Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Business as (un)usual

IMG_1349Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.

 

Puunpalvojien salaseura

Anu Holopainen Welman tytöt Syysmaa 1Sain jostain vinkkiä Anu Holopaisen uusimmasta aikuisten romaansta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014), joka tuntuisi minulle sopivalta romaanilta tässä keski-iän työnhakufrustraatiossa. Kirjailijan tuotantoa selatessani huomasinkin, että meiltä löytyy yksi hänen aiempi teoksensa, nimittäin nuorten fantasiakirja Welman tytöt (Karisto, 2003).

Welman tytöt aloittaa Syysmaa-sarjan, johon kuuluu yhteensä kuusi osaa. Tässä seikkaillaan keskiaikaisen oloisessa, mutta ajattomassa valtakunnassa, joka on onnistunut alistamaan naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin ja kieltämään heidän koulutuksensa. Syysmaassa palvotaan puita, ja eri puunpalvontalahkoja on ainakin viisi, osa tuntemattomampia, kiellettyjä tai maan alle painuneita. Verrattuna merentakaiseen Kesämaahan, jossa naisilla on edelleen oikeus määrätä omista asioistaan, Syysmaan meininki vaikuttaa totalitääriseltä diktatuurilta. Mihinkään dystooppisiin naisen alistuskuvioihin ei kuitenkaan sukelleta (tyyliin Margaret Atwood), vaan alistaminen on ”tavallista” isien ja veljien harjoittamaa määräysvaltaa, väkivaltaa ja liikkumisen estämistä. Tässä suhteessa nuori lukija voi suhteuttaa lukemansa vaikkapa uutisiin naisten asemasta Etelä-Aasiassa tai Arabian niemimaalla. Muuten Syysmaan tarina tuntuu aidolta fantasialta siksi, että aika, paikka ja kulttuuri ovat taitavasti etäännytetty mistään reaalimaailmassa tuntemastamme. Luin rivien välistä joitain kelttiläisiä ja mahdollisesti viikinkielementtejä ja kuvittelin Syysmaan Irlanniksi tai Islanniksi, mutta paremmin tekstiin pääsee mukaan, jos unohtaa olemassaolevat kansallisvaltiot.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Adaira, jota ollaan naittamassa irstaalle, lihavalle, keski-ikäiselle ”kirjanoppineelle” vastoin tahtoaan. Matkalla miehelään häntä kuljettava hevoskärry ryöstetään ja hän löytää itsensä erikoisesta naisten yhteisöstä Varjolinnasta. Naiset elättävät itseään ryöstämällä rikkaiden taloja ja matriarkaatin johtohenkilö Welman muualla asuvan aviomiehen almuilla ja kontakteilla. Jokaisen yhteisön naisen tausta on erilainen, samoin pyhältä Villipihlajalta saadut erityiskyvyt. Adaira pystyy tiukan paikan tullen muuttamaan itsensä kurjeksi ja näin eksyttämään takaa-ajajansa.

Luonto on teoksessa hurmaavan aistivoimaista ja mystistä. Ihmisten elo vuodenaikojen syklissä tuntuu tervejärkiseltä, eikä kotiin sidotuilta nuorilta naisilta puutu selviytymis- tai itsepuolustustaitoja. Teksti on sopivan toiminnallista, kyseenalaistavaa ja alleviivaamattoman feminististä – monen tyyppiset nuoret naiset voivat samastua näihin tyttäriin ja kysyä omia kysymyksiään sen kautta maailman menosta ja naisten paikasta universumissa. Mainio sarjan aloitus: tarina koukutti sopivasti ja vakuutti Holopaisen kertojan taidoista myös aikuisfiktion saralla.

Venäläisestä antifeminismistä

Irina VolynezBongasin Aamulehdestä seminaarikutsun ”Venäjän uudet arvot”. Tilaisuudessa oli tarkoitus keskustella mm. feminismistä, lastensuojelusta ja homojen ja lesbojen asemasta yhteiskunnasta. Huomasin kuitenkin seminaaria edeltävänä iltana, että Tampereen apulaispormestari Olli-Poika Parviainen oli torpedoinut Metso-kirjastoon suunnitellun seminaarin. Hänen mukaansa tilaisuus oli vähemmistöjä loukkaava.

Ensin luettuani uutisen olin Olli-Pojan kanssa samoilla linjoilla. Olen seurannut seminaaria puuhanneen Johan Bäckmanin ja hänen Antifa-porukkansa touhuja jo vuosia, enkä ole välittömästi vaikuttunut heidän tavastaan argumentoida medioissa. Mutta asiaa hieman mietittyäni tulin toisiin ajatuksiin. Koska itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja julistanut  nais- ja sukupuolentutkimuksen ilosanomaa puolet elämästäni, mieleeni tulee, että ehkä myös ilosanomani vastustajilla voisi olla luvallinen paikka puhua omista ajatuksistaan.

Hommasin siis sähköpostitse Irina Volynezin, kazanilaisen aktivistin ja neljän lapsen äidin pamfletin Venäläisen äidin pyhä velvollisuus (2013, Venäläiset äidit Suomessa ry). Irina kannattaa uutta Suur-Isänmaapuoluetta ja on mukana Miljardi venäläistä-kampanjassa ja Internet-kodinturvajoukoissa. Suurperheen äitinä hän on kokenut joutuvansa syrjityksi, kun ihmiset kysyvät häneltä noloja kysymyksiä perheen lapsiluvusta. Joissain asioissa olenkin Irinan kanssa samaa mieltä: mielestäni suurperhe on joillekin yksilöille luontainen tapa olla maailmassa (kunhan eivät tunge malliaan muille). Pohjoismaisessa lastensuojelussa on taatusti paljon epäkohtia, jotka vaativat akuutteja toimenpiteitä. Venäläisessä perhekulttuurissa on paljon hyvää ja kaunista. Ei ole oikein, että länsimaista feminismiä tungetaan automaattisena ratkaisumallina muiden kulttuurien ongelmiin.

Sen sijaan pelkään ihmisiä, jotka joka toisessa lauseessa kutsuvat itseään patriooteiksi. Pelkään kaikkia kodinturvajoukkoja, olivatpa ne virtuaalisia tai fyysisiä. Minusta lasten ja nuorten seksuaalivalistus on elämää ylläpitävä voima, varsinkin maissa, joissa HIV/AIDS-tilastot ovat korkeita, mukaanlukien naapurimaamme. En usko, että on oikeita tai vääriä satuja, vaan lasten pitäisi kuulla mahdollisimman monenlaisia sellaisia. Ja jos SUVAITSEVAISUUS on Irinan mukaan syypää kaikkeen mätään maailmassa, palautetaanko maailmaan hyvyys ja pyhyys suvaitsemattomuudella?

Lopuista asioista en kykenisi hänen kanssaan väittelemään. Olemme kasvaneet niin eri maailmoissa. Tosin suurin osa tuntemistani venäläisistä ei tosiaankaan ajattele maailmasta samalla tavalla kuin Irina. Kyllä Irinan lausunnot homoista ja feministeistä loukkasivat minua. Tässä hieno analyysi feminismin syistä:

”Ensimmäinen syy on miehen puute, joka johtuu hankalasta luonteesta, fyysisestä rumuudesta tai epäonnesta. Toinen syy on laiskuus eli haluttomuus suoriutua naisen perhevelvoitteista (lasten kasvattaminen, kaupassa käyminen, kodin siivoaminen, ruoan tekeminen, pyykin peseminen). Normaali nainen selviytyy näistä tehtävistä aivan kuten lasten synnyttämisestä ja imettämisestäkin. Kolmas syy on mieltymys samaa sukupuolta oleviin seksipartnereihin.”

Kuinka tähän voisi vastata millään älyn häivällä?

Mutta joissain asioissa haluaisin valistaa Irinaa. Kun tämä Venäjän äitien taistelu tuntuu ensisijaisesti kohdistuvan suomalaiseen lastensuojeluun, niin haluaisin heidän tietävän joitain perusasioita sen historiasta. Lastensuojelu on pohjoismainen hyvinvointivaltion tuotos, jonka taustalla ei ole syvällistä feminististä ideologiaa. Sitä on kehitetty sosiaalityön ammatillisissa piireissä, enkä pidä sosiaalityötä kovin vaikutusvaltaisena feminismin pesäkkeenä. Vaikka sosiaalityöntekijät ovat naisia, se ei tarkoita, että he olisivat kiihkomielisiä feministejä. Suomeen feministinen ajattelu sen radikaalimmassa muodossa on tullut paljon myöhemmin kuin Venäjälle – esim. Aleksanda Kollontain ajatuksia pidettiin täällä liian rajuina. Suomalaiset naisasianaiset, jotka saivat aikaan naisten äänioikeuden vuonna 1917 eivät olleet sellaisia feministejä, joksi me feminismin tänä päivänä ymmärrämme. Suomen hyvinvointivaltion äidit halusivat uudistuksillaan nimenomaan auttaa äitejä ja perheitä arkisen taakan kantamisessa.  Heillä ei ollut mitään pyrkimystä rikkoa perheitä, päinvastoin. Me suomalaiset olemme syystäkin ylpeitä edullisesta päivähoidosta, kouluruokailusta, pitkistä vanhempainvapaista, neuvolatoiminnasta, äitiyspakkauksesta, yksinhuoltajaperheiden tukimuodoista. On täysin aiheellista, että lastensuojelu valvoo perheitä, joissa on päihde- ja mielenterveysongelmia tai joissa lapsia pahoinpidellään. Meillä ei ennen 2000-lukua ollut kriisiä lastensuojelussa, koska työntekijöitä oli tarpeeksi ja he ehtivät perehtyä perheiden asioihin riittävästi. Vasta 2000-luvulla aiheettomat huostaanotot ovat lisääntyneet, koska työntekijöitä ei ole tarpeeksi. On Suomessa asuvien venäläisten äitien etu, että lastensuojelun resursseja lisättäisiin, sillä silloin perheiden ongelmia voitaisiin hoitaa ennaltaehkäisevästi eikä aihetta huostaanottoihin syntyisi. Suomalaiset perheet kärsivät samasta ongelmasta kipeästi. Kyseessä ei ole ristiretki venäläisen perheen pyhiä arvoja vastaan.

Irinan pamfletti oli railakkaasti ja viihdyttävästi kirjoitettu, joten mistään tyhjästä tynnyristä ei tosiaankaan ole kyse. Voisiko olla, että Irinakin olisi lapsena ja nuorena hyötynyt Neuvostoliiton sukupuolten tasa-arvon ideologiasta, saanut kohtuuhyvän koulutuksen ja oppinut jopa kirjoittamaan niin provosoivasti, että tuhannet suomalaiset kaatavat nyt aamukahvinsa rinnuksille hänen pamflettiaan lukiessa?