Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Kastittoman tiluksilla

fakiiri_joka_juuttui_ikea-kaappiin-puertolas_romain-26876274-621070957-frntlPostiluukusta kilahti tänään Ikean uusi katalogi, jippiaijee! Sitä en ole vielä ehtinyt selata, mutta samaan syssyyn bongasin selaamista komppaavan kaunokirjallisen teoksen, Romain Puértolais’n satiirisen romaanin Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava 2014, suom. Taina Helkama).

”Maailma on pieni kuin kastittoman tilukset” on yksi romaanin lentävistä lauseista. Siihen uskoo noin nelikymppinen Rajasthanista Pariisiin lentänyt silmänkääntäjä Ajatushatru, jonka matkan tarkoituksena on hakea Ikealta 99,90 euron hintainen puinen tarjouspiikkimatto. Mies ihmettelee, miksi viidentoistatuhannen piikin matto on halvempi kuin kahden ja puolentuhannen. Ikean konsepti ei vielä ole hänelle täysin tuttu, joten hän ei tiedä, että asiakkaan kuuluu koota jokainen piikki itse. Jo tämä toimii voittamattomana myyntipuheena romaanille. Haluatte varmasti tietää, kuinka pyhiinvaelluksella käy.

Teos on yhdistelmä kapitalismin kritiikkiä ja globaalia solidaarisuutta paperittomia maahanmuuttajia kohtaan. Ajatushatru ei itse ole paperiton, vaan hän on kerännyt rahat matkalippuun ja viisumiin hyväuskoisilta kyläläisiltään. Matkan tarkoituksena on vain hakea piikkimatto ja palata kotiin seuraavana päivänä. Sattuneesta syystä mies kuitenkin juuttuu Ikea-kaappin ja joutuu mierontielle.

Teoksessa vilisee mitä uskomattomampia henkilöhahmoja, joista herkullisin kai on romanitaustainen taksikuski Gustave. Ajatushatru ja Gustave ovat molemmat huijanneet toisiaan eeppisellä taksimatkalla Charles de Gaullen lentoasemalta kaukaiseen Ikeaan, mutta vain Gustavella on draivia kostaa kokemansa vääryys. Pariisissa Gustave asuu asuntovaunussa, mutta Barcelonassa hänellä on hulppea perintökämppä, jossa perhe lomailee kesäisin. Romaniklaania tuntuu asuvan kaikkialla, jonne Ajatushatru matkallaan päätyy. Teoksessa seikkaillaan Pariisin lisäksi Englannin rannikolla, Barcelonassa, Roomassa ja Tripolissa.

Romaania voi lukea monella tasolla. Hassunhauskan kohelluksen takaa löytyy vakavampiakin sävyjä liittyen maailmanpolitiikkaan ja varallisuuden epätasaiseen jakoon. Ajatushatrusta tulee jonkinlainen ihmissalakuljetuksen sijaiskärsijä, todistaja tai vierelläkulkija. Saatuaan yhdeksän päivän odysseiansa aikana useamman sähköiskun suoraan sydämeen hänestä tuleekin ihmeen kaupalla uusi Paulo Coelhon kaltainen menestyskirjailija. Elämän rakkauskin on löytynyt Ikean kahvilasta, joten luultavasti pariskunnan lapset saavat nimet Billy, Sultan, Mysa ja Lilletorp.

En tiedä, pystynkö koskaan käymään Ikeassa muistamatta tätä teosta ja nauramatta ääneen sen käänteille. Vaikka Puértolais esittääkin teoksessaan rankkaa kapitalismin ja länsimaisen kulutuskulttuurin kritiikkiä, luulen kuitenkin, että Ikea on suhtautunut tähän ilmaiseen mainokseen suopeasti. Intialaisten Ikea-haaveistakin teos kertoo, sillä yritykset perustaa liikettä Intian suuriin kaupunkeihin ovat aina jääneet puolitiehen. Miksi sitten joka kotiin jaettavat katalogit, ilmaiset mittanauhat ja lyijykynät ja itsepalvelukahvila eivät toimi köyhässä kehitysmaassa, siitä voimme kirjoittaa toisen teoksen.