Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Mantsinsaaren sielunmessussa

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas (Myllylahti, 2019)

Savonlinnalaisen poliisin Isa Karoksen matka jatkuu taas, kun Tuire Malmstedt julkaisi dekkarisarjansa toisen osan muutama viikko sitten. Sain kirjan käsiini ensimmäisten joukossa, ja luinkin sen pian sen saatuani, mutta arvion kirjoittaminen venyi, kun jäin miettimään, kuinka kirjoittaisin siitä tekemättä liian suuria juonipaljastuksia.

Sarjan aloitusosissa liikuttiin todella synkissä vesissä, eivätkä vedet paljoa kirkastu vieläkään, vaikka tässä romaanissa pahin uhka ei kohdistunut Isan perheeseen. Perhehän on hajonnut. Tytär Edith makaa jossain Saimaan pohjukassa, ja Isan on aika haudata äitinsä, jonka ruumis on saatu korrektisti arkkuun. Ex-mies Samuel pyörii kuvioissa, mikä häiritsee orastavaa suhdetta Niiles-kollegaan. Terapiassa käynti tuntuu kuormittavan naista enemmän kuin helpottavan, mutta siellä on käytävä jo työnantajan vaatimuksesta.

Poliisin yksikön arkea sekoittaa metsästä löydetty irrallinen ihmisen pää, jolle ei ole löytyä ruumista. Isa saa vainoajaltaan mustaksi värjätyn joutsenen siiven, eikä hän koe olevansa turvassa kaupungissa eikä Oravin saaren lapsuudenkodissaan. Ystävän mökki on turvapaikoista surkein, ja pian hän löytää itsensä vangituksi syrjäiselle saarelle, jonne poliisin kamerat eivät välttämättä yllä.

Saaristolaisteema jatkuu takauman kautta Salmin pitäjässä, luovutetussa Karjalassa. Mantsinsaaren tarinat rusalka Jekaterinan eksyneestä sielusta pelottavat sota-ajan teinejä, jotka odottavat mahdollista evakuointia vuonna 1944. Nadesha on nuori ortodoksityttö, jonka rakkaus ison talon poikaan Wilhelmiin on jo uskonnon vuoksi kielletty hedelmä. Lähtiessään Salmista tyttö on raskaana, mutta päätyessään Kerimäelle hän ei ole sitä enää. Vähän joka nurkan takana on gropuja (puisia hautamerkkejä) muistuttamassa matkan varrella kaatuneista, ja viekkaita desantteja pomppii eteen nurkkien takaa. Siirtokarjalaisten ortodoksisen kansankulttuurin kuvaus hiipi ihoni alle, ja taustoitti ylisukupolvista tarinaa levottomista juurista.

Malmstedt ottaa evakkotarinan rinnalle tämän päivän pakolaisteeman, mikä on koskettava, mutta ei kaikista kekseliäin juonenkäänne. Syyrialaisen Ayeshan pakomatkan tarina jäi minulle tämän saagan ohuimmaksi lenkiksi, vaikka ymmärrän kirjailijan omakohtaiset syyt kirjoittaa kerran vaivaamaan jäänyt reaalimaailman kohtaaminen auki. Olisin myös odottanut romaanin monikulttuuriseen, vastaanottokeskukseen liittyvään juoneen lisää jännitystä, sillä nyt se tuntui hieman päälleliimatulta. Myös romaanissa kuvatusta kirjoittajakurssista olisin halunnut lukea lisää, sillä se oli herkullinen yksityiskohta.

Kuten sarjan aloitusosassa, myös tässä romaanissa monipaikkaiset muistelmat tuovat tarinaan elävyyttä, mutta toivon, etteivät ne käänny sarjan tulevissa osissa kaavamaisiksi maneereiksi. Ehkä Isan olisi jo aika poistua rakkaalta Oravin saareltaan, sillä tuon pienen kyläyhteisön kantokyky raakojen rikosten tapahtumapaikkana alkaa jo olla kipukynnyksellä. Tosin tässä teoksessa pahin rikos ei tapahdu kotisaarella. Kollegan ja vanhan koulutoverin muistotilaisuus saarelle sijoitettuna oli kuitenkin upea, ja saari säilytti charminsa, vaikka sitä verrattiin legendaariseen Mantsinsaareen Laatokalla.

Olen harvemmin lukenut dekkarisarjoja miltei reaaliajassa ja oikeassa järjestyksessä, joten Isa Karoksen vaiheiden seuraaminen on ollut tervetullutta vaihtelua elämääni. Tiedän, että sarjan kolmas osa on jo työn alla, ja takuuvarmasti tulen lukemaan senkin. Yllättävää on, että jäin tässä osassa jopa odottamaan laajempaa poliisitutkintaa ja teknisiä haasteita. ”Human interestiä” teoksessa toki oli riittävästi, mutta Isa Karos vaikuttaa myös tyypiltä, joka voisi kehittää itseään ammatillisesti jollain saralla, jota kollegat eivät tunne.

Olen otettu, että viime arvioni sarjasta mainitaan kakkososan kirjan liepeessä. Kirjasarjan kansainvälisestä potentiaalista olen edelleen samaa mieltä. Kirja on myös erittäin huolellisesti toimitettu ja loppuun viilattu kielen ja rakenteen saralla, mitä ei näinä päivinä voi pitää selvyytenä kustannusmaailmassa.

Ajvarin makuinen kauhutarina

Teos: Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Pajtim Statovci on yksi niistä nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joiden uraa seuraan sydän pamppaillen, ja samalla minun on ollut vaikea blogata hänen kirjoistaan. Ei siksi, että hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä, vaan siksi, että tietämykseni Balkanin kulttuureista on niin puutteellinen. Statovci on tehnyt parhaansa paikatakseen tuota puutetta, varsinkin satujen, tarinoiden ja myyttien saralla, ja uusin teos Bolla jatkaa aiemmista kirjoista tuttua paikallisen kerronnan perinnettä.

Tiranan sydämessä pysyttiin pitkälti Albanian puolella, kun taas Bollassa katse keskittyy Kosovoon, varsinkin Pristinan kaupunkiin, joka ennen oli monietninen, ja joka onnistui karkottamaan sodan aikana ja sen jälkeen muut entiset jugoslaavit keskuudestaan. Tarina alkaa vuodesta 1995, jolloin nuori serbi Milos opiskelee sitkeästi lääketiedettä vieraassa kaupungissa. Kahvilan pöydässä hän kohtaa albaanimiehen, tarjoilija-Arsimin, joka myös opiskelee kirjallisuutta, mutta joutuu käymään töissä elättääkseen raskaana olevaa vaimoaan. Arsim on mennyt naimisiin totellakseen kuolemansairaan isänsä toivetta. Vaimo Ajshe on lempeä ja pitkämielinen, mutta jo ennen esikoisen syntymää on selvää, että käärme on hiipinyt aviovuoteen paratiisiin.

Milosin ja Arsimin salasuhde on tuhoon tuomittu, ei pelkästään siksi, että he ovat homoja, vaan myös etnisen jaon vuoksi. Molemmat joutuvat sotaan, vastakkaisille puolille, ja kummallekin tappaminen jättää pysyvät henkiset arvet. Arsim pääsee perheineen pakenemaan Suomeen, eikä hänellä ole mitään tietoa Milosin olinpaikasta. Netin laajentuessa hän yrittää etsiä kadonnutta rakastettuaan, mutta hän ajautuukin nettiseksin kavalaan maailmaan. Miehen asema perheellisenä kaappihomona ei yhtään kohene näennäisen liberaalissa Suomessa, vaan hän joutuu tuomiolle alaikäiseen haksahtamisesta. Vankilassa hän kuitenkin saa sielulleen hetkellisen rauhan, eikä karkotus Kosovoon tunnu kuolemantuomiolta. Näin Statovci kuvaa Arsimin kotiinpaluuta vankilan kautta:

”Ovi sulkeutuu, ja vastassa on hiljainen rappukäytävä, portaat, joihin matkalaukkujen kulmat kolahtelevat, ja sitten toinen ovi avautuu ja se johtaa päivään joka tuoksuu vaimoni hiuksilta ja avatulta pakastimelta, kelmeään kevätvaloon joka lainehtii läheisen metsän läpi – kuin hymy jonka väriään vaihtava vesi etenee rauskuna sisämaahan, nousee vuorille, pesee niiden arpiset selät.”

Vaikka Bolla on tiivis teos, siinä on ihmeen monia tasoja. Yksi lukukerta BookBeatin kautta ei vielä avannut kirjaa minulle kokonaan, koska minulla oli palvelun tilauksessa enää päivä aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hitaasti, sen eri merkityskerroksia makustellen. Itse tässä luennan vaiheessa jäin eniten miettimään Arsimin maahanmuuton saagaa, ja varsinkin seksuaalirikoksista tuomittujen asemaa suomalaisessa oikeuskoneistossa. Kuitenkin ne kotimaahan jääneet ”bollat” olivat hänen tapauksessaan raskaampia taakkoja kantaa, ja kaiken kaikkiaan tarina on varsin traaginen.

Kirjassa myös hakataan vaimoa, mutta kulttuurisen käsikirjoituksen mukaan hakkaamisen saa anteeksi, jos palaa kotiin ruusupuskan kanssa. Onneksi Ajshe löytää omat voimavaransa, ja onnistuu pysymään jämäkkänä avioeroprosessin aikana. Balkanilaisia tunnelmia ja makuja tarjotaan kirjan suvantovaiheissa pehmentämään järkytystä, eikä mikään balkanilaistarina maistu oikealta ilman tuhtia tujausta ajvar-tahnaa ja Vegeta-maustetta.

Tässä vaiheessa olisi kiinnostavaa lukea kaikki Statovcin teokset uudestaan ja etsiä niiden välisiä punaisia lankoja. Tietyllä tavalla nämä teokset muodostavat trilogian, jossa sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden merkityksiä määritellään uudelleen, aina uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt kaikista teoksista tasavahvasti, mutta Tiranan sydäntä tavasin pisimmän aikaa. Bollan suhteen samaa ymmärtämisongelmaa ei ollut, mutta hätäisenä lukijana jäin jumiin ulkoisen tapahtumisen tasolle, ja varsinkin loppuosan pariin ahdistavaan kohtaukseen, jotka jyräsivät alleen alkuosien lyyrisemmät osiot.

Pajtim Statovci ja Hassan Blasim kuuluvat molemmat siihen kategoriaan kirjailijoita, joiden taiteilijuus ei ala Suomesta eikä pääty Suomeen. Blasimin kirjojen suhteen bloggauskynnys on ollut vielä korkeampi, Statovcista olen halunnut kirjoittaa siitäkin huolimatta, että havaintoni ovat olleet pinnallisia. Varsinkin, kun keskustelee vasta julkaistusta teoksesta, tuntuu, että teos pitäisi ymmärtää kokonaisuutena kannesta kanteen. Tällainen lukutapa on vanhakantaista, ja usein kiinnostavissa arvioissa voidaan keskittyä vähempään. Parasta kaunokirjallisuutta ei yleensä ymmärretä kokonaisvaltaisesti, eikä hotkaista elektronisessa palvelussa muutamassa tunnissa. Tämäkin teos ansaitsee enemmän tilaa ja aikaa kuin mitä juuri nyt pystyin sille antamaan.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 72/196: Kosovo.

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Janakkalalaista huippuosaamista

KOngolainen kampaTeos: Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Suomalaiset ekspatriaatit Brysselissä ei kuulosta kaikista seksikkäimmältä romaanin aiheelta, jos rehellisiä ollaan. Ilkka Luukkosen esikoisromaani Kongolainen kampa kuvaa muun muassa heitä, mutta myös Belgian siirtomaapolitiikkaa ja EU:n viimeaikaista pakolaiskriisiä. Lähdin lukemaan kirjaa Kongo-teeman vuoksi, ja olin juonen kanssa alussa hukassa. Alku oli varsin jaaritteleva, ja minusta tuntui erikoiselta, että näin runsassanaisella, mutta hidastempoisella aloituksella on saatu esikoisromaani suuren kustantajan seulasta läpi.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen insinööri Antti, on hemmetin rasittava tyyppi, jolla on vaikea äitisuhde, työllistymisvaikeuksia ja korostuneen turvallisuushakuinen maailmankatsomus. Antti on muuttanut Brysseliin perheensä kanssa taloudellisessa pakkoraossa, eikä hänen asemansa Insinöörilehden ulkomaantoimittajana lupaa kovin merkittävää urakehitystä. Antin unkarilainen vaimo Anna on opiskellut sosiaalipolitiikkaa, mutta yrittää Belgiassa luoda uutta uraa taidekauppiaana. Liitto natisee liitoksistaan, ja Antti kokee hapenpuutetta niin, että kalsarikännit Ardennien vuoristohotellissa alkavat kutsua perhe-elämän sijaan.

Keski-ikäisen pariskunnan junnaavaan arkeen saapuu shokkiefektinä Antin siskontyttö Kaisla, joka on karannut Vantaalta Brysseliin au pairiksi ja odottaa lasta kongolaiselle miehelle. Kaisla on kertojana huomattavasti kiinnostavampi ja räväkämpi kuin Antti, samaan aikaan spontaani, analyyttinen ja jopa ikäisekseen naiivi. Hän etsii elämäänsä suurempia haasteita kuin vantaalaista kaljakelluntaa siipeilijäpoikaystävän rinnalla, ja luottaa elämän kantavan. Kongolaisen Josephin kautta Antti saa uusia juttuideoita junnaavan uransa pelastamiseksi ja joutuu kohtaamaan kasvatuksestaan johtuvia tunnelukkoja ja ennakkoluuloja.

Kirjan nimeen liittyy monimerkityksistä symboliikkaa, jonka kekseliäisyydestä olin innoissani. Joseph kasvaa romaanin aikana vähemmän stereotyyppiseksi hahmoksi, vaikka onkin stereotyyppisen perinnetanssiryhmän manageri. Au pairien elämän kuvaus on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ekspatriaattiperheiden,  ja herätti minussa omakohtaisia kaikuja menneisyydestä.

Romaanina teos on hitaasti lämpiävä, ja juonessa päästään kunnolla vauhtiin vasta toisessa puolikkaassa. Jos lukija kuitenkin jaksaa janakkalalaisen huippuosaamisen hitaan lämmittelyn, hän varmasti saa loppua kohti kokea monia yllätyksiä. Teoksena maahanmuutosta Kongolainen kampa tarjoaa laajan paletin kohtaloita, ja myös sukuromaanina se on epätyypillinen, koska keskiössä on enon ja siskontytön suhde.

Huumoria kirjassa viljellään reippaasti, ja pilkka osuu enemmän suomalaisten ennakkoluuloihin kuin afrikkalaisyhteisön elämäntapaan. Suomalaisen merimieskirkon pappi oli loistava hahmo rempseänä baarimikkona, vaikka häneen ei tutustuttu kovin syvällisesti. Antin äidin rooli suvun matriarkkana lopulta selittää suurimman osan kirjan hahmojen outouksista, ja vaikka hahmo oli liioiteltu, täytyy muistaa, että tällaisia omnipotentteja mammoja edelleen on.

Jostain syystä kirjaa lukiessani mieleeni juolahti Jarkko Tontin uusin romaani Perintö, jossa myös huseeraa vahva isoäitihahmo, ja jossa tyyppien suhde ulkomaailmaan selittyy osittain kantahämäläisillä juurilla. Romaanin Antti osoittautuu kuitenkin yllättävän kehityskelpoiseksi tyypiksi, jonka insinöörin taidoille löytyy myös sosiaalinen tilaus uudessa perhetilanteessa.

Kongolainen kampa on lämminhenkinen, kepeä veijariromaani, jossa onneksi ei ratkaista Euroopan pakolaiskriisiä, mutta sijoitetaan suomalaiset osaksi siirtolaisuuden laajempaa mosaiikkia. Pidin varsinkin siitä, että kirjan suomalaiset hahmot eivät olleet menestyneitä huippuosaajia, vaan hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan löytääkseen paikkansa auringon alla. Belgiaan en edelleenkään rakastunut tämän kuvauksen pohjalta, mutta Ixellesin lähiössä voisin joskus käydä.