Synergia rakoilee Balkanilla

IMG_1517Max Seeckin esikoisromaani Hammurabin enkelit (Tammi, 2016) on ollut minulla työn alla koko kesän, ja samalla olen seurannut nuoren kirjailijan nousujohteiseen uraan liittyvää uutisointia. Seeckiä dekkarikärpänen puri yllättäen muutama vuosi sitten aurinkolomalla Balkanilla, josta esikoisromaanin tuotantoprosessi lähti lennokkaasti käyntiin. Seeckin tie kirjailijaksi ei noudata tyypillistä sanataiteen opiskelijan kaavaa, jossa taustalla on usein pitkä tie kirjoittajakursseilla tai kansanopistoissa. Seeck on kauppatieteilijä, ilmeisesti menestyvä yrittäjä ja vaikuttaa antamissaan haastatteluissa melko hyperaktiiviselta tapaukselta.

Hyperaktiivisuus näkyy myös tekstissä, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla. Hammurabin enkelit on toiminnallista korkeajännitystä, jossa ei ole lainkaan suvantovaiheita. Kappaleet ovat lyhyitä, ja syvin meditaation momentti on gin&tonic-hetki luksushotellin uima-altaalla. Teoksessa on paikoitellen hyvin raakaa väkivaltaa, ja Balkanin rajanylityspisteet tulevat tutuiksi monimutkaisissa väijytystilanteissa. Kirjailija on erityisen mieltynyt kuvaamaan kello- ja automerkkejä, mutta muuten tässä ei vietetä huomiotaherättävää luksuselämää.

Minua aidosti jännitti ja puistatti koko romaanin ajan. Teos pitää esimerkillisesti pihdeissään, sillä siinä on dekkareilta eniten vaadittava, keskeisin elementti: dynaaminen ja yllätyksellinen juoni. Kirjassa liikutaan diplomatian, hämäräbisnesten ja palkkasotureiden maailmoissa. Pääasiallisena tapahtumisen areenana on Suomen lähetystö Zagrebissa, mutta teoksessa liikutaan myös Bosniassa ja Kroatian rannikon lomaparatiiseissa. Erityisen ansiokasta on paikallisten hahmojen kehittely, ja ylipäänsä paikallisen kulttuurin tuntemus. (Verrattuna viime viikolla lukemaani ensimmäiseen kroatialaisromaaniini, joka oli huikea pettymys, ilahduin valtavasti Seeckin tavasta uppoutua maan surulliseen, mutta todelliseen lähihistoriaan.)

Kirjassa suomalaisen taisteluparin, tiedustelu-upseeri Daniel Kuisman ja UM:n virkailija Annika Laineen, synergiat törmäävät moneen kertaan lähes ylitsepääsemättömiin muureihin. Daniel on yli nelikymppinen Bosnian sodan veteraani, jonka traumatausta on estänyt elämän mutkattoman edistymisen kotimaassa. Annika on kolmikymppinen tohtoriksi väitellyt uraohjus, dilomaattiperheen vesa, joka muistuttaa Cameron Diazia. Molemmilla on hämärä menneisyys, mutta epäreilussa valta-asetelmassa vain Danielin odotetaan avautuvan siitä.

Minulla oli vaikeuksia lukea Hammurabin enkeleiden erityisjoukkoihin liittyviä takaumia, sillä ne olivat hirvittävän ahdistavia. Niissä enkelit kostavat vielä elossa oleville serbijoukoille heidän tekemiään vääryyksiä bosnialaisille siviileille. Suuri osa enkeleistä on ulkomaalaisia palkkasotureita. Daniel jää yhteyksiin vain Antonion kanssa, joka ei sodan jälkeen pysty kotiutumaan Italiaan, vaan palaa Kroatiaan kansainvälisen rikollisliigan kätyrinä.

Teoksen maailmankuva on suht kyyninen, sillä oikeastaan yhdelläkään hahmolla ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Oikeastaan Daniel, jota jahdataan sotarikoksista, on hahmoista hyväuskoisin, vaikka on keitetty sakeissa liemissä.

Valitettavasti olen viime aikoina kohdannut varsinkin kotimaisten dekkarien saralla aidosti ”juosten kustuja” toteutuksia, joissa kustannustoimittajan vähäinen rooli näkyy ei pelkästään kirjoitusvirheinä vaan myös juonellisina epäloogisuuksina. Hammurabin enkeleissä näkyy huolellinen toimitustyö, ja todennäköisesti useammat kirjoituskierrokset. Teksti on ryhdikästä, eikä turhia sivupolkuja ole havaittavissa.

Voin suoraan tunnustaa, etten kuulu tämäntyyppisten dekkareiden kohderyhmään, mutta pystyin silti uppoutumaan tarinaan täysillä. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille miehille, jotka eivät lue paljoa. Teksti on kielellisesti virtaviivaista, mutta vaatii keskittymistä runsaaseen henkilögalleriaan ja poliittisen historian käänteisiin. Meille, jotka olemme olleet aikuisia Balkanin sotien aikaan, kerrottu historia saattaa avautua helpommin kuin niille, jotka ovat olleet silloin lapsia tai ei edes vielä syntyneitä. Nuorehkoksi kirjailijaksi Seeck on valinnut teeman, joka on vaatinut paljon taustatyötä. Näin tiheää juonta ei kehitellä yhden aurinkoloman aikana.

Pidin Seeckin tavasta kertoa kroatialaisesta arjesta, vaikka arjen osuus onkin teoksessa marginaalista. Kroatialaiset poliisihahmot ja muut avainhenkilöt ovat kulmikkaita, eikä tässä revitellä kansallisilla stereotypioilla. Eräs palkkamurhaaja on tyypillinen balkanilainen gangsteri, mutta noin yleensä henkilöhahmot edustavat muutakin kuin kansakuntaansa. Suomalaisten juomatavoista myös kroatialaisilla on omat havaintonsa, mutta paikalliset kuppilat tarvitsevat luottoasiakkaansa. Kunniakonsuli Lipovac on hahmogallerian erikoisin hiihtäjä, jonka selusta on erityisen hatarasti turvattu.

Teokselle on luvassa jatkoa: elokuussa ilmestyvä Mefiston kosketus jatkaa Kroatiassa kadonneen Jare Westerlundin jälijttämistä muualla Euroopassa. Teoksen ennakkokappaleen lukijoiden arviot näyttävät ihastuneilta ja kauhistuneilta, eli ilmeisesti meininki vaan tihenee.

HELMET-haasteen kohta 42, ”Esikoisteos”, täyttyy tällä kirjalla. Esikoisiakin olen lukenut jo monta tämä vuonna, mutta tämä kuuluu yllättävimpiin niistä.

 

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.