Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Tietämättömyyden anatomiasta

Teos: Tara Westover: Educated (Penguin, 2018)

Olen odottanut saavani lukevan Tara Westoverin teosta Educated pitkään, ja odotuksen aikana lukenut useita ristiriitaisia arvioita siitä. Kirja tuntuu jakavan vesiä, ja sen kärkkäimmät kriitikot pitävät tarinaa epäuskottavana, sosiaalipornahtavana ja jopa tylsänä. Toisaalta se oli viime vuonna Barack Obaman lukulistalla, ja yleensä olen tykännyt kaikista Obaman suosituksista.

Minua ei kirjassa kiinnosta kysymys koulunkäynnistä niinkään paljon kuin sen uskonnollinen aspekti. Valitsin kirjan luettavaksi siksi, etten ole koskaan lukenut kokonaista teosta mormoneista. Sen sijaan olen katsonut noloa Sister Wives-tositeeveeohjelmaa, joka ei ole herättänyt ainakaan suuria sympatioita tätä amerikkalaisten suurehkoa uususkontoa kohtaan. On myös muistettava, että mormoniuden sisällä on eroavuuksia, ja näin tämä teos ei kuvaa moniavioisen perheen elämää. Tässä kuvattu perhe on miltei perustanut oman patriarkaalisen kulttinsa, jonka keskeinen sisältö on tiedevastaisuus.

Tara syntyy Idahon maaseudulla vuonna 1986 ja kasvaa maatilalla, jossa viljellään muun muassa yrttejä äidin eteeristen öljyjen bisneksiin. Perheessä on seitsemän lasta, ja muutenkin tuon alueen mormoniperheet ovat suuria. Äiti toimii myös kotisynnytyksissä puoskarikätilönä, eikä läheskään kaikkia syntyneitä lapsia rekisteröidä minnekään muualle kuin mormonikirkon kastekirjaan. Isä työskentelee romukauppiaana, ja hänen bisneksensä menevät monessa vaiheessa huonommin kuin äidin.

Taran isän persoonallisuus on dominoiva ja väkivaltainen, ja hänellä on pitkiä masennuskausia, joita välillä lähdetään hoitamaan asuntoautolla Arizonan aurinkoon, miehen vanhempien luo. Isä on myös tehnyt kaikkensa, ettei äiti tapaisi omia sukulaisiaan, jotka ovat perheen meiningistä huolissaan. Äiti enimmäkseen toimii isän tyrannian alaisuudesssa, alistuneena, mutta välillä saa tarmokkaita puuskia, jotka saavat Taran näkemään tämän salatut voimavarat. Perhe ei kuitenkaan ole eristyksessä yhteisöstään, vaan kirkossa käydään ja rankaisevaa Jumalaa pelätään vakavin mielin. Itse asiassa odotin, että kirja kertoisi vielä eristyneemmästä ja syrjäytyneemmästä perheestä. Toki tällä perheellä on ongelmia viranomaisten kanssa, mutta omassa yhteisössään he kuitenkin ovat täysvaltaisia jäseniä.

Vielä vaikeampi on Taran suhde isoveljeen Shauniin, joka on asunut jo omillaan muualla, mutta palaa kuvioihin Taran teini-iässä. Veljen persoonallisuushäiriö on vakavampi kuin isän, ja hän oppii nopeasti löytämään muiden heikot kohdat. Veljen harjoittaman hyväksikäytön kuvaus on myös syy, miksi Westover on tullut suljetuksi ulos sukuyhteydestä. Patriarkaalisen vallankäytön analyysi on kirjassa melkein lohdutonta, ja tarina osittain toistaa itseään niin, että lukija on jo ryytynyt, kun päästään positiivisempaan selviytymistarinaan.

Pystyn oikeastaan vertaamaan tätä teosta viime aikoina lukemiini romaaneihin suomalaisesta lestadiolaisuudesta. Pari viimeistä lukemaani sellaista Westoverin ikäluokkaan kuuluvilta naisilta ovat olleet humoristisempia kuin tämä teos. Toisaalta ne ovat fiktiota, ja tämä on kolmikymppisen henkilön omaelämäkerta. Eikä painopiste Westoverin teoksessa ole uskonnosta irtaantumisessa, eikä se tutki mormoniyhteisöä, vaan hänen omaa, sekopäistä perhettään, joka tuntuu olevan ainoa, joka kirjaimellisesti toteuttaa Mormonin kirjan visioita. Perheessä ei keskustella uskomisesta tai muista teologisista kysymyksistä, vaan eletään jokaista uskon pykälää todeksi. Vanhempien mukaan kaikki muut perheet ovat luopioita, varsinkin ne, jotka käyvät lääkärillä.

En tiedä paljoa Idahosta, mutta sen maaseudun elämäntavan kuvaus on ehkä ansiokkainta tässä teoksessa. Eikä Westover kokonaan kiellä kasvuympäristönsä perimää, onhan omavaraisessa survivalistitaloudessa oma logiikkansa. Kotiseudun väen valkoinen supremismi, ja n-sanan runsas käyttö, korreloivat hyvin sen tosiasian kanssa, ettei siellä päin asu muita mustia ihmisiä kuin adoptiolapsia. Tara ei collegeen mennessään ole nähnyt kuin yhden mustan adoptiolapsen mormonikirkossa, ja hän häpeää sitä, kuinka hän oli nuorempana nauranut n-sanavitseille.

Taran opintien saaga on kiinnostava, mutta poikkeavaksi sen tekee vain se, että tämä sisukas nainen sai hommattua itselleen stipendin Cambridgen yliopistoon ja väiteltyä nuorena tohtoriksi siellä. Ehkä ilman maastamuuttoa ja totaalista silmälasien vaihtoa uudessa maassa tämä kirja olisi jäänyt kirjoittamatta. Varmasti Yhdysvalloissa on vuosittain tuhansia uskonnollisista perheistä ponnistavia, kotikoulun käyneitä nuoria, jotka onnistuvat pääsemään opiskelemaan, ja jotka kamppailevat samojen identiteettikysymysten äärellä. Jo pieni kurkkaus Googleen osoittaa, ettei tämä ole ensimmäinen teos aiheesta, mutta Westover saattaa kuulua menestyneimpiin kotikoululaisiin.

En ollut kirjasta haltioissani kaunokirjallisesta näkökulmasta, mutta pidin siitä enemmän kulttuurisena kuvauksena. En myöskään pitänyt sitä poikkeuksellisena, vaan voisin verrata tätä opintietä vaikka turvapaikanhakijanuorten tilanteeseen: fiksut ja älykkäät nuoret pystyvät kyllä nopeasti kuromaan välimatkan ikätovereihinsa, mutta identiteetin ja tunteiden tasolla moni jää hämmennyksiin sen jälkeen, kun länsimainen koulutus on kaadettu heidän niskaansa.

Äänikirjaa kuunnellessa ärsytti naispuolisen lukijan dialogit: hänen tapansa korostaa Taran vanhempien maalaisuutta ja karkeutta oli liioiteltua, ja hän saa perheen jäsenet kuulostamaan idiooteilta. Tämä melkein sai minut lopettamaan kirjan kuuntelemisen, ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olisin mieluummin lukenut teoksen painettuna kirjana.

Minulla oli maahaasteessa varattuna Michelle Obaman Becoming,mutta se jäi kesken äänikirjan pituuden vuoksi, joten vaihdan nyt teosta ja sijoitan tämän kohtaan x/196: Yhdysvallat. Valintani on osuva siksi, että tämä teos on oiva esimerkki Yhdysvaltojen suurista sisäisistä kulttuuri-, varallisuus-, ja koulutuksellisista eroista, ja edustaa täysin erilaista maailmaa kuin mihin yleensä tutustun, kun luen amerikkalaista kirjallisuutta.

Macondon vehreissä hedelmätarhoissa

Teos: Gabriel Garcia Marquez: Living to Tell the Tale (Penguin, 2004)

Käännös: Edith Grossman

Kolmannen maailman maaginen realismi oli pitkään suosikkigenreni, ja siitä huolimatta Gabriel Garcia Marquez (1927-2014) on aina ollut minulle hankala kirjailija. Analyysejä hänen teoksistaan olen lukenut enemmän kuin itse teoksia, ja romaaneista ainoa, jonka olen saanut loppuun oli Rakkautta koleran aikaan. Tämä kismittää, koska Marquez on kirjailija, jota todella haluaisin ymmärtää enemmän. Kirjoissa ei sinänsä ole mitään ylivoimaisen vaikeaa tasoa, joka menisi yli hilseeni, vaan luulen niiden vaikeuden johtuvan aistielämysten liiallisuudesta.

Itseäni haastaen olen joskus hankkinut alennusmyynnistä Marquezin omaelämäkerran, ja sen tavaamisessa on mennyt jokunen vuosi. Living to Tell the Tale kertoo kirjailijan nuoruusvuosista ja päättyy vuoteen 1959, jolloin hänen ensimmäinen lapsensa syntyy. Vihdoin viimein päätin urakoida kirjan loppuun, koska maahaasteessani on Kolumbian muotoinen aukko.

Kolumbia on Etelä-Amerikan maista minulle suht tuntematon, mutta viime vuonna sain hyvän kuvan Bogotán kaupungin nykymenosta Melba Escobarin dekkarista Kauneussalonki. Marquez taas on monisyinen kertoja, joka tuntee oman maansa historian monen ryhmän näkökulmasta. Hänen mentaliteettinsa on karibialainen, koska hän kasvoi Karibianmeren läheisyydessä banaaniplantaaseilla. Nuorena miehenä hän eli myös maan muissa osissa, ja opiskeli Bogotássa, jossa oli verisiä kansannousuja. Konservatiivin poliitikon pojasta tuli kommunisti, ja hän eli myös aikoja poliittisena pakolaisena. Hänen sukunsa oli tullut mantereelle Espanjasta jo 1800-luvun alusta, mutta Kolumbiassa siirtolaisia on moneen junaan. 

Teoksessa on jonkun verran päällekkäisyyttä Kolera-romaanin kanssa. Marquezin vanhempien rakkaustarina on avainkertomuksena tässäkin, ja Macondo-niminen plantaasi on olemassa. Plantaasikylässä asuu kirjavaa sakkia, josta tuoreimmat pakolaiset Venezuelasta ovat ehkä neuvokkaimpia ja fiksuimpia. Nuori Gabriel kasvaa isovanhempiensa erikoisessa talossa, jossa on tarkasti määritellyt miesten ja naisten puolet erikseen. Hänen isällään on sekalaisesti menestyvä apteekki, isoäiti tienaa paremmin sokerileipurina, äiti keskittyy lasten synnyttämiseen, ja nurkissa pesii myös naimattomia tätejä, joiden paikka maailmassa on epämääräinen. Lapset käyvät Montessori-koulua ja isä on saanut diplomin homeopatiasta – kaikki tämä 1940-luvulla kertonee varsin keskiluokkaisesta, jopa porvarillisesta arvomaailmasta.

Ja toisaalta köyhyys vaanii Marquezin perhettä kaikkialla, varsinkin sen jälkeen, kun he muuttavat suvun sylistä muualle. Isä on vastuuton, häneltä alkaa löytyä muitakin lehtolapsia kuin ne ennen vanhempien avioliittoa siitetyt. Äiti synnyttää yhdeksän lasta, ja kaksi lehtolapsista tulee myös asumaan perheeseen. Kodin arki on kaoottista eloonjäämistaistelua, mutta siitä huolimatta lapsia laitetaan kouluihin. Gabriel ei ole ainoa akateemista sivistystä saanut sisarus, ja joku heistä saa jopa loppututkinnon.

Nuori kirjailijanalku hakee inspiraatiota muun muassa bordelleista, mikä ei ollut tavatonta tuohon maailman aikaan. Naisten maailma oli hänelle muutenkin läheisempää kuin miesten, johtuen siitä, että hän kasvoi naisvaltaisessa klaanissa rakennuksen naisten puolella. Lapsuudessa hän sai todistaa monien piikojen synnytyksiä, mutta sisarusten syntymien aikaan isovanhemmat veivät vanhemmat lapset pois silmistä. Katoliseen siveyteen hänen taloudessaan uskottiin, ja yksi tädeistä päätyikin Jeesuksen morsiameksi. Kommunistiksi Marquez kirjoittaa uskonnollisista muistoistaan suht lämpimästi, eikä kiellä kokonaan uskonnollisen kasvatuksen merkitystä.

Teoksena Living to tell the Tale on peruslineaarinen kasvukertomus, jossa ei kikkailla liikaa efekteillä. Loppua kohti itselleni ventovieraiden nimien, varsinkin poliittisten vaikuttajien, määrä alkoi hieman puuduttaa. Toisaalta tarkka lukija löytää teoksesta valtavan määrän viitteitä Kolumbian kirjallisuushistoriaan, joka on ollut 1950-luvulle lähes kokonaan runouspainoitteista. Suurin osa Marquezin omista kirjallisista vaikutteista ovat englantia ja ranskaa puhuvista maista, ja hän harmittelee varsinkin heikkoa englannin taitoaan, joka sulki jossain vaiheessa joitain ikkunoita. 

Maahaasteessa olen nyt siis rastilla 49/196: Kolumbia. Latinokirjallisuutta saattaa hyllyistäni vielä löytyä

Kreetalainen katoamistemppu

20180718_072901Ulkona oli +32 astetta lämmintä tänään. Istuin puiston penkillä vesigallonan kanssa ja kuvittelin olevani Kreikassa. Matkalukemisena oli uusiseelantilaisen Charlotte Randallin romaani The Crocus Hour (Penguin, 2008), joka kertoo muun muassa elämästä kreetalaisessa pikkukylässä 70-80-lukujen vaihteessa. Kirjassa uusiseelantilainen varhaiseläkeläinen Henry matkaa joka vuosi Kreetalle etsimään kadonnutta tytärtään Sallya. Siis kyseessä on varhainen – ja hyvin älyllinen – versio tositeeveeohjelmasta Kadonneiden jäljillä.

Kirjan kertoja on nimetön nuorehko brittimies, reppureissaaja, joka jää Henryn tarinoinnin vangiksi ja päätyy jakamaan hänen kanssaan saman huoneen kuukaudeksi vuonna 1981. Sally on ollut kateissa kolmisen vuotta, ja mies on myös jäänyt äskettäin leskeksi. Saarella hän enimmäkseen kuluttaa aikaansa tupakoiden kahviloissa, meditoiden rukoushelmiensä kanssa ja jos saa sopivaa seuraa, nautiskellen ouzoa ja retsinaa. Harvat jaksavat hänen pitkiä monologejaan kauaa, ja itse saarelaiset pitävät häntä järkensä menettäneenä.

Teos pyrkii jäljittämään viimeisiä havaintoja Sallystä saarelaisten ja tämän matkakumppanin Janen silmin. Saaren poliisi on valmis uskomaan, että nuori nainen on karannut maailman ääriin paikallisen rantaleijonan kanssa, eikä tapaukseen liity rikosta. Janekaan ei usko, että Sally olisi kuollut, mutta hän on lopen kyllästynyt Henryn pakkomielteiseen tapaan toistaa samaa vanhaa tarinaa. Jollain tasolla Jane kuitenkin kokee läheisyyttä ystävänsä isän kanssa, ja miehen vanhetessa hän päätyy jopa asumaan tämän kanssa Uudessa-Seelannissa.

Kirjan kertoja jatkaa yhteydenpitoa niin Henryn kuin Janen kanssa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja romaani on kolmikon yhteinen ja erillinen matkakertomus. Puolet tapahtumista sijoittuu Uuden Seelannin maaseudulle, ja huikeista maisemista huolimatta minun on tunnustettava, etten täysin päässyt kiinni näistä hyvin syvällisistä ekologisista ja mytologisista pohdinnoista. Kreetan kertomusta oli helpompi seurata, koska olen käynyt saarella ja muistan melko hyvin tarinat minolaisesta kulttuurista. Kirjassa laitetaan rinnakkain toisilleen melko vastakkaiset maisemat ja elämäntavat, ja pohditaan niukkuuden ja runsauden estetiikkaa – ja myös uskonnon aiheuttamia mentaliteettieroja (ortodoksius vs. presybyteeri protestantismi)..

Romaania voi lukea myös matkakertomuksena, koska siinä ollaan lähes koko ajan tien päällä. Randallin kerronta on aistillista, ja sen kautta saa kosketuksen varsinkin puutarhanhoitoon, yrttien kasvatukseen ja kreikkalaiseen keittiöön. Kiinnostavalla tavalla se myös kuvaa Kreikan varhaista turismia, ja paikallisten suhtautumista varsinkin nuoriin naisturisteihin, joilla on otsaa tulla kansoittamaan rantoja ilman isien. veljien ja aviomiesten suojaa. Siinä kuvataan myös tuon ajan hippien kiinnostusta kreetalaisiin luoliin, ja Kreikkaa välietappina kuuluisalla ”hippikaravaanilla”, joka ulottui eteläisestä Euroopasta Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan.

Ongelmana kirjan ymmärtämisessä ei ollut kieli, vaan kerrontatekniikka: kirjan nimetön kertoja lopulta paljastaa kovin vähän itsestään, ja hänen anonymiteettinsä vuoksi tarinointi käy paikoitellen abstraktiksi. Välillä hän virittelee suhdetta Janeen, mutta henkilöiden platoninen kolmiodraama estää romanssin nuorten osapuolten välillä. Mieskertoja tuntuu täydelliseltä kuuntelijalta, ja epäitsekkäältä ”vastaanottajasolulta” vahvojen ja mieleltään horjuvien ystäviensä seurassa.

Uusiseelantilainen kirjallisuus on minulle vieras territorio; en muista lukeneeni kuin Janet Framea, joka tosin on melko edustava alkupiste. Randallin teos ei tunnu yhtään vähemmän kirjallisesti kunnianhimoiselta esitykseltä kuin Framen tuotanto, mutta Uuden Seelannin kulttuurin kuvaajana hän oli vaikeammin ymmärrettävä kuin Frame. Molempien teoksiin mahtuu ainakin hulluutta, feminististä kritiikkiä ja upeaa luontokuvausta.

Off topic, vaikutti, että tämä jo repaleinen löytökirja on myös ollut jonkun innokkaan reissaajan repussa tai sitä on luettu innokkaasti jonkun meren rannalla. Ehkä joku reissaaja onkin tuonut sen juuri Kreetalta, eli se on saanut paahtua itse kohteessa. Tänään se paahtui Norrköpingin puistossa, Tampereen Nekalassa, ja on lähdössä pian seuraavalle lukijalleen. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka ovat olleet turisteina Kreikassa 70-80-luvuilla, sillä teos voi aktivoittaa hauskojakin muistoja.

Kun stalkkaajasta tulee ystävä

IMG_1843Liane Moriarty-rasti nro 5: The Hypnotist’s Love Story (Penguin, 2012). Seitsemästä teoksesta enää kaksi jäljellä, eikä näitä viimeisiä minulla nyt ole.

Teos tuntui hieman erilaiselta kuin muut lukemani Moriartyt, ehkä siksi, että siinä oli vähemmän henkilöitä. Juonen suhteen teos saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani, vaikka teoksessa The Last Anniversary oli paras miljöö. Kaikki teokset sijoittuvat Sydneyhin, ja tässäkin liikutaan jossain varsin mitäänsanomattomassa keskiluokkaisessa nukkumälähiössä.

Teoksen päähenkilö Ellen O’Farrell on neljääkymppiä lähestyvä hypnoterapeutti, jolla on oma praktiikka, paritalon puolikas eikä miestä. Kun Ellen sitten kohtaa nuorena leskeksi jääneen Patrickin, suhde etenee nopeasti vakavaan suuntaan. Mukana paketissa tulee kahdeksanvuotias poika Jack, ja uskollinen stalkkeri Saskia. Saskia on ollut kolme vuotta vakavissaan perhettä perustamassa Patrickin kanssa, eikä suostu uskomaan, että suhde on päättynyt. Hän seuraa eksänsä elämää päivittäin lähietäisyydeltä, päivystäen autossa tämän talon ulkopuolella ja seuraamalla tätä kauppoihin ja muihin julkisiin paikkoihin.

Kolmiodraama teoksessa on kutkuttavaa, varsinkin, kun Saskia itse on toinen kertojista. Kukaan ei ulkoapäin uskoisi, kuinka vakavasti tämän mielenterveys on horjumassa. Stalkkaaminen vie häneltä kaikki voimavarat, ja hän alkaa kieltäytyä kaikesta sosiaalisesta elämästä ollakseen lähellä ”perhettään”. Koska hän ei ole koskaan uhannut väkivallalla, Patrick ei ole tohtinut viedä asiaa poliisille. Hän on raivoissaan, mutta toimintakyvytön. Ellenillä itsellään on miesystäväänsä ymmärtäväisempi ote naisen touhuihin, mutta jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa.

Ellenillä on myös ammatillisia huolia, koska erään asiakkaan mies uhkaa sabotoida tämän vastaanoton maineen omistamassaan mediassa. Vaikka hän kuuluu laillistettuun ammattiliittoon, työhön suhtaudutaan kaksinaamaisesti. Tilannetta ei yhtään auta se, että hänen rahanahne kollegansa Dan on alkanut pitää hypnokutsuja laihtumishaluisille naisille, joissa saavutetaan porkkanatikkujen ja shampanjan voimalla kollektiivinen transsi. Ellenin uranvalinta on myös pettymys tämän äidille, joka olisi halunnut tämän ainakin käyneen psykologian opinnot loppuun yliopistossa.

Muutenkaan Ellen ei vaikuttanut sellaiselta vaihtoehtohoitohörhöltä, joksi hypnoterapeutin mieltäisin. Suomessa kun tämän tyyppiset hoitajat ovat yhden terapian lisäksi opiskelleet ainakin kymmentä muuta lajia, ja liikkuvat tiiviisti vaihtoehtohoitajien ”skenessä”. Ellen taas tuntuu tekevän työtä ammatikseen, koska hän on jo nuorena havainnut erikoisen lahjansa. Hän suhtautuu työhönsä miltei rationaalisesti, eikä ole valmis tekemään siitä kauppatavaraa. Koin siis suurta sympatiaa hänen työminäänsä kohtaan, ja siksikin kirja koukutti.

Kirjaan mahtuu monia yllätyksiä, mutta kovin korkean tason jännitystä se ei tarjoa. Varmasti se antaa ajattelemisen aihetta stalkkaamisen ilmiöstä, joka usein on moniuloitteinen. Kuinka menneisyyteen takertuneita ihmisiä sitten voisi auttaa? Ja kuinka sosiaalinen media ruokkii takertuvaa käytöstä?

Teos oli sopivan härö ja melodramaattinen päätös tälle lukuvuodelle – ripaus transsia tekee näin vuoden vaihteessa hyvää, varsinkin, kun yhteiskunnallinen todellisuus lupaa kiristyvää kurjuutta ja raipaniskuja. Toivon kaikille blogini lukijoille resurssirikasta ja muuntautumiskykyistä uutta vuotta 2018.

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.