Norrköpingin syyttäjävirastossa

Teos: Emelie Schepp: Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Reaalimaailmassa olen tällä viikolla surrut täällä Tampereella tapahtunutta lapsensurmaa, kun tragedia tapahtui minulle hyvin tutussa maastossa. Valitsin sitten lukemistoksi ruotsalaisen Emelie Scheppin dekkarin Kadonnut poika, ja katoamistapauksen lisäksi kirjassa kuolee eräs nuori äiti vauvan kanssa myös hukkuen.

Olen tainnut lukea tästä Jana Berzelius-sarjasta yhden osan aiemmin, mutta muistijälki kirjasta on hatara. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja sen keskiössä on syyttäjänvirasto, jossa päähenkilö on töissä.

Jana on neljääkymppiä lähestyvä lakinainen, uraohjus ja ikisinkku, joka on tullut adoptoiduksi Ruotsiin Chilestä. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus, johon liittyy muistikatkoksia, eikä adoption tarinakaan ole erityisen onnellinen. Naisen tunne-elämä on ailahtelevaa, mutta tässä osassa hänellä on yritystä seurustella kollegansa Perin kanssa.

Kun kuusivuotias Jonathan kaapataan kotoaan, ensimmäiset epäilyt liittyvät tämän isään Samiin. Witellin pieni perhe on elänyt hiljaiseloa omakotitalossaan: heillä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eivätkä naapuritkaan tunne heitä kovin hyvin. Jonathanin katoamiseen yhteydessä äiti Felicia on tapettu, ja Sam joutuu tutkintavankeuteen. Miehen kertomukset perheen arjesta ja vaimonsa mielenterveydestä ovat kovin erilaisia kuin ne harvat havainnot, mitä perheestä on tehty kodin ulkopuolella.

Pojan etsinnöissä on otettava huomioon lähiseuduilla asuvat vankilasta vapautuneet pedofiilit. Kauhua lisää myös karkkiautomaatti, jonka Samin ja tämän kollegan Amandan perheet ovat saaneet anonyyminä postilähetyksenä, ja jonka sisältä paljastuu mikroskooppinen kamera.

Samaan aikaan läheisessä vankilassa viruu myös vaarallinen rikollinen Danilo, joka kuuluu Janan lapsuuteen ja jonka tämän kuuluisi kohdata. Danilolla on maaginen kyky manipuloida vartijoitaan, ja tässä hän on saanut haaviinsa Rebeccan, nuoren vartijan, joka ei voi vastustaa miehen lähentelyjä.

Kieltämättä tässä sarjassa on paljon yhteistä Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönning-sarjan kanssa. Molemmissa päähenkilö on adoptoitu Latinalaisesta Amerikasta, ja kipuilee identiteettinsä vuoksi. Kieltämättä Börjlindien sarja tuntuu kuitenkin asteen leppoisammalta kuin tämä, tai siinä harrastetaan vähän enemmän hedonistisia elämäniloja. Tämän sarjan osat näyttävät pitävän sisällään todella rankkoja rikoksia, ja myös Janan persoona vaikuttaa kovin väkivaltaan taipuvaiselta.

Jatkan nyt kuitenkin seikkailujani Jana Berzeliuksen seurassa, kun en löydä Piki-kirjaston vapaista äänikirjoista muuta luettavaa. Sarjaa voisi yrittää seurata jopa aikajärjestyksessä, niin ei tarvitsisi tehdä ylimääräistä myyräntyötä taustoituksen suhteen.

Tämä sarja tuntuu tarkkuudessaan, teknisten tietojen runsaudessaan ja peruspoliisityön painotuksessaan yhtä lailla tyydyttävältä kuin 2000 palan palapelin kokoaminen. Taiteellisuutta näissä teoksissa ei taida olla tippaakaan, mutta aina se ei ole tarpeellista.

Kun piri puhuu poliisin päässä

MustrantaEilen illalla minulla oli tarvetta ”quick fixiin” lukurintamalla, enkä meinannut löytää e-kirjastosta mitään tunnelmiini sopivaa. Etsin jotain kevyttä ja humoristista, ja päädyin lukemaan Maria Mustrannan esikoisromaania Sokeita hetkiä (WSOY, 2017), jossa ei ollut kumpaakaan toivottua elementtiä. Kyseessä on esikoisromaani poliisin työstä, jossa on dekkarin ja trillerin elementtejä. Ehkä eniten se kertoo rikosten hyvityksestä ja sovituksesta, silloin kun tekijä lymyilee vielä yhteiskunnassa antamatta ilmi itseään.

Teoksen päähenkilö Juhani on viisikymppinen poliisi, jolla on rankka perhetausta. Pari kertaa vuodessa hänellä on tapana nollata päänsä vanhan koulukaverinsa Jounin kanssa, joka matkustaa tätä tapaamaan kotinurkille taskut täynnä päihteitä. Jouni on menestynyt kiinteistövälittäjä, jonka raskaat työt vaativat raskaita huveja. Jounin esimerkin kautta Juhanikin on oppinut viihdekäyttämään huumeita, tosin naisystävältään piilossa.

Kaksikon ystävyyden katkaisee pirinkatkuinen hotelliyö, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu niin poliisin työn uskottavuuden kuin Juhanin omantunnonkin kannalta. Pitkien katumusharjoitusten kautta Juhani päätyy varjostamaan ja suojelemaan nuorta tyttöä, joka on ajautumassa syvälle itäsuomalaisen pikkukaupungin alamaailmaan. Hän yrittää saada aikaan hyvää, mutta saako hän lopulta aikaiseksi lisää pahuutta?

Luin teosta ihan sujuvasti dekkarina, vaikka siinä ei olekaan dekkarin rakennetta. Genren nimeäminen ei olekaan olennaista, vaan ehkä ne henkilökohtaiset pohdinnat, joihin tarina kuljettaa. Lähes kaikki teoksen henkilöt syyllistyvät suurempaan tai pienempään rikokseen, ja he ovat myös kasvaneet rikollisuuteen yllyttävässä ympäristössä. Kuinka nämä ”pahemmat toisiaan” sitten arvottavat toistensa tekoja, ja millaisissa tapauksissa he kääntyvät toisiaan vastaan?

Tuntuu, että Mustranta on perehtynyt syvällisesti varsinkin kovempien huumeiden maailmaan, sillä hänen kuvaamansa ”mielen kummitustalo” on riipivän uskottavaa. Varsinkin hän näyttää karmivasti sen todellisuuden, kun ihmiset käyvät töissä ja opinnoissa vahvasti piripäissään. Kirjassa kuvatun itäsuomalaisen kaupungin huumekuviot ovat rankimpia koko maassa, ja ongelma koskettaa myös keski-ikäisiä veronmaksajia. Välillä kyllä nauratti, kun kovimmat diilerit käyttivät ”mie/sie”-murretta.

Teos viittaa välillisesti myös lastensuojelun maailmaan ja siihen, kuinka helppoa kenen tahansa on tekeytyä sosiaalityöntekijäksi silloin, kun asiakkaalla ei ole yhteiskunnallista lukutaitoa. Tämä ulottuvuus ahdisti minua melkein enemmän kuin alkuasetelman lapseen sekaantuminen.

Pidin kirjasta sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja pohdiskelevuuden takia, mutta mieleni oli juuri nyt liian väsynyt ottamaan sen koko painoa vastaan. Suosittelen kirjaa erilaisten dekkareiden ystäville, ja varsinkin niille, joita kiinnostaa enemmän itse poliisin työ kuin korkeajännitys. Eniten Mustrannan rakentamasta asetelmasta minulle tuli mieleen Ian McEwanin viimeisimmät teokset, vaikka Mustranta ei käytä yhtä korkeakulttuurisia/intertekstuaalisia viitteitä, vaan kertoo arkisemmista ihmisistä. Itä-Suomi-ulottuvuus kirjassa toimi saumattomasti ja toi sopivaa paikallisuutta.

Esikoisteoksena teos on ehdottoman napakka, tyylikäs ja kypsä, ja kirjailijaa tuntematta veikkaisin, ettei hän ole käyttänyt siinä paljoa omaelämäkerrallisia elementtejä. Hän osoittaa tällä teoksella vahvaa kykeneväisyyttä kirjoittaa mistä tahansa teemasta, ei pelkästään rikosten maailmasta.

Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Botswanan dekkaritähdet

imageLähes kaikki varmasti muistavat Botswanan Alexander McCall Smithin ”hyvän mielen” dekkareista, Mma Ramotswe-sarjasta, joka sijoittuu maan pääkaupunkiin Gaboroneen. Itsellänikin on työn alla sarjan loppupuolen osa Tea Time for the Traditionally Built (Little, Brown, 2009), joka kaikessa leppoisuudessaan ei ole juuri nyt puhutellut minua tarpeeksi.

Sen sijaan olin iloinen, kun sain kaverilta lainaksi vakavamman botswanalaisen dekkarin. Unity Dow on Edinburghissa lakia lukenut ihmisoikeusasianajaja, aktivisti ja tätä nykyä ministeri, joka 2000-luvun alkupuolella tuli tunnetuksi myös kirjailijana.  The Screaming of the Innocent (Spinifex, 2001) on hänen viidestä dekkaristaan toinen, ja kertoo syrjäisestä Maunin pikkukaupungista, jossa on viisi vuotta sitten kadonnut kaksitoistavuotias Neo-tyttö epämääräisissä oloissa. Näkökulma tyttöjen asemaan on vahvan feministinen, eikä hyväksikäyttäjiä päästetä helpolla.

Päähenkilö Amantle Bokaa on vasta lukiosta valmistunut nuori nainen, joka on lähetetty Mauniin suorittamaan kansallista palvelustaan paikallisella terveysklinikalla. Nuoret asuvat vuoden ajan paikallisissa perheissä tutustuen näin syvällisesti maaseudun oloihin ja tapoihin. Amantle jopa viihtyy tehtävässään, vaikka sairaanhoitajat ovatkin laiskoja ja ylimielisiä köyhiä kyläläisiä kohtaan. Kaikilla julkisen sektorin työntekijöillä on raivostuttavan välinpitämätön asenne työhön. Teoksessa valotetaan myös maan oikeusjärjestelmää, jossa kaikenlaista uraan liittyvää kunnianhimoa kartetaan. Botswanan julkinen sektori vaikuttaa kuitenkin hyvin organisoidulta ja kattavalta. Kansalaisten mentaliteettiin liittyy ylpeys demokratian toimivuudesta verrattuna moniin afrikkalaisiin ”rosvovaltioihin”.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että rikoksen tekijä paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Lapsen rituaalimurha on hyvin raaka keissi, jonka yksityiskohtien lukeminen on järkyttävän etovaa, mutta taitavana kertojana Dow jättää kauheuksien gallerian minimaaliseksi. Kirjassa on muuten hyvin terävää yhteiskunnallista analyysia luokkaeroista, lasten koulutuksesta, paikallisista uskomuksista ja kolonialismin vaikutuksesta kulttuuriin. Köyhyydestä huolimatta maassa on kasvamassa tasa-arvoisuuden eetos, joka mahdollistaa köyhienkin perheiden lasten pääsyn yliopistoon. Päähenkilö Amantlenkin urahaaveet lääkäriksi opiskelusta tuntuvat uskottavalta, vaikka hän onkin tuoreeksi ylioppilaaksi vanha, yli kaksikymppinen.

Vaikka pääjuoni on hyvin vakava, romaaniin mahtuu hyvää huumoria. Kylissä ollaan kauhuissaan rikkaiden ihmisten halusta rakentaa vesivessa sisälle asuntoon. He kysyvät, kuinka kukaan voi luottaa mieheen, joka paskantaa kotiinsa. Samoin Amantlen ja hänen pääkaupunkilaisten kavereidensa leiriytyminen viidakkoon hyeenoiden syötäviksi on humoristista, sillä näillä Riot Girrlseillä ei ole alkeellisimpiakaan erätaitoja. Porukkaan liittyy myös palvelusta suorittava rastapääpoika Daniel, jolle ambulanssin ryöstäminen ilman ajokorttia on siisteintä, mitä tylsän maaseutuvuoden aikana voisi tapahtua.

Pidin kirjassa siitä, että nuoret avainhenkilöt olivat aidosti nuoria, hieman naiiveja ja monessa suhteessa untuvikkoja. Amantle varsinkin on tyyppi, joka olemuksellaan kerjää hankaluuksia – hänen karmaansa kuuluu veristen vaatemyttyjen löytäminen erikoisista paikoista. Neljän naisen ja yhden miehen kopla voisi tässä muodostaa varttuneen Viisikko-perheen.

Toivon saavani Dow’n muutkin dekkarit käsiini, sillä olin vaikuttunut näkökulman valinnasta. Teos oli hyvin sivistävä ja syväluotaava. Kulttuurista Dow kertoo juuri sopivasti, ei turistioppaan rönsyilevällä innolla eikä romantisoiden, kuten valtavan suosion saanut McCall Smith on tehnyt. Sanon tämän siitä huolimatta, että pidän Mma Ramotswesta henkilönä. Tuon dekkarisarjan juonet vaan ovat makuuni liian löysiä.

Kuittaan nyt tällä postauksella Helmet-haasteesta kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos. Haasteen suhteen olen ollut alkuspurtin jälkeen hyvin laiska. Tietoisesti en jaksa etsiä haasteeseen sopivia kirjoja, mutta onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa kuitata loput.

Retardien vastaisku

perhosveitsi-kivekas_ansu-27317509-3644238065-frntlKuvittele erityis-erityisluokka 9 V vantaalaisessa yläkoulussa. Kuvittele kuusi erilaisilla kirjainyhdistelmädiagnooseilla merkattua nuorta ja epäpätevä, ekonatsihenkinen opettaja, joka on kuutamolla. Tässä ovat lähtökohdat Ansu Kivekkään ensimmäiseen aikuisten kirjaan Perhosveitsi (Crime Time, 2014); Kivekäs on muuten tuottelias nuortenkirjailija. Nuorekkuus, meno ja meininki ovat tämänkin esikoisdekkarin vetonauloja. Teos on omintakeinen, epätyypillinen rikosromaani, jossa yhteiskuntakuvaus ja psykologinen jännityksen luominen ovat keskeisemmässä roolissa kuin rikosten ratkaisu.

Pääkaupunkiseudun tämänhetkisestä opettajapulasta en tiedä paljoa, mutta asuessani nuorempana jatko-opiskelijana Vantaan Koivukylässä minullekin tarjottiin sijaisuutta erityisluokan opettajana ilman ammattipätevyyttä. Teoksen päähenkilöiden, Valon ja Ellun, ammatillinen asema ei käy kateeksi. Suurin osa teoksen juonesta tapahtuu koulussa ja koulun järjestämässä Ilmastonmuutos-leirikoulussa, jonka aikana opettajat sössivät pahemmin kuin oppilaat. Koulun työolosuhteet ja opettajanhuoneen ilmapiiri nostattavat kylmän hien pintaan. Kauhu kasvaa arkisissa paikoissa, kuten kerrostalojen rappukäytävissä, parvekkeilla ja surullisenkuuluisan oloisessa Pub Viattomassa, jonne kantapeikot ovat siirtyneet edellisestä kantiksestaan Havukosken Tiilenpäästä. (Asuin Tiilenpään naapurissa aikani – karmea räkälä, Simonkallion Viatonta ei ilmeisesti reaalimaailmassa ole.) Erityisen ansiokasta tässä on nykynuorison anglismeja pursuavan kielenkäytön tallennus.

Eveliina Kirves alias Ellu on rouheva naishahmo, joka etäisesti muistuttaa meitä Kumman kaa-sarjan terkkari-Ellusta, tosin vanhempana ja alkoholissa marinoituneempana versiona. Tämä mielleyhtymä ärsytti, mutta muuten Ellun henkilöhahmo on ilahduttavan monipuolinen. Hän on nelikymppisenä saanut jo ainokaisensa ulos uunista ja elää kaveripiirinsä viimeisenä mohikaanina railakasta bilehilen elämää. Erityisnuoriin hän on rakentanut luottamuksellisen suhteen jalat maassa-asenteellaan, tosin luottamus murtuu leirikoulun aikana, kun mustasukkainen kollega Irmeli rakentaa hänelle pomminvarman alkoholiansan. Ellun vinksahtanut sukuhistoriakin pääsee mahtavasti framille – hän on oulunkyläläisen vasemmistokommuunin kasvatti, perheestä, jonka isä lähinnä ottaa tilanteesta hyödyn irti vapaan seksin saralla ja äidistä tulee pysyvästi mielenterveyskuntoutuja isän lähdettyä.  Viidennen lapsen synnyttyä hän ei enää jaksa nimetä vauvaa, joten nimenantovastuu jää vanhemmille sisaruksille. Eli mitä sanotte sisarusten nimeämästä Sid-iltatähdestä?

Nautin teoksessa eniten vastaavista kreiseistä detaljeista. Suurimmat naurut irtosivat Valo-opettajan nuoruudenmuistosta Vienan Karjalan Jyskyjärven-retkestä, jolla Maan Puolustajien ekosoturit tatuoivat toistensa käsivarsiin kirveet paikallisen mummon voimajuoman inspiroimana. Sama tyyppi esiintyy muutama vuosi myöhemmin Seinäjoen tangokarnevaaleilla esittäen Yön Joutsenlaulusta ikimuistoisen tulkintansa. Voiko kukaan oppilas esityksen youtube-videon nähtyään ottaa moista  kansankynttilää vakavasti? Valon aktivistipersoona on sopivan ristiriitainen ja ailahteleva makuuni: hänestä ei tosiaankaan ota selvää, onko lintu vai kala.

Ongelmanuorten suunnittelema ja toteuttama ekoterroristi-isku Koivukylään jää tässä lapsipuolen asemaan ottaen huomioon päähenkilöiden yksityiselämän toilailut. Erik-pojan traaginen perhekuvio ahdistaa ja koskettaa, mutta siinä on myös jotain kategorisen mustavalkoista. Pidin tästä kirjasta suunnattomasti nyky-yhteiskunnan kuvauksena, mutta huomaan, etten muulta innostukseltani ehtinyt ottaa kantaa siinä käsiteltyihin rikoksiin – pedofiliaan, huumekauppaan, pahoinpitelyihin ja poikaporukan suureen valonkatkaisuoperaatioon. Toimintaa oli siis tarjolla hyperaktiivisesti, mutta syvällinen ihmiskuvaus pelasti lukukokemuksen ja jätti mukavan hämmentyneen fiiliksen takaraivoon muhimaan. Tämä on erilaisten dekkarien ystäville todellinen napakymppi.

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Angstiromaanien aatelia

Marja Björkin Posliini (2008) on lukukokemuksen jatkoa äskettäin arvioimalleni Prolelle (2012); uteliaisuus lieksalaisesta kirjailijasta johti teemaan, josta en yleensä mielelläni lue. Pedofilian kuvaukset ovat useimmille herkille ihmisille liikaa. Itse pääsin urakassa suunnilleen puoleenväliin, meinasin jättää teoksen kokonaan kesken, mutta muutaman päivän tauon jälkeen päätin urheilla sen loppuun. En tiedä, kannattiko. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jäi oli puhdas ahdistus, kaikki huumori jäi teeman raskauden vuoksi alakynteen. Tai kun huumoria oli, se oli äärimmäisen mustaa.

Teoksen päähenkilö Jaana on hellyydenkipeä, huomiotta kasvanut lapsi, jolle mikä tahansa aikuisen antama huomio on taivaan mannaa. Kun helsinkiläinen, suomenruotsalainen Kurre-setä päräyttää urheiluautollaan Lieksan kylille, kaikki luulevat, että Anita-täti on saanut elämänsä kertapläjäyksellä kuntoon. Kurre kuuluu siihen pedofiilien tyyppiin, jolle läheisyys aikuisen naisen kanssa ei ole mahdollista. Pariskunta puhuttelee toisiaan ”mammana” ja ”pappana” ja heidän ainoa kommunikaatiokanavansa on känni.

Jaanan ja Kurren intiimiä hetkiä kuvataan raa’an armottomasti. Esipuberteettinen tyttö suorastaan rakastuu ahdistelijaansa, ”pariskunnan” kirjeenvaihto on kaikista hurjinta luettavaa. Tyttö pakenee kirjastoon kirjoittamaan uskaliaita tunnustuksia tädin miehelle, joka säilyttää kaikkia kirjeitä uskollisena peltipurkissa melkein kuolemaansa saakka. Kuoleman kynnyksellä Kurre palauttaa kirjeet lähettäjälleen. Keski-ikäinen päähenkilö vie viettelijänsä viimeistä kertaa joulukirkkoon Uspenskin katedraaliin.

Romaanin perhekuvio on hyvin samanlainen kuin uusimmassa Prolessa. Aviopari eroaa vaimon uskottomuuden vuoksi, tyttö jää huomiotta äidin uuden elämän sotkujen takia, isä muuttaa poikineen Ruotsiin. Tyttö lähetetään Helsinkiin rikkaiden sukulaisten luo siinä toivossa, että siellä hän voisi paremmin keskittyä tulevaisuuteensa. Äidin avuttomuus on legendaarista luokkaa, hän luottaa täysin rinnoin alkoholistisiskoonsa, jolla kuitenkin on hyvä asunto Marjaniemessä ja miehen edustustili käytettävissään.

En ole koskaan saanut Nabokovin Lolitaakaan loppuun, vaikka se kuuluu maailmankirjallisuuden klassikkohelmiin.  Ehkä jos romaanissa olisi ollut hieman enemmän tavaraa päähenkilön selviytymismekanismeista kaiken tapahtuneen jälkeen, siitä olisi selvinnyt ulos ehjempänä. Teos antaa ymmärtää, ettei selvitymistä oikeastaan ole olemassa, on vain mahdollisuus kokonaan unohtaa, nukahtaa muistamatta minne viimeksi jäi.