Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Golden oldies: Leijapoika

Teos: Khaled Hosseini: The Kite Flyer (Bloomsbury, 2003)

Katselin viime viikolla TV:stä dokumenttia Rauli Virtasen matkoista Afganistaniin neljältä vuosikymmeneltä, ja tämä sai minut etsimään vanhoja ja uusia maasta kertovia kirjoja. Minulla on ollut hyllyssä vähän erikoisempaakin settiä kuin Khaled Hosseinin bestsellerit, mutta olen joutunut luopumaan varsinkin tietokirjoista. Joku viikko sitten nappasin kirjaston poistohyllystä mukaani Leijapojan. Meillä oli tämä kirja hyllyssä yli vuosikymmenen, ja muistaakseni tyttäreni luki sen innolla, mutta itse en ole varma, olenko koskaan lukenut sitä loppuun.

Muistan paremmin teoksen A Thousand Splendid Suns, mutta on hyvin mahdollista, että The Kite Flyer jäi kesken. Toinen lukukerta oli suotuisampi, nyt en ilmeisesti kokenut kirjan kerrontaa liian amerikkalaistuneena. Afganistanista on kirjoitettu paljon räikeämpiä ja kliseisempiä kirjoja, eli koen, että Hosseinin bestsellerit kuuluvat edelleen maasta kertovan kirjallisuuden helmiin. Mutta pitää muistaa, että Hosseini on kirjailijana yhdysvaltalaisen luovan kirjoittamisen yliopistokoulutuksen tuote.

Niitä alkukielistä, eli vaikka pashtusta ja darista, käännettyjä ”natiiveja” teoksia on saatavilla todella vähän. Olen tainnut lukea tällaisia kirjoja yhden tai kaksi. Uskoisin, että tarinankerronnan keinot ovat erilaisia niillä kirjailijoilla, jotka ovat kirjoittaneet enemmän äidinkielellään.

Leijapoikaa ei varmasti kannata esitellä laajasti tässä arviossa, jonka teen nyt 19 vuoden viiveellä. En siis referoi juonta, vaan kerron hajanaisista vaikutelmistani.

Kirjassa siis kaksi äiditöntä poikaa, Amir ja Hassan, kasvavat rinnakkain, mutta samalla erillään Kabulin Wazir Akbar Khanin hienostoalueella 1960-70-luvuilla. Amir on rikkaan kauppiaan ainoa poika, ja Hassan on tämän uskollisen palvelijan Alin ainoa jälkikasvu. Amirin äiti on kuollut pojan synnytykseen, kun taas Hassan in äiti on hylännyt perheensä pian lapsen syntymän jälkeen. Ali ja Hassan kuuluvat hazarahiemoon ja ovat shiamuslimeja; Amir ja hänen Babansa ovat pashtuja ja taustaltaan sunneja, vaikka Baba suhtautuu kun skeptisesti koko islamiin. Hassan ei kuitenkaan pääse kouluun kasvukumppaninsa rinnalle, vaan hänestä kasvatetaan palvelijaa. Pojat leikkivät kyllä yhdessä, mutta samalla Hassan herää aamuisin laittamaan Amirille aamupalaa ja huoltamaan tämän vaatteita.

Muutenhan teoksen alkuosa voisi sopia vaikka lastenkirjaksi, ellei siinä olisi kuvauksia anaaliraiskauksista. Olin aika hurmioitunut varsinkin kabulilaisen talven tunnelmista – siis rikkaiden alueella aikana, jolloin maassa ei vielä käyty sotaa ja polttopuita piisasi. Tässä kuvataan ymmärtääkseni todella vauraan eliitin elämäntapaa, joka kuitenkin on koko ajan vaakalaudalla, uhanalaiseksi joutumassa. Kun tämä jengi sitten löytää toisensa uudelleen 1980-luvulla pakolaisina Kaliforniassa, he ovat romunkerääjiä ja kirpputorimyyjiä, joilla on mielenterveys- ja päihdeongelmia.

Minusta Hosseinin kaikissa romaaneissa arvokkainta on historiallinen näkökulma, eli mitä kaukaisemmista vuosikymmenistä kerrotaan, sitä parempi. Oma ensi muistikuvani Afganistanista maana liittyy TV-uutisiin 70-luvun lopulta, joten arvostan tätä aiempia kuvauksia. Näyttäisi, että teos Ja vuoret kaikuivat sijoittuu eniten 1950-luvulle, joten se kiinnostaa nyt näistä kolmesta kirjasta eniten. Leijapoika on varmasti näistä kolmesta teoksesta eeppisin ja myös helppolukuisin, mutta se on myös mustavalkoinen hyvyyden ja pahuuden kaksintaistelun kuvaus. Jotkut sen hahmot, kuten puoliksi saksalainen koulukiusaaja-Assef (joka keräsi Hitleristä kertovia teoksia), olivat jokseenkin yliammuttuja pahuuden ilmentymiä.

Minulle kirjassa sen viimeinen kolmasosa, eli tarina Amirin paluusta Pakistaniin ja Afganistaniin 20 vuoden poissaolon jälkeen oli karmein ja samalla kaunokirjallisesti epäuskottavin. Siinä oli liikaa kohtauksia sairaaloiden teho-osastoilla. 70-luvun tarinointi oli taas parasta priimaa, ja pidin myös 80-luvun pakolaisuuden arjen kuvauksista.

Kirja jää nyt kokoelmiini, sillä yritän saada aikaan uudelleen edes alkeellisen kokoelman Etelä/Keski-Aasian maiden teoksia. Kuvaamani tulppaanit kuuluivat olennaisena osana Kabulin luksusalueen estetiikkaan, ja samoin hazaroiden suosimaan runouteen.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Mantsinsaaren sielunmessussa

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas (Myllylahti, 2019)

Savonlinnalaisen poliisin Isa Karoksen matka jatkuu taas, kun Tuire Malmstedt julkaisi dekkarisarjansa toisen osan muutama viikko sitten. Sain kirjan käsiini ensimmäisten joukossa, ja luinkin sen pian sen saatuani, mutta arvion kirjoittaminen venyi, kun jäin miettimään, kuinka kirjoittaisin siitä tekemättä liian suuria juonipaljastuksia.

Sarjan aloitusosissa liikuttiin todella synkissä vesissä, eivätkä vedet paljoa kirkastu vieläkään, vaikka tässä romaanissa pahin uhka ei kohdistunut Isan perheeseen. Perhehän on hajonnut. Tytär Edith makaa jossain Saimaan pohjukassa, ja Isan on aika haudata äitinsä, jonka ruumis on saatu korrektisti arkkuun. Ex-mies Samuel pyörii kuvioissa, mikä häiritsee orastavaa suhdetta Niiles-kollegaan. Terapiassa käynti tuntuu kuormittavan naista enemmän kuin helpottavan, mutta siellä on käytävä jo työnantajan vaatimuksesta.

Poliisin yksikön arkea sekoittaa metsästä löydetty irrallinen ihmisen pää, jolle ei ole löytyä ruumista. Isa saa vainoajaltaan mustaksi värjätyn joutsenen siiven, eikä hän koe olevansa turvassa kaupungissa eikä Oravin saaren lapsuudenkodissaan. Ystävän mökki on turvapaikoista surkein, ja pian hän löytää itsensä vangituksi syrjäiselle saarelle, jonne poliisin kamerat eivät välttämättä yllä.

Saaristolaisteema jatkuu takauman kautta Salmin pitäjässä, luovutetussa Karjalassa. Mantsinsaaren tarinat rusalka Jekaterinan eksyneestä sielusta pelottavat sota-ajan teinejä, jotka odottavat mahdollista evakuointia vuonna 1944. Nadesha on nuori ortodoksityttö, jonka rakkaus ison talon poikaan Wilhelmiin on jo uskonnon vuoksi kielletty hedelmä. Lähtiessään Salmista tyttö on raskaana, mutta päätyessään Kerimäelle hän ei ole sitä enää. Vähän joka nurkan takana on gropuja (puisia hautamerkkejä) muistuttamassa matkan varrella kaatuneista, ja viekkaita desantteja pomppii eteen nurkkien takaa. Siirtokarjalaisten ortodoksisen kansankulttuurin kuvaus hiipi ihoni alle, ja taustoitti ylisukupolvista tarinaa levottomista juurista.

Malmstedt ottaa evakkotarinan rinnalle tämän päivän pakolaisteeman, mikä on koskettava, mutta ei kaikista kekseliäin juonenkäänne. Syyrialaisen Ayeshan pakomatkan tarina jäi minulle tämän saagan ohuimmaksi lenkiksi, vaikka ymmärrän kirjailijan omakohtaiset syyt kirjoittaa kerran vaivaamaan jäänyt reaalimaailman kohtaaminen auki. Olisin myös odottanut romaanin monikulttuuriseen, vastaanottokeskukseen liittyvään juoneen lisää jännitystä, sillä nyt se tuntui hieman päälleliimatulta. Myös romaanissa kuvatusta kirjoittajakurssista olisin halunnut lukea lisää, sillä se oli herkullinen yksityiskohta.

Kuten sarjan aloitusosassa, myös tässä romaanissa monipaikkaiset muistelmat tuovat tarinaan elävyyttä, mutta toivon, etteivät ne käänny sarjan tulevissa osissa kaavamaisiksi maneereiksi. Ehkä Isan olisi jo aika poistua rakkaalta Oravin saareltaan, sillä tuon pienen kyläyhteisön kantokyky raakojen rikosten tapahtumapaikkana alkaa jo olla kipukynnyksellä. Tosin tässä teoksessa pahin rikos ei tapahdu kotisaarella. Kollegan ja vanhan koulutoverin muistotilaisuus saarelle sijoitettuna oli kuitenkin upea, ja saari säilytti charminsa, vaikka sitä verrattiin legendaariseen Mantsinsaareen Laatokalla.

Olen harvemmin lukenut dekkarisarjoja miltei reaaliajassa ja oikeassa järjestyksessä, joten Isa Karoksen vaiheiden seuraaminen on ollut tervetullutta vaihtelua elämääni. Tiedän, että sarjan kolmas osa on jo työn alla, ja takuuvarmasti tulen lukemaan senkin. Yllättävää on, että jäin tässä osassa jopa odottamaan laajempaa poliisitutkintaa ja teknisiä haasteita. ”Human interestiä” teoksessa toki oli riittävästi, mutta Isa Karos vaikuttaa myös tyypiltä, joka voisi kehittää itseään ammatillisesti jollain saralla, jota kollegat eivät tunne.

Olen otettu, että viime arvioni sarjasta mainitaan kakkososan kirjan liepeessä. Kirjasarjan kansainvälisestä potentiaalista olen edelleen samaa mieltä. Kirja on myös erittäin huolellisesti toimitettu ja loppuun viilattu kielen ja rakenteen saralla, mitä ei näinä päivinä voi pitää selvyytenä kustannusmaailmassa.