Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.

 

 

Tanskalaisesta yksinäisyydestä

Asta's Book250Paronitar Ruth Rendell (1930-2015) poistui tuonilmaisiin toukokuussa, ja täytyypä tunnustaa, etten ole koskaan lukenut hänen teoksiaan, vaan katsonut vain hänen luomuksiaan tv:stä (lähinnä Wexford-sarjaa). Nyt sain käsiini Rendellin haamunimi Barbara Vinen teoksen Asta’s Book (Penguin, 1993) ja tulin positiivisesti yllättyneeksi hänen kirjailijanuransa monipuolisuudesta.  Vinen nimellä kirjoitetut teokset kun edustavat psykologisen trillerin genreä enemmän kuin perinteisen dekkarin.

Asta’s Book kertoo tanskalaisesta maahanmuuttajaperheestä Lontoon Hackneyssa 1900-luvun alkupuolella. 25-vuotias perheenäiti Asta on jäänyt Britanniaan yksin lastensa kanssa hänen aviomiehensä Rasmuksen hoitaessa bisneksiään ympäri Eurooppaa. Asta on luonteeltaan introvertti ja oppii englantia jopa hitaammin kuin hänen luku-ja kirjoitustaidoton sisäkkönsä Hansine. Ainoa tuki ja turva vieraassa maassa on päiväkirja, jota hän pitää äidinkielellään. Päiväkirjoja hän varjelee kaikilta läheisiltään ja pyrkii järjestämään kirjoittamiselleen tilan, jossa ei tule huomatuksi.

Perheen kasvaessa Astan lempilapseksi nousee tytär Swanny eli Svanhild, joka on ainoana perheestä perinyt ”aitotanskalaisen” ylvään blondin  ulkonäön.  Swanny valitseekin elämässään toisin kuin muut sisarukset, nai tanskalaisen diplomaatin ja valitsee lapsettomuuden ja huolettoman hedonistisen elämäntyylin. Äidin vanhetessa on jotenkin itsestäänselvää, että Swannysta tulee hänen vanhuutensa hoitaja. Asta on Hampstead Heathin diplomaattikutsujen kruunaamaton kuningatar, jolla on aina uusia tarinoita kerrottavanaan omituisesta pohjoisesta kotimaastaan. Vasta äidin kuoltua Swanny löytää tämän kymmenet päiväkirjat, joiden kautta tutustuu äitinsä salattuun puoleen. Samalla hän huomaa päiväkirjojen kaunokirjallisen potentiaalin ja alkaa vanhoilla päivillään kuolleen äitinsä kustannustoimittajaksi.

Teos on kompleksinen tarina identiteetistä, sen särkymisestä ja uudelleen kokoamisesta. Se kertoo myös kadonneista ja parempiin koteihin annetuista lapsista, adoptiosta ja avioliiton ulkopuolisista raskauksista. Se kertoo ajasta ennen DNA-testejä, jolloin isyys ei koskaan ollut tieteellisesti todistettua.

Vine kertoo erilaisen maahanmuuttajatarinan ajalta, jolloin tanskalaisetkin olivat Britanniassa kummallisia ”toisia”. Toiseus esiintyy tässä erityisesti kielellisenä epäkompetenssina, Tanskalaiseen kulttuuriin hän on syvällisesti perehtynyt, sillä hänkin oli ruotsalais-tanskalaisen äidin tytär ja ilmeisesti osasi kieltäkin jonkin verran. Sain jopa virkistää tanskan kielimuistiani päiväkirjan tanskankielisten osuuksien kautta, mitä brittiteokseksi viljeltiin paljon. Tanskalaisuutta ylläpidetään tässä erityisesti ruoan kautta, varsinkin joulun vieton ja syntymäpäiväjuhlien ympärillä. Synttäreitä kun ei voi juhlia ilman marsipaanista tehtyä kransekagea.

Tässä maahanmuuttajaperhe rikastuu isän autokauppiasuran myötä, saahan hän Cadillac-autojen maahantuonnin itselleen. Hackneystä muutetaan pian Hampsteadiin ja Asta-rouva joutuu käyttämään miehensä ostamia turkkeja. Pariskunta lomailee enemmän Pariisissa ja muualla Keski-Euroopassa kuin juurillaan Tanskassa ja perhelomat vietetään jossain Britannian rantakaupungissa. Asta on kuitenkin avioliitossaan yksinäinen ja kaksoiselämään taipuvainen; aviomies Rasmus taas toteuttaa itseään mm. rakentamalla nuoremmalle tyttärelleen nukkekotia, johon menee vuosikausia. Porvarillisen idyllin takaa nousee vääriä ajatuksia ja kapinaa. Astan henkinen perimä siirtyy Swannylle vanhemmassa iässä ja tyttärentytär Annelle, joka hänkin päätyy päiväkirjojen toimittajaksi.

Vaikka Rendell/Vine on kielellisesti mutkatonta luettavaa, minulla meni yllättävän kauan teoksen loppuun saattamisessa – juoni oli kompleksinen ja varsinkin siihen liittyvä murhamysteerio pitkällisine oikeuskäsittelyineen vaati keskittymistä. Rikosjuoni oli jonkunlainen romaani romaanin sisällä, ja syvensi Hackneyn kaupunginosan rosoista historiallisuutta. Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen sukellus Lontoon sosiaalihistoriaan, vähemmän ennalta-arvattavasta näkökulmasta. Selvää klassikon ainesta.

Kirjoittaminen on parasta terapiaa

Rannela 1Terhi Rannelan uusinta nuortenkirjaa Läpi yön (Otava, 2014) onkin odotettu, kiitos Otavalle arvostelukappaleessa. Tapasin Rannelan reilu kuukausi sitten bloggarimiitissä, jossa hän kertoi romaanin syntyprosessista. Sen kautta teos alkoi jo elää omaa elämäänsä ennen siihen tutustumista. Rannelan ensimmäisestä aikuisten teoksestakin on tulossa arvio lähipäivinä, mutta rankan sisällön vuoksi pidättäydyn siitä hetkeksi…

Läpi yön on rehellinen päiväkirjaromaani, joka noudattaa tiettyine manerismeineen Hardianus Molen ja Anne Frankin traditiota. Mielentila velloo sopivasti molempien välillä, eikä cocktail ole helppo. Tapaamme itsemurhaa koettaneen ysiluokkalaisen tytön, Marian, jonka elämää seurataan nelisen vuotta sen jälkeen. Keskiössä on normaalin elämän takaisin saaminen, ei niinkään itse teko eikä masennusdiagnoosissa vellominen.

Tyttö on alkuvaiheessa kuutamolla, mutta onnistuu hyvän terapiasuhteen ja kirjoittamisen kautta raivaamaan tilaa elämälleen. Kaveripiirin paine on ehkä astetta helpompaa kuin kotiolot, isän alkoholismi ja koko perheen taipuminen sen realiteetin alle. Viinan rooli on teoksessa usein käänteentekevä, eikä kertoja-Maria ole vähemmän perso aineelle kuin isänsä. Tyttären ja isän samankaltaisuus jopa hälyttää ja pelottaa. Näin itse tässä romaanin yhden keskeisimmän langan.

Teoksen omaelämäkerrallinen ulottuvuus paljastuu jo kannen sisäosan kuvamateriaalin kautta. Sen kerronnallinen arvo ei kuitenkaan keskity kysymykseen ”tapahtuiko tämä todella?”, vaan pikemminkin esiintyy universaalina tarinana. Maria on henkilöhahmona venyvä ja paukkuva nuori nainen, joka neuvottelee päivittäin terveyden ja sairauden välillä. Vakava masennus vuorottelee tyypillisen teini-ikäisen intopinkeän euforian kokemuksen kanssa. Leffa-ja biisilistat ilahduttavat ja rauhoittavat. Muutto kotoa pois ei suuresti muuta mielentilaa: kaupungissakin elämä kiinnittyy ihmisten ja kulttuuri-ilmiöiden kiihkeään fanitukseen.

Maria käy läpi muutakin kuin hankalaa isäsuhdettaan, joka kuitenkin on teoksen vahvin juoni. Äiti ja sisko jäävät kunnialla taustalle. Paras tyttökaveri pysyy kuvioissa, poikaystävät vaihtelevat ja elämä on muutenkin usein parranterällä kiikkumista. Teos muistuttaa minua loistavasti masennuksen monista kasvoista: tunnen erityisen hyvin tapaukset, joilla on vilkas  ja näennäisen täysi sosiaalinen elämä, mutta joiden sisällä käydään toisenlaista kriisiä. Oman itsen etsimisen ja löytämisen teema nostaa tässäkin teoksessa vahvasti päätään känni- ja seksisekoilujen keskeltä.

Verrattuna teoksen 1990-lukuun nuorten masennuksen hoidossa on tapahtunut muutosta. Tässä isän kieltäydyttyä perhetapaamisista Marian hoito jää yhden psykologin käsiin. Näinä päivinä perheen yhteistyökyvyttömyys ammattiauttajien kanssa johtaisi kenties järeämpiin toimenpiteisiin, lastensuojelun asiakkaaksi ja mahdollisesti jopa huostaanottoon. Oli kiinnostavaa seurata vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunutta siirtymää kohti moniammatillisuutta. Yhteiskunnan kieli mielenterveyden ongelmistakin käy läpi jatkuvaa muutosta. Hoidon laadun muutoksista voimme olla montaa eri mieltä.

Teoksessa jokaisen vuoden kasvutehtävä tulee esiin, mutta olisin odottanut sitä jopa vahvistettavan. Nuori lukija ei taatusti sitä kaipaa. Hän ehkä juuri haluaa lisää puhetta bändeistä, leffoista ja meikeistä. Sitä tässä teoksessa jaettiinkin ruhtinaallisesti. Oma pyyntöni on siis nelikymppisen henkisen tien kulkijan special request...

Teoksessa Maria muuttaa jostain teollisesta Itä-Suomesta Tampereelle. Sellukylä on paikalleen jämähtynyt paikkakunta, jossa kaikkien liikkeet osataan arvata ennalta ja jossa vietnamilaisessa ravintolassa käynti siirtää sinut mustalle listalle. Sellukylää vastaavia paikkoja tosin on pilvin pimein kaikkialla Suomessa. Pidin siitäkin, että paikkakunnan nimi on etäännytetty, sillä teos voisi olla minkä tahansa pienen paikkakunnan tytön tarina. Uskon tämän romaanin tavoittavan ison joukon erilaisia lukijoita, joilla ei kaikilla välttämättä ole mielenterveyskuntoutujataustaa. Tyttöjen perfektionismistakin teos kertoo ansiokkaasti.

PS: Samalla kentällä, mutta astetta humoristisemmin, liikkuu brittisarja My Mad Fat Diary, joka on nähtävissä Yle Areenalla vielä jonkun ajan. Ajanjaksokin on sama. Haluaisin kuulla kokemuksista ja vertailuista…

Palmikkopoika ja revolutsija

Tervo+Jari+Esikoinen+kirjan+kansiSen verran näitä omaelämäkerrallisia fiktioita on tullut koluttua, että Jari Tervon Esikoinen (WSOY, 2013) ei tullut yllätyksenä. Tämä onkin vasta toinen Tervon teos, johon olen tutustunut -ensimmäisen, Laylan, kanssa vietin takkuisia hetkiä, mutta tämä vaikutti jo lähtökohdiltaan sympaattisemmalta. Tässä kolmetoistavuotias Jari pitää päiväkirjaa vuoden 1972 tapahtumista. Teiniangsti jää loppujen lopuksi sivujuoneksi, sillä perhe ja suku kokee pienempiä ja suurempia kriisejä, ja esikoisenkin panosta vaaditaan niistä selviytymisessä. Näkökulma on sukurakas – tässä pyritään ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, suvun kipakkaa kommunismia, Esme-isomummon seksivinkkejä, Aune-tädin vainoharhaisuutta, Erkki-sedän ”tuureja”, äidin yllättävää syrjähyppyä ja maalariyrittäjäisää, jonka alaiset rellestävät kännissä keikalla kuin keikalla.

Esikoisen perhettä varjostaa kuolemanpelko, sillä heidän kuopuksensa kuusivuotias Unto Abraham sairastuu leukemiaan. Syövän kanssa eletään silti konstailematta: sairaalaan joutuu veljeä kuskaamaan Jarikin, kun vanhemmat eivät töihin ehdi ja syöpälääkkeitä palataan telttaretkille kuin nötköttiä konsanaan. Pihalla naapuruston lapset päättävät valehaudata Unton, mikä vanhemmista tuntuu ilkeältä pilalta, mutta Unto käsittelee sairauttaan makaaberein keinoin leikkimällä hautajaisia harva se päivä.

Mielenkiintoinen sivuhenkilö on kaupungin sairaalan patologi Atapattu Ceylonilta, joka puhuu hyvää suomea ja asuu omakotitalossa suomalaisen rouvansa kanssa ruusupuskia hoidellen. Erkki-setä ystävystyy naapurin miehen kanssa, koska tämän buddhalainen maailmankatsomus viehättää häntä. Vaikka tutustumiseen liittyy tyypillinen metsäläinen kiinnostus tummemman miehen genitaaleihin, tämä ystävyys tuntuu aidolta ja konstailemattomalta. Erkki-sedän mielestä Suomi on demokraattinen maa (kapitalismista huolimatta), sillä kaikki miehet kasvavat nähden toistensa mulkut saunassa. Valitettavasti Atapattu katoaa pian, eikä kaupungissa saada ruumiita avattua kuukausiin.

Tylsin osio kirjassa oli Aune-tädin harhat Tukholman noitavainoista 1600-luvulla ja mielenkiintoisin Esmeralda-isomummon muistelmat vuoden 1917 tapahtumista Espoossa ja Helsingissä, missä hän venäläisen upseerin piikana sai tutustua kiinalaiseen sotilaaseen Liuhun. Tulinen romanssi sai nuoresta naisesta kommunistin loppuiäkseen, ja osoittautui, että hän oli vuosikymmenet käynyt eri Neuvostoliiton kaupungeissa etsimässä kadonnutta rakastaan. Liun ja Esmen rakkaustarinassa olisi ollut ainesta kokonaiseen romaaniin, sen verran jännittävältä ja rajoja rikkovalta se tuntui. Palmikkopäinen mies maskeerattiin Helsingissä naiseksi, jotta pariskunta voisi työskennellä yhdessä leipomossa. Pitääkseen rakastaan hengissä Esmen on opetettava mies kävelemään kuin nainen. Hauskalla tavalla palmikkoteemaa jatketaan 70-luvun todellisuuteen, jossa Jari kasvattaa hevitukkaa ja lopulta hommaa itselleen palmikon Liun muistoa kunnioittaen.

70-luvulla syntyneenä tunnistan melkein kaikki populaarikulttuurin ja mainonnan ilmiöt, C-kasettien taian ja ruokalajit -tätä nostalgiaa on tullut ahmittua sen verran paljon, etten tällä kertaa päässyt siihen mukaan. Sen sijaan nostan Tervolle hattua tasapainoisen ja empaattisen sukutarinan luomisesta – tämä on tehty sellaisella pieteetillä, etten usko sen herättävän pahaa verta hänen lähipiirissään. Tässä on aivan erilainen ote kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdin Taisteluissa – kiltimpi, kyllä, mutta samalla vähemmän egomaaninen. Tässä on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti – poliittista vääntöä, mikä ei ilmeisesti vaurastuvassa Norjassa ollut enää 70-80-luvuilla yhtä kiivasta kuin aiemmin (Knausgård kirjoittaa myös kommunistienosta, joka puuhasteli itsekseen kammiostaan, mutta ei yhteiskunnasta, jossa jokainen kaupassa käynti ja urheilukisoihin osallistuminen oli poliittinen teko).

Esikoinen on myös monien muiden tänne arvioimieni uusien suomalaisten romaanien lailla dokumentti Suomen monikulttuurisesta historiasta, ja tuo kiinalaisten hunghuusien läsnäolo tsaarin armeijan palveluksessa (ja siitä eronneina vallankumouksellisina) Suomessa oli minulle tuntematon tarina. Se jäi kutkuttamaan mieltäni inspiroivalla tavalla.

 

 

 

 

Maailman lempein feministi

Poistokirjoista löytyi taas varsinainen helmi, EEeva_Kilpieva Kilven Naisen päiväkirja vuodelta 1978. Kilpi on tuntunut sielunsisarelta siitä asti, kun luin hänen ensimmäisen teoksensa (taisi olla Elämän evakkona, äitini hyllystä joskus nuorena), mutta nyt hänen tuotantoaan tutkiessani huomaan, että runojen lisäksi olen lukenut häneltä vain kaksi romaania. Enemmän olen kai seurannut Eevan haastatteluja ja julkisuuskuvaa. 85-vuotiaaksi naiseksi Eeva jaksaa edelleen sekoittaa korttipakkaa ja yllättää. Toivon saavani hänen uusimman teoksensa Kuolinsiivouksen (WSOY 2012) pian käsiini. Toivoisin myös, ettei kohtalokkaalta kuulostava teos jäisi Kilven viimeiseksi.

Naisen päiväkirjan piti alun perin olla yksityinen sivutuote romaania kirjoittaessa savolaisella kesämökillä, mutta hän huomasi tekstin kantavan ehkä paremmin kuin romaanin tekele ja se julkaistiin. Päiväkirjassa Eeva pohtii suhdettaan aikuistuviin poikiinsa ja luontoon, omaa eristäytyneisyyttään, taistelua masennusta vastaan ja sukupuolista halua. Tuona kirjoituskesänä hän on torjunut  brittirakastajansa Robinin vierailuyrityksen – miehen jonka mökkinaapuritkin jo tuntevat edellisten kesien retriireistä. Samalla hän haikailee myös Stanislavin ja Julianin perään – kaikille kansallisuuksille löytyy oma paikkansa kirjailijan sydämessä. Kaupunkioloissa hän kamppailee myös irstaiden miespuolisten fanien seksinanelusoittojen kanssa. Eevan miessuhdemietinnät tuntuvat tutuilta: kaukosuhteet ovat omanlaisensa turva, sillä niissä yhteistä elämää voi säännöstellä oman sietokykynsä mukaan.

Syy erakkouteen on selvä: Eeva ei halua passata ketään, vielä viittäkymppiä lähestyessäänkin hän kamppailee perinteisen karjalaisen naisenmallin ja oman taiteilijuutensa ristipaineissa. Mökkivieraiden käynnit piristävät, mutta samalla hän nauttii erityisesti heidän lähdöistään ja niiden jälkeisistä yksinäisistä illallisista, joiden kohokohta yleensä on puoli pulloa olutta ja voileipäkeksejä marmeladilla.

Eevan feminismi on hirvittävän käytännöllistä ja epäfanaattista. Hän ei käy sotaa ketään vastaan, mutta pitää itsestäänselvänä, että kankeita käsityksiä sukupuolesta pitää tuunata. Hän antaa esimerkkiä tekemällä, ei niinkään kirjoittamalla. Oikeastaan miessuhde- ja seksipohdintoja radikaalimmalta tuntuvat hänen ajatuksensa poikien kasvatuksesta. Hän on kyllästynyt elättämään kahta täysikäistä vielä kotona asuvaa pojan retkaletta, joista toinen ei meinaa edes selvitä ruotsin ehdoista. Hän pelkää olleensa huono äiti eikä haluaisi pojista kasvavan naisten alistajia, vaikka välillä merkit viittaavat siihen suuntaan. Kirjailijana hän myös odottaa poikien kirjoittavan hänelle kesämökille, elleivät pysty käymään. Suhde lapsiin vaihtelee päivä päivältä, ja ”huono äiti” käyttää huomattavan paljon aikaa poikien tulevaisuudesta huolehtimiseen.

Kilpi on kirjailijana poliittisen epäpoliittinen, maailmanpolitiikka kiinnostaa, mutta Suomen puoluepolitiikka ei. Hänelle 70-luku oli hankalaa aikaa, sillä paineet tunnustaa väriä olivat suuret. Suurimpana poliittisena linjauksena hänellä tuntuu olevan luonnonsuojelu ja ekologisuus – teemat jotka kirkastuvat kohti kypsempää uraa. Mökillä hän nauttii villeistä vuohenputkiniityistä, käärmeiden ja hiirten eksymisestä sisätiloihin ja hirvien visiiteistä hänen tiluksilleen. Hän haaveilee menestysromaanin kirjoittamisesta siinä toivossa, että niillä rahoilla hän voisi estää avohakkuut ja kiinteistövälittäjien ahneuden kesämökkikolonniansa lähistöllä.

Eeva Kilpi ja Kyllikki Villa kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden ykkösidoleihini. Kilpi on kirjoittajana enemmän Suomi-keskeinen ja keskittyy sisäisiin matkoihin ehkä vielä erakkomaisemmin kuin Villa, joka yksinäisillä matkoillaan edelleen vanhana rouvana nauttii pienestä flirtistä valtamerilaivojen pursereiden kanssa. Kilpi ei flirttaile kenenkään kanssa missään, hän tuntuu vain lähettävänsä vanhenevia eksiään takaisin vaimojensa lihapatojen äärelle. Muuten Villan kotimaan päiväkirjoissa ja Kilven pohdinnoissa on paljon yhteistä. Villa tosin elätti vain yhtä lasta, joka kulki hänen mukanaan mantereelta toiselle – äidin ja tyttären suhde vaikutti helpommalta kuin Kilven kuvaama suhde poikiin.

Naisen päiväkirja on loistavaa kesälukemista ja erityisesti mökkilukemista, joten suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä ole pakanneet kassiaan kesälaitumille. Teos sopii loistavasti myös miehille.

Leipää ilman sähköä – aikamatka Sarajevoon

zlataMuistatte varmasti kaikki Zlata Filipovicin, joka kirjoitti päiväkirjaa sodan keskellä Sarajevossa. Zlatan päiväkirjasta (1994) tuli Anne Frankin päiväkirjan kaltainen todistajanlausunto sodan järjettömyydestä ja kansanmurhasta. Mitähän Zlatalle nyt kuuluu?

13-vuotias Zlata pääsi ranskalaisen kustannustoimittajan avustuksella pakenemaan Sarajevosta sodan vielä ollessa käynnissä, asui pari vuotta Pariisissa, minkä jälkeen perhe alkoi etsiä kotia halvemmasta ja mielellään englanninkielisestä maasta. Uusi koti löytyi Dublinista, jossa Zlata edelleen asuu ja vaikuttaa dokumenttielokuvan tekijänä ja toimittajana. Hän on opiskellut mm. Trinity Collegessa ja Oxfordin yliopistossa. Hänen elokuva- ja kirjaprojektinsa liittyvät edelleen lapsiin ja nuoriin, hän on aikuisena toimittanut mm. antologian Stolen Voices (2006), johon on kerätty lasten kirjoittamia sotamuistoja I maailmansodasta Irakin sotaan. Haastatteluissa hän kertoo palaavansa Bosniaan joka vuosi pariksi-kolmeksi kuukaudeksi, muttei voi kuvitella asettuvansa sinne takaisin. Suuri osa hänen sukulaisistaan kuolivat sodassa, eikä hänellä ole enää jäljellä kotia synnyinmaassaan. Bosnian kehitystä varjostaakin massiivinen koulutettujen nuorten aivovuoto.

Poika toi päiväkirjan luettavaksi koulusta, ja tartuin siihen nostalgiamielessä ennen häntä – olen lukenut sen 90-luvulla sodan vielä ollessa käynnissä. Teos sävähdyttää edelleen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkipäiväisyydessään. Kun Zlata aloitti päiväkirjan kirjoittamisen ennen sotaa, hänen kirjallinen esikuvansa oli Sue Townsend, Hadrianus Mole-kirjojen kirjoittaja. Hän ei olisi halunnut seurata Anne Frankin jalanjälkiä, vaan kirjoittaa jotain kevyttä ja koomista. Kahden vuoden päiväkirjan pidon aikana Zlata on edelleen lapsi, vaikka kuulee lähes joka päivä uutisia sukulaistensa ja ystäviensä traagisista kuolemista. Hän iloitsee synttäreiden vietosta, kissan ja kanarialinnun ruokkimisesta, lännestä tulevista paketeista, joista löytyy suklaata. Aina juhlia varten ei voi leipoa, koska sähköt ovat poikki suurimman osan ajasta, mutta Zlatan äiti osaa tehdä uunittomia pähkinäkakkuja. Perhe oppii myös leipomaan leipää nuotiolla, ottamaan suihkuja ruukun avulla, nukkumaan joogapatjoilla keittiössä, joka on talon turvallisin huone sala-ampujien varalta.  Kauhun ja pelon keskellä Zlata muistaa edelleen iloita Dr. Albanin hittibiiseistä, muotilehdistä ja Audrey Hepburnin leffoista. Vaikka maa on saarrettu, ulkomaailma onnistuu silti muistuttamaan itsestään kirjeenvaihdon ja television välityksellä (silloin kun sähkö on päällä). Zlatan eurooppalainen identiteetti on vahva, sillä hänen vanhempansa ovat korkeasti koulutettuja ja heillä on paljon ulkomailla asuvia ystäviä. Tämä on edelleen vakuuttava dokumentti sodan mielettömyydestä ja ystävyyssuhteista, jotka kestivät usein hautaan saakka.

Tapasin opettamallani kurssilla bosnialaisia opiskelijoita, jotka olivat olleet polvenkorkuisia sodan alkaessa. Sodasta emme paljoa puhuneet, mutta he kertoivat mielellään pienryhmissä maansa nykytilasta, korruptiosta ja poliittisesta sekamelskasta. Valtion kaikki rahat menevät kolminkertaisen ministeriösysteemin ylläpitämiseen, sillä bosniakeilla, kroaateilla ja serbeillä on kaikilla omat ministeriönsä. Yhteensä maassa on yli 12o ministeriä, joille kaikille maksetaan korkeaa palkkaa. Tämä vaikuttaa suoraan koulujärjestelmän ja terveydenhuollon tasoon. Etniset jännitteet ovat edelleen arkipäivää, mutta niitäkin suurempi riesa on neoliberaali talous. Monet kansalaiset, eritoten romanitaustaiset, elävät kokonaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Julkista vakuutusjärjestelmää ei ole, joten köyhät ja sairaat eivät saa hoitoa lainkaan (tänä vuonna Berliinin elokuvajuhlilla mainetta saanut dokumentti A Day in the Life of an Iron-Picker kertoo irvokkaalla tavalla maan terveydenhuollon tilasta). Epäkohtien litania jatkuu loputtomiin, ja vaikuttaa, että sodanjälkeinen jälleenrakentaminen on Bosniassa poikkeuksellisen hankala prosessi. Silti nuoret naiset olivat ylpeitä maastaan ja sen ihmisistä.

Oma Balkan-tuntemukseni on lähes nollatasoa, olen lähinnä tutustunut Sloveniaan lyhyellä työreissulla ja erityisesti sen filosofikuninkaaseen Slavoj Zizekiin. Mutta jos Bosnian luonto ja ilmasto ovat yhtä miellyttäviä kuin Slovenian (olettaisin, että on – Zlatakin kirjoittaa päiväkirjassaan ihanista retriiteistä vuorille), haluaisin käydä siellä ja tutustua ihmisten arkeen. Kirjallisuus- ja leffavinkkejä otan vastaan myös.