Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Viipurilaista seksäpiiliä

iiris_kahariJatketaan taas unohdettuihin kotimaisiin naiskirjailijoihin tutustumista. Iris Kähäri (1914-1995) oli aikanaan kovinkin suosittu ja tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon mahtui romaaneja, satuja, kuunnelmia ja teoksia niin aikuisille, nuorille kuin lapsillekin. 1950-luvulla uransa aloittaneen viipurilaissyntyisen kirjailijan teemat liittyivät pitkälti luovutettuun Karjalaan ja naisen muuttuvaan yhteiskunnalliseen asemaan. Kähärin kerronta on kiinnostavan modernistista ja kokeilevaa, jopa impressionistista.

Romaani Rikastua, rakastua (Otava, 1971) ei ole Kähärin teoksista tunnetuin, mutta edustanee hänelle tyypillisintä aihepiiriä. Päähenkilönä on arviolta kolmikymppinen neiti Veera Rettola, joka kuuluu sveitsiläiseen Retterien emigranttisukuun, mutta se on suomalaistamisbuumin paineissa vaihtanut nimensä. Retterien isä on tullut maahan perustamaan meijeritoimintaa monien maamiestensä lailla, mutta ei ole onnistunut busineksissaan samalla lailla kuin monet muut. Isän kuoltua perhe on suomalaistunut, vaikka he osaavatkin edelleen puhua isänsä kieltä. Tästä monikulttuurisesta ulottuvuudesta ei lopulta kerrota paljoa, vaan isä-Retterin osa vaikuttaa ohuelta.

Veera työskentelee Viipurissa kirjakaupan myyjänä ja haaveilee, kuten teoksen nimikin viittaa, rikastumisesta ja rakastumisesta. Romaanin aikana hän ehtii rakastua onnettomasti esimiehensä ukkomiespoikaan ja muuttaa omilleen siskonsa perheen luona, näin maistaen ensimmäistä kertaa elämässään paheellista jazz-elämää. Teoksen aikajana on noin vuosi (1935-6), ajat ovat rankat sekä poliittisesti että taloudellisesti. Kirjat kuitenkin edelleen tekevät kauppansa Viipurissa, joten Veeran toimeentulo on jokseenkin turvattu.

Teos on omituinen sekoitus vanhoillista säädyllisyyttä ja uskaliasta erotiikkaa. Veera joutuu melkein parinvaihtotilanteeseen rakastettunsa Lasse Hallerin pyörityksessä, sillä Lasselle ja tämän venäläistaustaiselle vaimolle Jenjalle on luontevaa pitää juhlia, joissa he kuhertelevat vieraidensa kanssa. Hän pitää yllä toivoa Lassen eroamisesta, mutta Lasselle se ei ole lainkaan ajankohtaista. Viipurin paremmissa piireissä riittää suvaitsevaisuutta mitä omituisimpia aviojärjestelyitä kohtaan. Veera ei koe kesähuvilan swingers-henkistä nautiskelua täysin omakseen, mutta haksahtaa vielä rakastajansa vaimon poikaystävään, juutalaiseen jazzpianistiin Saliin – ehkä kostoksi tai etsiäkseen unohdusta.  Ylipäänsä kaupungin sinkkujen seuraelämä on rohkeaa ja nuoret naiset testaavat rajojaan – usein kellariloukoissa ja porttikongeissa, sillä vuokrahuoneisiin ei usein voi yövieraita päästää.

Poliittinen analyysi kiteytyy Veeran ja tämän esimiehen, vanhan kirjakauppias Hallerin, keskusteluihin – vanha mies haluaa testata nuoren naisen maailmankuvaa kyselemällä tältä Abyssinian valloituksesta tai Espanjan sisällissodasta. Nuori kollega Kiiski hankkii kaupassa lisätuloja myymällä milloin minkin puolueen arpoja. Iikooällä on läsnä painostavana elementtinä, mutta sen vaalivoitollekin nauretaan. Muusikko Sali omaa amarkistigeenejä ja toteuttaa itseään IKL:n vaalijulisteita repimällä. Juutalaiskysymys on tavallisten kansalaisten huulilla, ja lähes kaikilla on rasistisia mielipiteitä ja lempinimiä juutalaisista, myös Veeralla. Veeran oma lähipiiri on selkeästi työläistymässä ja kääntymässä poliittisesti kohti vasenta laitaa. Esimerkiksi hänen siskonsa lapsia ei kannusteta oppikouluun, vaan uutta koulutusmuotoa, ammattikoulua pidetään heidän perheessään ainoana sopivana väylänä.

Kähäri maalaa menettämänsä synnyinkaupunkinsa kortteleita uskollisen tarkasti, jopa niin tarkasti, että lukija olisi hyötynyt kartasta. Teoksessa on niin paljon paikkojen kuvausta, että henkilöiden psykologinen syvyys kärsii. Veeraan pääsee tutustumaan lähikontaktissa, sillä Kähäri käyttää kirjallisena tehokeinona sisäistä puhetta. Tämä oli kuitenkin minusta vaikeaselkoista tai puuroutuvaa, ja suoraan sanottuna en jaksanut kaikkia Veeran monologeja lukea. Hän tuntui henkilönä liian kunnolliselta tai oikeamieliseltä paljastaakseen mitään todellista salaisuutta itsestään. Toisaalta ajan henki ja pienet historialliset detaljit, kuten naisten keskustelut ”seksäpiilistä” tuon ajan muotilehtien ympärillä, olivat herkullisia. Se, kuinka tullimies Haller yrittää lahjoa Veeraa pakkahuoneen huutokaupasta saamillaan banaaneilla, on koomista. Naisurheilun suosio Karjalan maakunnassa on huimaa, ja Veera itsekin seuraa kiinnostuksella siskontyttönsä Raisan pesäpallouraa. Teoksesta voi poimia hienoja tunnelmapaloja Viipurin eläväisestä arjesta. Juonen ja henkilöhahmojen suhteen olisin odottanut enemmän.

Kähäristä on saatavilla paljonkin taustamateriaalia Ylen arkistossa. Hän oli kiinnostavan ristiriitainen kirjailija, joka loi itsenäisiä ”uuden naisen” hahmoja, mutta eli itse kansanopiston rehtorin kotirouvana käyttäen hyväkseen rouvuuden mahdollistaman ajan kirjoittamiseen. Siitä pidin tässä teoksessa erityisen paljon, että mitään ”Karjala takaisin”-retoriikkaa ei pääse nousemaan eikä pahimpia (maalaisen) karjalaisuuden kliseitä viljellä. Kuvaukset matkoista Antrean pitäjän ”kesämaalle” ovat raikkaita. Murrepuhetta on maltillisesti, kukkopilleihin puhallellaan ja rinkeleitä särvitään aamukahvilla, mutta viipurilaisuuteen liittyvät myös kosmopoliitit maut ja sävyt.

Kähärin henkilökuvassa minuun teki vaikutuksen se, että kirjailija tunnusti olevansa kykenemätön leipomaan piirakoita. Tämän vuoksi lukisin häneltä vielä toisen romaanin, vaikka en tähän ensimmäiseen  leimahtaen rakastunutkaan.

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

RuokakerhoHollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.