Hurmaavat kollit elämän esteradalla

Teos: Miika Nousiainen: Pintaremontti (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Blogissani on ollut marraskuun mittainen aukko, sillä olen keskittynyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Lukutauot tekevät himolukijalle aina hyvää, sillä aivojen ylikuormittuessa en välttämättä aina osaa pysähtyä arvostamaan kirjaa sanataiteena. Viime kuun aikana olen kyllä lukenut muutaman dekkarin, mutta bloggaan niistä vain, jos minua huvittaa.

Miika Nousiaisen uusin romaani oli ensimmäinen valintani BookBeatin valikoimasta, kun aktivoin sen jälleen 10 sentin Black Friday-tarjouksena. En ole varma, olenko lukenut miehen koko tuotannon, mutta ainakin neljä aiempaa teosta muistan elävästi. Kaikkien aikojen suosikkini on henkilökohtaisista syistä Metsäjätti, mutta kaikki hänen teoksensa ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Pintaremontti kuvaa kahden sisaruksen, nelikymppisten sisarusten Samin ja Hennan elämänpiiriä, ystävyyksiä ja mutkikasta tietä kohti perheellisyyttä. Romaani sijoittuu Helsinkiin, mutta sisaruksilla on vahvat juuret Etelä-Karjalaan. Tahdittomat maalaissukulaiset solkottavat hersyvää murrettaan, ja saavat tiedustelunsa perheenlisäyksestä kuulostamaan luonnollisen viattomilta, vaikka oikeasti ne ovat piinallisia.

Sami on alaskalaisen öljy-yhtiön logistiikkapäällikkö ja lyhyiden ihmissuhdesäätöjen erityisasiantuntija. Hän on 39-vuotias isänsä kuollessa ja hautajaiset merkitsevät jonkinlaista käännekohtaa elämässä. Suhde viimeisen säädön kanssa ei edelleenkään ole sukujuhlaan tulemistasolla, ja ylipäänsä naiset, joihin Sami tutustuu tapaavat olla kontrollifriikkejä neuvottelijoita. Elämäntehtävänään hänellä on löytää lastensa tuleva äiti, mutta toive on niin kiihkeä, että sen kuultuaan deitit karkaavat takaovesta.

Sisko Henna on yrittänyt lasta Esa-miehensä kanssa liian kauan, ja hedelmällisyyshoitojen aloitus laittaa suhteen koetukselle. Myös suhde juuri leskeksi jääneeseen Seija-äitiin on katkolla, koska Seija on omaksunut puheeseensa sukunsa kieron vihjailevan folklore-poljennan. Tiukka tiedenainen on pahasti hörhöytymässä seikkaillessaan äitiysblogien maailmassa, jossa Pintaremontti-blogi edustaa järjettömintä fantasiaa. Blogin pitäjällä on Jarkko-niminen mies, joka ymmärtää intuitiivisesti naisen ovulaation alkemian. Esa ei välttämättä edes tunnista koko käsitettä.

Kolmas avainhenkilö Markus (oma suosikkini) on Esan paras ystävä, perintörikas antropologi, joka on joutunut kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi vaimon sairastuttua masennukseen. Hän asuu Etelä-Helsingissä arvoasuntojen maailmassa, jonka puistoissa lasten haalareilla on tiukka arvojärjestys. Sami on perheen tärkeä varaventtiili, ja hän toimii mielellään varaisänä siksikin, että toivoo puistoreissuilla löytävänsä lastensa tulevan äidin.

Kirjan juoni on vauhdikkaan kekseliäs, ja henkilögalleriassa on särmää myös sivuhenkilöiden tasolla. Lapsettomuus tai perhearki eivät ole teoksen ainoita teemoja, vaan se käsittelee myös ikääntymistä, muistisairauksia, omaishoivaa, ja kirsikkana kakun päällä, moottoripyöräjengiläisyyttä.

Teoksen aika-akseli jäi minulle hämäräksi, mutta laskeskelin sen olevan noin pari vuotta. Tarina on kompakti ottaen huomioon juonen moniulotteisuuden, ja tämän luki helposti yhdessä päivässä, eli teksti oli todella mukaansatempaavaa.

Teoksessa ilahdutti varsinkin aidon erilainen miesenergia ja isyyden uudelleenkäsitteellistäminen. Se tuli ehkä parhaiten esiin siinä, kuinka Markus pohti kuulumistaan paikallisiin puistojengeihin ja osaamistaan merkkihaalaririntamalla. Ja myös Samin yrityksissä iskeä samaisen puiston vuoroviikkoäitejä teeskentelemällä olevansa kummityttönsä Helmin isä.

Kirja oli täydellinen omassa universumissaan, mutta olisin mielelläni kuullut myös Markuksen ex-vaimon äänen, sillä tämän masentuneen, ennen äitiyttä pilkuntarkasti suorittaneen naisen tarina jäi kummittelemaan takaraivooni. Näiltä osin teos muistutti minua Eve Hietamiehen ihastuttavasta Yösyöttö-teoksesta ja sen jatko-osista.

Teoksen hauskin akseli oli liivijengin toiminnan vertailu puiston äityleiden haalarijengiin. Kun aletaan puhua Polarn o Pyret-kurahaalareiden tekstiilipinnan pyyhittävyydestä, olemme todellisen standupin alueella. Ja liivijengin toiminta alkoi vaikuttaa lempeältä verrattuna äitijengeihin tai hyvinvointi-influensseri en maailmaan.

Tästä teoksesta riittää ammennettavaa monille, ja toivon sitä lukevan varsinkin ne henkilöt, joiden elämään ei juuri nyt kuulu pikkulapsiarkea.

Avokonttorista kaninkoloon

Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.

42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.

Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.

Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.

Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?

Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.

Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.

Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.

Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Perustuslaki sisälläni

Teos: Naoise Dolan: Jänniä aikoja (Otava 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa olen hehkuttanut nuoren irlantilaisen komeettakirjailija Sally Rooneyn kirjoja, en pelkästään siksi, että kaipaan Dubliniin ja omiin nuoruusmuistoihini kaupungista. Rooneyn kirjoissa on ollut ovelaa poliittista analyysiä rivien välissä, ja näennäisen kepeyden taakse on piilotettu vakavaa yhteiskuntakritiikkiä. Ja nyt saan jatkaa matkaa Naoise Dolanin kanssa, esikoiskirjailijan, jonka uraa Rooney on edistänyt työssään kulttuuritoimittajana.

Jänniä aikoja sijoittuu Hong Kongin vuosiin 2016-7, jonne nuori dublinilainen Ava matkustaa heti yliopistosta valmistuttuaan. Hän löytää turhauttavan työpaikan rikkaiden lasten englannin opettajana yksityisessä kielikoulussa. Asuminen AirBnb-kimppakämpässä on tunkkaista, joten hän muuttaa pian uuden brittiystävänsä Julianin luo. Julian on menestynyt pankkiiri, joka on käynyt Etonin ja Oxfordin yliopiston, ja jonka eteneminen elämässä on itsestäänselvyys.

Kirjan alussa pelkäsin oudon pariskunnan seksisuhteen kuvauksen kääntyvän Fifty Shades of Gray-tyyppiseksi eroottiseksi päiväuneksi, mutta ehei, teoksessa ei ole mammapornon häivääkään. Ava on kiinnostunut itseään rikkaammista miehistä, mutta haluaisi silti säilyttää feministisen identiteettinsä. Mutta kun Julian on poissa pitkillä työmatkoillaan, Avan elämään saapuu kiinalaistaustainen Edith, joka Julianin lailla tulee paremmista piireistä.

Ava päätyy epämääräiseen suhteeseen molemman kanssa heidän toisistaan tietämättä. Suhde naiseen on miessuhdetta romanttisempi: Edithin vuoksi Ava on valmis ostamaan Jo Malonen luksustuoksukynttilöitä, jotka vievät hänen palkastaan usean tunnin loven. Edith on tasokkaaseen elämään tottunut Instagram-hifistelijä ja juristi, jolla on Kanadan kansalaisuus. Tämän hänen äitinsä takasi aikanaan menemällä synnyttämään ainoan tyttärensä Torontoon, ja oli lähellä, että tytär olisi saanut kaupungin nimen.

Naisten suhde tuntuu lähes telepaattiselta, mutta Julianin ja Avan keskusteluissa on kiinnostavampaa poliittista kitkaa. Julian ei ole aivan tyypillinen rahanahne pankkiiri siksikään, että hänen isänsä on marxilainen professori ja olisi toivonut pojastaan jotain muuta kuin rahan palvojaa. Vaikka Miles-isä ja poika asuvat Hong Kongissa vain parin metropysäkin päässä toisistaan, he ehtivät tavata vain pari kertaa vuodessa. Ava pohtii naapurimaiden eroja perhesuhteiden hoidossa, ja huomaa niiden olevan merkittävät. Yläluokkaisilla briteillä vanhempien ja lasten välit voivat olla todella kalseat, eikä hän erityisesti kaipaa tulevaksi esitellyksi Julianin Englantiin jääneeelle äidille Cambridgeshiren kartanolla.

Kirjan hauskimmat havainnot liittyvät kieleen, ja statuseroihin aksenttien välillä. Ava ei ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta silti hänen odotetaan imitoivan brittiaksenttia englannin opetuksessaan. Poliittisesti tietoisemmat hongkongilaiset toki myös kritisoivat sitä, että rikkaat pyrkivät pääsemään eroon paikallisesta englannin variantista. Postkoloniaalia kritiikkiä teokseen on ripoteltu sopivasti, mutta ei kuitenkaan niin, että illalliskeskusteluista tulisi raskaita.

Itseäni kiinnosti silti eniten Avan feministinen kommentointi oman maansa lähihistoriasta, sillä hän on lyhyen seksuaalihistoriansa aikana kokenut miesten kanssa maatessaan saaneensa maan perustuslain sisäänsä. Vastaavasti nuorilla naisilla on ollut tapana säästää rahaa yllätysraskauden varalle aborttirahastoon. Jotkut ovat pitäneet rahastoa porukalla, mutta Ava on säästänyt rahaa yksin. Kun hän ei 22-vuotiaana ole vielä joutunut käyttämään tiliään, hän pääsee rahastonsa turvin vaihtamaan maata.

Tässä teoksessa oli vähän samaa twistiä kuin suomalaisen Emma Kantasen Pekingiin sijoittuvassa teoksessa Nimi jolla kutsutaan öisin, jossa tosin LGBT-kulttuuria kuvataan tarkemmin ja jossa erotiikalla on suurempi rooli. Yhtä lailla teosta voi verrata Kevin Kwanin Ökyrikkaisiin aasialaisiin, vaikka lopulta Avan elämä ei ole kovin ökyä.

Teemojensa puolesta romaani varmasti vetoaa eniten parikymppisiin lukijoihin, mutta rikkaan kielen ja historiallisten tasojensa vuoksi sitä uskaltaa suositella myös vanhemmille lukijoille. Hauskinta oli, että teoksen kautta pääsi vierailemaan kolmessa kulttuurissa samanaikaisesti.

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Floridalainen talvisotahiihto

Lakeuden kutsuTeos: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (Otava, 1997)

Oleskeluni kirjaerämaassa pitenee, ja hätäapuna ovat jo kelvanneet isäni hyllyn kuivakkaat äijäteokset, joiden parhaat palat on jo käyty läpi menneinä jouluina. Eilen ja tänään työn alla oli ännännes lukemani Antti Tuurin teos Lakeuden kutsu, joka on hänen Amerikan siirtolaisuudesta kertovan Pohjanmaa-sarjan viimeinen osa. Tästä sarjasta olen lukenut aiemmin tätä edeltävän teoksen Ameriikan raitti, joka kertoo uudemmasta siirtolaisuudesta Floridaan 1980-luvulla.

Tässä teoksessa autokauppias Erkki Hakala palaa juurilleen Kauhavalle keski-ikäisenä veropakolaisena. Vaimo Kaisu on vuosien varrella ehtinyt tehdä toisen lapsen nimettömän lapualaisen kanssa, sillä ”pohjalaisen avioeron” konsepti on molemman puolison suvuissa hyväksi koettu. Välivuosina Erkkiä, Tapania ja Taistoa on Suomen poliisi käynyt etsiskelemässä Lake Worthin alueelta, mutta miesten verovelat ovat jo vanhenemassa, ja tilalle ovat tulleet uudenlaisen talousrikolliset, joiden rinnalla nämä matonkutojien jälkeläiset ovat pelkkiä kuoropoikia.

Romaani on tiivis road movie-tyyppinen veijaritarina suvun jälleennäkemisistä, ja Erkin uusista bisneshankkeista Jalasjärvellä, vieraalla paikkakunnalla, jonne on sopiva piiloutua sukulaisten liian uteliailta katseilta. Paluun aikana Erkki ja Taisto asuvat aluksi Seinäjoella Hotelli Lakeudessa, ja sieltä käsin valloittavat maakunnan takaisin. Kaksikon reippaassa kyydissä viihtyy niin sukulaismiehiä kuin muita vanhoja tuttuja, usein tekaistuilla peitetarinoilla, joilla ukot saavat luvan vaimoiltaan olla poissa kotoa.

Yksi sellainen on sotaveteraanien toivioretki Karjalan kannaksen Särkisyrjään, talvisodan taistelujen muistomerkin paljastukseen. Tosiasiassa miesten eläkkeelle jäänyt opettaja käy vaimoltaan salaa syöpähöidoissa, ja jää siltä reissulta Amerikan letukkajengin kanssa ryypiskelemään. Teoksessa liikutaan usealla paikkakunnalla, joissa kaikilla parjataan EU:ta, sosialidemokraatteja ja yhteiskunnan tuilla eläviä loisia.

1990-luvun lamanjälkeinen mielenmaisema ikuistuu teoksessa ansiokkaasti, myös nuorempien ikäluokkien näkökulmista. Pääpaino on kuitenkin keski-ikäisten ja talvisodan käydeiden sotaveteraanien kohtaamisissa, ja kahden aikakauden olojen vertaamisessa. Erkki etsii sukutalojen vinteiltä äitinsä saamia kirjeitä solttupojilta, ja muutenkin pohjalaisen talvisotalarppaamisen henki sakenee peräkylien saluunoiden pöydissä.

Teoksen kautta voi maakunnan ulkopuolinenkin lukija virkistää Pohjanmaan kartan tuntemustaan, ja opiskella eri paikkakuntien ominaispiirteitä. Opin muun muassa, että parhaat tyylihuonekalujen valmistajat ovat löytyneet Nurmosta, ja että paikkakunta tunnetaan myös painijoistaan. Körttiläisyyden elementtejä teokseen on myös ripoteltu maltillisesti, vaikka päähenkilöt suhtautuvatkin Raamatun sanaan maltillisesti. Juonellisesti kiinnostava yksityiskohta liittyi kansatieteilijä Kustaa Vilkunan operoimiin keruuretkiin, joiden kohteena myös Hakalan suku oli 1950-luvun alussa.

Koska en ole lukenut koko kirjasarjaa oikeassa järjestyksessä, en osaa suhteuttaa tätä loppuhuipentumaa suvun aiempiin vaiheisiin, mutta teoksessa kerrotaan siirtolaisuuden ja paluumuuton ylisukupolvisista merkityssiirtymistä. Ehkä sitten Ameriikan raitin henkinen perimä on jättänyt syvimmät jälkensä Pohjanmaalle, kun taas Itä-Suomessa siirtolaisuutta ei välttämättä muistella yhtä innokkaasti.

 

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.