotona viisitoista vuotta sitten. Irene on kahdeksankymppinen leskinainen, jonka paras ystävä oli Danielin edesmennyt äiti Angela, ja joka on saanut uuden ystävän Laurasta. Laura käy Irenen luona auttelemassa kauppa-asioissa, mutta myös Laura on avun tarpeessa niin rahallisesti kuin henkisesti.

Tämän lisäksi soppaa sekoittaa Carlan ex-mies Theo, kirjailija, jonka luomisvoima on kärsinyt paljon perheen kokeman tragedian vuoksi. Hän on henkensä pitimiksi ryhtynyt kirjoittamaan dekkareita, mutta silläkin saralla menestys on vain marginaalista. Theo ja Carla yrittävät edelleen palata yhteen, mutta suhde on takkuisen melankolinen.

Lontoon hintataso huomioon ottaen minua hämmensi se, että romaanin hahmot ylipäänsä pystyivät pitämään kattoa päänsä yllä kaupungissa. Kenenkään elämä ei ainakaan ole kovin trendikästä, ja yksinäisyys vaivaa kaikkia. Miriamilla, Lauralla ja Carlalla syrjään jäämisen syy on selvästi huonosti hoidettu trauma, joka saa heidät käyttäytymään holtittomasti tai vetäytymään koko yhteiskunnasta. Teos ei kerro köyhien naisten solidaarisuudesta tai yhtäkkisestä voimaantumisesta, vaan haparoivista ystävyyksistä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pidin kirjan hahmoista sen yleisestä synkkyydestä huolimatta, mutta kerronnallisesti tässä ei ollut samaa magiaa kuin Hawkinsin hittikirjassa Nainen junassa. Rikosjuoni ei tuntunut erityisen kekseliäältä, enkä ainakaan lukenut tätä murhan ratkaisu edellä. Toisaalta Hawkins osaa jouhevan tarinankerronnan, eli voin lukea häneltä arkisempaakin tarinaa, vaikka tiedossa ei olisi uskomattomia juonellisia cliffhangereita.

Helppolukuisuuden kääntöpuoli on usein valitettavasti loppuun saakka purtu vaikutelma. No, olihan tässä useampi epävakaa päähenkilö, joiden lausunnot menneistä tapahtumista eivät olleet luotettavia tai uskottavia. Mutta tämäkin kuuluu niin olennaisesti psykologisen trillerin formaattiin, etten tällä kertaa kokenut edes tulleeni jymäytetyksi. Loppuvaikutelma teoksesta oli hieman vaisu, enkä usko, että teos olisi ylipäänsä tullut julkaistuksi, ellei se olisi ollut miljoonia tienanneen kirjailijan kynän jälkeä.

Tämä ei ollut huonoin lukemani brittiläinen psykologinen trilleri, sillä hahmojen elämäntilanteisiin liittyi yhteiskunnallista pohdintaa. Hahmoilla oli myös kirjallisia harrastuksia, ja välillä kiivaitakin mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Niistä heikoimmista teoksista en ole yleensä edes jaksanut raportoida blogiin, ellei niissä ole ollut jotain tahattoman koomista.

Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

Palanen Radioteatterin historiaa

Teos: Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Marja Rankkala (1918-2002) oli yksi Radioteatterin pioneerejä ja kantavia voimia, joka pääsi sinne töihin freelancer-ohjaajaksi 1950-luvulla. Hän oli evakkotaustainen näyttelijä, joka aloitti uransa viipurilaisesta kiertävästä teatterista, ja siirtyi sodan jälkeen opiskelemaan Helsinkiin (”evakoksi” kutsun myös siis henkilöä, jonka sukujuuret olivat muualla kuin luovutetussa Karjalassa, mutta joka oli asunut Viipurissa sodan aikana tai ennen sitä – Rankkala oli kotoisin Lappeenrannan suunnalta). Radioteatteri oli erittäin haluttu työpaikka 1950-luvulla, koska siellä harrastettiin eurooppalaisia uusia tuulia, ja Rankkalan ura oli naispuolisena ohjaajana ehkä niin nousujohteinen kuin se tuona aikana olisi voinut olla. Silti en ole koskaan kuullutkaan hänen töistään, enkä paljoa tiedä Radioteatterin historiastakaan.

Heidi Köngäs rakentaa romaaninsa päiväkirjamaiseen formaattiin, jossa Marja raportoi arjestaan preesensissä. Marja seilaa elämässään vanhempien kodin ja Helsingin väliä; vanhemmat pitävät vankilan maatilaa Lappeenrannan lähellä Konnunsuolla, ja paheksuvat tyttärensä modernia arvomaailmaa. Konnunsuolla Marja pystyy kirjoittamaan intensiivisemmin, koska ruokahuolto pelaa. Helsingissä elämä on niukempaa, ja lisätuloja on hankittava kirjoittamalla romanttista soopaa Hopeapeili-lehteen.

Marjalla on satunnaisia suhteita miespuolisten kollegojensa kanssa, mutta työ vie naista enemmän kuin miehet. Janus on kirjaimellisesti kaksinaamainen ohjaajamies, jonka on/off-käyttäytyminen aiheuttaa paljon murheita. Urpo on hänen esimiehensä, joka on perinyt suuret saappaansa itse Olavi Paavolaiselta. Paavolainen alkaa olla jo hiipuva tähti suomalaisen kirjallisuuden taivaalla, mutta teatterimaailmassa hänen eurooppalaista näkemystään ja kontaktejaan edelleen arvostetaan. Välillä asetelma kolmen kollegan välillä alkaa muistuttaa kolmiodraamaa, sillä Urpo on myös kiinnostunut miehistä.

Romaanissa vilisee tuon ajan kulttuurielämän merkkihenkilöitä, ja lukijan täytyy olla jonkin verran sisällä tuon ajan kulttuuripiirien juoruista, jotta koko tarina aukeaisi. Tuntuu siis, että romaani on kirjoitettu ensisijaisesti niille, jotka tuntevat hyvin Suomen teatterihistoriaa. Toki tarina 1950-luvun kulttuurialan pätkätyöläisen arjesta voi kiinnostaa myös muiden alojen pätkätyöläisiä. Tässähän puhutaan paljon rahankäytöstä, rahan vippaamisesta ja sen ympärille keskittyneistä ihmissuhteista.

Kun nyt tutkailen Rankkalan ikää ja sukupolvikokemusta, niin huomaan, että hän on kuulunut isoäitieni sukupolveen. Noihin naisiin, joiden paras nuoruus kului sodan syövereissä. Teos siis alkaa siitä, kun Marja on reilusti yli kolmikymppinen ammattilainen, ja ehkä jo sen ikäinen, ettei lähipiiri enää odota hänen löytävän aviomiestä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on kuitenkin tarinassa käsin kosketeltavaa, ja Marja kertoo selibaatin päättävistä panoistaan suorasukaisesti.

Takauma Marjan lotta-aikaan Konnunsuolla kiinnosti minua enemmän kuin helsinkiläinen arki 1950-luvulla. Tavallaan näissä sota-aikaisissa muistoissa palataaan siihen tutumpaan yleiseen historiaan, josta Köngäs on kertonut aiemmissakin romaaneissaan. Myös Konnunsuon vankilan kuvaus oli osuvaa siitäkin näkökulmasta, että paikka on viime aikoina toiminut suurena vastaanottokeskuksena. Konnunsuo siis tuntui minusta tutummalta toimintaympäristöltä kuin Radioteatteri, ja pystyin eläytymään vankilan henkilökunnan arkeen paremmin kuin radioteatterin ohjaajien.

Radiotyön kuvausta romaaniin mahtuu runsaasti, ja Köngäs kertoo radioteatterin teknisestä toteutuksesta kiinnostavalla tavalla. Sekin, että nainen oppi käyttämään äänitekniikkaa monipuolisesti, on ollut tuohon aikaan poikkeuksellista.

Tarinaan mahtuu myös annos poliittista historiaa, sillä Marja kuului oman aikansa vasemmistolaiseen kulttuuriliikkeeseen, Kiila-nimiseen yhteisöön, mutta samalla tekee tarinassa teräviä havaintoja kommunistisen eliitin konservatiivisuudesta. Tästä olisin voinut lukea enemmänkin, koska tuon ajan poliitikkohahmot ovat minulle tutumpia kuin teatterin tekijät.

Tämä ei ollut minulle vastaava hittikirja kuin muutama Köngäksen aiempi teos, mutta se ei johdu tekstin laadusta, vaan siitä, ettei Suomi 1950-luvulla ole minua suuresti kiinnostava ajanjakso. Teoksen lukeminen takkusi, ja jouduin palaamaan sen alkuun usean kerran, sillä en muistanut aiemmasta lukemasta mitään. En ehkä olisi huomannut koko teosta, ellei se olisi ollut minulle aiemmin jo tutun ja hyväksi todetun kertojan aikaansaama, ja luultavasti tuntemattoman kertojan kynän aikaansaaamana tämä teos olisi jäänyt välistä.

Jos opiskelisin tällä hetkellä draamaa tai olisin mukana jossain teatteriprokkiksessa, olisin syttynyt tästä eri tavalla. Ehkä palaan takaisin kirjan maailmaan, jos teatterivaihe käynnistyy taas elämässäni.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.