Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Elämänmittainen sotaromanssi

kadonnut sulhanenEila Kostamo on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka nimi tuntuu tutulta – todennäköisesti ranskalaisen kirjallisuuden käännöksistä. Kostamo teki elämäntyönsä kääntäjänä ja kustannustoimittajana, mutta on myös julkaissut omaa proosaa säännöllisesti vuodesta 1975 saakka. Näyttää, että eläkkeelle jäätyään hänen kirjailijanuransa on ollut nousussa, ja hänen uusin fiktiivinen teoksensa Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta (Sanasato, 2016) merkitsee paluuta kirjailijan lapsuuden juurille, Oulun seudulle ja muualle pohjoiseen.

Lähdin lukemaan novellikokoelmaa, mutta ainakin omassa mielessäni kirja esiintyi rehevänä romaania, jossa on kolme aikatasoa. Kirjassa on miltei raamatullinen päähenkilö Ruut Vanhala, jonka itävaltalainen sulhanen Rudolf katoaa toisen maailmansodan lopussa. Ruut on lukiolainen, työvelvollinen ja sotalotta, joka päätyy opiskelemaan farmasiaa sotakoneiston antamien mahdollisuuksien kautta. Toisin kuin monet muut Suomessa toimineet SS-joukkojen sotilaat, Rudolf on Ruutinsa kanssa tosissaan, mutta katoaa itärintaman kautta Gulagin leireille elinikäiseen tuomioon. Pienen ihmeen kautta Ruut saa vielä kihlatultaan viestin vankileiriltä, ja siunauksen uuteen elämään ilman häntä.

Ruutin paras ystävä Helka on menettänyt sulhasensa Samulin rintamalle Vienan Karjalaan, eikä lämpene tämän jälkeen saksalaisten kosiskeluille. Hänestä tulee uranainen ja vannoutunut vanhapiika. Luokkakaveri Seija taas tulee raskaaksi saksalaiselle sotilaalle, ja hänet lähetetään vauvaa synnyttämään miehen vanhempien luo Saksaan, vaikka mies ei ehkä haluaisi naimisiin. Kaikille nuorille naisille, jotka ovat liikkuneet saksalaisten kanssa julkisesti, huudellaan, ja heitä pidetään moraalisesti langenneina. Ruut pakenee tätä kohtaloa Kainuuseen, jossa hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä hänen salaisuudestaan.

Ajattelin aluksi, että kirja voisi rakentua hyvinkin uskonnolliseksi kertomukseksi, mutta raamatullinen kertomus Ruutista pakolaisena, joka seuraa miestään vieraaseen maahan, on metatason kehys. Kai Ruutin kirja käsittelee myös lojaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Romaanin Ruut asuu suruttomana lestadiolaisalueella, mutta lestadiolaisuus ei nouse kantavaksi teemaksi. Hänen elämässään on ollut liikaa taakkoja, surua ja velvollisuuksia jo ennen sodan syttymistä, ja vanhat traumat aktivoituvat keski-iässä, kun hän menettää iltatähtensä vauvana.

Sotaromanssiteeman rinnalla toinen kantava teema on psykoanalyysin hidas tulo Suomeen. Ruut saa totaalisen hermoromahduksen 43-vuotiaana, ja joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi pitkäksi jaksoksi. Tässä eletään jo 1960-lukua, jolloin käsitykset naisen asemasta ovat murroksessa. Lääkkeistä paljon tietävä Ruut ei halua elää loppuelämäänsä psyykenlääkekoukussa, vaan hän kyselee sairaalassa terapiahoidon mahdollisuudesta. Osastonlääkäri ei voi tarjota muuta kuin kirkon perheasiainneuvottelukeskusta, mutta lopulta hänelle löytyy alaa opiskeleva nuori kandidaatti.

Ruut pääsee kokeilemaan klassista freudilaista psykoterapiaa, ja perusteellisena ihmisenä hän päätyy myös opiskelemaan aihetta itse hoidon rinnalla. Terapian aikana hän oppii vihdoin antamaan tilaa ja aikaa itselleen, eikä sen aikaansaama muutos miellytä aviomiestä. Kasvavat pojat joutuvat kokkikouluun, ja mies päätyy klassisesti ulkoruokintaan toisella paikkakunnalla asuvan lesken luo. Myös eroa Ruut tekee perusteellisesti ja analyyttisesti, mutta yhteys pohjoiseen ei hänellä katkea Tampereelle muuton jälkeenkään.

Romaani on elämänmittainen teos, jossa tapahtumia, varsinkin traagisia menetyksiä, riittää, mutta ilmavan kerrontatekniikan vuoksi se ei tuntunut lainkaan raskaalta. Koin varsinkin sota-ajan kuvauksen kohdalla, että kyseessä oli elämäniloisin lukemani kuvaus raskaasta teemasta. Olen nimittäin lukenut nyt aika monta romaania, jossa käsitellään saksalaisten ja suomalaisten suhteita Lapin sodassa, ja suurimmassa osassa teoksista naispuoliselle päähenkilölle käy huonommin. Tässä itävaltalainen sulhanen ei ole natsi, vaan nuori lääketieteen opiskelija, jolla ei ole ollut vaihtoehtoja. Rakkaustarinana ja kuvauksena ystävyydestä romaani on harvinaisen monisyinen ja koskettava.

Historialliseksi romaaniksi teos on harvinaisen taiteellinen, mutta samalla ajankuvaus on tarkkaa. Kiinnostava yksityiskohta liittyi lukiolaisten saamaan sosiaaliseen arvostukseen vielä 1940-luvulla. Ruut pestautuu kotiapulaiseksi, mutta jättää mainitsematta lukio-opinnot ja jää lopulta kiinni valkoisesta valheesta. Taka-ajatuksena on, että kotiapulaisen työ on liian ”alhaista” lukiolaiselle, jonka katsotaan jo kuuluvan tavalla tai toisella herrasväkeen.

Uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän historiallisia romaaneja. Itse luen jonkun verran myös tätä viihteellisempää ja kaupallisempaa historiallista naisviihdettä, ja vaikka silläkin on ansionsa, joistain teoksista tulee automaattisesti olo, että istuisi teemapuistossa tai historian oppitunnilla. Kostamo ei tuotteista sota-aikaa eikä luennoi sodan syistä ja seurauksista. Hän onnistuu rakentamaan draaman kaaren ilman ainuttakaan historian merkkihenkilöä tai julkkista, eikä myöskään rakenna saksalaisten morsiamista nyyhkytarinaa. ”Naisviihdettä” teos ei edusta, mutta muuten naisnäkökulma on vahva, jopa feministinen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin vastikään lukemastani Anna-Liisa Ahokummun esikoisteoksesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Teoksia yhdistää teema, ajallinen monikerroksellisuus, ja hieman myös tyyli, mutta lukukokemuksena Kostamon teos oli emotionaalisesti läsnäolevampi ja rikkaampi. Yhdessä luettuna nämä kaksi romaania voisivat luoda kiinnostavia kontrasteja ja vaihteluja, sillä kumpikaan ei millään muotoa tyhjennä toista.

 

 

Hoitoketjun molemmissa päissä

IMG_1246Joni Skiftesvik on kirjailija, jota viimeksi luin lukiossa äidinkielen opettajan paimentamana. Hän kuuluu samoihin vaikeisiin rasteihin kuin Antti Tuuri, jota olen oppinut arvostamaan vasta äskettäin. Pohjoisen veijarimiehen sielunmaisema kyllä kutsuu, samoin merellinen kieli, mutta varsinkin Skiftesvikin novellit ja muu lyhytproosa ovat tuntuneet vaikeilta ja humoristisuudessaankin kuivakkailta. Loppujen lopuksi en edes tiedä hänen tuotannostaan paljoa.

Siksi omaelämäkerrallinen teos Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014) oli mainio sisäänheitto kirjailijan tuotantoon ja elämänfilosofiaan. Teos rakentuu kirjailijan ja hänen Hilkka-vaimonsa sydänsairauksien epikriisien ympärille; kun valkoinen Toyota vie Hilkan kohti sydämensiirtoa ja sen aiheuttamia hankalia komplikaatioita, Joni itse joutuu myös osastolle useamman kerran. Mieheltä löydetään vasta useiden hutien jälkeen aortan repeämä, jonka leikkaaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Vaimo sairastaa Helsingissä, mies Oulussa, ja lapset koittavat vierailla molempien luona sen, minkä pystyvät.

Aika sairaalassa saa kirjailijan muistelemaan menneitä tuoreella tavalla. Häntä hoitava lääkärikokelas paljastuu nuoruuden latinanopettajan tyttäreksi, opettajan, joka oli hyvin nuori, rohkea ja metodeiltaan epäortodoksinen. Osastolla käy myös oppikoulun epäpätevä matematiikan lehtori, joka ei tunnista muinaista oppilastaan. Yksinhuoltajana lapsiaan elättäneen laivanlastaajaäidin talous on tiukalla, eikä Jonin lukio-opintoja katsota Kurtinhaudan teollisuuskylässä hyvällä. Äidin eksoottiset merikarhumiehetkään eivät osoittaudu kelpo elättäjiksi. Jonin norjalaisen isän jälkeen  perheeseen tulee suomenruotsalainen isäpuoli Bror, joka onnistuu olemaan enemmän paikalla lasten ollessa pieniä. Äiti ja mummo ovat kuitenkin suvun koossa pitävät voimat ja myös kasvavan kirjailijanalun keskeiset tukijat.

70- ja 80-luvut nousevat muistelmien kulta-ajaksi, johon mahtuvat perheen perustaminen ja toimittajan ura ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä. Skiftesvik on ollut aikanaan aktiivinen isä, jonka läsnäolo synnytyssalissa ei ollut automaattisesti suotavaa. Perheen muutto Oulusta Kajaaniin on tragikoominen episodi, johon mahtuu aitoa tulevaisuudentoivoa, maakuntalehden asian edistämistä, idänsuhteita ja omakotitalon rakennusta. Lapset kuitenkin kärsivät naapurustossa esiintyvästä kiusaamisesta, ja muuttopäätös syntyy nopeasti, kun perhe alkaa kokea suoranaista vainoamista.

Perheen suurin tragedia oli Kim-pojan ja hänen ystävänsä hukkuminen kymmenvuotiaina. Eläkeikäisten vanhempien vaivat suhteutuvat tarinassa tähän aiempaan murskaavaan menetykseen. Skiftesvikin maailmankuva ei menetyksestä huolimatta ole erityisen hengellinen, mutta silti lempeän henkinen. Vakavasti sairaana hän kokee tarvetta palata poikansa viimeisiin maisemiin, Merenkurkun saaren edustalle: ”Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.”

Pojan kuolema on tämän elämäkerran keskeinen käänne, mutta mahtuu kirjailijan myöhempään uraan kevyempiäkin aikoja. Huvituin kirjassa eniten hänen muistoistaan viihdelehtien myyntipäällikkönä: hän oli Kolmiokirjalla luomassa mm. SinäMinä-lehden menestystarinaa, ja vaikuttaa saavutuksistaan tyytyväiseltä. Itsekin muistan SinäMinän kohtuuhyvänä nuortenlehtenä, ja arvostan kirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta myös populaarimpiin lukemistoihin. Pohjoisen Suomen mediamaailmoista teos muutenkin kertoi humoristisella lämmöllä. Sitäkään en tiennyt, että Ilta-Sanomilla oli 70-luvulla oululainen kilpailija.

Omaelämäkerralliseksi tekstiksi Valkoinen Toyota vei vaimoni on tiivis, kekseliäs, sopivan itseironinen ja lämminhenkinen. Vaikka teos kertoo vakavista sairauksista, se ei ole leimallisesti eläkeläispainotteinen, vaan kiinnostanee myös nuorempia lukijoita. Suomen sodanjälkeinen historia valottuu teoksessa useammasta perspektiivistä, unohtamatta kansainvälisyyttä. Skiftesvikin puolinorjalaisuus oli teema, josta olisin halunnut lukea lisääkin, mutta ymmärrettävästi se ei nouse tämän tarinan kantavaksi voimaksi miehen löydettyä Norjassa asuvan sukunsa vasta aikuisena.

Pidin kirjan nimestä intuitiivisesti, mutta odotin sen perusteella aivan toisenlaista tekstiä. Mieleen tulivat karvanopat, Wunderbaumit, venäläistyylinen karvahattu ja kasettimankasta soiva Jaakko Teppo. Mahdollinen morsiamenryöstö, jossa pääpukarina on viinaanmenevä tietosanakirjakauppias. Kirjan henki olikin aivan toisenlainen, paikoitellen jopa korkeakulttuurinen.

Bloggaan tästä pitkällä viiveellä, joten teos on jäänyt erinomaisesti mieleen.

 

 

Taiteilijan tavallinen elämä

imagePauliina Vanhatalo/Veera Vaahtera on ollut tämän vuoden uusi, ilahduttava kirjailijatuttavuuteni. Luin viime viikolla häneltä teoksen Keskivaikea vuosi (josta bloggaan pian), ja eilen sain käsiini hänen romaaninsa Pitkä valotusaika (Tammi, 2015).

Romaani ei kutsunut minua temaattisesti lainkaan, sillä olen lukenut liikaa miestaiteilijoiden elämistä. Olisin luultavasti jättänyt kirjan lukematta, ellen olisi ollut kiinnostunut Vanhatalon ”vakavammasta” proosasta. Tätä teosta hän on kirjoittanut vuosia, ja hidas kypsyminen on selvästi tehnyt tekstille hyvää.

Teoksessa päähenkilönä on oululainen valokuvaaja Aarni, jonka elämää seurataan noin kuusitoistakesäisestä vanhuuteen. Aarnin pääsy taidepiireihin on takkuista ja hän päätyy elättämään perhettään pitämällä tädiltään perittyä valokuvaliikettä. Ateneumin pääsykokeissa häneen iskee pakokauhu, eikä hän koskaan suorita taidealan tutkintoa, vaan koittaa onneaan itseoppineena. Vaimo Ilse on valtiotieteiden maisteri, joka suostuu muuttamaan miehen perässä Ouluun ja työskentelemään perheyrityksessä. Pariskunnan vaatimattomuus ja tavallisuus on käsinkosketeltavaa, mutta molempia hiertää omien lahjojen käyttämättä jättäminen. Oulukin on ruma, ynseä ja sivistymätön kaupunki, jossa valokuvataiteesta ei ymmärretä paljoa.

Teoksessa parasta oli huumori, joka vaihteli hienovaraisesta absurdiin. Aarnin taiteilijaksi kasvua koetellaan jo nuorena miehenä Helsingissä, kun paras ystävä Teuvo haluaisi viedä tämän Ylioppilasteatterille kuvaamaan julkista naimista. Oulussa taas rahaa tulisi hulluista keikoista, joihin Aarni ei kaunosieluna taivu. Isäntämies haluaisi Aarnin ikuistavan palkinnon saaneen emakon, mutta Aarni kieltäytyy kunniasta. Vanhana miehenä Aarni kokee, että hänellä ei enää ole kykyä venyä valokuvaustaiteen uusille tuulille, kun nuorempi polvi pitää taiteena vain kuvia, joissa on kuukautisverta tai muita eritteitä. Silti hänet löydetään ja hän vihdoin pääsee Pariisiin.

Vanhatalo kirjoittaa kuin taitava valokuvaaja: kappaleiden leikkaukset ja rajaukset ovat yllättäviä, ja monen juonen käänteen suhteen lukija saa arvailla tulevaa. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia ja merkittäviä. Aarniakin kiinnostavampia hahmoja olivat hänen ystävänsä Teuvo ja tyttärensä Lumi, joiden suhde taiteeseen on Aarniakin vaikeampi. Lumin epätoivoisuus, traagisuus ja tietynlainen itsetuhoisuus ”pahempi toistaan”-parisuhteessa koskettivat. Kuinka oman lapsen kokemaan parisuhdeväkivaltaan puututaan, jos hän ei itse ota asiaa puheeksi, onkin hyvä kysymys ja teema.

Teuvon alkoholismi on pakoa kehitysmaajournalismin kauhuista.  Muistan itsekin, kuinka 80-luvulla kuvattiin Etiopian nälänhätään kuolevia lapsia, ja kuinka julmilta kuvat tuntuivat. Teuvon halu löytää rankkoja kuvaamisen aiheita peilautuu Aarnin hiljaiseen, introspektiiviseen luonteeseen.

Suhteemme valokuviin ja kuvaamiseen on muuttunut dramaattisesti digitalisaation kautta, ja oli hyvä palata mielessä filmikameroiden aikaan. Vanhatalo kuvaa vanhan ajan kuvaamista innolla ja pieteetillä. Kuinka esimerkiksi kuvaamoissa suhtauduttiin asiakkaiden pornahtaviin kuviin? Kenellä oli varaa ottaa samasta rakennuksesta kymmeniä otoksia? Kuinka luokkaerot näkyivät suhteessa valokuviin?

Jo näiden kysymysten vuoksi teos kannattaa lukea, mutta myös kielen, tarkan historian tajun ja tunnelmien vuoksi. Vanhatalo osoittaa, että melko tavallisesta arjestakin voi saada irti paljon, jos näkökulma on huolellisesti valittu.

Abloy-avaimen kutkuttava mysteerio

taivaanvartijatNuori, vastavalmistunut taiteilija saa ensimmäisen suuren tilaustyönsä lapsuuden kotiseurakunnastaan, jonka uuteen kirkkoon kaivataan alttaritaulua. Rakenteilla olevan kirkon ikkunoista mies näkee lapsuutensa sienestysmetsän, mutta seurakunnan paimenet aiheuttavat hänessä vieraantumisen hetkiä polvirukouksineen ja muine pönöttävine eleineen.

Kuluu vuosikymmen. Taiteilija kiertää maailmaa keräten mainetta ja kunniaa. Ja taas taivaanvartijat kutsuvat häntä maalaamaan pyhyyttä, tällä kertaa maan pääkaupungin itäiseen lähiöön. Taiteilijalla on päässään itsepäinen kuva, jossa seikkailee valaan kokoinen Abloy-avain ja jonka värimaailma on kirkkoneuvoston jäärien mukaan masentavan talousvihreä. Avaimeen kuitenkin liittyy mysteerio, joka avaa niin taiteilijan omaa, sisäistä sielunmaisemaa kuin taidehistorian saloja, unohtamatta suomalaisen luterilaisuuden kinkkisiä solmukohtia.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on harvinaisen fokusoitunut kuvaus kahden maalauksen syntyhistoriasta. Samalla se tiivistää nuoren taiteilijan elosta reilun vuosikymmenen 70-luvun puolestavälistä 80-luvun loppuun. Kirkkotaiteen kavalkadin lisäksi se kertoo taiteilijanuran kansainvälistymisestä ja oman kulttuurisen taustan hyväksymisestä – eihän pohjoisuus lähde miehestä jynssäämälläkään. Tosin Väisäsen lempeään maailmankuvaan ei kuulu menneisyyden pois jynssääminen; päinvastoin teoksessa pyritään ymmärtämään ja hyväksymään uskonnollisuuden värittämä lapsuus ja masentava altistuminen sunnuntaitaiteelle.

mikaelinkirkko_3_1024Väisänen kuvaa maalaamisen fyysisyyttä nautinnollisesti. Kontulassa hän pystyi keskittymään maalaamiseen paremmin öiseen aikaan, ja aamuisin kirkkoherra kävi vaimoineen tuomassa väsyneelle maalarille aamiaista todellisena kristillisenä elkeenä. Samoin Ouluun menevää triptyykkiä kuljetettaessa Väisänen kokee häivähdyksen jumalaisesta armosta Joutsan Vitostuvalla, jossa kahvilan omistaja tarjoilee tuttavalleen kuljetusliikkeen miehelle erityistä muikkuruukkua tiskin alta. Luomisprosessiin kuuluu myös jälkipyykki kirkkojen avajaisissa voileipäkakkujonoissa ja muun yleisöpalautteen muodossa. Häävarauksia Kontulan kirkkoon tehtiin taulun valmistuttua poikkeuksellisen vähän. Väisänen miettiikin, pitääkö onnistuneen alttaritaulun näyttää hääkuvien romanttiselta kulissilta – onko hänen Abloy-avaimensa pilannut joidenkin häiden tunnelman arkisuudellaan ja karuudellaan?

Pidin teoksessa erityisesti tukholmalaisen Gretan hahmosta, josta tulee nuoren taiteilijan ensimmäinen mesenaatti. Arrogantti ja suorapuheinen vanha nainen kutsuu nuoren Anteron luokseen illallisille, joissa avataan henkimaailman ja antroposofian saloja. Gretan hautajaisissa vuosikymmen myöhemmin Antero pohtii, miksi ruotsalaiset osaavat surrakin niin sivistyneesti ja empaattisesti. Pohjoisen Suomen jörö tunneilmaisu on kuitenkin hänelle tutumpaa. Maailmalta tultuaan hän kuitenkin ottaa tavakseen käydä kertomassa kuulumisiaan isänsä haudalla, mikä ei liene tavallisinta suomalaista hautausmaakäyttäytymistä. Hautausmaamonologi toimii tekstissä jonkunlaisena välitilinpäätöksenä – ei synninpäästönä, vaan huoahduksena.

Teos on täynnä aistillista ilotulitusta, ei pelkästään kuvataiteellisesti, mutta myös musiikillisesti ja lihallisesti. Väisänen kuvaa nuoruutensa ihmissuhteita taloudellisesti, mutta mieleen jäi kuvaus kahden miehen kömpelöstä rakastelusta karhujen pyöräilynä. Nuorten homomiesten mahdollisesti häpeästä johtuviin itsemurhiin viitataan myös, mutta teos ei ole leimallisesti kuvaus seksuaalisuudesta eikä gay-kulttuureista. Teos jättää vaikutelman taiteilijasta, joka on melko varhaisessa vaiheessa tullut sinuiksi itsensä kanssa ja löytänyt elämäänsä rytmin ja tasapainon. Ehkä teos avautuukin parhaiten henkisen kasvun näkökulmasta, ja sellaisena pystyy puhuttelemaan monenlaisia yleisöjä.

Villahousut konjakkipulloa vastaan

Stages of ChaosHyllystäni löytyi suomalaisen sodanjälkeisen draaman antologia Stages of Chaos: The Drama of Post-War Finland (SKS, 2005) Pirkko Kosken ja Steve Willmerin toimittamana. Ja kappas, koska minulla on Paavo Rintala-teemaviikko käynnissä, myös tästä kirjasta löytyi Rintalan näytelmä Pojat englanninnoksena. Tai tarkennuksena The Boys, or Once Upon a War on Vesa Tapio Valon dramatisoima ja Marja ja Steve Willmerin teksti Rintalan alkuperäisen romaanin pohjalta. Pojat muistetaan parhaiten leffaversiona (1962), jossa päätähtenä oli hyvin nuori Vesa-Matti Loiri. Vaikka tekstiä haluttiin teatterin lavalle, Rintala kieltäytyi yhteistyöstä kolmen vuosikymmenen ajan. Teksti saatiin Oulun kaupunginteatterin lavalle vasta 1990-luvulla.

Vaikka rakastan teatteria ja olen sitä vakavasti harrastanut, näytelmien lukeminen ”kuivana” ilman esiintymistarkoitusta ei ole heiniäni. Luen korkeintaan yhden näytelmätekstin vuodessa, enkä koe itseäni kyvykkääksi kommentaattoriksi. Tämä teksti oli poikkeuksellisen valovoimainen – se imaisi mukaansa kerralla ja tuntui universaalin ymmärrettävältä.

Käännös tuntui myös perusteellisen oikeanlaiselta, vaikka en ole lukenut montaakaan suomalaista tekstiä englanniksi enkä siksi osaa vertailla. Minna Canthia ja Aleksis Kiveä olen joskus tavannut jotain englanninkielistä kurssia varten. Suuri osa englanninnoksista on amerikansuomalaisten siirtolaisten talkootyöllä aikaansaamaa; olisi tärkeää, että myös Suomessa vaikuttavat kaksikieliset innostuisivat enemmän klassikkojen kääntämisestä.

Näytelmässä seikkaillaan Oulun Raksilan työväen kaupunginosassa keskellä toista maailmansotaa, vuosina 1941-2. Saksalaiset eivät vielä ole alkaneet polttaa Lappia, vaan kansojen välillä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Natsiarmeijan hallinnollinen tukikohta on lähellä, ja nuoret pojat ovat luonnollisesti kiinnostuneita sen toiminnasta, eritoten business-mielessä. Villahousuja vaihdetaan kameroihin ja konjakkipulloihin. Muuten heistä on huvittavaa seurata saksalaisten sotilaiden ja kulmakunnan tyttöjen heilastelua Oulun puistoissa ja meren rannalla. Kepeitä ja puolivakavia lupauksia satelee puolin ja toisin, vaikka kaikki tietävät, että yhteistyö ja avunanto on haurasta ja saattaa päättyä päivänä minä hyvänsä.

PojatPoliittisesti Raksilan väki kärsii edelleen kansalaissodan traumoista eikä koe fasistien läsnäoloa keskuudessaan hyvällä. Suur-Suomi-henkisiä naapureita ei ole kellään, mutta jotkut pakenevat maailmantuskaa herätyskristillisyyteen. Vienon ja Leevin suurperheessä isä palaa lomilta pussit täysinä ja lyhyt kohtaaminen johtaa aina Vienon uuteen raskauteen, minkä aviomies tulkitsee Jumalan tahdoksi. Uskonnollisuus ja poliittisuus vuorottelevat tekstissä sopivasti. Syvää tietoisuutta tavallisella kansalla ei vielä ole natsien hirmuteoista. Rintalan kirjoittajan positio on armollinen ja anteeksiantava. Kaikki surevat yhtä lailla kaatuneita sukulaisiaan, joilla olisi ollut elämä edessä, myös saksalaiset. Kenties Suomeen lähetetyllä saksalaisella nuorisolla on käynyt tuuri ja heillä on vielä sodan tässä vaiheessa varaa käyttäytyä reilusti arjalaisiksi uskottuja vaaleita veljiään ja sisariaan kohti. Tekstin pääasiallinen sävy on pasifistinen: sotaa ei millään lailla oikeuteta tai ihannoida, mutta se on hyväksyttävä vakavana asioiden tilana.

Musiikkipuoli valaisee ajan henkeä Lili Marlenesta Tiernapoikiin; myös Schubertin liedit ja suomalaiset sota-ajan iskelmät loistavat läsnäolollaan. Kaiken kaikkiaan toiminnallinen teksti kutsuu kokemaan kaiken tämän keplottelun, flirttailun, nyrkkeilyn ja hurmoksellisen jalkapallon peluun livenä, mielellään jollain pohjoisella lavalla. Antologia kokonaisuudessaan tuntuu lukemisen arvoiselta kannesta kanteen. Vaikka vanhojen kirjojen läpikäyminen johtuu meillä karsimisoperaatiosta, säästelen tätä teosta jollekulle Suomi-fanille, joka ei vielä osaa suomea – lahja tuntuu sen arvoiselta ja saattaa johtaa johonkin yhteistyöhön, jota ei vielä olla nähty.