Miehestä, joka muistaa fantasiapizzan täytteet

Teos: Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Muutama vuosi sitten samastuin vahvasti Sisko Savonlahden esikoisromaanin kertojaminään, ja kun tämä autofiktio sai viime vuonna jatkoa, olen yrittänyt kuunnella sitä, mutta mielikuvani ensi kuulemasta ovat hatarat. Nyt otin kirjan toiselle kierrokselle, ja yritin suhtautua tarinaan kärsivällisemmin kuin ensi kierroksella.

Kirjan nimetön kertoja on edennyt elämässään pysyvään parisuhteeseen Valtterin kanssa. Valtteri on mies, jonka hän muistaa Laajasalon opiston tupakkapaikalta, ja jonka kanssa hänellä oli nuorempana lievää säätöä. Välillä on viidentoista vuoden radiohiljaisuus, mutta eräänä päivänä Valtteri palaa kuvioihin yhtä vähäeleisesti kuin joskus lähtikin.

Pariskunta uskaltaa muuttaa yhteen kertojan kaksioon Kalliossa. Seuraa normaalia pesänrakennusonnea, reissuja IKEA:an ja vinyylilevyjen soittamista. Onnea tuottaa se, kun mies muistaa naisen toivomat fantasiapizzan täytteet, mutta silti kertojaa vaivaa jatkuvasti vaisu olo suhteessaan. Samalla hän kamppailee oman kroonisen masennuksensa kanssa. Masennus on käynyt kylässä myös miehellä, joka tuntee hyvin Ketipinorin vaikutukset. Uudessa tilanteessaan nainen ei voi enää jäädä neljän seinän sisään vetelehtimään kuten sinkkuaikoina. Uusi parisuhde johtaa suurempaan vastuuseen itsestä ja omasta terveydestä, mutta valitettavasti se myös johtaa lääkkeiden kasvaviin annoksiin.

Teoksen perussävy on melankolinen, vaikka mahtuu siihen myös ilon pilkahduksia. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, ja löysin näistä hieman Rachel Cuskin ja Deborah Levyn tyyliä. Teoksen kirjailijaminä ei vielä ole niin kuuluisa, että ramppaisi kirjallisuusfestareilla ulkomailla (joiden kuvauksessa Cusk ja Levy ovat ilmiömäisiä), mutta yllättävän hauskoja havaintoja hän osaa taikoa myös rantalomilta Lanzarotelle ja Kreikan saaristoon. Vaikka ensimmäinen loma Lanzarotelle poikaystävän kanssa sujuu hienosti, päättää hän kuitenkin lähteä Kreikkaan yksin. Lomalla häntä lohduttaa se, että voi raportoida kuulumisistaan miehelle Suomeen ja luottaa siihen, että kotona häntä odotetaan.

Yksi kirjan suurista teemoista on vapaaehtoinen lapsettomuus, ja yhteiskunnan ja lähipiirin suhde neljääkymppiä lähestyvään naiseen, joka elää parisuhteessa ilman lapsia. Koin kyllä kirjan kierukanasennusepisodin ylimitoitetuksi, sillä kirja alkaa siitä ja siihen palataan vielä loppumetreillä, mutta ehkä se oli tietoinen tyylillinen keino. Toisaalta pohdinnat lapsen mahdollisesta hankkimisesta tai hankkimatta jättämisestä voivat juuri olla kirjan tärkein anti noin nelikymppisille lapsettomille naislukijoille.

Luin kirjan uskollisesti, sillä Savonlahden esikoisteos jätti kutkuttavan olon päähenkilön jatkokuulumisista. Arvostan kirjassa mikroskooppisen rehellistä tyyliä, ja mielenterveysasioiden rohkeaa käsittelyä. Koin myös, että seksuaalisuuden käsittely oli kirjassa hyvässä balanssissa elämän muiden haasteiden kanssa.

Tämän kirjan rinnalla kuuntelin myös Henriikka Rönkkösen tuoretta parisuhdetilitystä, ja siihen verrattuna Savonlahden teos tuntuu jopa korkeakulttuuriselta. Taidan jättää Rönkkösen teoksen arvioimatta, koska minulla ei ole siitä mitään rakentavaa sanottavaa.

Runsaan dialogin viettelys

Teos: Nick Hornby: Olet tässä (WSOY, 2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Lucy on 42-vuotias lontoolainen englanninopettaja, joka kokee tehneensä elämässä monia asioita oikein. Hän on valinnut turvallisen ammatin, saanut lapset avioliitossa ja kantaa yhteiskunnallista vastuuta avainkysymyksistä. Kuitenkaan hän ei ole ollut immuuni elämän normaaleille vastoinkäymisille. Aviomies Paul osoittautui addiktioon taipuvaiseksi, ja ero heidän kahden välillä oli väistämätön. Alakoulua käyvät pojat viettävät leijonanosan ajasta äidillään, ja Lucy on jatkuvasti riippuvainen ulkopuolisesta lastenhoitoavusta.

Muutaman vuoden sinkkuelämän jälkeen Lucy alkaa kaivata elämäänsä säpinää, ja altistaa itsensä nykyajan deittailun realiteeteille. Tarjonta ei vakuuta, vaikka välillä ystävätkin yrittävät järjestää hänelle kiinnostavia vierustovereita illallisille. Varteenotettavin deitti on kirjailija-Michael, jolla on varaa pitää kakkosasuntoa Dorsetissa. Hulppeaa huvilaa uima-altaalla.

Keski-ikään tultuaan Lucy huomaa, että moni hänen ystävistään on alkanut menestyä. Hänellä taas on varma virka valtion koulussa, opinahjossa, johon kukaan hänen ystävistään ei laittaisi omia lapsiaan. Myös Lucylla on varaa varustaa jääkaappiaan viinipulloilla, ja käydä tiiviisti kulttuuririennoissa, mutta hän ei enää tunne täysin kuuluvansa kaveripiireihinsä.

Tällaiseen saumaan saapuu Joseph, 22-vuotias musta lihakaupan myyjä, jolla ei ole varaa opiskella yliopistossa. Joseph asuu vielä vanhempiensa luona, ja hankkii lisätuloja tekemällä lapsenvahtikeikkoja naapurustossa. Suhde näiden kahden välillä alkaa salakavalasti, ja kummankin, mutta varsinkin Lucyn, on vaikeaa kertoa siitä ulkomaailmalle.

Teos venyy muutamaan vuoteen kaksikon elämässä. Taustalla kytee Brexitin aikaansaama poliittinen turbulenssi, joka vaikuttaa enemmän Lucyn keskiluokkaiseen tietoisuuteen kuin Josephin ikäluokkaan. Toisaalta suuri osa Josephin lähipiiristä kannattaa Brexitiä, ja isä on saanut uutta virtaa elämäänsä kampanjasta. Josephin äiti taas on elävässä uskossa, ja on kasvattanut lapsensa metodistikirkon vapaa-aikakeskuksen kupeessa. Josephissa itsessäänkin on jotain kirkollista, tai hän noudattaa paljon puritaanisempia elämäntapoja kuin moni ikäisensä.

Tutkiskelin kirjaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon dialogia on liikaa, sillä Hornby on varsinainen dialogin rakentamisen mestari. En ainakaan kokenut, että runsas dialogi olisi jumittanut tarinaa, mutta ehkä joissain valkoisten keski-ikäisten viininhuuruisissa Brexit-keskusteluissa oli toiston vaara.

Tutkielmana rodun, luokan ja seksuaalisuuden yhteenkietoutumista teos on sopivan arkinen. Tässä ei käytetä fiinejä akateemisia käsitteitä, mutta Lucyn ja Josephin suhteen julkisuuskuva vie lukijan monelle epämukavuusalueelle. Toisaalta erikoiselle pariskunnalle toivoisi onnea, eli loppupeleissä kyse on hyvän mielen kertomuksesta.

Romantiikan saa jokainen lukija liittää taruun mukaan omista lähtökohdistaan käsin. Minulle tämä ei ollut kaikkien aikojen eeppisin rakkaustarina, vaan kuvaus muuttuvasta maailmasta ja muutoksista, joihin kaikki eivät halua mukaan.

Lyhyiden lauseiden Länsi-Jyllannissa

Teos: Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (WSOY, 2022)

Suomennos: Anna Skogster

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Vaikka olen asunut elämäni strategisia aikoja Tanskassa, niin jostain syystä tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ”kolahtanut” minuun erityisesti. Minulla on joitain suosikkeja, joista parhaiten mieleen on jäänyt Peter Hoeg, mutta en seuraa Tanskan kirjamarkkinoita erityisen aktiivisesti. Pohjoismaista ehdoton kirjallisuussuosikkimaani on Norja, ja se voi johtua siitä, että siellä olen matkaillut vähiten.

Näillä spekseillä varusteltuna en kokenut Stine Pilgaardin tuoretta teosta Metriä sekunnissa kovin kiinnostavaksi aihepiiriltään tai tarinan sijainnilta. Kolmikymppisten vauvaperheiden ruuhkavuodet Länsi-Jyllannissa on yhtä jännittävää kuin vastaavan kohderyhmän meno Peräseinäjoella.

Mutta tämähän olikin valloittavan vinksahtanut kirja. Kirjan kertojan nimi mainitaan vain kerran, se taitaa olla Anna, mutta pariskunta on periaatteessa anonyymi. Kertojan mies on saanut opettajan paikan Vellingin kunnassa sijaitsevasta kansanopistosta, ja Vellingin junassa on myös vahva tahtotila houkutella lapsiperheitä asumaan sinne pysyvästi. Opettajien puolisot kuuluvat kohderyhmään, kun kunnassa ideoidaan uusia vetovoimatekijöitä. Halutaanhan näiden muualta muuttaneiden perheiden jäävän, ja näille tyhjäntoimittajapuolisoillekin pitäisi löytää joku toimi.

Tiedän jotain Tanskan kansanopistoliikkeestä, mutta en liikaa, joten kirja antoi minulle jopa jotain uutta tiedollisesti. Kertoja pitää opiston elämäntapaa kulttina, mutta suhtautuu siihen rennon boheemisti. Toki tässä ei kuvailla oikeaa kulttia, jossa olisi pahoja, manipulatiivisia ihmisiä, mutta perheen asuinolot ovat yhteisölliset tavalla, jotka välillä häiritsevät ydinperheen arkea. Perhe asuu rivitalossa opiston mailla, ja välillä opiskelijat tunkevat aidan läpi pariskunnan laatuaikaa. Osa näistä jahtaa kertojan miestä, joka äänestetään vuoden hottikseksi opiston iltamissa.

Teos on selvästi saanut inspiraatiota kansanopistojen lauluperinteestä, ja väliin Pilgaard sanoittaa myös moderneja opistolauluja itse. Nämä saattavat joko aiheuttaa myötähäpeää tai viihdyttää – vastuu on kuulijalla.

Kertoja on saagan alussa palaamassa hitaasti työelämään vauvaloman jälkeen. Työ merkitsee hänelle lähinnä anonyymin kysymyspalstan pitämistä paikallislehdessä. Paljon enemmän päänvaivaa tuottaa autokoulussa käynti, sillä kertojalla on selkeitä fyysisiä hahmottamishäiriöitä. Nauroin autokouluhuumorille kirjassa eniten, vaikka en katso ”huonoin kuski” – tositeeveesarjoja. Autokoulun opettajahahmot olivat hulvattomia, ja heidän keinonsa kierrättää ongelmatapauksia varsin kekseliäitä.

Teos ei välttämättä avaudu kaikille, mutta ei teoksen huumori ole mitenkään Tanska-spesifiä. Suomalaisista takahikiöistä on kirjoitettu yhtä hersyvää komiikkaa, mutta yhtään romaania en ole lukenut, joka sijoittuisi kokonaan suomalaiseen kansanopistoon. Ehkä joissain lukemissani teoksissa on käyty Oriveden opiston kirjoittajalinjaa, mutta eivät nekään ole keskittyneet kokonaan opistoyhteisön arkeen.

Minulle tämä miljöö oli niin virkistävä, että voisin lennosta ilmoittautua tanskalaiselle kansanopistolle tilkkutäkkikurssille. Muiden maiden maalaisjunttius nimittäin on aina piirun verran jännittävämpää kuin oman. Luulen, että Tanskassa on huovuttamisessakin ihan eri tuulet kuin Suomessa.

Saatan jopa kuunnella tämän kirjan uudestaan, ja jään innolla odottamaan Pilgaardin seuraavaa teosta.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.

Taaperon oikeudesta trendikenkiin

Teos: Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Jaakko Loukkola

Ossi Nymanin kolmas romaani saapui luokseni sopivaan saumaan tänä viikonloppuna, kun niin harva saatavilla oleva romaani jaksaa kiinnostaa. Huomaan myös, etten ole arvioinut hänen toista romaaniaan, vaikka luin sen vuonna 2020. Ehkä koin, ettei minulla ollut sen aihepiiristä mitään omaperäistä sanottavaa, kuten esikoisromaanista Röyhkeys, joka oli minulle avartava kokemus.

Häpeärauha viittaa historiallisella tasolla Saksan tilanteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta romaanin universumissa termi kuvaa päähenkilön elämäntilannetta alussa kahden naisen loukossa, ja myöhemmin tuoreena isänä helsinkiläisessä uusperheestä. Kertoja on ollut naimisissa Riikan kanssa, mutta rakastunut liiton aikana Hannaan. Naiset kuuluvat samaan ystäväpiiriin, ja tätä parisuhdesotkua vatvovat kolmikon selkien takana monet ystävät ja tuttavat.

Teos tuntuu vahvasti autofiktiiviseltä, sillä sen kertoja on neljääkymppiä lähestyvä kirjailijamies, joka on muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten. Mies on elänyt yhteiskunnan syrjässä koko aikuisikänsä esikoisromaanin julkaisuun saakka. Tämän jälkeen hänelle on järjestynyt apurahoja, mutta palkkatöissä hän ei ole ollut kuin kerran, ja sekin oli palkkatukipaikka. Tunnustettu taiteilijuus on vaikuttanut miehen itsetuntoon positiivisesti, mutta edelleen hänellä on vieraantumisen kokemuksia pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Kirjassa remontoidaan omakotitaloa, jossa on sisäilmaongelmia, käydään parisuhdeterapiassa ja kokeillaan poliittista vaikuttamista Feministipuolueessa. Kertojan on vaikea sitoutua puolisonsa taloprojektiin, koska hänen maailmankuvaansa ei sovi niin suuren omaisuuden hankkiminen. Maununmetsän rauhallinen omakotialue on täydellinen pikkulapsiarkeen, mutta kotoutuminen sinne ei ole helppoa. Siellä eletään kuplassa, jossa taaperoille saatetaan ostaa Minna Parikan kenkiä, eikä lasten synttäreillä kuulu todellakaan tarjoilla Carnival-keksejä.

Teos on melko arkinen, ja sitä voisi luonnehtia urbaaniksi man litiksi. Nyman kiinnittää paljon huomiota omiin muuttuviin kulutustottumuksiinsa, jotka apurahat mahdollistavat. Myös lähipiirin tiedostavaa elämäntapaa ruoditaan lempeällä huumorilla. Lappilainen työväenluokkaisuus voi olla näissä piireissä myös salainen voimavara, vaikka kaikki eivät sitä sellaiseksi mielläkään.

Pidin kirjassa eniten isyyden kuvauksesta, kun tässä yritetään vakavasti luoda turvallisen vanhemmuuden mallia, joka ei ole riippuvainen työmarkkinastatuksesta. Vaikka romaanin kertojalla on tuulista parisuhderintamalla, ainakaan isyys ei ole projekti, josta hän voisi irtisanoutua. Teoksessa vietetään todellista laatuaikaa kahdestaan vauvan ja taaperon kanssa urbaanissa sykkeessä, eikä tässä vanhemmuuden tarvitse keskittyä vain leikkipuistoihin tai taaperoiden sirkuskouluun. Nyman kritisoi myös sitä soveltavan taiteen konseptia, jossa taiteilijan rooli olisi tuottaa keskiluokkaisille perheille sisäsiistejä, ylihinnoiteltuja workshoppeja. Tällainen kun usein vain kärjistää lapsiperheiden eriarvoistumista.

Saatan lukea kirjaa uudestaan vielä sen sisältämän taidekritiikin näkökulmasta. Nyt keskityin enemmän teoksen yksityisempään narratiiviin, joka oli sinänsä varsin ansiokasta.

Nuori aikuinen mielenterveyskoneistossa

Teos: Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Vilma Melasniemi

Pari viikkoa sitten postasin tänne Soili Pohjalaisen autofiktiivisestä teoksesta perheestä, jonka elämää järkyttää teinitytön viiltely, ja nyt on Venla Kuoppamäen tuoreen omaelämäkerrallisen teoksen vuoro. Siinä keskiössä on Oskari ja tämän äiti, ja Oskarin kipeä itsenäistymisprosessi tilanteessa, jossa nuoren miehen sairaus tuntuu vakavalta.

Molemmat teokset sijoittuvat Uudellemaalle, ja niissä vietetään paljon aikaa terveysasemilla ja sairaaloissa. Kuoppamäen teoksessa asetelma on hieman erilainen, mutta on perheiden tilanteissa jotain yhteistäkin. Molemmissa vanhemmat käyvät töissä, ja arvomaailma on vankan keskiluokkainen. Oskari tosin elää uusperheessä, ja on yhteydessä biologiseen isäänsä, jolla on joskus ollut päihdeongelma. Suvussa on muutenkin mielenterveydellistä perimätaakkaa, eli Oskarin ensimmäinen bipolaaridiagnoosi ei tule perheelle yllätyksenä.

Tarinassa Oskari on joutunut lastensuojelun seulaan päihteiden käytöstä, ja päätyy sijoitukseen 17-vuotiaana ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. Päihteiden käytön vuoksi hän tulee lähetetyksi erityislaitokseen Pieksämäelle, kauas kotoa, jotta hän saisi välimatkaa vääränlaiseen kaveripiiriin.

Oskari on harrastanut katoamistemppuja jo kotona asuessaan, ja hatkojen otosta tulee tapa myös laitoksessa. Täysikäisyyden kynnyksellä pojalle aletaan puuhata omaa asuntoa, jollainen järjestyy äidin ja isoäidin yhteisillä varoilla. Äiti kokee, että Oskarin maaninen käytös on liikaa tämän pikkuveljelle, ja muutenkin pojan vauhdikas elämäntapa vaatii omaa tilaa. Oskarilla on myös tyttöystävä, joka asuu jo omillaan. Nuorten seurustelu on kuitenkin räiskyvää, ja siinä on välillä taukoja Oskarin arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Muutettuaan omilleen Oskarin elämää rytmittää sairaalakierre, ja oikean lääkityksen löytyminen on haasteellista. Hänelle tehdään tahdonvastaisia lähetteitä, ja kerran hän joutuu jopa oikeuspsykiatriselle osastolle ilman painavaa syytä. Välillä Oskari jättää lääkkeet syömättä, ja lääkärikäyntejä jää myös välistä. Vaikeimpia ovat ne jaksot, joina hänellä ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa. Ja näitä äiti Venla oppii ennakoimaan pienistä vihjeistä, usein päivämäärien tarkkuudella.

Vaikka Oskari kohtaa ennenaikaisen kuoleman, teos ei kerro toivottomasta itsetuhoisuudesta tai näköalattomuudesta. Oskari oli nuori mies, jolla oli suht tavallisia nuoren miehen suunnitelmia. Hän ehti kokea pidemmän parisuhteen, ajoi useaa eri autoa ja ehti sairauden suvantovaiheessa käydä vähän töissäkin. Päihteet eivät lopulta olleet hänen elämänsä tragedia, vaan hän ajautui huumeita käyttävien seuraan ehkä siksi, että heidän parissaan hän sai vertaistuellista hyväksyntää. Psyykenlääkkeet ja myös lääkkeettömyys saivat hänen päänsä sekaisin samalla tavalla kuin kavereilla huumeet.

Yksi tarinan keskeisistä viesteistä liittyy vanhempien tai muiden lähiomaisten tilanteeseen silloin, kun nuori aikuinen on vakavasti mieleltään sairas. Yhteiskunta nimittäin asettaa lakisääteisiä rajoja nuorten tukemiselle, ja vertaistuen kanavia voi usein olla vaikea löytää. Tässä kertoja käy FinFami-järjestön suljetussa ryhmässä, mutta yhteys sen jäseniin ei jatku ryhmän loppumisen jälkeen. Pelkkä rankka omaiskokemus ei usein riitä ystävyyden syntyyn, vaan suhde tällaisten ryhmien jäsenten välillä on ehkä tarkoitettukin tilapäiseksi. Myös netin tukiryhmien apu on hataraa ja satunnaista. Hän ei jää kokonaan yksin huolineen ja murheineen, mutta selvästi kaipaa muutakin tukea kuin perheen ja suvun tuen.

Tämä teos on tunnelmiltaan vakaampi ja rauhallisempi kuin Pohjalaisen tuore teos, ehkä siksi, että Kuoppamäki ei ole romaanikirjailija, eikä ole kirjoittanut teostaan kaunokirjallisista ambitioista käsin. Tai teosten kertojat vain ovat erilaisia persoonallisuuksia – toinen pidäkkeettömän räiskyvä, toinen huolehtiva varautuja. Tässä teoksessa äitihahmo pyrkii sovittelemaan ja ennakoimaan pahinta joka käänteessä. Toki teos kattaa myös pidemmän aikajakson, ja kertoo nuoresta, joka ei enää elä teini-iän pahinta kuohuntavaihetta. Nuortenpsykiatriassa varmasti hankalinta onkin erottaa hormoneista johtuva epävakaus ja piilevät kroonisemman sairauden merkit.

Olen varma, että molemmille teoksille on tilausta niin perheissä, joissa on ”tilanne päällä” kuin muutenkin. Kolmas kirjailija, jonka kanssa löysin keskusteluyhteyden, on Katriina Huttunen, joka kirjoitti koskettavasti surutyöstä aikuisen tyttären itsemurhan jälkeen. Tässä ja Huttusen teoksessa käsitellään molemmissa varsinkin nuoren mielenterveysongelman taloudellista aspektia, pikavippejä, luottotietojen menetystä ja asiointia tukiviidakossa. Tällaisissa sudenkuopissa kun asuvat monet nuoret aikuiset jopa ilman mt-diagnoosia.

Suosittelen teosta siis lämpimästi myös niille, joilla ei ole ”tilanne päällä”. Koska olen lukenut jo kymmeniä teoksia nuorten mielenterveyden häiriöistä, osaan tunnistaa ne kirjat, jotka on kirjoitettu vertaistuki edellä ja ne, joissa on laajempaa yhteiskunnallista sanomaa. Tämä teos kuuluu ehdottomasti jälkimmäisiin, sillä siinä käsitellään laajemminkin hoitotahdon kysymystä, ja mielenterveyden hoidon nykytilaa, palvelupolkujen stressaavuutta ja byrokraattisuutta. Kaikki potilaat, omaiset ja kuolleita läheisiään surevat kun eivät jaksa pysyä mukana tässä alati muuttuvassa hoitopolkuviidakossa, saati kirjoittaa valituksia Valviralle tai jopa teosta kokemuksistaan. Nostan hattua niille, jotka jaksavat, koska sen kautta voidaan toivoa, että joku päivä systeemi muuttuisi.

Jännämiehen muotokuva II

Teos: Iris Mårtensson: Kaksoiselämää (Lind&co, 2020)

Suomennos: Timo Korppi

Äänikirjan lukija: Leena Nuora

Viime kuun puolella viihdytin itseäni uskomattomalla brittitarinalla kaikkien aikojen Auervaarasta (Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani) , ja nyt vastaava kertomus löytyi Ruotsista. Tämä Lind&co:n Tositarinoita elämästä-sarja on sekalainen kooste elämäkertoja, joista osa on jo melko vanhoja, 00-luvulla julkaistuja. Tämä teos on julkaistu Ruotsissa vuonna 2016, mutta tietyistä tietoteknisistä vinkeistä päättelen tarinan tapahtuneen 00-luvulla.

Iris Mårtensson on pseudonymi, enkä löydä teokseen liittyvää suurta mediakohua. Eli kyseessä on ennalta tuntemattoman ”taviksen” kirjoittama parisuhdetilitys, joka ei ole kirjallisesti kovin kummoinen, mutta kertoo jotain aikamme ilmiöistä, nettideittailusta, uusperheistä ja suhteesta seksuaalisuuden kirjoon.

Tarinassa keski-ikää lähestyvät Iris ja Max kohtaavat pienen paikkakunnan tanssiravintolassa, rakastuvat ja muuttavat yhteen melko vauhdikkaasti. Molemmilla on lapsia aiemmasta liitosta, mutta aluksi Max ei saa tavata omiaan. Perhe-elämä on alkuvaiheessa turvallisen idyllistä, he retkeilevät paljon luonnossa ja Maxilla on suuri into ottaa perhekuvia reissuilta. Iriksellä on edellisestä erosta jäänyt omakotitalo, jonka lainan maksu on hänelle hankalaa, ja näin uuden työssä käyvän kumppanin löytyminen on myös taloudellinen helpotus.

Ensimmäiset merkit Maxin luonteen erikoisuudesta näkyvät uusperheen yhteisellä Kreikan-lomalla, jolloin Maxilla ilmenee yllättävää tarvetta ”omaan aikaan”. Tämän jälkeen hän alkaa kuntoilla maanisesti erikoisiin aikoihin, ja viipyä entistä pidempään työmatkoillaan. Viimeinen niitti epäilyksiin on Iriksen saama tippuri, ja tartunnan aiheuttama nöyryytys terveydenhuollossa. Iris tässä vaiheessa vain epäilee, että Maxilla on toinen nainen, mutta totuus kumppanin kaksoiselämästä on huomattavasti raskaampi.

Tämä tarina on viimeksi lukemaani brittitarinaa huomattavasti arkisempi, mutta vähintään yhtä sotkuinen. Irisin ja Maxin perhehelvettiä kestää jopa kolme vuotta, mutta se jatkuu vielä eronkin jälkeen ikuisuuksia, sillä Maxista on vaikea päästä eroon. Kiinnostava hahmo tarinassa on Maxin äiti Elsa, näennäisen hyväntahtoinen ja kiltti anoppi, joka kaikesta huolimatta on aina poikansa puolella, menipä tilanne syteen tai saveen.

Omasta näkökulmastani tarina oli kovin moralistinen, jopa konservatiivinen rasittavalla tavalla. Mårtensonin tapa kuvata ex-puolisoaan on ylitunteellinen ja skandaalinkäryinen: Max on ”transu pervo”, jolla on ällöttävät naismaiset jalat. Toki teoksen teema liittyy parisuhteessa tapahtuvaan pettämiseen, eli Mårtensson ei dissaa kaikkia henkilöitä, joiden seksuaalinen käyttäytyminen on erilaista kuin hänen, mutta rivien välistä hän antaa ymmärtää, että esim. S/M-leikeissä on joitain likaista, ja että lähestulkoon kaikki seksi heteroparisuhteen ulkopuolella on epäilyttävää. Samaan syssyyn näin näköalattomasti seksuaalisuuden kirjosta kirjoittava tapaus kertoo toimivansa perheneuvojana. En luottaisi kirjailijan neuvoihin, sillä hänen näkökulmansa on kovin normatiivisesti virittynyt.

Toki nettipornon levittäminen ja myyminen samassa asunnossa, jossa kasvaa alaikäisiä nuoria, on moraalisesti kyseenalaista, eikä Maxista saisi ideaalia kumppania millään maailman ilveellä, mutta kirjailija-Irisiltä puuttuu itseironia ja huumorintaju. Lisäksi kirjassa ärsytti liiallinen ulkonäkökeskeisyys, ja”humble brag”-tyyppinen itsekehu. Suorastaan naurattivat hänen ”viehättävät” vaaleansiniset leninkinsä, joita hän puki päälleen, kun lähti tyttöjen kanssa tuulettumaan siihen samaan lihaliiteriin, josta hän alun perin löysi Maxin.

Taloudellisesta ja henkisestä väkivallasta/hyväksikäytöstä teos kertoo silti karua kieltään, eli uskon teoksen tuovan vertaistukea jollekulle, joka on vastaavassa tilanteessa. Kirjassa oli myös psykologisen trillerin aineksia, mutta ne eivät päässet tarpeeksi framille, koska teos oli kirjoitettu vähemmän jännittävästi.

Panen tälle Goodreadsissa tasan kaksi tähteä, ja nekin ”hyvästä yrityksestä”. Onneksi Tositarinoita elämästä-sarjassa näkyy olevan joitain ihan kunnollisiakin teoksia, vaikka se on melkoinen sillisalaatti.

Jännämiehen muotokuva

Teos: Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani (Minerva, 2021)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Anni Tani

2010-luvun alussa Carolyn Woods oli reilu viisikymppinen sinkku, joka oli äskettäin muuttanut Lontoosta Cotswoldsin maaseudulle elämään entistä leppoisampaa elämää. Hän ei etsinyt elämäänsä suurta rakkautta eikä harrastanut nettideittailua. Pyrkimyksenä hänellä oli hankkia oma talo alueelta, mutta suhtautui tähänkin suunnitelmaan maltillisesti kiirettä pitämättä.

Carolyn törmäsi Markiin vaateliikkeessä, jossa hän oli leppoisissa osa-aikatöissä. Sosiaalisesti sujuva Mark onnistui saamaan naisen puhelinnumeron ensi tapaamisella, ja tätä seurasi koukuttava rakkauspommitus. Carolyn huomasi olevansa vakavassa suhteessa itseään nuoremman miehen kanssa jo noin viikon sisällä ensi tapaamisesta. Tapaamisia heillä oli tiiviisti, mutta jännämies oli kovin kiireinen, ja näin pariskunta ei koskaan viettänyt öitä saman katon alla. Mark kertoi olevansa Sveitsissä asuva veropakolainen, jolla oli bisneksiä Englannissa. Hieman myöhemmin Carolyn sai kuulla, että jännämiehellä oli myös ura tiedustelupalvelu MI5:ssä, ja tämän vuoksi hänen elämässään oli reunaehtoja, jotka rajoittivat yhteiselämää.

Markin suurin huijaus liittyi asumiseen, eli hän esitti rahamiestä, jolla oli asuntoja ja taloja monessa maassa. Hän sai Carolynin luopumaan omista talonostohankkeistaan ja muuttamaan väliaikaiseen asuntoon Bathin kaupunkiin odottamaan pysyvämmän kartanon remonttia. Samaan aikaan hän onnistui eristämään Carolynin perheeltään ja ystäviltään. Lähipiiri tapasi Markin vain kerran, eikä Carolyn koskaan tavannut Markin elämästä kuin rikostoveri Paulin (joka esiintyi autonkuljettajana) ja 2-vuotiaan tyttären, jonka Mark esitteli veljentyttärenä.

Reilu puolet kirjassa käsittelee suhteen anatomiaa, ja loppuosa keskittyy taloussotkuihin, oikeusjuttuun ja Carolynin psyykkiseen selviytymiseen. Kirja on osittain kirjoitettu todistajanaineistoksi oikeudenkäynteihin, mutta sillä on selvää kaunokirjallista arvoa, joka ylittää True Crime-genrerajan. Minulle tämä tarina oli kelpo dekkari tai psykologinen trilleri, vaikka tositarinaan liittykin elementtejä, jotka menisivät yli hilseen perusdekkareiden maailmassa.

Eniten kirjassa hämmensi Mark Acklowin öky elämäntyyli, josta kaikki ei ollut huijausta. Tässä siis todella lennetään helikoptereilla ja yksityiskoneilla, ja liikutaan rahakkaissa piireissä. Epäselväksi jäi, kuinka monia naisia Acklow oli huijannut ennen Carolynin tapaamista – ilmeisesti monia, mutta Carolyn oli ensimmäinen, joka veti jutun oikeuteen. Mistään kevythuijauksesta tässä ei ollut kyse, eli tällä sapluunalla ei voi kusettaa monia naisia samaan aikaan jo pelkistä ajankäyttöteknisistä syistä.

Nettihuijaustarinat ovat usein erilaisia, ja niiden kohteiden ymmärrys omista raha-asioistaan on usein hatarampi. Erikoista tässä myös on se, että Acklam on valkoinen britti ilmeisen keskiluokkaisesta perheestä, jonka huijausura alkoi jo teininä omien vanhempien varojen väärinkäytöstä.

Yleensä en syty tarinoista narsistin uhriksi joutumisesta, mutta tämä teos oli sen verran vauhdikas, ettei Carolynin uhrin asema ole lopulta sen keskeinen viesti. Mark Acklamin jutuissa on myös vahva viihteellinen elementti, ja minua nauratti osa hänen maneereistaan. Kyseessä on siis yksi parhaista lukemistani True Crime-kirjoista, ja voisin lukea tarinan uudelleenkin enemmän fiktionaalisessa muodossa.