Kaljahauen resepti tulilla

Teos: Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (Crime Time, 2008)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

En edelleenkään osaa sanoa varmasti, kuinka monta Sakari Koskis-aiheista dekkaria olen lukenut, mutta on mahdollista, että Kuka sellaista tekisi on yhdeksäs tai kymmenes tuttavuuteni sarjan 26 osasta.

Tämän teoksen aihepiiri, Hervannan juoppojen sarjamurhat, tuntui heti omalta, sillä minua kiinnostaa päihdepuolella varsinkin siihen liittyvä auttamisen etiikka, olipa se kristillinen tai maallinen. Tässä teoksessa esiintyy kiinnostavia auttajahahmoja deekujen traagisten tarinoiden rinnalla, ja vietetään paljon aikaa Ruskossa sijaitsevan ”kesäleirin” alueella. Siellä kuria pitää Lasol-Arska, entinen teknillisen yliopiston professori, joka on alun perin ajautunut rappiolle menetettyään työnsä ei niinkään alkoholin vaan naisjuttujensa vuoksi.

Teoksessa kolme laitapuolen kulkijaa menettää henkensä yhden loppukesän viikon aikana. Se sattuu myös olemaan kesälomallaan turhautuneen Koskisen viimeinen lomaviikko, ja keissit saavat hänet palaamaan töihin ennenaikaisesti, naisystävä Linnean suureksi harmiksi. Keissejä tulee vielä lisää, ja myös aiemmin menneiden tapauksia tutkitaan samaan vyyhteen kytkeytyneenä.

Tämä saattaa olla lukemistani Koskis-teoksista järein ja syvällisin, sillä siinä pohditaan ihmisarvoa varsin monisyisesti. Teemaan sopii myös Hervantajärvestä napatun ”kaljahauen” reseptin kehittely. Koskisen ja kollegoiden oma alkoholinkäyttö on tässä kuvattuna jaksona varsin reipasta, niin arjessa kuin juhlapäivinä. Alkon kassit kilisevät Duon käytävillä, ja Tillikan terassin vessassa vedetään jekkua omista salapulloista.

Sain kirjasta myös hyviä retkivinkkejä Hervannan takametsiin, paikkoihin, joissa en tietääkseni ole vielä käynyt. Osa mainituista kohteista ovat todellisia eräjorman ”off the beaten track” – mestoja, joissa voi bongata hieman harvinaisempia lintuja, kuten kuukkeleita.

Olen lähes jokaista Koskis-kirjaa lukiessani tehnyt suuren määrän muistiinpanoja, henkilölistoja ja juonikaavioita, joihin en ole koskaan palannut. Jos joskus kirjoittaisin dekkarin, oma kirjoittamisen metodi edustaisi varmasti toista ääripäätä verrattuna systemaattiseen ja visuaalisesti työskentelevään Jokiseen, mutta tämä sarja on opettanut minulle jotain juonen kuljettamisesta ja hahmojen rakentamisesta.

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Kamelipinssillä uuteen elämään

IMG_1858.JPGKalle Lähteen Happotesti oli minulle pari vuotta sitten silmiä avaava romaani, joten tartuin ilolla teoksen jatko-osaan Loppuluisuun (Otava, 2018). Teoksen nimi kertoo sisällöstä paljon, ehkä jopa liikaa, mutta lukija asennoituu pamppailevin sydämin kysymään, kuinka alemmas esikoisen jättämistä tunnelmista vielä voidaan luisua.

Teoksen Joonatan on juonut avioliittonsa ja omistusasuntonsa, ja muutto Lausteelle vuokrakaksioon on käynyt nopeasti. Talossa asuu monia kohtalotovereita, joihin Joonatan suhtautuu osittain ylimielisesti. Enää hän ei ehkä koe olevansa ”muutaman saunakaljan” ottaja, mutta pitää itseään edelleen sivistyneenä juopottelijana. Pankkitilillä on edelleen asuntokaupoista rahaa jäljellä 22000 euroa, mikä on suuri käyttöraha rappioalkoholistille. Koska Joonatan ei ole viitsinyt hankkia itselleen uutta läppäriä, hän käy hoitamassa pankkiasioitaan keskustassa tiskillä taksikyydillä kuin rikkaat eläkeläiset.

Joonatanin elämään tulee uusia naisia, joiden kanssa hän kuvittelee olevansa suhteenpoikasessa. Satu on naapurin yksinhuoltaja, jonka ex-mies Joppe on juuri kuollut maksakirroosiin. Joonatan on tutustunut Joppeen lyhyen naapuruuden aikana, ja piti miestä ystävänään. Satulta juoppomiesten hyysääminen tulee selkäytimestä, mutta hän ei tunne vetoa toiseen allensa paskovaan tapaukseen. Humaliston pubista Joonatan löytää itseään nuoremman Pipsan, jonka luokse hän tekee kohtalokkaita kosioreissuja. Draamailu rappurallien kanssa öiseen aikaan kerrostalon pihalla alkaa kuitenkin olla Pipsalle liikaa.

Joonatanin loppuvaiheissa juomisen polulla ei ole paljoa uutta annettavaa verrattuna Happotestiin, mutta teoksessa päädytään kokonaisvaltaiseen parantolahoitoon Rymättylään. Hoidon kuvaus oli mielenkiintoista ja koskettavaa. Keskellä hoitoakin Joonatanilla on kovin ylemmyydentuntoinen kuva itsestään, mikä taitaa hyvin sopia alkoholismisairauden diagnoosiin. Kaikki muut ovat toki juopompia ja mulkumpia kuin hän itse, eikä hän oikein tiedä, miksi hän on näiden luusereiden seuraan joutunut. Teos puhuu vahvasti asumismuotoisen hoidon puolesta, mikä tuntuu ymmärrettävältä. Hoidon läpikäyneiden kamelipinssi on ansaittu kovalla työllä, johon kuuluu hikeä ja häpeää.

Oli Lähteeltä hyvä ratkaisu tuoda kertomukseen toivoa, koska juoppojen arjen kuvaus oli sen verran raadollista. Kaunokirjallisena tekstinä Loppuluisu on paikoitellen jopa kepeää ja nopealukuista, vaikka sisältö on raskas. Joonatanin nokkeluudet pelastavat sen sosiaalipornolta – mies ei tunnu kadottavan sanansa säilää kolmen promillen kännissäkään, vaikka hoitoon päätyessään hän on jo lähes juonut itseltään jalat alta.

Tämä varmasti on terapiakirjallisuutta kaikille, jotka kamppailevat Kuningas Alkoholin kanssa, mutta ei sellaisena ajaudu liialliseen sentimentalismiin. Vaikka reaalimaailmassa raitistuneiden määrä pysyy siinä parissa prosentissa, on aina hyvä pohtia ns. järeämpiä keinoja – varsinkin niitä, joiden keskiössä ei ole Jeesus. Uskon merkitystä vähättelemättä tuntuu tärkeältä, että ihminen ensin löytää voimavarat itsestään, sillä uskonkriisejä varmasti tulee myös raitistuneille alkoholisteille. Jos ihminen etsii ongelmiinsa aina ulkopuolista pelastajaa, silloin niihin takaisin luisuminen tehdään liian helpoksi.

Lähteen tarinaniskemistaidon huomioon ottaen jään nyt odottamaan häneltä uutta romaania, jonka keskiössä ei ole kostea maailma. Tätä kirjaa suosittelen kaikille, ja varsinkin niille, jotka eivät ole kokeneet alkoholin aiheuttamaa rappiota kovin läheltä. Tämä on oiva kirja myös tipattoman tammikuun viettäjille, sillä tästä voi löytyä inspiraatiota jatkaa paastoa pidempäänkin kuin sen yhden kuukauden verran.

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.