Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Kun Dynastian Steven matkaa selkosille

IMG_1313Monelle meistä 80-luvun lapsista TV-sarja Dynastian Steven oli ensimmäinen kohtaamamme homofiguuri, jonka homoudesta puhuttiin päivänvalossa. Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunenkin Stevenin muistaa, sillä hahmo tekee comebackin hänen toisessa romaanissaan Lopotti (WSOY, 2016). Siinä toinen päähenkilöistä, seksuaalisuutensa kanssa vielä kaapissa oleva Tuomas matkustaa opiskelemaan Turkuun ja iskee junan ravintolavaunussa silmänsä Stevenin näköiseen mieheen. Parkanon kohdalla hän uskaltaa iskeä miehelle silmää, vaikka tämä on naisystävänsä kanssa liikkeellä.

Lopotti viittaa kylän nimeen, jota suvun naiset karttavat, sillä kansan suussa nimi viittaa kylän löysämoraalisiin naisiin, varsinkin kätilö-Mariaan, jonka tarinan ympärille Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014) rakentui. Sukutalossa on asunut jo neljä polvea, ja suvun valokuvaamo on sinnitellyt kylän raitilla isojen markettien rakentamisen jälkeenkin. Tuomas käy vielä opiskeluvuosinaan kesälomilla tienaamassa opiskelurahoja isänsä liikkeessä, vaikka henkinen välimatka selkosten perhekeskeiseen, heteronormatiiviseen maailmaan kasvaa vuosi vuodelta.

Romaani ei kuitenkaan ole uskollinen jatko-osa Neljäntienristeykselle, vaan sen voi hyvin lukea erillisenä teoksena. Suurin osa tapahtumista keskittyy Helsinkiin ja Turkuun, ja aikaan 1970-luvulta eteenpäin. Toinen päähenkilöistä on Tuomaksen sokea täti Helena, joka on lähetetty sokeainkouluun 9-vuotiaana ja jäänyt sille tielleen. Ikävä kotiseudulle puristaa Helenan sielua, ja kotilomillaan sukulaiset keksivät keinoja, joilla sokea tyttö voisi pystyä nauttimaan erämaan maastosta, äänistä ja tuoksuista. Helena pääsee opiskelemaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiaan ja valmistuukin, mutta konserttipianistiksi hän ei yllä. Sen sijaan hän tekee elämäntyönsä pianonvirittäjänä.

Tuomasta ja Helenaa yhdistää kipuilu oman identiteetin ja perheellisyyden ympärillä. Helena menee naimisiin omistautuvan, mutta väkivaltaisen ja viinaanmenevän Karin kanssa, ja pitkä liitto kariutuu lapsikysymykseen. Tuomaksen parisuhdeasiat ovat Helenaakin huterammalla pohjalla, mutta nelikymppisenä menestyvänä finanssiasiantuntijana hän vihdoin uskaltaa muuttaa yhteen palomies-Oskun kanssa. Kinnunen kuvaa 90-luvun homopiirejä samalla intensiteetillä kuin Pekka Hiltunen tuoreessa romaanissaan Onni, ja teokset asettuvat kiinnostavaan ristivalotukseen erityisesti pohjoisen ja etelän asenne-erojen suhteen.

Täytyy myöntää, että minun oli paikoitellen vaikea seurata pitkiä kuvauksia sokean Helenan selviytymisestä kotona ja kaupungilla, kun taas hänen musikaaliset ja eroottiset pohdintansa olivat herkullisia. Vaikeus johtuu omasta etuoikeudestani, mutta kirjassa viitataan myös blindismiin – olisiko tämä oikeasti ollut sokeainkoulussa oleva käsite 1950-luvulla? Vastaavasti aloin loppua kohti hyytyä loputtomissa sukukokouksissa, mutta teos yllättää vielä loppumetreillä. Kierrokset kasvavat siihen pisteeseen saakka, että lukija on pakahtua tunnekuohuun.

Dramaattisten erojen ja hylkäämisten rinnalla Kinnunen onneksi tarjoaa lempeämpää arjen komiikkaa. Tuomaksen visiitissä verotoimistoon penäämään puolisonsa omistusoikeuksia nousee jo anttiholmamainen parodian kärki, kun Tuomas toteaa haudanvakavasti: ”Minä olen nähnyt monesti sen munat.”  Romaanin onnistunein kohtaus tosin oli melodramaattinen spektaakkeli: se liittyi päänsisäiseen Turun paloon, jossa Tuomas maagis-realistisesti polttaa ruotsalaisen eksänsä, tämän yltiösuvaitsevaiset vanhempansa ja jokaisen taukopaikan Suomen maanteillä, joissa pari oli pysähtynyt.

Tuomaksen äidin Kaarinan pohjalainen sukutausta on kiinnostava sivujuonne, josta olisin ehkä halunnut lukea lisää. Kun Löytövaaran matriarkaalisessa klaanissa ollaan vahvoja yksilöitä, Lapuan serkusten parissa Tuomas saa kokea laumaan sulautumista. Lapuan mumma on Kuusamon mummua lempeämpi ihminen, joka ei rukouksissaan muista pyytää mitään, vaan ainoastaan kiittää. Tuomas kysyykin lapsena pikkuvanhasti, onko mummulla ja mummalla eri jumala. Loppukohtauksien  lisäksi itkin vuolaasti Lapuan mumman kuolinvuoteella, kun saatiin selvää, että vainaja oli pakastanut leskelleen ruoat vuodeksi ja hankkinut jokaiselle lapsenlapselle haudekattilan, jotta he joku päivä voisivat keittää lapsenlapsilleen puurot. Arkisen välittämisen teema jaksoi kannatella henkilöitä pitkien välimatkojen ja jopa haudan taakse.

Suomen historian suureen kertomukseen Lopotti tarjoaa vaihtoehtoisia ikkunoita. Itseäni sotaveteraanien sateenkaarihistoria tai pohjoisten ihmisten evakkotarinat eivät enää yllätä, mutta opin taas jotain uutta lestadiolaisuudesta. Romaanin suku ei ole ”oikeauskoisia”, mutta elää ympäristössä, jossa heihin kohdistuu paheksuntaa. Tuomaksen armeijakokemuksien kautta lestadiolaisten soluttautuminen yhteiskunnan paraatipaikoille esiintyi räikeänä syrjintänä klaaniin kuulumattomia kohtaan.

Jään innolla odottamaan Kinnusen seuraavaa aluevaltausta, sillä minun on vaikea nähdä Löytövaarojen tarinan paisuvan päätalomaiseksi saagaksi. Pohjoisesta näkökulmasta voi olla vaikea luopua, jos kirjailijan oma paikallinen identiteetti on luovuuden lähde. Lopotissa tosin ei olla lainkaan nurkkakuntaisia, vaikka etelään muuttaneita koti-ikävä vaivaa ja sukuyhteys velvoittaa.

Sukutarinoissa ongelmana usein on juonenkäänteiden runsaus ja ajallinen rajaaminen. Lopotissa rajaamista oli tehty hienosti kahden päähenkilön ympärille, mutta aika-akselissa oli lukijalla paikoitellen työstämistä. Itse en olisi kaivannut tähän sota-ajan ulottuvuutta lainkaan, vaikka Helenan lapsuus ulottuikin sinne. Seuraavaksi haluaisin lukea Kinnuselta muun kuin sukutarinan, mutta muuta pohjoiseen sijoittuvaa historiallista teosta häneltä suorastaan rukoilen.

Kuittaan tällä HELMET-haasteesta kohdan 20: ”Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.”

 

Jäänmurtajalla normatiivisuutta pakoon

hiltunen-onniPekka Hiltunen on tullut minulle tunnetuksi (tässäkin blogissa) sähäkkänä dekkaristina, sillä en ole suurkuluttanut aikakauslehtiä, joissa hän on tehnyt pitkän toimittajanuransa. Hänen uusin romaaninsa Onni (WSOY, 2016) siirtyy tematiikassa Lontoon high lifesta kohti kotimaata, pienempiä piirejä ja myös provinsseja. Onnin kansi on jo varsin koukuttava, herättäen monia leikkisiä muistoja lapsuudesta. Valitsin kirjan sen kiinnostavan kansitekstin vuoksi (HELMET-haaste, kohta 14), mutta se ei vielä paljastanut teoksen monisyisyyttä.

Kirjaa voisi luonnehtia nelikymppisten sukupolviromaaniksi siksi, että kirjan kolme kertojaa ovat kaikki samaa ikäluokkaa, ja heitä yhdistää prekaari työmarkkina-asema. Päähenkilö Oskari on 41-vuotias toimittaja, joka ei näe toimittamisessa enää mitään toivoa. Hän ei sopeudu faktojen jälkeiseen mediamaailmaan, jossa menestys lasketaan klikkien määrällä, mutta hänen on myös vaikea löytää uutta uraa sen ulkopuolelta. Romaanissa hän kohtaa yhtä lailla epätoivoiset ystävänsä Tuulikin, nuoruuden rakastettunsa, joka on ajautunut opettajanuralta prostituutioon ja koulutoveri Aapon, joka yrittää vielä nelikymppisenä breikata räppärinä. Työhaastattelussa Oskari onnistuu järkyttämään ja hurmaamaan kolmikymppisen supermenestyjän, työpsykologi-Emman, jolle valtaan pukeutuminen on pehmeän sensuellia, luontevaa, vaivatonta. Vaikka Emma on tottunut saamaan kaiken, mitä tavoittelee, hänkään ei ole erityisen onnellinen.

Kirjan pääjuoni punoutuu Emman ja Oskarin nykyisyyteen, mutta sen alla kulkee rouhevampi tarina Rovaniemen homopiireistä 1990-luvulta. Oskari on säilynyt täyspäisenä omana itsenään pitkälti siksi, että hän on kerran kokenut näiden piirien lämpimän yhteisöllisyyden, jonka muodostuu kontrastiksi hänen hektiselle arjelleen Helsingissä. Oskarin ja Tuulikin erikoinen heterosuhde on muokkautunut Rollon Setan kellariluolassa, joka on piilopaikka kaikille, joita normatiivinen elämä ahdistaa. Rovaniemen tarinaan mahtuu myös paljon surua ja tuskaa, mutta kuvatut tyypit ovat keskeneräisyydessään todellisia. Heitä on pieni armeijallinen, ja jokaisella on isompi tarina kerrottavanaan kuin mitä tähän teokseen mahtuu. Onnen hetkiä löytyy eniten Rollon luolasta sekä Oskarin nuoruuden erikoiselta pingviiniretkeltä Etelänavalle, johon tämän vanhemmat olivat säästäneet vuosikausia.

Pingviiniteema on kirjassa loistavan vinksahtanut, tosin arvostin sitä, että se nousee pinnalle varsin taloudellisesti. Hiltunen ei ole autistinen yhteen ilmiöön uppoutuja, vaan osaa nivoa ihmismielen outouksia tavalliseen arkeen niin, ettei lukija puudu. Toisentyyppinen kirjailija olisi ympännyt tähän pitkiä lainauksia luonto-ohjelmista ja tietokirjoista, mutta tässä pingviini esiintyy enemmän elämyksellisenä symbolina kuin tiedollisen intohimon kohteena.

Aapo ja Tuulikki ovat romaanissa Oskaria rohkeampia elämäntaiteilijoita, ja varsinkin Aapo esiintyy jokerina, tai mustana hevosena, joka ampaisee paikalle aina, kun paha mainitaan. Roady Runnerin alter ego ei ole realistinen hahmo, vaan siirtää tarinan vahvasti kohti toista todellisuutta. Myös Tuulikin urassa seksityöläisenä oli mojovaa liioittelua, mutta tarjoaa välähdyksen niistä olosuhteista, joissa monet naispuoliset väliinputoajat näinä päivinä elävät.

Tämä teos avautui minulle henkilökohtaisesti vahvana, sillä lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille kuvatut Rovaniemen taide/sateenkaaripiirit ovat tutumpia kuin itselleni. Tätä teosta tulen kehumaan suusanallisesti vielä enemmän kuin blogissa, sillä hektisen someajan dokumenttina siinä korostuu kasvottaisten kohtaamisten ja pitkien ystävyyssuhteiden merkityksellisyys. Kipakka yhteiskuntakritiikki ja lähisuhteiden sydämellisyys yhdistyivät tässä tasapainoisesti  jättäen lukijan toiveikkaaksi toisenlaisen tulevaisuuden suhteen.

Teoria suomalaisista naisista

vilpittomasti_sinun-hiltunen_pekka-19020383-frntPekka Hiltusen dekkareihin tutustumisen aloitin jo kolme vuotta sitten Studio-sarjan toisesta teoksesta. Nyt satuin saamaan käsiini ensimmäisen osan, teoksen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011). Tässä teoksessa pohjustetaan teoria suomalaisista naisista, jonka variaatioista saamme varmasti myös kuulla viime vuonna ilmestyneestä kolmannesta osasta, Varo minua.

Teos alkaa suomalaisnaisten Lian ja Marin kohtaamisesta pubissa, jonka Lia luulee sattumaksi, vaikka se ei sitä olekaan. Lia on kolmikymppinen graafikko, joka on hanttihommien kautta raivannut itsensä laatulehti Levelin taittajaksi. Mari taas on varakas itsensä työllistäjä, koulutukseltaan psykologi. Molemmat ovat sinkkuja loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta parinmuodostus ei kummallekaan ole ensisijainen tavoite. Suomalaisen naisen myyttiin kuuluvat ainakin vahvuus, suorasukaisuus, käytännöllisyys, organisaatiokyky ja loputon kyky juoda miehet pöydän alle. Myyttiä vahvistaa varsinkin Mari, jonka toimenkuvaan kuuluu järjestellä muiden ihmisten asioita itselleen sopivammiksi.

Mari ja Lia ovat molemmat eläneet Lontoossa yksinäisinä susina, harrastaen vain satunnaisia yhden yön suhteita. He harrastavat myös omituisissa paikoissa meditointia. Marille henkireikänä toimii eräs modernin taiteen museo ja yksi taideteos siellä, kun taas Lia käy öiseen aikaan puhelemassa Hampsteadin-kotinsa lähellä olevalle Pyhän Luukkaan patsaalle.

Marin kiikarissa ykkösenä on nousevan Fair Rule-äärioikeistopuolueen johtaja Arthur Fried, joka suunnittelee kiiltokuvamaista nousua amerikkalaisen vaimonsa tukemana uskonnolliseen retoriikkaan nojautuen. Friedin hahmossa on paljon tuttua myös suomalaisesta näkökulmasta. Myös Fair Rulen rivikannattajien syyt olla mukana tuntuvat tutuilta. Friedin horjuttamiseksi käytetään kahta reittiä: ensin paljastetaan taloussotkuja, sitten perehdytään hänen aiempiin naissuhteisiinsa.

Toinen, vakavampi juoni liittyy kansainväliseen naiskauppaan ja prostituutioon, erityisesti itäeurooppalaisten naisten kohtaloihin itämafian kontrolloimina Lontoon yöelämässä. Lia on työmatkallaan nähnyt ohimennen valkoisen Volvon, jonka peräkontista paljastui nainen nimeltä Kasvoton. Kasvoton siksi, että nainen oli tapettu tiejyrällä. Baltialaisten naisten lyhyt historia maahanmuuttajina Britanniassa tuntui tarinalta, jota en ole aiemmin kuullut. Kuinka Lia sitten saa vihin Daiga Vitalasta yhden hiuskamman perusteella – kamman, jossa on latvialaisia päivänkakkarakoristeita – tuntui käsinkosketeltavan uskottavalta.

Marin Lialle järjestämä toinen työpaikka Studio taas tuntuu kieltämättä epäuskottavalta, satumaiselta tai liian hyvältä ollakseen totta. Hän on valinnut työkavereikseen eri alojen asiantuntijoita, joita kaikkia sitoo erityinen vaitiolovelvollisuus ja luottamussuhde Marin perustamaan Lift-järjestöön. Mari ei varsinaisesti riko lakia, mutta hän toimii sen rajapinnoilla. Pyrkiessään kohti oikeudenmukaisuutta hän ei pelkää minkään maan lakeja eikä tietoturvasäädöksiä. Marin vasemmistolainen maailmankuva sekoittuu tässä omituiseen suhteeseen rahaan, varsinkin kun rahaa on loputtomiin ja kaikki on järjestettävissä. Mari on monessa suhteessa ääritoimija, joka ei halua tulla tunnistetuksi.

Vilpittömästi sinun on hidastempoisempi dekkari kuin sarjan seuraava osa; siinä rakennetaan pohjaa tulevalle varsinkin ihmissuhteiden saralla. Samat hahmot tavataan kakkososassa paljon toiminnallisemmissa rooleissa. Tässä pysytään Lontoossa ja yritetään elää murhien ja limaisten ihmisten kohtaamistenkin keskellä tavallista työssäkäyvän naisen elämää. Pidin kirjasta lievän uskottavuuskriisin jälkeenkin paljon henkilöhahmojen vuoksi, jotka ovat jo tulleet varsin läheisiksi. Mari ja Lia puhuvat kiinnostavan intiimiä suomea, eivätkä ole kumpikaan toisilleen liian helppoja pähkinöitä purtaviksi.

 

Asiakirjojen julma kosto

Jumalten sotaPoistuin viikonloppuna taas kerran mukavuusalueeltani ja luin ”löydetyn” dekkarin, jonka luo en ehkä olisi aktiivisesti pyrkinyt. Taavi Soininvaaran Jumalten sota (Tammi 2007) oli jo kannen perusteella action-keskeistä kerrontaa, jossa vauhdilla on suurempi merkitys kuin sanojen alkemialla. Uteliaisuus heräsi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin dekkarin sijoittuvan osittain Pakistaniin ja siinä olevan kasapäin pakistanilaisia hahmoja. Teoksen halvanoloinen, provosoiva kansi taas lannisti. Ennakko-oletukseni oli, että edessä olisi länsivaltojen konservatiiveja kosiskelevaa islamofobista paatosta.

Romaani lähti kuitenkin vetävästi liikkeelle Ranskan Valencesta, jossa suomalais-pakistanilainen pariskunta Elina ja Salman olivat työmatkalla etsimässä keskiajalla Vatikaanin hukkaamaa Periculum Islamicum (Islamin tuho)-dokumenttia. Salman Malik on kunnianhimoinen nuori arkeologi, jolla on tutkimusprojekti Royal Geographical Societyn kanssa. Elina on taas palkittu freelancer-journalisti, joka keskittyy pitkiin, syvääluotaaviin raportteihin maailman vähemmän tunnetuista kolkista. Pariskunnan yhteinen elämä on elitististä ja urakeskeistä; vaimon runsas perintö on sallinut kotien perustamisen sekä Lontooseen että Helsinkiin.

Juonta en paljasta enempää, mutta täytyy sanoa että korkeajännitteisestä kohelluksesta huolimatta yllätyin positiivisesti. Soininvaaran lähestymistapa maailmanuskontoihin on täysin kiihkoton eikä teoksen henkilögalleriassa ole lainkaan mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia. Islamista lisää tietoa etsiville tämä teos ei ole tarkoitettu, enkä usko, että moni siihen tarttuukaan tiedonkeruumielessä. Sen enempää teos ei kerro kristinuskostakaan  -uskonnot vain luovat massiiviset puitteet vihan lietsonnalle ja henkilökohtaisten patologioiden purkamiselle.

Psykologisesta näkökulmasta tarkimmat havainnot Soininvaara tekee Salmanin Lontoossa asuvasta brittiläis-pakistanilaisesta perheestä, isän ja poikien suhteesta ja suvun kytköksistä Etelä-Aasian traumaattiseen kahtiajakoon v. 1947. Kiinnostavin hahmo on Salmanin isä Aamer Khan, syntymältään intialainen ja kastiton hindu, joka sai nuorena uuden mahdollisuuden kääntyessään muslimiksi ja muutettuaan Pakistaniin. Aamer Khanin tarina vaikuttaakin uskottavalta, sillä molemmissa maissa elää edelleen syntymäsuvustaan erotettuja henkilöitä, joilla on uusi identiteetti. Aamer on kasvattanut poikiaan rauhanomaisesti islamin periaatteiden mukaan, mutta poikien radikalisoiduttua hän alkaa syyttää itseään liiallisesta uskonnon tyrkyttämisestä. Miehen työura ulkoministeriön alivaltiosihteerin sihteerinä johtuu pitkälti Britannian hallituksen kiintiöajattelusta: kaikkiin ministeriöihin on rekrytoitu kiintiöpakistanilaiset ei välttämättä kykyjen tai meriittien vaan pikemminkin monikulttuurisuusideologian virallisen linjan vuoksi.

Perheeseensä osuneen tragedian vuoksi Aamer Khan pääsee ensimmäistä kertaa elämässään julkisuuden parrasvaloihin, mutta motiivit epärationaaliseen toimintaan ovat puhtaasti yksityiset. Hänen kostonsa juuret ovatkin 1940-luvun intialaisessa kylässä, jossa pelkästään hänen varjonsa uskottiin saastuttavan kastillisia ohikulkijoita.  Aamerin väärentämä Washingtonin sopimus (9/11 jälkimainingissa kirjoitettu sopimus islamilaisten maiden tarkoituksellisesta taloudellisesta luhistamisesta) saa aikaan monia ruumiita. Romaanissa siis asiakirjat kostavat kolmannen maailmansodan syttymispisteeseen tähdäten, mutta katastrofi vältetään muutamalla minuutilla. Olisin tullut toimeen avainhenkilöiden kanssa pienemmilläkin kierroksilla, mutta Soininvaara ei taida olla pienten tarinoiden ystävä.

Sivujuonena romaanissa seurataan vaalalaisen rekkayrittäjän epätoivoista velkasaneerausta, mikä tuntui täysin irralliselta osiolta romaanin muussa virrassa. Tähän on selvästi haluttu rakentaa ”tavallinen” suomalainen sivustakatsoja, joka seuraa maailman uutisia ärtyneenä peilaten niitä omaan yksityiseen kriisiinsä. Rekkakuskin ja SUPO:n poliisin kohtaaminen lumipyryssä Vihdintiellä tuntui myös turhalta ja tekaistulta lopulta jo muuten tarpeeksi tapahtumarikkaalle tarinalle.

Jotain yhteistä tässä oli aiemmin tänne arvioimani Pekka Hiltusen Sysipimeä-dekkarin kanssa, tosin Soininvaaran hahmot ovat astetta ”mainstreamimpiä” verrattuna Hiltuseen. Uskoisin, että teoksella olisi loistavat markkinat ulkomailla, sillä romaani ei ollut lainkaan Suomi-keskeinen, vaan aidosti globaali.

 

 

 

Ihminen on puu joka kaatuu

hiltunen_sysipimeaAloitetaan mainoksella: Pekka Hiltusen dekkarin Sysipimeä (2012) saa nyt ilmaiseksi sähköisenä, jos liittyy ElisaKirjat-palveluun. Hiltusen tuotantoon olenkin tutustunut vain digitaalisesti: luin äskettäin lukunäytteen hänen uusimmastaan, Isosta (2013), joka käsittelee liikalihavuutta. Lupaavaa tekstiä se erityisesti ja nämä kaksi rinnakkain vihjaavat jo kirjailijan temaattisesta monipuolisuudesta.

Sysipimeä on Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena menettämättä mitään. Dekkari kertoo kahdesta suomalaisesta nuorehkosta naisesta Liasta ja Marista, jotka ovat jonkin sortin freelancer-etsiviä muiden töidensä ohella. Lia on virallisesti graafinen suunnittelija ja Mari psykologi. Mari on onnistunut ovelien osakesijoitustensa turvin hankkimaan itselleen ja ystävilleen Lontoosta työtilan The Studio, ja siellä työskentelevän ystäväporukan on vaikea pysyä rikosten ratkaisusta erossa. Brittikollegoille suomalaisnaisten tarmo on jatkuvan vitsailun aiheena, mutta naisten integraatio brittiyhteiskuntaan on sen verran pitkällä, ettei heitä aina tunnisteta suomalaisiksi.

Sysipimeä voi olla järkyttävääkin luettavaa, sillä siinä ratkotaan raakoja homomiehiin kohdistuvia sarjamurhia, joita kaikkia yhdistää snuff-videot. Murhaaja levittää surmavideoitaan YouTubessa häkkeröimällä tuntemattomien ihmisten tileille, ja videot leviävät netissä kuin häkä osoittaen samalla nykymaailman sairaalloisuuden. The Studion porukka saa murhista nopeammin teknisiä tietoja kuin poliisi, ja lähettää poppoon vanhimman henkilön, ruotsalaisen Bertil Bergin vakoilemaan surmaajaa, mutta Berg tulee myös murhatuksi sivullisena. Bergin kuolema aiheuttaa hänen kollegoissaan maansurun, syvää ahdistusta, mutta myös suuremman tahdon saada sosiopaatti kiinni ennen poliisia. ”Ihminen on puu joka kaatuu” on kirjassa viljelty motto ihmisen haavoittuvuudesta ja erityisesti väkivaltavideoiden katselun perverssiydestä.

Teoksessa päästään rikollisen jäljille aina Sansibarin saarelle saakka, mikä kaikessa kauheudessaan oli myös teoksen kaunein osio. Sansibarilla high tech-laittein varustettu iskuryhmä joutuu toimimaan osittain ilman sähköä, koska saari on jo ollut kuukausitolkulla puolipimeä hallituksen saamattomuuden vuoksi. Sansibar on tapahtumien kulminaatiopiste siksi, että murhat liittyvät mystisellä tavalla Freddie Mercuryyn, sairaalloiseen fanitukseen ja Queenin laululyriikkoihin. Sansibarhan oli Mercuryn alias Farrukh Bulsaran synnyinsaari, jolla Queen-fanit edelleen käyvät pyhiinvaelluksilla, vaikka saaren islamilainen hallinto ei ilmiöstä pidä. Tästä osiosta huomaa, että Hiltunen on myös matkatoimittaja  ja nykyään Mondo-lehden päätoimittaja. Sansibarin kulttuuria, paikkoja ja arkkitehtuuria kun kuvataan pikkutarkan asiantuntevasti.

Toinen kiinnostava sivujuonne oli Mari-psykologin lapsuudentausta. Mari oli koulutettu sisaruksineen kotikoulussa, jota piti heidän kasvatustieteilijä-äitinsä tieteellisen kokeilun nimissä. Mari oli elänyt eristyksissä muusta maailmasta myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin hän vanhempiensa eron kautta vapautui ihmislaboratoriosta. Marin paikoitellen arvaamaton käytös ja äärimmäinen yksityisyyden tarve liittyy lapsuuden traumoihin. Koska olen ollut itse kiinnostunut kotikouluilmiöstä ja lueskellut joskus aiheeseen liittyviä blogeja ja artikkeleja, olin otettu siitä, että Hiltunen otti tämänkin aiheen käsiteltäväksi. Kovin paljon muuta Suomi-sisältöä teoksessa ei ole, mikä on raikastakin, en nimittäin olisi jaksanut lukea Suomi-neitojen saunomisesta ja karjalanpiirakkatalkoista.

Dekkariksi tämä oli yllättävän laaja-alainen, humaani ja kriittisiä kysymyksiä herättävä puheenvuoro medioiden vallasta ihmisten arjessa. Teknistä taustatietoa häkkeröinnistä ja mikrokameroista oli minun makuuni liikaa, mutta ehkä jotkut lukijat kaipaavat juuri tuonlaista uskottavuutta. Luen varmasti sarjan ensimmäisen osan, Vilpittömästi sinun, jos se eteen tupsahtaa, ja odotan jo uusia osia innolla.