Pala Pakistania Pirkkalassa

Teos: Bapsi Sidhwa: The Bride (Jonathan Cape, 1983)

Yli kahden viikon blogihiljaisuus on toivon mukaan tehnyt puuroutuville ajatuksille hyvää. Takana on taas yksi työläs muutto, ehkä elämäni kolmaskymmenes. Muutin kaupungin sisällä tänne Härmälän suuntaan, lähemmäksi Pirkkalan rajaa. Silkasta uteliaisuudesta on tullut tutkittua naapurikunnan palveluja, ja ainakin sen pääkirjasto tuntuu mahtavalta paikalta.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi pala Pakistania, varsin yllättävässä muodossa. Romaani näyttää kannen perusteella yltiöromanttiselta, mutta sitä se ei ole lainkaan. Bapsi Sidhwa on yksi maan kiinnostavimpia naiskirjailijoilta, joka tosin kirjoittaa Yhdysvalloista käsin. Hän kuuluu parsivähemmistöön, ja hänen tunnetuin teoksensa Cracking India/The Ice-Candy Man kertoo Intian jaosta tuon vähemmistön ja lapsen näkökulmasta. Olen myös lukenut häneltä toisen teoksen The Crow-Eaters, jossa vähemmistönäkökulma oli vielä vahvempi. Hänen teoksissaan moninaiset vähemmistöt pääsevät näkyviin ja kuuluviin, ja niissä pohditaan ”juurien” menettämisen ja pakkosiirtojen problematiikkaa hyvin samansuuntaisesti kuin suomalaisessa evakkokirjallisuudessa.

Tässä romaanissa päähenkilöt ovat ottoisä ja ottotytär, jotka kohtalo on tuonut yhteen eteläisessä Punjabissa vuonna 1947. Qasim-niminen vartija on vaalea pataanimies Kohistanin vuorilta, ja häntä kiusataan kivikautisista tavoista kaupunkioloissa. Hän menettää perheensä väkivaltaisessa mellakassa siirtojen aikana, ja näkee myös, kuinka sikhitaustaisen Munni-tytön vanhemmat tapetaan. Mies näkee moraaliseksi velvollisuudekseen pelastaa tytön, vaikka kuka tahansa voi ulkonäön pohjalta arvata, etteivät he ole verisukulaisia. Munni saa uuden musliminimen, hänestä tulee Zaitoon, mutta hän pystyy hämärästi muistamaan, että on joskus kuulunut toiseen kulttuuriin.

Kaksikko muuttaa Pakistanin puolelle Lahoreen kaupunkiin, johon kummallakaan ei ole aiempia siteitä. Naapurusto ottaa Zaitoonin kasvatuksen yhteiseksi asiaksi, koska Qasim ei aina kykene esimerkillisen isyyteen. Hän pyörii pikkurikollisten kintereillä, ryyppää ja käy Hira Mandin punaisten lyhtyjen alueella vikittelemässä tanssityttöjä. Toisaalta pataanien heimokulttuurin konservatiiviset arvot ohjaavat hänen toimiaan niin, että tyttären tultua toiselle kymmenelle hän alkaa suunnitella tämän naittamista oman klaanin miehelle.

Romaanin sävy on klassisen feministinen, paikoitellen vähän liiankin opettavaiseen sävyyn. Kuitenkin Sidhwa pystyy sympatiseeraamaan Kohistanin vuoristoalueen ihmisiä, ja kertoo tarinaa kulttuurista, jota monet pakistanilaisetkaan eivät ymmärrä. Kivellä takapuolen pyyhkiminen tuntuu primitiiviseltä jo 1940-luvulla kaupunkilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Himpun verran amerikkalaista saippuaoopperaa teokseen tuo Amerikan morsian Carol, jonka seksuaalinen syrjähyppy paikallisen kenraalin kanssa kohottaa kulmakarvoja jopa 37 vuoden ja tuhansien kilometrien etäisyydeltä.

Kirja oli sen verran heikossa hapessa, että se hajosi käsiin lukiessa, mutta aion säilyttää sitä ainakin hetken, koska se sopii hyvin sisustukseeni.

Luottavaisin mielin aloittelen elämää täällä uusilla hoodeilla, sillä tuntuu, että saatan hyvinkin saada muutossa kärsimäni kirjatappiot takaisin. Tilaa kirjoille tosin enää on kaksi hyllyllistä.

Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Kaikkien aikojen itseapuopas

Teos: Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa (Otava, 2019)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Aiemmin tänä vuonna luin hassunhauskan viihdekirjan singaporelais-amerikkalaiselta Kevin Kwanilta, Ökyrikkaat aasialaiset. Osasin kyllä arvata, ettei pakistanilaisen Mohsin Hamidin Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa kuuluisi samaan genreen, mutta kuinka kaukana nämä kaksi Aasiaa sitten ovat toisistaan, se kysymys palautti taas suhteellisuudentajua.

Kirja on äärimmäisen ovela kehitysmaaretoriikan tasolla, ja siinä näkyy kirjailijan koulutustausta ekonomistina. Lukija varmasti odottaa sen kertovan kirjailijan kotimaasta, ja moni kulttuurinen viite onkin Pakistaniin päin kallellaan, mutta yhtä hyvin teos voisi kertoa vaikka Bangladeshista. Uskonto on läsnä ihmisten arjessa, enimmäkseen sillä tasolla, että se kieltää monia länsimaisia hedonistisia tapoja, mutta tämä ei ole romaani islamista. Mekanismit, joita Hamid kuvaa, ovat vertailtavissa muiden mantereiden kehittyvien maiden kanssa, ja se köyhyys, jota romaanissa kuvataan, on suunnilleen samantyyppistä köyhyyttä kuin Suomessa ennen toista maailmansotaa.

Hamid puhuttelee teoksen päähenkilöä ”sinä”-muodossa kaikkitietävän kertojan elkein. Päähenkilö on sukunsa ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut mies, joka on päässyt muuttamaan alakouluikäisenä maalta kaupunkiin. Hänen perheessään oli vain neljä lasta, joista pikkuveli kuoli lapsena, isosisko kuoli nelikymppisenä kulkutautiin, ja molemmat vanhemmat kuolivat noin viisikymppisinä hoitamattomiin sairauksiin. Maan mittakaavassa perhe kuitenkin on onnekas, sillä heillä on ollut yksi ”eteenpäin menevä” poika.

Tämä nimetön mies aloittaa rikastumisen myymällä päivämäärän ohittaneita säilykkeitä ruokakauppoihin; niihin on vaihdettu uudet päivämäärän kaupan takaamiseksi. Tehtyään tätä noin vuosikymmenen hän vaihtaa pullovesibisneksiin, ja tässä vaiheessa, noin nelikymppisenä hän vihdoin pääsee naimisiin kirjanpitäjänsä parikymppisen tyttären kanssa. Ikäero on maassa normaali, koska harva nuorempi mies on elatuskykyinen. Avioehtona on, että vaimo saisi opiskella laajan lakitutkinnon ennen lasten hankkimista.

Oikeasti mies rakastaa nuoruuden mielitiettyään ”kaunista tyttöä”, joka möi itsensä jo nuorena showbisneksille, ja toimii malli- ja näyttelijänuransa jälkeen tv:n kokkiohjelman vetäjänä. Miestä riipii se, että hänen vaimonsa katsoo tätä ohjelmaa lähes päivittäin tietämättä, kuka tuo nenäkäs täti-ihminen on. Kaunis tyttö on piintynyt sinkku, joka saattaa soittaa entiselle heilalleen viinipöhnässä ja kutsua tätä hotellihuoneisiin salaisiin tapaamisiin. Naisen alkoholin käyttö on maassa suuri tabu, mutta silti sitä tapahtuu paremmissa piireissä.

Kun mies on sitten polvenkorkuisesta saakka toteuttanut opportunistisia elämänohjeita, joita hänen salainen mentorinsa (sisäinen äänensä?) on hänelle syytänyt, mitä on jäljellä keski-iän kriisissä? Ja mitä vanhempana, kun kaikki on jo uhrattu vaurastumisen alttarille? Hamid maalaa potrettia suurimmasta mahdollisesta onnistumisesta tilanteessa, jossa henkilön lähtökohdat ovat olleet vaatimattomat. Ehkä hän suorittaa elämänmittaista todennäköisyyslaskelmaa, jossa pankkitilin saldo, onnellisuus ja tyytyväisyys ottavat mittaa toisistaan.

Kauniin tytön kertomus on paralleeli menestystarina, joka ei sekään mene kuin Strömsössä. Ehkä nämä kohtalotoverit kilpailevat siitä, kumpi onnistuu paremmin karisuttamaan kannoiltaan pinttyneen köyhyyden tomut. Kumpienkin bisneksiin liittyy paljon epäeettisyyttä, ja ironista on, että tv-uran jälkeen nainen alkaa myydä muiden kehitysmaiden huonekaluja ja käsitöitä sisustusliikkeessään, viettäen aikaa pitkillä hankintamatkoilla tropiikissa henkilökohtaisen avustajansa kanssa.

Kirjassa kuvataan elämän haasteita monella sfäärillä, ja minua kosketti eniten tällä lukemalla terveydenhuollon tilanne. Toki korruptioon ja turvallisuustilanteeseen liittyvät pohdinnat olivat myös hurjia, mutta vaikeiden terveysongelmien kohdalla Hamid osoittaa, ettei kaikissa maissa rahallakaan saa ostettua parasta mahdollista hoitoa. Tässä kuvattu maa on paikka, jossa itse asiassa on lääketieteellistä osaamista, mutta sen hinnoittelu seuraa niin karua uusliberaalia logiikkaa, että myös keskiluokkaiset kuolevat ennenaikaisesti.

Pidin tästä Hamidin teoksesta enemmän kuin viimeaikaista pakolaiskriisiä käsittelevästä teoksesta Exit West, joka oli ehkä taiteellisesti vaikuttavampi, mutta kärsi myös epäuskottavista ratkaisuista. Tuon romaanin kokemusmaailma ei ollut Hamidin omaa, kun taas tämän romaanin maailman hän varmasti tuntee kuin omat taskunsa. Romaanin asetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Kirjan suomennos on varmasti paras mahdollinen, sitä en epäile, mutta suosittelen silti lämpimästi Hamidin kirjojen lukua englanniksi, koska hänen kielenkäyttönsä on loisteliasta. Tätäkin kirjaa lukiessa jäin kaipaamaan hänen herrasmiesmäistä brittiaksenttiaan, joka parhaiten vakuutti teoksessa The Reluctant Fundamentalist. Tässä romaanissa hän käyttää samoja tyylikeinoja, mutta ei kuitenkaan toista itseään: kehittyvän Aasian ongelmatkin kehittyvät, ja kirjailijan tehtävänä on näyttää keskeiset yhteiskuntansa kipukohdat, ei selittää niitä puhki.

Jos aikasi ei riitä kuin yhteen kehitysmaiden tilaa kuvaavaan teokseen, tämä voisi olla se teos, joka kiteyttää maailmantalouden haasteita myös muualla kuin Etelä-Aasiassa. Parasta siinä on sentimentaalisuuden puute: lukija joutuu käyttämään enemmän loogista päättelykykyään kuin turvautumaan nyyhkyleffojen nenäliinarasiaan.

Pushkinin palvontaa Pakistanissa

Nadeem Aslam: Kultainen legenda (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Maahaasteeni kohta Pakistan on jo täytetty Kamila Shamsien teoksella, mutta heti perään tuli tämän teoksen upeuden haastava sielunkumppani. Nadeem Aslam on kirjailija, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden teoksen, The Wasted Vigil, joka sijoittui Afganistaniin (tai tarkemmin sanottuna, se taisi jäädä kesken). Hän, kuten Shamsie ja Mohsin Hamid, kuuluvat maansa suosituimpiin nuoremman polven kirjailijoihin, ja taso on kerrassaan huikea.

Tämä teos kertoo kristittyjen asemasta kuvitteellisessa Zamanan kaupungissa, joka muistuttaa kovin läheisesti Punjabin Lahorea. Zamana on kaupunki, jossa on kristittyjen köyhien slummeja, niin keskittyneitä, että niistä voi jopa ostaa alkoholia kulmakaupoista. Badami Baghin pahamaineisella alueella on jopa salabaareja, kuten No Tension, jossa rikshakuski Lily käy salaa kännäämässä ainoalta tyttäreltään Heleniltä. Helenin äiti on kuollut palkkamurhattuna, ja murhaaja on juuri päässyt vankilasta alle vuoden tuomiolla opeteltuaan ulkoa Koraanin. Lilyllä on myös salasuhde naapurinsa Ayshan kanssa, joka on imaamin tytär ja jihadistin leski. Jo tämä tarina nostattaa hien pintaan, tämähän on aivan absurdia – ja mahdollista Pakistanissa.

Kirjan päähenkilö on nuoren Helenin suojelija, varakas arkkitehti Nargis, joka on itsekin juuri jäänyt leskeksi, hyvin samanlaisissa olosuhteissa kuin tämän isä. Nargis on syntynyt kristityksi ja vaihtanut identiteettiä lähtiessään opiskelemaan. Hän onnistui salaamaan entisen uskontonsa ja sukujuurensa aviomieheltään noin kolmenkymmenen vuoden mittaisen avioliiton ajan. Kun mies kuolee ampumavälikohtauksessa Zamanan kadulla, tuore leski huomaa, että Margaret, hänen alter egonsa, palaa kuvioihin voimalla.

En paljasta juonesta enempää, mutta teos on juonen kuljettamisen suhteen mestarillinen. Nykypäivän vaikean kerroksellisuuden lisäksi siinä aikamatkaillaan keskiajalle muslimirenessanssin aikaan, ja vieraillaan myös näiden älykkönaisten kotijumalan Pushkinin luona tsaarinaikaisessa Moskovassa. Myös Kashmir, sen ääriliikkeet ja kahtiajaettu kansa, nousevat keskeiseksi teemaksi, kun naisten luo pelmahtaa aito sissi rajan takaa turvapaikkaa etsimään.

Kirja on minulle henkilökohtaisella tasolla koskettava, olenhan itsekin yrittänyt kirjoittaa muistoistani Pakistanin kirkoista, ja niiden erikoisesta historiasta. Ajatus eri uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta haihtuu vuosikymmenien aikana kuin tuhka tuuleen, vaikka samalla ihmisten historiallinen muisti on pitkä, jopa lukutaidottomien. Kiinnostavalla tavalla tässä teoksessa esitelty moskeijahanke muistuttaa paljon Tanskassa vaikuttavan naisimaami Sherin Khankanin ideoita kolmen kirjan uskonnon yhteisestä talosta.

Kristittyjen vaino tulee iholle julmalla tavalla, niin julmalla, että paikoitellen siitä on tuskallista lukea. Muuten teos on uskomaton aarreaitta ja perusteellinen johdatus Pakistanin valtion lyhyehköön poliittiseen historiaan. Jos teosta lukee ajatuksella, niin se vie lukijansa todella kauas mukavuusalueelta – jopa minut, joka kuitenkin olen viettänyt aikaa vuosikausia ”Pakilogian” ympärillä. Opin uutta, en ehkä niinkään Pakistanista, mutta islamilaisesta kulttuurihistoriasta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös haikean surullisia rakkaustarinoita, ja yllättävän paljon erotiikkaa, ottaen huomioon, kuinka ahdasmielisestä maasta tässä kerrotaan. Rakkaustarinoiden kautta sellainenkin lukija, joka ei automaattisesti innostu kaukaisen maan historiasta, saattaa vaivihkaa oppia siitä enemmän kuin olisi uskonutkaan.

Ja vielä lopuksi perspektiiviä vaihtaen voin suositella teosta varsinkin puiden, kasvien ja hyönteisten ystäville. Luontokuvausta siinä on paljon, ja se on hyvin rauhoittavaa kaiken maailman melskeen keskellä. Muistaakseni kirjailijan aiempi teos jäi minulta kesken juuri liian runsaan puutarhanhoitokuvauksen vuoksi. Toisenlaiselle lukijalle botaniikka voi juuri olla se kaivattu pelastusrengas.

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Sinisestä mustaan sesonkiin

41aE4zxdfoLTäydellistä kaamoskirjaa etsiessä pysähdyin hyllylleni, josta löysin vanhat aarteeni, Hanif Kureishin novellikokoelmat Love in a Blue Time (Faber&Faber, 1997) ja Midnight All Day (Faber&Faber, 1999). Monet suomalaiset lukijat luultavasti muistavat Kureishin parhaiten kahdesta ensimmäisestä teoksesta, romaaneista Esikaupunkien Buddha sekä Musta albumi. Itsellänikin nämä romaanit ovat kulkeneet mukana jonkinlaisina monikulttuurisina kulttikirjoina, joista eniten mieleen on jäänyt pakistanilaistaustaisten toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten radikaali irtiotto vanhempiensa arvoista ja elämäntavasta. Romaaneissa sävy on karnivalistisen pyrotekninen – moni voisi kokea niiden olevan jopa täyteen ahdettuja Lontoon tarjoamaa hedonismia.

Kureishi on julkaissut vain nämä kaksi novellikokoelmaa – hänet tunnetaan enemmän romaanikirjailijana ja käsikirjoittajana. Osa novelleista käsittelee aika lailla samaa aihepiiriä kuin ensimmäiset romaanit – luovan luokan elämäntuskaa, seksiä, huumeita ja rock’n rollia (tai rave-musiikkia). Suurin osa novellien päähenkilöistä on työttömiä tai freelancerpohjalla vetelehtiviä keski-ikäistyviä miehiä, joiden itseä paljon nuorempi tyttöystävä on raskaana ja joiden pitäisi pakon edessä ryhdistäytyä, mutta he eivät tiedä, miten. Koen, että Kureishi on taitavampi naisten kuin miesten kuvaaja, tai ainakin hänen naishahmonsa tuntuvat monisärmäisemmiltä kuin nämä harmaantuvat kehdonryöstäjät. Tiedän, että hän on myöhemmissä teoksissaan luonut vähemmän ennalta-arvattavia ihmissuhdekuvioita kuin näissä novelleissa – esimerkiksi elokuvassa The Mother käsiteltiin ikääntyvän naisen tabusuhdetta nuoreen remonttimieheen. Näiden kertomusten keskiössä on pitkälti miesten ikäkriisi, ja ikäeroja käsitellään jopa nyansoidummin kuin luokka- ja etnisiä eroja.

310PDGXEGXL._SX301_BO1,204,203,200_Love in a Blue Time on monisanaisempi ja kenties myös monipuolisempi kokoelma, kun taas Midnight All Day käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, masennusta, erityisesti diagnosoimatonta piilomasennusta, johon on vaikea hakea apua. Olen lukenut Midnight:in jo kolme kertaa, joten sen täytyy olla tärkeä teos minulle aiheen vuoksi, vaikka tällä kertaa koin tarinoiden toistavan itseään liikaa. Love in a Blue Time-teoksessa ihastuttivat edelleen kolme maahanmuuttoaiheista novellia, joista tunnetuin, ”My Son the Fanatic” on myös tullut eloon valkokankaalla. Leffan käsikirjoitusta on taatusti laajennettu tämän lyhyen, 13-sivuisen novellin pohjalta, mutta tunnelma ja perustava ristiriita pysyvät samoina.

Teos johtaa myös olennaisten arkisten ongelmien äärelle, kuten pohtimaan, pitäisikö S/M-leikkien jäljet peittää puolisolta silloin, kun partnerina on ollut joku muu, tai kuinka toimia, kun ollaan ensi kertaa lapsimorsiamen luona esittäytymässä tämän vanhempien luona, eikä talon vessa suostu vetämään jättipökälettä. Kun matkustetaan Pakistaniin, voidaan pohtia, kuinka kauan kestää, ennen kuin vasemmistolaiseen solidaarisuuspuheeseen uskova ihminen oppii komentelemaan palveluskuntaa ja uhkaamaan näitä potkuilla – silloinkin, kun sisäkkö jopa nyppii hänen nenäkarvansa. Tai kuinka toimitaan, jos haluaa mennä Karachin rannalle kuhertelemaan paikallisen hottiksen kanssa, mutta poliisit vaativat rannalle menijöiltä avioliittotodistuksia? Minusta nämä kysymykset ovat oikein piristäviä tällä harmaalla säällä.

Lempinovellini sinisessä kirjassa oli ”With Your Tongue Down Your Throat”, jossa vapaamielisen kasvatuksen saanut puolipakistanilainen Nina kohtaa siskopuolensa Nadian. Tyttöjen isä on jättänyt Ninan äidin tämän vasta odottaessa Ninaa ja karannut takaisin Karachiin vaimonsa luo, jonka olemassaolosta kukaan ei Britanniassa tiennyt. Tytöt ovat syntyneet samana vuonna, mutta tapaavat ensi kertaa vasta parikymppisinä Lontoossa, jonne heidän isänsä suostuu Nadian vihdoin lähettämään. Nadia on Ninan tummempi puolisko, mutta muotitietoinen ja muutenkin perillä suuren maailman dekadenssistä. Iskettyään Ninan äidin miesystävän Howardin hänet lähetetään takaisin Karachiin, mutta Nina lähtee samalla lennolla vastavierailulle. Kielisuudelmissa molemmat siskot ovat ammattilaisia, ja Nina kohtaa isänsä luona täysin erilaisen todellisuuden kuin olisi voinut uskoa. Karachilaiset nuoret eivät eläkään niin pyhää tai puhdasta elämää kuin Nina oletti. Kaikki kielletty tehdään vain tiheämpien verhojen takana kuin Englannissa.

Mustassa kirjassa minua puhutteli eniten novelli ”Sucking Stones”, joka kertoo nelikymppisestä eronneesta opettajasta Marciasta, joka yrittää breikata esikoiskirjailijana. Marcialla on kiireitä kirjoittajapiirissään, ja tämän lisäksi hän saa vastakaikua ihailemaltaan menestyskirjailija Aurelia Broughtonilta, joka suostuu lukemaan tämän julkaisemattoman käsikirjoituksen. Marcialla on kompleksinen äitisuhde, mutta äiti on ainoa henkilö, joka suostuu hoitamaan hänen poikaansa kirjallisten rientojen ajan, joten napanuora on tiukalla. Kiinnostavin hahmo tarinassa on Marcian outo bulgarialainen miesystävä Sandor, joka on töissä hotellin portieerina voidakseen lukea Hegeliä kaikki yöt. Aurelia osoittautuu uskomattomaksi vampyyriksi, joka todennäköisesti ryöstää kirjojensa ideat aina joltain hyväuskoiselta aloittelijalta. Muutenkin Marcian elämä on itseaiheutetussa jumissa – kivien imemisen metafora kuvaa hänen ja hänen äitinsä yhteistä elämänasennetta.

Midnight All Day on kerronnaltaan minimalistisempi, ehkä muodoltaan klassisempi kokoelma kuin Love in a Blue Time. Pidän paljon teosten väriteemasta ja väriliukumasta sinisestä mustaan. ”Mustat” hahmot ovat depressiossaan enemmän levottoman itsetuhoisia kuin sängyssä makaavia vihanneksia. Perhe-elämän ja vakavan huumeriippuvuuden cocktail tuntuu tässäkin pelottavalta, vaikka Kureishi ei ihannoi eikä moralisoi huumeiden käyttöä. Monet hahmot ovat myös onnistuneet hyväksymään sisällään vellovan tyhjyyden ilman päihteitä, eli teos antaa vinkkejä parantumisesta.

Yritin myös updeitata tietojani Kureishin viimeisimmästä tuotannosta. Viime vuonna ilmestynyt romaani The Last Word kertoo miehestä, joka saa tehtäväkseen kirjoittaa ikonisen postkoloniaalin kirjailijan (V.S. Naipaulin kaksoisolennon) elämäkerran ja kokee tehtävässään katastrofaalista epäonnistumista. Teos on saanut todella heikot arviot brittilehdissä eikä sitä enää voi tilata kuin Amerikan Amazonista. Tänä vuonna on ilmestynyt essee- ja novellikokoelma Love+Hate, joka ehkä voisi olla tematiikaltaan raikkaampi. Kureishihan toimii tätä nykyä luovan kirjoittamisen professorina Kingstonin yliopistossa, eli ammatissa, jota hän teksteissään pilkkaa. Voi olla, että opettaminen on laimentanut hänen kirjoittamisen paloaan. Silti hänen kirjailijanuransa kiehtoo ja inspiroi minua, ja voisin lukea tuon flopanneen romaaninkin kokeilumielessä. Siinä on kuulemma niin kökköjä seksikohtauksia, että jokunen lause on saanut Briteissä huonon seksikohtauksen palkintoja.

Ehkä Kureishi ei sitten olekaan mikään erotiikan pappi – hän vain kirjoittaa seksistä paljon ja suorasukaisesti, ei välttämättä sensuellisti tai kiihottavasti. Viimeksi luetuissa novelleissa masentuneet hahmot harjoittavat huumeenhöyryistä seksiä mielellään tuntemattomien tai varattujen henkilöiden kanssa, jotta saisivat tarpeensa tyydytetyksi ilman parisuhteen vaivalloisuutta. Sekin on yksi tapa elää. Tuskin monille avioseksi tuo sen kummempaa auvoa. Eniten pidän kai Kureishin realistisuudesta ihmissuhteiden kuvaajana.

Joskus tosin lukisin häneltä mieluummin teoksen, jossa ei liikuta lainkaan Lontoossa, eikä kukaan henkilöhahmoista olisi epäonnistunut kirjailija. Pyyntöni on mielestäni kohtuullinen. Näkökulman vaihdoksella voisi myös liietä joku isompi palkinto.

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Amerikan dervissi

AkhtarHarmittelin toissapäivänä kirjallisuustieteilijäystävälleni, kuinka olen pudonnut kuin eno veneestä entisten tutkimusmaideni, Irlannin ja Pakistanin, kirjallisilta kartoilta. Heti seuraavana päivänä eteeni tupsahti pakistanilais-amerikkalaisen Ayad Akhtarin (s.1970) suomennettu Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012, suom. Katariina Kaila), jonka englanninkielinen nimi American Dervish kieltämättä miellyttää minua enemmän kuin suomalainen (vaikka suomalainen nimi viittaakin syvälliseen sufilaiseen filosofiaan). Kirjojen kansikuvissa on myös selkeä tulkintaero – mielestäni amerikkalaisen alkuperäisteoksen kansi kuvaa enemmän romaanin henkeä kuin suomalainen, orientalistinen eksotiikkapläjäys.

Ayad Akhtar on pitkän linjan teatterimies, joka on vasta nelikymppisenä alkanut kirjoittaa proosaa. Nuoren Hayatin tarina ei kuitenkaan tunnu kovin teatraaliselta, vaan Akhtar on pyrkinyt kirjoittamaan puhtaan proosateoksen, pojan kehityskertomuksen seksuaalisuuden ja hengellisyyden ristipaineissa. Hayat on maallistuneen muslimiperheen kasvatti, jossa isä on hylännyt uskonnon täysin ja äiti vaikuttaa tapamuslimilta. Vanhemmat ovat onnettomia avioliitossaan; isä purkaa pahaa oloaan viinaan ja uskottomuuteen, äiti vaikuttaa klassisen masentuneelta. Äidin syöksykierteen pysäyttää ilouutinen kotimaasta: hänen nuoruutensa paras ystävä Mina on tulossa asumaan heidän luokseen yrittäen aloittaa elämänsä uudelleen avioeron jälkeen.

Minan ja tämän pojan Imranin saapuminen perheen keskelle järisyttää esiteini-ikäisen Hayatin maailman. Älykäs Mina-täti ottaa pojan uskonnollisen kasvatuksen sydämenasiakseen, mutta Hayat-parka rakastuu yli kolmikymppiseen mentoriinsa. Mina taas löytää Milwaukeesta juutalaisen lääkärimiehen Nathanin, mikä on särkeä nuoren miehen sydämen. Muslimin ja juutalaisen suhde on kauhistus varsinkin paikalliselle muslimiyhteisölle ja Minan Pakistanissa asuvalle suvulle siitäkin huolimatta, että Nathan lähestyy paikallista moskeijaa aikeenaan palata islamiin. Suhde päättyy traagisesti ja Minalle löytyy uusi kosija Sunil, joka pian osoittautuu vaimonhakkaajaksi. Hayatilla on pieni petturin osuus Mina-tädin rakkaushelvetissä, mitä hän katuu vuosikausia kertomatta tekosestaan kenellekään.

american-dervishPaikoitellen teos sortuu melodramaattisuuteen, mutta pakistanilaista kunniakulttuuria vähän tuntevana aikuisen, eronneen naisen siveyden suojelu tuntuu tässä uskottavalta. Hayatin perhe on länsimaistuneimmasta päästä, mutta silti pitäytyy ainakin ihmissuhderintamalla ikivanhoissa punjabilaisissa tavoissa ja tottumuksissa. Varsinkin Muneer-äiti syyttää kaikista kokemistaan vääryyksistä kristittyjä valkoisia naisia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vietellä muslimiperheenisiä alkoholilla ja minihameilla. Kahden kulttuurin törmäyskurssi tuntuu vääjäämättömän jokapäiväiseltä; esimerkiksi alakoululainen Hayat ei saa osallistua korttelinsa luterilaisen kirkon lasten jäätelöjuhliin, vaikka koko kaveripiiri on paikalla. Kristittyjen jäätelö tuntuu äidistä likaiselta salajuonelta, vaikka samalla hän asioi kymmenien kristittyjen omistamien kauppojen kanssa halusipa tai ei.

Akhtarin perimmäinen missio on islamin peruspilareiden esittely länsimaiselle lukijakunnalle, mikä ei ainakaan itseäni paljoa lämmittänyt, olenhan oppinut nämä asiat tietokirjoista ja matkoillani. Koraanin säkeiden siteeraaminen ja rukouskäytäntöjen yksityiskohtainen läpikäyminen eivät säväyttäneet minua, vaikka osa siteeratuista suurista oli hyvin kontekstualisoitu. Loppujen lopuksi tässä annetaan Amerikan muslimiyhteisöistä perin negatiivinen, konservatiivinen ja oppimaton kuva. Hayatin isän ateistinen, alkoholin turruttama raivo on osittain ymmärrettävää, ottaen huomioon hänen maanmiestensä tekopyhyyden ja nurkkakuntaisuuden. Mitään hyvän mielen muslimi-idylliä tässä ei todellakaan maalailla, eikä kirjailijaa ainakaan voi syyttää poliittisesta korrektiudesta.

Teoksessa kohtaavat kolme ”kirjan kansaa”, juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kauhein kohtaus liittyi Nathanin vierailuun moskeijassa, jossa ensin ulkokultaisesti miehen tervetulleeksi toivottanut imaami alkaa saarnata juutalaisten syntiinlankeemuksesta ja lopulta kongregaatio fyysisesti hyökkää miehen kimppuun kutsuen tätä ”likaiseksi jutkuksi”. Todellisia kohtaamisia on vähemmän, mutta loppupeleissä juutalaisuus ja islam esitetään toisiaan lähempinä opinkappaleina kuin niiden suhde kristinuskoon. Selkeinä hetkinä eriuskoiset miehet onnistuvat muistuttamaan toisiaan Iisakin ja Ishmaelin kansoista, mutta arjessa juhlaretoriikka vaihtuu silmittömään vihanpitoon.

Teoksessa oli hauskoja suvantokohtia, joista mieluisimpia minulle olivat tietysti ruoanlaittokuvaukset. Lahorelaista munuaismuhennostakin olen taatusti maistanut, ja kirjaa lukiessani alkoi hirveästi tehdä mieli paikallista läskiaamiaista paratha-leipineen ja munineen. Teenkeittorituaalit kiehtoivat. Pidin myös naisten muotiin liittyvästä arkisesta manipulaatiosta länsimaisten ja eteläaasialaisten houkutteiden ristiaallokossa. Teoksen naiskuva oli syvällinen ja moniulotteinen; miehet jäivät enemmän karikatyyrin tasolle, varsinkin pakistanilaiset sellaiset. Melkein pisti vihaksi, ettei teoksessa ollut yhtään sympaattista pakistanilaista miestä, joita kuitenkin itse olen tavannut elämässäni lukuisia.

Meillä kirjablogisteilla on tänään 16.7 lukumaratonipäivä, johon osallistun todennäköisesti vain tällä postauksella. Luin kirjan aamuyöstä uhmaten fysiikkaani. Koska lukemiseni on muuten ollut viime aikoina täysin maanista ja holtitonta, katson kontribuutioni yhdellä romaanilla täysin riittäväksi. Tänään olen ollut opettamassa, kaupungilla flaneeraamassa ja oopperassa. Kirjablogin pitäminen saakin uutta pontta erityisesti ei-kirjallisesta toiminnasta, sillä ei koko elämä voi olla pelkkää lukemista.

Kauan eläköön Punjab!

west_is_west_ver2_xlgPääsiäisen pyhien angstinsekaisen videoputkeni päätti kaunis ja iloluontoinen brittielokuva West is West (BBC ja Assassin Films, 2010). Tämä Ayub Khan-Dinin kirjoittama elokuva on jatkoa v. 1999 menestysleffalle East is East, jossa keski-ikäinen pakistanilaismies George (Om Puri) Salfordista toteuttaa viidenkympin villitystä kuvankauniin nuoren brittiblondin kanssa. Leffassa West is West seurataan saman kahden kulttuurin perheen meininkiä viitisen vuotta myöhemmin eli vuonna 1976,  lähinnä perheen nuorimmaisen Sajid-pojan näkökulmasta. Elokuvan tuottajat ovat paljastaneet, että perheen saagalle olisi luvassa kolmaskin osa.

Teini-ikäinen Sajid on kasvamassa hyvää vauhtia koulupudokkaaksi ja pikkurikolliseksi, johtuen lähinnä rasistisesta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta. Isä-Georgen (alias Jahangirin) näkemys lastenkasvatuksesta on patriarkaalisen perinteinen, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa pojan palauttamiseen ruotuun kuin pitkä loma ”juurilla” Punjabissa. George ei olekaan käynyt kotona 30 vuoteen, eikä paluu ole helppoa, sillä kotikylässä häntä odottaa hylätty ensimmäinen vaimo ja aikuiset tyttäret miehineen. Rahaa mies on lähettänyt ensimmäiselle perheelleen tunnollisesti, niin, että sukulaiset ovat ostaneet lisää maata ja pitäneet kotitaloa jokseenkin tolpillaan. Avio-onni toisen Ella-vaimonkin kanssa on kaikkea muuta kuin seesteistä: Ella on katkera siitä, että mies pimitti tiedon ensimmäisestä vaimosta ja perheestä aivan liian kauan. Ulkona kadulla Ella kuitenkin puolustaa miestään ja lapsiaan leijonaemon lailla. Ulkomaailman suhtautuminen siihen, että ”paki” pyörittää fish and chips-kauppaa, ei sekään tule annettuna, mutta pikkuhiljaa firma alkaa myydä kebab-annoksiakin salaisen perhereseptin mukaisesti.

Mielestäni on aiheellista, että aina negatiivista huomiota saavasta Pakistanista tehdään myös kevyempiä ”hyvän mielen” elokuvia. Tässä leikitään melko sovinnaiseen tapaan kulttuurieroilla ja niiden yhteentörmäyksillä, mutta historiallinen näkökulma aiheeseen tuo syvyyttä. 1970-luvulla Pakistan oli Zulfikar Ali Bhutton johtama länsimaailmaa myötäilevä modernismiin pyrkivä muslimimaa, jonka maaseudulla ei kuitenkaan (kuten tämä leffakin osoittaa) vielä nautittu modernismin hedelmistä. Pienen kylän uskonnollisuus on sufilaista mystiikkaa, ja perinnetiedon yliopettaja on Pir Naseem (Nadim Sawalha), jonka sydämellisyys sulatti tämän tätikatsojan sydämen. Pir Naseemin arvoitukselliset opetukset ovat se ankkuri, joka kiinnittää nuoren Sajidin isänsä maan syvään multaan. Vanhan miehen ja pojan keskustelutuokiot tarjoavat todellista balsamia sielulle.

Leffaa on moitittu paikoittaisesta repsahtamisesta melodraaman puolelle, kun siinä olisi ollut kaikki ainekset vakavampaankin draamaan. Brittiäiti-Ellan ja tämän ystävän Annien yllätysvisiitti kylään on tragikoominen käänne, jossa kulttuurieroja kuvataan halvahkon liioitellusti. Koska kyseessä  on kuitenkin draamakomedia, näitä överiksi vedettyjä hahmoja voi tulkita monella tavalla. Kolmas naiskoomikko on isoveli-Maneerin morsian, joka on kuin Nana Mouskourin kopio ja vetää kosijaltaan jalat alta siksi. Naiset ovat ehdottomasti leffan hauskuuttajia, kun taas miesten aiheuttama komiikka on synkempää, melkein itsesääliin vajoavaa.

Elokuvassa on sykähdyttävän kaunista maisemaa ja se voi jopa herättää kaukokaipuuta maahan, johon harva nykyään uskaltaa matkustaa. Pakistan-osiossa kyllä nauretaan melko ilmiselville kehitysmaan asioille, kuten huonoille teille, täyteen pakatuille busseille, olemattomille saniteettioloille ja eläimille kaikkialla, mutta leffan antama yleisilme maasta ja sen ihmisistä on melkein romanttinen. Hienoin kohtaus tapahtui vanhassa hindulaisessa temppelissä, joka oli unohdettu keskelle erämaata islamisaation aikana.

Leffakritiikki ei ole jokapäiväistä kauraani (eikä tämän blogin fokus), mutta annan tälle 9/10 pistettä, tunnustaen että yksi piste tuli ehkä ”keittiön kautta” siksi, että pidän Pakistanista. Visuaalisesta toteutuksesta antaisin täyden kympin, näyttelijäntyöstä ysin ja käsikirjoituksesta ehkä vain 7 1/2 tiettyjen kliseiden viljelyn vuoksi.