Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Historian havinaa Viinikassa

Viinikka 100 vEilen juhlittiin satavuotiasta Viinikan asuinaluetta Viinikan kirkolla ja sen viereisellä jalkapallokentällä. Ohjelmaan mahtui mukavasti kuvaa, sanaa ja säveliä, ja päivä oli kirjaimellisesti monen sukupolven kohtaamisen päivä. Itse asun viereisessä Nekalassa, jonka rakentaminen on alkanut 20-luvulla siirtolapuutarhasta ja jonka perusilme on 40-50-lukulaista. Alueet kuuluvat symbioottisesti toisiinsa, ja viinikkalaiset joutuvat tätä nykyä vierailemaan enemmän Nekalassa kuin nekalalaiset Viinikassa, sillä kaikki palvelut ovat Nekalan puolella.

Viinikka 3Kävin ensimmäistä kertaa Viinikan kirkossa, joka liittyy kiinnostavasti 30-luvun tutkimusintressiini. Kirkko rakennettiin leimallisesti arkikirkoksi ja oli maan ensimmäinen kirkkorakennus, jonka yhteydessä ovat myös kerhotilat, seurakuntasali ja henkilökunnan asuntoja. Jostain syystä en ole kokenut kirkkoa kohti vetoa lainkaan viiden vuoden bussissa ohikulkemisen aikana, mutta kirkko yllättikin erittäin positiivisesti sisältä. Siellä oli hämyisämpää ja detaljirikkaampaa kuin mitä ulkoa päin odotin. Erityisen hieno hetki oli kirkon sisäpihalla, jonne satuin sopivasti runoilija Pia Krookin lausuntahetkeen.

En ollut paikalla koko päivää, joten en tiedä, kuinka paljon alueen historiaa saatiin mukaan esimerkiksi avajaispuheisiin. Historiallisuutta tarjosivat paikalliset käsityöläiset ja vossikkakuski. Tämän lisäksi lähialueen talojen portinpielissä oli kuvauksia talojen rakentamisesta ja taustoista.  Monissa puutaloista on ennen toiminut kauppoja ja muita pienyrityksiä – sen näkee ovien suunnittelusta. Työväen hyvinvoinnista huolehdittiin eri elämänaloilla valveutuneesti jo alueen alkumetreiltä. Esimerkiksi kirkon viereisessä puutalossa toimi vuodesta 1928 saakka aina 2000-luvulle Palvelijatarkoti, eli eläkkeelle jääneiden kotiapulaisten ja sisäkköjen vanhainkoti, joilla monella ei pitkän palveluksen jälkeen ollut omaa kotia, jonne palata.

Googlettamalla sain selvää, että alueella on toiminut ainakin viisi sosialistisen Osuusliike Voiman pistettä; muista kauppaliikkeistä ei löytynyt niin tarkkaa tietoa. Nykyäänhän alue on kokonaan K-liikkeen dominoima, joten se siitä työväenluokkaisuudesta. Ehkä aikanaan Koivistonkylän Euromarket palveli viimeisiä nekalalaisia sosialistiselle kauppa-aatteelle uskollisia – ko. liikkeessä olen ehtinyt käydä ennen kuin se muutettiin Prismaksi.

Viinikka keittokirjaKiinnostavin löytö oli paikallinen keittokirja Luusoppaa ja lipstikkaa (toim. Terhi Friman et al., 2012, Viinikka-Nekalan omakotiyhdistys), jossa onnistuttiin yhdistämään menneet perinne- ja pula-ajan kokkaukset nykyajan monikulttuuriseen tarjontaan. Jo kirjaa selatessani olin vakuuttunut sen onnistumisesta, sillä jokaiseen reseptiin liittyi rikasta tarinointia. Kiinnostavin bongaamani resepti oli perunaviini, jota en ehkä ensimmäisenä lähtisi kokeilemaan, mutta uteliaisuutta se herätti silti.  Kirja lähtee hankintaan, sitä myydään mm. paikallisessa kirjastossa ja se kannattaa hankkia pian, sillä siitä on otettu vain 500 painosta ja eilen juhlapäivänäkin pino hupeni huomattavasti.