Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Diagnoosi: narratiiviyliannostus

toinen elämäPaluu blogin maailmaan kirjoittamistauon jälkeen takkuaa, mutta koitan nyt kepillä jäätä elämänfilosofisella esseellä, eli Pauliina Vanhatalon teoksella Toinen elämä (S&S, Helsinki). Kävin lukemassa sen Metso-kirjaston aulassa perjantaina sadetta pidellessä, ja lukemistani häiritsivät monet ulkoiset tekijät.

Vanhatalon aiempi omaelämäkerrallinen teos, Keskivaikea vuosi, oli tärkeä lukukokemus, ja monessa suhteessa tämä teos on jatkoa sen pohdinnoille. Keskiössä on edelleen tunnollinen, erityislahjakas ja erityisherkkä naiskirjailija, joka elää perhe-elämää puutaloidyllissä Pohjois-Pohjanmaalla. Hän tienaa kirjoillaan sen verran, että pääsee useamman kerran vuodessa tuulettamaan ajatuksiaan ulkomaille. Lapset ovat hänen elämänsä valo, mutta parisuhteessa alkaa näkyä puutumisen merkkejä.

Ehkä teoksen keskiössä on kysymys, pitääkö menestyneen taiteilijan elää räväkkää, ulkomaailmaa kiinnostavaa elämää. Kuinka paljon kirjailijan pitää kokea kuvaamiaan ilmiöitä, ja onko kirjailija uskottava, jos hän ei ole kokenut tiettyjä oletettuja siirtymäriittejä tai rajanylityksiä?  Entä sitten, jos ei ole koskaan ostanut pilveä, eikä edes tiedä, millä koodisanoilla diilereitä lähestytään? Entä, jos on lähes koko aikuisikänsä ollut saman miehen kanssa naimisissa, eikä sitä edeltävää suhdehistoriaa kukaan ole noteerannut? Ja mitä tapahtuu taiteilijakodissa, jossa suurin jännitys liittyy siemennäkkäreiden leipomiseen?

Toinen elämä on vähäeleinen, pohdiskeleva ja introvertti kirja, joka suurimmalla todennäköisyydellä ilahduttaa eniten paljon kirjoittavia ja lukevia keski-ikäisiä naisia.  Kuulun vahvasti kohderyhmään, ja pystyin samastumaan moneen havaintoon varsinkin kirjailijan nuoruusvuosista. Mutta sitten itse olen se henkilö, jolle on tapahtunut niin paljon, että elämässäni on todellinen narratiiviyliannostus, eikä sekään lupaa hyvää ihmisen luovalle toiminnalle.

En usko, että mitään vastausta kysymykselle ”kokemuksesta” on olemassa. Tylsintä olisi ehdottaa tervettä tasapainoa mielikuvituksen ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Tunnen monia ihmisiä, joiden mielikuvitusmaailma on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin muiden sex’ n drugs’ n rock’n roll, ja yleensä koen, että luovissa ihmisissä on molempia ääripäitä.  Pyrkimys balanssiin on yleensä kaiken luovuuden tappaja, ja Vanhatalo pohtiikin ansiokkaasti kysymystä, voiko ihminen saada samaan aikaan hyvän tarinan ja hyvän elämän.

Se taitaa olla äärimmäisen harvinaista.

Pidän kiinnostavimpana sellaisia kirjailijoita, joiden yksityiselämästä emme tiedä paljoa, ja joiden teemat ulottuvat joko menneisyyteen, tulevaisuuteen tai vieraisiin kulttuureihin. Kaikilla kirjailijoilla ei välttämättä esiinny tämän tyyppisiä identiteettikriisejä kuin mitä Vanhatalo kuvaa, tai jos niitä ilmenee, he prosessoivat niitä toisella tavalla. Tässä teoksessa ilahduttavinta oli kuulla, että Vanhatalo on löytänyt tiensä improteatterikurssille ja aikidoharjoituksiin – koska elämä pelkkien kirjojen luomassa kuplassa ei välttämättä tee hyvää kirjoittamiselle.

40 vuotta täyttäminen voi aiheuttaa ikäkriisejä myös muille kuin herkille kirjailijoille, ja tämä teos tarjoaakin hyviä pohdintoja parisuhteesta, ulkonäöstä, vanhemmuudesta ja oman tilan tarpeesta myös niille, joiden elämän keskiössä ei ole kirjallisuus. Toki kaikesta tästä on jo kirjoitettu, enkä löytänyt tästä teoksesta kovin vahvaa, uutta sanomaa. Sen sijaan mainion esseen kriteerit teos täyttää jo lähdeviitteiden tasolla, sillä Vanhatalo tarjoaa aivan mahtavia polkuja kansainvälisiin kirjailijoihin, joilla myös on ollut sanottavaa keski-iästä, parisuhteista ja ihmisyyden haasteista jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Tunnistin viitteistä lähinnä Rachel Cuskin, jolta olen lukenut matkakirjoja, mutta aika moni suosituksista lähti hankelistalleni.

Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos siinä olisi ollut roisimpaa itseironiaa. Vanhatalon havainnot itsestään lukiolaisena kanteleenopettajana ja opettajan sijaisena huvittivat, mutta näistä elämän fragmenteista olisi voinut kaivaa enemmänkin kierroksia. Niin, kaikki ihmiset eivät välttämättä käy läpi suurta kapinavaihetta elämässään, kun taas toisilla kapina ja provokaatio ovat ainoita tapoja olla olemassa. Minua todella fasinoivat ihmiset, jotka eivät ole koskaan rikkoneet lakia, tehneet asioita ”väärässä” järjestyksessä, tai edes fantasioineet aviopuolisonsa pettämisestä.

Jos ihminen aikoo kirjailijaksi, pahinta hallaa, mitä hän voi tehdä aivoilleen on lukea ns. normatiivisia tieteitä kuten kehityspsykologiaa tai kasvatustieteitä (nimimerkki, been there, done that). Miksi ihmeessä oletetaan, että ilman rajua teini-iän kapinaa ihminen jää hieman vajaaksi, tai että se tulee kostautumaan keski-iässä vielä suurempana kriisinä? Miksi ylipäänsä ajatellaan, että ihmisen elämä olisi idyllinen jatkumo, jossa kaiken kuuluu mennä oikeassa järjestyksessä?

Ongelmana Vanhatalon teoksessa on yhteiskunnallisen/poliittisen pohdiskelun lähes kokonainen puute. Jopa Keskivaikeassa vuodessa sitä oli (suhteessa terveyspalveluihin), mutta tässä teoksesta se loistaa poissaolollaan. Minua kiinnostivat ne siemennäkkärit, mutta juuri niistä olisin halunnut kuulla lisää analyysia: miksi luovien ja korkeasti koulutettujen ihmisten elämä on näinä päivinä niin ”kotiin päin vetävää” ja vaisua?

Ehkä Toinen elämä onkin uskottava ja järisyttävä dokumentti ajastamme Pöpilä-nimisen pääministerin hallituksen vuosina.

Urahaaveista ilman kutsumusta

IMG_1616Tero Kolehmainen ei ole enää lääketieteen kolmannella vuosikurssilla varma uravalintansa soveltuvuudesta itselleen. Harjoittelu ihmisten parissa intiimeissä tilanteissa ahdistaa, ja ainoa paikka, jossa hän kokee satunnaista helpotusta on koe-eläinlaboratoriona toimiva sikala. Lääkiksen bileissäkään ei ole minkäänlaista vaihtelua, ja opiskelijoiden maailmankuvat toistavat toisiaan. Suurin osa on valinnut lääkärin uran rahan takia, eivätkä kaikki edes viitsi motivaatiotaan peitellä.

Tällaisen romaanihenkilön luo Pauliina Vanhatalo teoksessaan Lääkärileikki (Tammi, 2007). Se sijoittuu jonnekin Väli-Suomeen, opiskelu- ja harjoittelukaupunkien välille, pieniin piireihin, joissa opiskelijanuoret naivat toisiaan poikki. Romaanin Terolla ehtii olla sutinaa kolmen naisen kanssa, joista vain yksi on opiskelijakollega. Lastentarhanopettaja Johanna on liian ripustautuva, paikallislehden toimittaja Sissi antaa tälle pakit yllätysraskaudesta johtuneen keskenmenon jälkeen, ja tähän saumaan osuu omasta kuormasta näpsäkkä Minna, jonka ansiosta opiskelu alkaa taas sujua.

Vanhatalon tuotanto on jo pitkään ollut minulle arvoitus. Olen lukenut häneltä todella koskettavaa, riipivää ja hurjaakin tekstiä, hauskaa chicklit-kohellusta, mutta myös teoksia, jotka eivät kosketa millään tasolla. Lääkärileikki kuuluu teoksiin, jotka eivät päästäneet maailmoidensa sisään pintaa raapaisemallakaan. Teos on tiivis, hyvin rajattu ja kielellisesti nyansoitunut, mutta ongelmana on, etteivät henkilöt kosketa eikä teoksessa oikeastaan tapahdukaan mitään. Helena-niminen vanhempi nainen käy syöpäleikkauksessa ja tämän tytär Silja (joka paljastuu Teron tyttöystävä Sissiksi) saa keskenmenon. Heillä on nihkeä suhde toisiinsa, mutta tytär yrittää olla äitinsä tukena syöpähoitojen aikana edes ulkokohtaisesti.

Harvoin tulee vastaa suurelta kustantamolta romaani, jonka henkilöhahmot ovat puhdasta teflonia ja jossa ei ole kunnollista juonta. Itse luin tätä tuokiokuvana työmaailmasta, jossa ei edes ole vakavia haasteita. Nuorten aikuisten kirjana tämä voisi toimia varoituksena huolimattomasta ammatinvalinnasta tai seurusteluun liittyvistä pulmista. Onko tässä sitten kustantaja suostunut julkaista ”väliteoksen”, koska nuoren, lahjakkaan kirjailijan esikoisteos oli suuri menestys? Miksi teos on julkaistu? Itse löysin sen uutena e-kirjapainoksena tilanteessa, jossa kirjastosta ei löytynyt mitään muuta luettavaa. Valitettavasti vastaavaa sielullista tyhjyyttä koin tästä seuraavan teoksen, Gallupin   (2009) kanssa.

Vanhatalon myöhemmässä tuotannossa on ote kirjoittamiseen löytynyt aivan eri tasolla, ja oma suosikkini häneltä on toistaiseksi ollut Pitkä valotusaika (2015). Veera Vaahteran nimellä julkaistuissa teoksissa on myös kuplivaa elämäniloa. Olisin todella kiinnostunut lukemaan tästä teoksesta positiivisen arvion, sillä voi hyvinkin olla, että tämäkin teos on kolahtanut johonkuhun. Itse olin helpottunut, että lääkärileikki loppui lyhyeen.

 

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

gallupOlen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.

Desing-kiviä taskuissa

Jonain keväänä heräänThe bitch is back again! Olen siis ilkeä bloggaaja, kun aloitan havaintoni minulle aiemman tuntemattoman kirjailijan romaanista kirjoitusvirheellä, mutta mielestäni kunnioitettavilla kustantajilla kuuluisi olla kustannustoimittajia ja oikolukijoita, jotka huomaavat alkeelliset virheet. Tampereen Aamulehdessäkin on täysin tavallista viitata höttöisissä sisustusjutuissa desing-klassikoihin, joten olen tottunut, että suomalainen kirjailija tai toimittaja ei osaa kirjoittaa oikein tätä sanaa. Kuitenkin verbi to design=suunnitella on alkeellista ja arkista englannin kieltä, jota ei vaikeaksi sivistyssanaksi voi pitää, jos kirjoittaja on käynyt lukion.

Katri Rauanjoen esikoisromaanissa Jonain keväänä herään (Atena, 2016) on paljon vahvuuksia, mutta Perä-Suomi-tunkkaisuus saattaa viedä lukijalta draivin. Päähenkilö, alakoulun opettaja Kerttu, on vakavasti menettämässä elämästään otetta, vaikka perheen kuviot ovat suht selkeät. Koulun suhdeverkostossa on paljon sairasta, ja tämän lisäksi hänellä on lapsuuteen liittyviä solmukohtia, jotka ahdistavat häntä tiedostomatta. Ulkoisesti on pidettävä yllä menestyneen porvarisperheen kulissia, sisustaa koti Kivi-lyhdyin ja Oiva Toikan linnuin. Taidelasin keruu kai onkin aitoa maakunnallista desing-innostusta, mutta koska päähenkilön itseironian taso ei nouse kirjassa korkealle, oletan kirjoitusvirhettä aidoksi. ”Aalto-vaaseja oli ollut tarjouksessa Prisman jäsenpäivillä lokakuussa, ja ajattelin kai saavani siitä helposti näyttävän desing-lahjan, vaikka se olikin vähän erikoisen värinen.” (s.86)

Koin, että romaani avasi masennukseen sairastumisen kirjoa ja eri ihmisten eri kokemuksia siitä ansiokkaasti. Ketä tahansa, joka esimerkiksi on saamassa B-lausuntoa ja pääsemässä terapian piiriin, tämä teos voi todella auttaa jo hoitoonpääsyprosessin ymmärtämisessä. Teos auttaa myös huomaamaan piilevää masentuneisuutta ns. normikansalaisissa, jotka sinnittelevät arkirooleissaan viimeisin voimin. Hengenheimolaisuutta tässä oli esimerkiksi Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden kanssa, jossa sairastunut myös on pienten lasten äiti. Kertun palaaminen lapsuuden rankkoihin kokemuksiin isän masennuksesta oli liikuttavaa. Perheen ja suvun kasvava yhteisymmärrys mielenterveyden myrskyistä oli kasvattavaa luettavaa.

Koulumaailman sisäisten alistussuhteiden avaaminen oli kiinnostavaa, mutta myös kysymyksiä herättävää. Irstas rehtori oli tässä superirstas, ja samalla täysin aseeton nössö. Tuntuu epäreilulta, ettei tuollaista sikailijaa saada otteeseen, vaan häntä ovat aina tukemassa ammattiliitto, puolue, mieskuorot ja muut hyvä veli-verkostot – ja myös hyvät siskot, kollegat, jotka ovat sietäneet pientä kähmintää jo vuosikaudet ja käsittävät sen kuuluvan tavalliseen työyhteisön virkistystoimintaan.

Se, että perheen äiti pitää päiväkirjaa itsetuhoisista ajatuksistaan, ei ole varmaan poikkeavaa tai mitenkään outoa, sillä monille kirjoittaminen on terapiaa. Synkkien ajatusten kirjaaminen Unikko-vihkoon ei automaattisesti johda niiden toteuttamiseen. Kerttu kerää välillä kiviä taskuihinsa ja käy synkistelemässä lenkkipolulla järven rannalla, eli itsetuhoiset ajatukset eivät enää ole pelkkiä varjoja paperilla. Se, että yhdeksänvuotias tytär löytää vihkon ja käy piirtelemässä siihen lintuja, joita hän rakastaa, on koskettavaa ja toivoa antavaa. Ei lapsilta voi kaikkea peitellä, ja lapsilla on myös omat keinonsa ilmaista itseään vaikeinakin aikoina.

Teoksen perheellä on paljon toivoa, joten teos ei jättänyt lukijaansa liian synkkiin vesiin vellomaan. Pidin teoksesta paljon näkökulman vuoksi, mutta juonen ja henkilöhahmojen suhteen jäin odottamaan enemmän. Kirjassahan ei lopulta tapahdu paljoa, vaan siinä käsitellään enemmän lapsuuden takaumia hyvin tyypillisessä terapiasuhteessa. Pariskunnan suhde kestää myrskyt, mutta liiton kuvaus on hyvin sovinnaista ja pliisua. Myös Kertun minäkuvan, naisellisuuden ja seksuaalisuuden käsittely jäi hieman puolitiehen. Olisin ehkä odottanut Kertulta raivokkaampia irtiottoja tästä pehmustetusta turvatyynymaailmasta, joka saattaa olla osasyynä masennuksen puhkeamiseen. Skarpimpia kysymyksiä yhteiskunnan roolista masennuksen ylläpitäjänä olisi voitu kysyä. Esimerkiksi opettajien työolosuhteiden vaikutus jaksamiseen – jos joutuu vielä nelikymppisenä taistelemaan koulutettuna ammattilaisena epäreilusti ketjutetuista sijaisuuksista, eikö silloin voida syyttää myös järjestelmää jostain? Rauanjoki kyllä ottaa pätkätyöt puheeksi, mutta sen olisi voinut tehdä äänekkäämminkin.

Taatusti toisenlainen lukija ammentaa kirjasta enemmän. Itse olen lukenut masennuksesta niin paljon, että minua on lukijana vaikea miellyttää. Koska kuitenkin on kyse laajalle levinneestä kansantaudista, on hyvä, että siitä kirjoitetaan moninaisesti ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä silmälläpitäen. Voisin hyvin kuvitella, että tämä voi nousta monelle lukijalle avainromaaniksi omassa itseymmärryksen prosessissa. Ja se on varmaan tärkeämpää kuin lukijan takertuminen ärsyttäviin pikkuasioihin.

Laudaturennätyksestä Netflix-äitiyteen

imageViime viikolla vietin pari tuntia aurinkoa paossa Kämmenniemen kirjastossa, ja siellä luin sujuvasti pomppien Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallista teosta Keskivaikea vuosi (S&S, 2016). Teoksesta olen kuullutkin jo paljon, ja itseäni siinä kiinnosti erityisesti kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Masennuksesta olen lukenut liikaakin. Paras masennuksesta kertova kirja on Julia Kristevan Musta aurinko, ja sen jälkeen en ole tarvinnut toista tietokirjaa aiheesta. Nyt tosin opiskelen kesäkursseilla mielenterveyskysymyksiä, joten masennuskirjojen lukeminen on jopa hyödyllistä. Ehdin jo käyttääkin tätä kirjaa yhdessä tehtävässä.

Vanhatalo on tullut minulle äskettäin tutuksi chicklit-kirjailija Veera Vaahterana, ja tässä teoksessa hän kirjoittaa koskettavasti syistä, miksi hän päätyi jakamaan kirjallisen uransa vakavampaan fiktioon ja viihteeseen. Veera Vaahteran alter ego syntyi masennuksen vuoksi, sillä hän oli uuvuttanut itsensä valitsemalla henkisesti raskaita teemoja. Hän halusi masennuksenkin keskellä kirjoittaa, mutta ei kyennyt jatkamaan  vanhoissa syvissä vesissä.

Vanhatalo meni psykiatrille hakemaan diagnoosia, jotta pääsisi haluamaansa taiteilijoille tarkoitettuun kuntoutukseen. Hän käveli vastaanotolta kädessään vakavampi diagnoosi kuin mihin hän oli varautunut. Masennusvuoden aikana diagnoosi vaihtui keskivaikeasta vakavaan. Hän vietti pitkiä aikoja sängyssä Netflixin parissa, ja lasten hoito jäi pääasiassa hänen miehelleen.  Tarinassa avioliiton vakaus oli pelastusrengas. Yksinhuoltajana hän olisi varmasti menettänyt lastensa huoltajuuden.

Vanhatalo oli nuorena tottunut helppoon menestykseen. Hän teki aikanaan yo-kirjoitusten laudaturennätyksen ja valmistui yliopistostakin kolmessa vuodessa. Oma asuntokin hänellä oli jo 24-vuotiaana. Olen itsekin miettinyt, altistaako asioiden liian helppo saaminen masennukselle. Oma tarinani ei ole ollut näin nousujohteinen, mutta jaan Vanhatalon kanssa tietynlaisen nopeuden. Kun suorittaa oman elämänsä maratonia 24/7, on todennäköistä, että romahdus tapahtuu jossain vaiheessa. Satumaisella menestyksellä on aina varjopuolensa.

imageVanhatalon sairauskertomus on melko tavallinen, eikä teos anna tiedollisesti paljoa uutta mielenterveydestä kiinnostuneille. Sen sijaan taiteellisesta itseilmaisusta ja luovuudesta se avaa kiinnostavia näkökulmia. Itse olen kokenut, ettei luovuus yleensä ole mahdollista ilman jonkunlaista maniaa, oman terveyden ja muiden tarpeiden laiminlyöntiä. Itse en ainakaan pysty kirjoittamaan hyvin, ellen istu 12 tuntia putkeen koneella. Rankka keskittyminen vaatii taas välillä rankkoja huveja. Tässä Vanhatalo kokee, ettei hän enää voi osallistua taiteilijaelämään, koska hänellä on dosetti. Sairaus on johtanut moniin luopumisiin, mutta onneksi kirjoittamisesta hän ei joutunut luopumaan.

Itse jouduin luopumaan tutkijan työstä, koska pääni ei enää kestänyt tieteellisen kirjoittamisen kurinalaisuutta. Toivoin, että ura kirjailijana olisi vihdoin auennut, mutta ylenpalttinen aika te-toimiston apurahalla ei ole tehnyt kirjoittamiselleni ihmeitä. Tavoitteenani on vain julkaista se ensimmäinen romaani, en enää haaveile kirjailijan urasta. Monilla ihmisillä taiteellinen lahjakkuus ei olekaan suoraviivaista, vaan he voivat olla vähän lahjakkaita monella alalla. Itse olen kokenut tämän turhauttavana ja masentavana. Siksi suuntaankin nyt sosiaalialalle, jossa toivon mukaan saan käyttää luovuuttani muiden innostamiseen. On nimittäin palkitsevampaa esimerkiksi järjestää onnistunut taidetapahtuma kuin julkaista huonosti myyvä proosateos. Kaikki sellainen taide, josta saa välitöntä palautetta, on ollut itselleni mieluisinta.

Vanhatalon tapauksessa kirjallinen lahjakkuus on ilmiselvää, mutta samalla herkästi tuntevana ihmisenä hän on joutunut tekemään kompromisseja teemojensa valinnassa. Tuotteliaana ihmisenä hän voi kirjoittaa kahdella nimellä ja eri genreissä. Itse pidän Veera Vaahteran nimellä julkaistuista chicklit-teoksista, mutta havaitsin niistä sen emotionaalisen samastumisen ongelman, josta hän tässä teoksessa kertoo avoimesti. Veera Vaahteran seurassa minulla on hieman steriili ja miellyttämisenhaluinen olo. Kirjat ovat meneviä ja hauskoja, mutta en koe niistä nauttiessani edes lukevani kirjaa. Ja tällaisiakin kirjoja tarvitaan.

Vanhatalon viimeisintä romaania lukiessani taas koin oivalluksia, vahvaa samastumista ja syviä tunne-elämyksiä. Onko sitten niin, että tällaisilla taide-elämyksillä ei voi tulla toimeen, vaan kirjailijan on alitettava itsensä tuottamalla harmitonta hupaa kiireisille ja väsyneille aivoille?

Taiteilijan tavallinen elämä

imagePauliina Vanhatalo/Veera Vaahtera on ollut tämän vuoden uusi, ilahduttava kirjailijatuttavuuteni. Luin viime viikolla häneltä teoksen Keskivaikea vuosi (josta bloggaan pian), ja eilen sain käsiini hänen romaaninsa Pitkä valotusaika (Tammi, 2015).

Romaani ei kutsunut minua temaattisesti lainkaan, sillä olen lukenut liikaa miestaiteilijoiden elämistä. Olisin luultavasti jättänyt kirjan lukematta, ellen olisi ollut kiinnostunut Vanhatalon ”vakavammasta” proosasta. Tätä teosta hän on kirjoittanut vuosia, ja hidas kypsyminen on selvästi tehnyt tekstille hyvää.

Teoksessa päähenkilönä on oululainen valokuvaaja Aarni, jonka elämää seurataan noin kuusitoistakesäisestä vanhuuteen. Aarnin pääsy taidepiireihin on takkuista ja hän päätyy elättämään perhettään pitämällä tädiltään perittyä valokuvaliikettä. Ateneumin pääsykokeissa häneen iskee pakokauhu, eikä hän koskaan suorita taidealan tutkintoa, vaan koittaa onneaan itseoppineena. Vaimo Ilse on valtiotieteiden maisteri, joka suostuu muuttamaan miehen perässä Ouluun ja työskentelemään perheyrityksessä. Pariskunnan vaatimattomuus ja tavallisuus on käsinkosketeltavaa, mutta molempia hiertää omien lahjojen käyttämättä jättäminen. Oulukin on ruma, ynseä ja sivistymätön kaupunki, jossa valokuvataiteesta ei ymmärretä paljoa.

Teoksessa parasta oli huumori, joka vaihteli hienovaraisesta absurdiin. Aarnin taiteilijaksi kasvua koetellaan jo nuorena miehenä Helsingissä, kun paras ystävä Teuvo haluaisi viedä tämän Ylioppilasteatterille kuvaamaan julkista naimista. Oulussa taas rahaa tulisi hulluista keikoista, joihin Aarni ei kaunosieluna taivu. Isäntämies haluaisi Aarnin ikuistavan palkinnon saaneen emakon, mutta Aarni kieltäytyy kunniasta. Vanhana miehenä Aarni kokee, että hänellä ei enää ole kykyä venyä valokuvaustaiteen uusille tuulille, kun nuorempi polvi pitää taiteena vain kuvia, joissa on kuukautisverta tai muita eritteitä. Silti hänet löydetään ja hän vihdoin pääsee Pariisiin.

Vanhatalo kirjoittaa kuin taitava valokuvaaja: kappaleiden leikkaukset ja rajaukset ovat yllättäviä, ja monen juonen käänteen suhteen lukija saa arvailla tulevaa. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia ja merkittäviä. Aarniakin kiinnostavampia hahmoja olivat hänen ystävänsä Teuvo ja tyttärensä Lumi, joiden suhde taiteeseen on Aarniakin vaikeampi. Lumin epätoivoisuus, traagisuus ja tietynlainen itsetuhoisuus ”pahempi toistaan”-parisuhteessa koskettivat. Kuinka oman lapsen kokemaan parisuhdeväkivaltaan puututaan, jos hän ei itse ota asiaa puheeksi, onkin hyvä kysymys ja teema.

Teuvon alkoholismi on pakoa kehitysmaajournalismin kauhuista.  Muistan itsekin, kuinka 80-luvulla kuvattiin Etiopian nälänhätään kuolevia lapsia, ja kuinka julmilta kuvat tuntuivat. Teuvon halu löytää rankkoja kuvaamisen aiheita peilautuu Aarnin hiljaiseen, introspektiiviseen luonteeseen.

Suhteemme valokuviin ja kuvaamiseen on muuttunut dramaattisesti digitalisaation kautta, ja oli hyvä palata mielessä filmikameroiden aikaan. Vanhatalo kuvaa vanhan ajan kuvaamista innolla ja pieteetillä. Kuinka esimerkiksi kuvaamoissa suhtauduttiin asiakkaiden pornahtaviin kuviin? Kenellä oli varaa ottaa samasta rakennuksesta kymmeniä otoksia? Kuinka luokkaerot näkyivät suhteessa valokuviin?

Jo näiden kysymysten vuoksi teos kannattaa lukea, mutta myös kielen, tarkan historian tajun ja tunnelmien vuoksi. Vanhatalo osoittaa, että melko tavallisesta arjestakin voi saada irti paljon, jos näkökulma on huolellisesti valittu.

Kuningasajatusta odotellessa

VaahteraBlogini on elänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen nyt päätoiminen opiskelija. Enimmäkseen aikani on kulunut teologian ja uskontotieteen parissa. Niin nörtti en ole, että kirjoittaisin blogiarvioita muiden määräämistä kurssikirjoista.

Olen jaksanut tänä vuonna unta odotellessa lähinnä lukea chicklitiä tai muuta viihdettä. Aikaa arvioiden kirjoittamiseen on minimaalisesti. Siitä huolimatta haluan huudahtaa, että taisin löytää täydellisen chicklit-tuttavuuden, Veera Vaahteran.

Veera Vaahtera on pohjoispohjanmaalaisen Pauliina Vanhatalon taiteilijanimi. Vanhatalo on julkaissut viisi romaania omalla nimellään ja neljä Veera Vaahterana. Viime aikoina hänen uusimmasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan Keskivaikea vuosi (S&S, 2016) , joka kertoo perheenäidin sairastumisesta masennukseen, on ollut positiivista pöhinää sekä sosiaalisessa mediassa että päivälehdissä. Vaahtera-Vanhatalo tuntuu muutenkin aktiiviselta ja monipuoliselta kirjailijalta.

Veera Vaahteran reaalimaailman persoonasta en tiennyt mitään lukiessani teosta Sattumalta sinun (Tammi, 2015). Teos kertoo neuroottisesta kasvatustieteen tohtorista Karoliinasta, joka pelkää elämässään monia asioita, ehkä eniten työttömyyttä. Unettomuus ja pikkuasioista stressaaminen kuuluvat hänen päivittäiseen arkeensa. Kymmenen vuoden mittainen parisuhde Villeen, seikkailukasvattajayrittäjään, on kariutunut pariskunnan eri intressien vuoksi. Tuntuu siltä, että hieman juureton Karoliina on roikkunut Villessä lähinnä tämän turvallisen sukunsa vuoksi. Todellisuudessa pariskunnalla on ollut vähän yhteistä. Karoliina toivookin, että eksä löytäisi tulevan onnensa Partioaitan hyllyjen välistä.

Pidin kirjassa eniten ironisen lempeästä kuvauksesta yliopistomaailmasta. Teos kertookin enemmän työstä kuin parisuhteista. Suorituskeskeisen Karoliinan saapuminen filosofian laitoksen tuottavuuskonsultiksi stimuloi nauruhermoja. Laitoksella on odotettu kuningasajatusta viimeiset 30 vuotta, eikä kansainvälisten julkaisujen aikaansaaminen ole monenkaan prioriteetti. Ominaista laitoksen väelle on, että heille riittää postit-lappu ovikyltiksi (ja siksi monikaan ulkopuolinen ei paikalle löydä). Karoliinasta kasvaa muutamassa viikossa käskyttävä kersantti. Tosin laitoksen työntekijät tottelevat Karoliinan käskyjä aivan omalla tavallaan. Eniten tykästyin laitoksen johtajan Mervi Kultalan hahmoon, joka uskaltaa kypsässä iässä seurata todellista intohimoaan, maagista viherpeukaloaan.

Karoliinan oman elämän sotkut verrattuna hänen kurinalaiseen työminäänsä tuovat kiinnostavia jännitteitä kerrontaan. Teokseen voimme samastua kaikki me, joille akateemisen työnhaun kiemurat ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Romanssiulottuvuus teoksessa on kesy, mutta sekin kertoo paljon Karoliinan persoonasta. Itse en muista löytäneeni kenenkään kaverin jääkaapista monta vuotta vanhaa skumppapulloa. Karoliinan elämässä juhlimattomat juhlat ovat olleet tavallisia.

Hänellekin löytyy toivoa, ja kippis sille!