Naisia metropolin syrjäpoluilla

Teos: Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli (Otava, 2021)

Suomennos: Markku Päkkilä

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Daniel Sutherland on taiteellisesti lahjakas nuori mies, joka löytyy raa’asti murhattuna talolaivastaan Lontoon Regent’s Quaysta. Poliisi löytää pian pääepäillyn puukotukseen, mutta tapaus tuntuu vähän liiankin ilmiselvältä. Muutenkin Danielin taustassa on paljon epäilyttävää jo lapsuudesta saakka, mutta moni hänen lähipiiristään on jo kuollut todistaakseen aiempia tapahtumia.

Teoksessa neljän eri-ikäisen ja – taustaisen naisen polut kohtaavat Lontoon takakujilla ja syrjäpoluilla. Laura on nuori ja epävakaa pesulan työntekijä, joka saa työstään potkut epäluotettavan käytöksen vuoksi. Miriam on keski-ikäinen kirjakaupan apulainen, joka asuu talolaivassa samassa satamassa kuin Daniel, ja uteliaan luonteensa vuoksi päätyy löytämään ruumiin. Carla taas on Danielin täti, joka suree edelleen pienen poikansa kuolemaa onnettomuudessa, joka tapahtui tämän siskon ja Danielin kotona viisitoista vuotta sitten. Irene on kahdeksankymppinen leskinainen, jonka paras ystävä oli Danielin edesmennyt äiti Angela, ja joka on saanut uuden ystävän Laurasta. Laura käy Irenen luona auttelemassa kauppa-asioissa, mutta myös Laura on avun tarpeessa niin rahallisesti kuin henkisesti.

Tämän lisäksi soppaa sekoittaa Carlan ex-mies Theo, kirjailija, jonka luomisvoima on kärsinyt paljon perheen kokeman tragedian vuoksi. Hän on henkensä pitimiksi ryhtynyt kirjoittamaan dekkareita, mutta silläkin saralla menestys on vain marginaalista. Theo ja Carla yrittävät edelleen palata yhteen, mutta suhde on takkuisen melankolinen.

Lontoon hintataso huomioon ottaen minua hämmensi se, että romaanin hahmot ylipäänsä pystyivät pitämään kattoa päänsä yllä kaupungissa. Kenenkään elämä ei ainakaan ole kovin trendikästä, ja yksinäisyys vaivaa kaikkia. Miriamilla, Lauralla ja Carlalla syrjään jäämisen syy on selvästi huonosti hoidettu trauma, joka saa heidät käyttäytymään holtittomasti tai vetäytymään koko yhteiskunnasta. Teos ei kerro köyhien naisten solidaarisuudesta tai yhtäkkisestä voimaantumisesta, vaan haparoivista ystävyyksistä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pidin kirjan hahmoista sen yleisestä synkkyydestä huolimatta, mutta kerronnallisesti tässä ei ollut samaa magiaa kuin Hawkinsin hittikirjassa Nainen junassa. Rikosjuoni ei tuntunut erityisen kekseliäältä, enkä ainakaan lukenut tätä murhan ratkaisu edellä. Toisaalta Hawkins osaa jouhevan tarinankerronnan, eli voin lukea häneltä arkisempaakin tarinaa, vaikka tiedossa ei olisi uskomattomia juonellisia cliffhangereita.

Helppolukuisuuden kääntöpuoli on usein valitettavasti loppuun saakka purtu vaikutelma. No, olihan tässä useampi epävakaa päähenkilö, joiden lausunnot menneistä tapahtumista eivät olleet luotettavia tai uskottavia. Mutta tämäkin kuuluu niin olennaisesti psykologisen trillerin formaattiin, etten tällä kertaa kokenut edes tulleeni jymäytetyksi. Loppuvaikutelma teoksesta oli hieman vaisu, enkä usko, että teos olisi ylipäänsä tullut julkaistuksi, ellei se olisi ollut miljoonia tienanneen kirjailijan kynän jälkeä.

Tämä ei ollut huonoin lukemani brittiläinen psykologinen trilleri, sillä hahmojen elämäntilanteisiin liittyi yhteiskunnallista pohdintaa. Hahmoilla oli myös kirjallisia harrastuksia, ja välillä kiivaitakin mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Niistä heikoimmista teoksista en ole yleensä edes jaksanut raportoida blogiin, ellei niissä ole ollut jotain tahattoman koomista.

Hiekkaan kirjoitettu dissosiaatio

img_1091Koukuttavia brittidekkareita ja -trillereitä on satanut tietoisuuteeni viime aikoina enemmän kuin koskaan. Jännityksen saralla en ole vieläkään uppoutunut Nordic noir:in ytimeen, vaan olen jumittunut saarivaltion tarjontaan. Suomalaisia dekkareita toki luen, koska niitä on helposti tarjolla, mutta muusta tarjonnasta helpoimmin lähestyttävä kandidaatti on aina brittitaustainen. Irlantilaista dekkaria en ole koskaan lukenut, vaikka koen muuten olevani melko hyvin maan kirjallisuudesta kartalla.

Clare Mackintoshin romaani Annoin sinun mennä (suom. Päivi Pouttu-Delière) vie lukijansa Bristolista Walesiin, Penfachin rannikkokylään, jonka elämä painottuu kesän turistikaudelle. Kylään muuttaa yksinäinen taitelijanainen Jenna, joka on joutunut hylkäämään uransa kuvanveistäjänä. Penfachissa hän elättää itseään romanttisten, personalisoitujen rakkausviestien luojana. Hänen liikeideansa on keksinyt karavaanipuiston omistajanaapuri, jonka mielestä hiekkaan kirjoitetut kosinnat ovat matkailumainonnan kuuminta hottia. Firman nimeksi tulee Written in the Sand, ja se elättää  vähään tyytyvää naista ainakin hetkellisesti.

Bristolissa viisivuotias Jacob on kuollut yliajossa, jonka tekijä on paennut paikalta jättämättä jälkeäkään itsestään. Tutkintaa johtava rikoskomisario Ray Stevens on perusteellinen ja peräänantamaton työssään, jota jatketaan epävirallisesti paikallisessa pubissa puolen vuoden virallisen tutkinta-ajan päätyttyä. Raylla on lievää sutinaa kollegansa Katen kanssa, mutta juttu ei etene vakavan uskottomuuden tasolle. Hänen vaimonsa Mags on jättänyt poliisin uran lasten synnyttyä, mutta kotiäitiyskään ei ole pelastanut perhettä normaaleilta ongelmilta. Perheen vanhempi poika on kunnostautunut jengijohtajana, koulukiusaajana ja pikkurikollisena, eikä Raylla olisi aikaa koulun ziljooniin palavereihin, mikäli haluaisi edetä urallaan.

Teos kertoo jokaisen vanhemman suurimmista peloista, lapsen menetyksestä ja lapsen muuttumisesta itselle tuntemattomaksi ”monsteriksi”. Vaikka Jacobin kuolema on tässä kehyskertomus, onnettomuudella ei mässäillä, vaan liikennepaon teemaa käsitellään laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Paikallisen väestön ”aktivismi” sosiaalisissa medioissa ja oikeustalon edessä kertoo paljon ajastamme. Itse en suhtautunut käsiteltävään rikokseen kovin tunteenomaisesti, vaikka henkilöiden kokema suru, traumatisoituminen ja syyllisyys olivat takautuvasti läsnä riipivinä. Luin tätä kertomuksena dissosiaatiosta, persoonan murskautumisesta, häilyvyydestä ja strategisesta ”unohtamisesta” liian kuormittavassa tilanteessa. Juoni on punottu kierteiseksi varsin arkisten, jopa simppeliltä tuntuvien tapahtumien ympärille.

Pidin kirjassa eniten Wales-osioista, joihin kaiken kauheuden keskellä ripoteltiin hienovaraista romantiikkaa. Eläinlääkärinä ja meripelastajana toimiva Patrick oli romaanin täyspäisin hahmo, vaikkakin piirun verran liian enkelinkasvoinen. Lähikaupan myyjien tapa torjua ei-toivottuja asiakkaita vetäytymällä kymrinkieliseen keskusteluun oli merkki aktiivisesta kielipolitiikasta. Verrattuna äsken lukemaani trilleriin Jääkaksoset, joka sijoittui Skotlantiin, tässä paikallisuuden kuvaus oli maltillisempaa kertomuksen painottuessa sisäisiin maailmoihin ja menneisyyden takaumiin.

Kirjassa oli ainakin kolme kertojaa, joiden identiteettien kanssa lukija joutui välillä kamppailemaan. Jennan ja hänen ex-miehensä Ianin suhteen käytettiin epäluotettavan kertojan haasteellista välinettä. Välillä koin, että kielellisesti kerronta oli liiankin sujuvaa ja kaikki henkilöt tuntuivat puhuvan samalla äänellä. Paikoitellen koin puutumista tekstin selkokielisyyden ja kliseisten sanontojen äärellä. ”Olin pedannut vuoteeni ja minun piti maata siinä” ei ole kovin kekseliäs johtopäätös pattitilanteesta. Verrattuna suomalaisen dekkaritarjonnan mediaaniotokseen ja ottaen vielä huomioon, että kyseessä on pitkän poliisiuran tehneen ammattilaisen esikoisteos, teos on kuitenkin pitkälle hiottu ja tyylikkäästi toteutettu.

Annoin sinun mennä asettuu jonnekin dekkarin ja psykologisen trillerin välimaastoon. Rikosta tässä ratkaistaan huolellisesti ja brittiläisen poliisin arjesta kerrotaan monisyisesti. Toisaalta Jennan henkilökohtainen tragedia avautuu kertomuksena läheisriippuvuudesta, manipulaatiosta ja psykopaattisesta julmuudesta. Romaanin kokonaisuuden vuoksi onkin hyvä, että tässä myös fiilistellään hiekkarannoilla ja että kertomus rikostutkinnasta ei ole erityisen raaka.

Jos pidit viime vuoden hittiteoksista Paula Hawkinsin Nainen junassa ja S.K. Tremaynen Jääkaksoset, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Itseäni Nainen junassa ravisteli kauhun tasolla enemmän kuin tämä, mutta koin tämän kaunokirjallisesti kypsemmäksi tuotteeksi kuin Jääkaksoset, jossa operoitiin enemmän toiminnalla kuin psykologisella syvyydellä. Annoin sinun mennä soveltuu hyvin myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole dekkarien tai kauhun suurkuluttajia, sillä vanhemmuuden ulottuvuuksien analyysi tekee tästä myös yhteiskunnallisesti kiinnostavan avauksen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 6: ”kirjassa on monta kertojaa.” Kyseessä on myös v. 2017 julkaistu teos, mutta koska alkuperäisteos on vuodelta 2014, jätän tämän option toiselle teokselle. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka tuli yllätyksenä oikeaan osoitteeseen ja saumaan. Teos on saatavilla kirjakaupoissa viikolla 5.

Haluatko latteäidiksi?

paula_hawkins_nainen_junassaKulahtaneen Haluatko miljonääriksi-formaatin uusi versio voisi olla Haluatko latteäidiksi?, jossa yli kolmikymppiset parisuhteissaan vaativat uranaiset kilpailisivat loppuelämän kausikortista Starbucks-kahviloihin. Latteäidin käsite alkaa olla jo vitsi, mutta brittiläinen Paula Hawkins repii sen rikki ja marinoi riekaleet kauhulla romaanissaan Nainen junassa (Otava, 2015, suom. Oona Timonen).

Kirja on koukuttavan hurja ja intensiivisyydessään ainutlaatuinen. Itse luin tätä pääsiäisliikenteen busseissa, onneksi ilman piinaavaa déjà vu-kokemusta, sillä Suomen länsi-itä-poikkiliikenteessä tuskin pääsee näkemään tienvarsikotien salattuja elämiä.  Suomessa junienkaan ikkunoista ei näe paljoa, paitsi ehkä pääkaupunkiseudun lähijunista muutamassa solmukohdassa. Tässä liikutaan Lontoon esikaupunkialueilla, joissa monet elävät elämäänsä tuhansien työmatkalaisten silmien alla. Se kuvaakin ihmisten turtuneisuutta täyteen ahdettuun maisemaan, ja toisaalta yhtäkkiä syntynyttä pakkomiellettä itselleen tuntemattomien ihmisten elämiin.

Teoksen päähenkilö on kolmenkympin paremmalla puolella oleva Rachel, joka on eronnut miehestään Tomista ja joutunut mierontielle. Rachel on herkullisen epäluotettava kertoja, sillä hänellä on vakava alkoholiongelma. Rachelin muistissa on ollut aukkoja jo vuosikausia, sillä sairaus on edennyt  krooniselle tasolle. Töistä on tullut potkut, mutta silti hän kulkee päivittäin junalla Lontooseen teeskennellen normi-ihmisen päivärytmiä. Viimeisillä rahoillaan hän pystyy vuokraamaan huonetta vanhan opiskelukaverinsa talosta. Kodittomuuden uhka on kuitenkin lähellä, sillä vuokraemäntä on kyllästymässä hänen juoppoputkiinsa, eikä äidinkään luo ole helppo palata.

Yksi Rachelin elämän suuria tragedioita on ollut lapsettomuus, ja katkeruus siitä, että Tom on pian löydettyään uuden vaimon lisääntynyt tämän kanssa. Hän kuitenkin projisoi tunteensa samalla kadulla asuvaan tuntemattomaan pariskuntaan, joiden ikkunat avautuvat anteliaasti junamatkustajien seurattaviksi. Talon numero 15 takapihalla hän näkee ripauksen sitä onnea, mitä hän kuvittelee kokeneensa avioliittonsa alkuaikoina talossa numero 23 – kodissa, jonka hän menetti ja jossa hänen paikkansa on ottanut joku häntä nuorempi ja kauniimpi. Toisin sanoen Rachelilla on pakkomielle entiseen kotikatuunsa Blenheim Placeen, ja alkoholin rohkaisemana hän tekee myös stalkkausretkiä entisen miehensä talolle.

Toinen vahva kertoja on Blenheim Place 15:n asukas Megan, jonka Rachel on matkoillaan kuvitellut täydellisen onnelliseksi Jessiksi. Meganin elämää seurataan noin vuoden verran ennen hänen mystistä katoamistaan. Siinä missä Rachel suree latteäitiyden menetystä, Megan suhtautuu asuinympäristönsä naisten elämäntapaan ahdistuneen kriittisesti. Hänen taidegalleriansa on mennyt konkurssiin pilatesrouvien itsetyytyväisellä vyöhykkeellä ja hän elää miehensä tuloilla päätoimenaan parantua masennuksesta ja ahdistuneisuudesta.

Juonen kannalta kiinnostavaa on, että epäilyt murhasta kohdistuvat tasaisesti kaikkiin. Jokaisella henkilöhahmolla on koiria haudattuina, ja lähes kaikilla olisi motiiveja päästä toisistaan eroon. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen sympaattinen eikä lähestyttävä, joten teosta lukee sopivalta etäisyydeltä menemättä tunnekuohuihin mukaan. Arkinen kauhu menee kuitenkin tässä tiedostamatta ihon alle. Ainakin itse jäin pohtimaan varsinkin Rachelin öisiä reissuja en pelkästään lukijan, vaan myös kirjoittajan näkökulmasta. Harvoin nimittäin törmää näin analyyttisen syvään addiktion kuvaukseen.

Odotan tästä teoksesta leffaa tai tv-sarjaa, mutta olen iloinen, että luin kirjan ensin. Se pani ensin pohtimaan ja kosketti vasta jälkijättöisesti. Se saa myös lukijan tarkkailemaan kanssamatkustajiaan uusin silmin julkisissa liikennevälineissä. Teosta on vaikea saada pois mielestä, mutta minua jäivät tässä askarruttamaan aivan muut asiat kuin kuolema.