Janakkalalaista huippuosaamista

KOngolainen kampaTeos: Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Suomalaiset ekspatriaatit Brysselissä ei kuulosta kaikista seksikkäimmältä romaanin aiheelta, jos rehellisiä ollaan. Ilkka Luukkosen esikoisromaani Kongolainen kampa kuvaa muun muassa heitä, mutta myös Belgian siirtomaapolitiikkaa ja EU:n viimeaikaista pakolaiskriisiä. Lähdin lukemaan kirjaa Kongo-teeman vuoksi, ja olin juonen kanssa alussa hukassa. Alku oli varsin jaaritteleva, ja minusta tuntui erikoiselta, että näin runsassanaisella, mutta hidastempoisella aloituksella on saatu esikoisromaani suuren kustantajan seulasta läpi.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen insinööri Antti, on hemmetin rasittava tyyppi, jolla on vaikea äitisuhde, työllistymisvaikeuksia ja korostuneen turvallisuushakuinen maailmankatsomus. Antti on muuttanut Brysseliin perheensä kanssa taloudellisessa pakkoraossa, eikä hänen asemansa Insinöörilehden ulkomaantoimittajana lupaa kovin merkittävää urakehitystä. Antin unkarilainen vaimo Anna on opiskellut sosiaalipolitiikkaa, mutta yrittää Belgiassa luoda uutta uraa taidekauppiaana. Liitto natisee liitoksistaan, ja Antti kokee hapenpuutetta niin, että kalsarikännit Ardennien vuoristohotellissa alkavat kutsua perhe-elämän sijaan.

Keski-ikäisen pariskunnan junnaavaan arkeen saapuu shokkiefektinä Antin siskontyttö Kaisla, joka on karannut Vantaalta Brysseliin au pairiksi ja odottaa lasta kongolaiselle miehelle. Kaisla on kertojana huomattavasti kiinnostavampi ja räväkämpi kuin Antti, samaan aikaan spontaani, analyyttinen ja jopa ikäisekseen naiivi. Hän etsii elämäänsä suurempia haasteita kuin vantaalaista kaljakelluntaa siipeilijäpoikaystävän rinnalla, ja luottaa elämän kantavan. Kongolaisen Josephin kautta Antti saa uusia juttuideoita junnaavan uransa pelastamiseksi ja joutuu kohtaamaan kasvatuksestaan johtuvia tunnelukkoja ja ennakkoluuloja.

Kirjan nimeen liittyy monimerkityksistä symboliikkaa, jonka kekseliäisyydestä olin innoissani. Joseph kasvaa romaanin aikana vähemmän stereotyyppiseksi hahmoksi, vaikka onkin stereotyyppisen perinnetanssiryhmän manageri. Au pairien elämän kuvaus on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ekspatriaattiperheiden,  ja herätti minussa omakohtaisia kaikuja menneisyydestä.

Romaanina teos on hitaasti lämpiävä, ja juonessa päästään kunnolla vauhtiin vasta toisessa puolikkaassa. Jos lukija kuitenkin jaksaa janakkalalaisen huippuosaamisen hitaan lämmittelyn, hän varmasti saa loppua kohti kokea monia yllätyksiä. Teoksena maahanmuutosta Kongolainen kampa tarjoaa laajan paletin kohtaloita, ja myös sukuromaanina se on epätyypillinen, koska keskiössä on enon ja siskontytön suhde.

Huumoria kirjassa viljellään reippaasti, ja pilkka osuu enemmän suomalaisten ennakkoluuloihin kuin afrikkalaisyhteisön elämäntapaan. Suomalaisen merimieskirkon pappi oli loistava hahmo rempseänä baarimikkona, vaikka häneen ei tutustuttu kovin syvällisesti. Antin äidin rooli suvun matriarkkana lopulta selittää suurimman osan kirjan hahmojen outouksista, ja vaikka hahmo oli liioiteltu, täytyy muistaa, että tällaisia omnipotentteja mammoja edelleen on.

Jostain syystä kirjaa lukiessani mieleeni juolahti Jarkko Tontin uusin romaani Perintö, jossa myös huseeraa vahva isoäitihahmo, ja jossa tyyppien suhde ulkomaailmaan selittyy osittain kantahämäläisillä juurilla. Romaanin Antti osoittautuu kuitenkin yllättävän kehityskelpoiseksi tyypiksi, jonka insinöörin taidoille löytyy myös sosiaalinen tilaus uudessa perhetilanteessa.

Kongolainen kampa on lämminhenkinen, kepeä veijariromaani, jossa onneksi ei ratkaista Euroopan pakolaiskriisiä, mutta sijoitetaan suomalaiset osaksi siirtolaisuuden laajempaa mosaiikkia. Pidin varsinkin siitä, että kirjan suomalaiset hahmot eivät olleet menestyneitä huippuosaajia, vaan hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan löytääkseen paikkansa auringon alla. Belgiaan en edelleenkään rakastunut tämän kuvauksen pohjalta, mutta Ixellesin lähiössä voisin joskus käydä.

 

Mainokset

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Vaikean anopin oppivuodet

20180923_110818Teos: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Random House, 2008), 270s.

Mistä sain: Kirpputorilta

Mökkipaikkakuntamme Kangasniemi yllättää: sieltä saa jopa työttömien kirpparilta loistavaa englanninkielistä kirjallisuutta. Onkohan akateeminen työttömyys ilmiö sielläkin, vai kierrättävätkö mökkiläiset kirjojaan ahkerasti kirpparin kautta? En tällä kertaa jaksanut kantaa sieltä vinoa pinoa, mutta kirppari on nyt korvamerkitty loistavien löytöjen tekopaikaksi. Kirjakauppa paikkakunnalta suljettiin jo 20 vuotta sitten, ja paikallisesta S-marketista saa lähinnä Hotakaista ja Kyröä.

Olen lukenut Olive Kitteridgeä kaiken muun kirjallisuuden keskellä yli kolme viikkoa. Kieltämättä kirja on jäänyt paitsioon, koska se oli suht ”hidasta” tekstiä ja vaati keskittymistä sivuhenkilöiden runsauden vuoksi enemmän kuin keskiverto romaani. Kyseessä on siis jo miltei klassikon asemaan noussut Pulitzer-palkittu teos, josta on myös tehty HBO-minisarja.

Teos ei ole perinteinen romaani, vaan koostuu pienen mainelaisen paikkakunnan tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläkkeellä olevaan matematiikan opettajaan Oliveen. Olive on paikkakuntansa yksi kivijalka, hahmo, jota monet pelkäävät, mutta myös kunnioittavat. Hänet tunnetaan siitä, että hän työurallaan mielellään auttoi pulaan joutuneita tyttöoppilaitaan, mutta hän on myös suorapuheinen vastarannan kiiski. Hänen maineensa on sekava, häntä joko vihataan tai kunnioitetaan, mutta hän ei jätä ketään kylmäksi.

Teoksessa seurataan Oliven elämää muutaman vuoden ajan. Olive elää tavallista eläkeläisen elämää aviomiehensä Henryn kanssa, kunnes Henry saa aivoinfarktin ja joutuu asumaan palvelukotiin. Ennen tätä heidän ainoa poikansa Christopher on mennyt väärän naisen kanssa naimisiin, joutunut tossun alle ja muuttanut Kaliforniaan ilman vanhempiensa suostumusta. Chris myy vanhempiensa hänelle hankkimansa talon ja alkaa joka suhteessa kiittämättömäksi ja hankalaksi perilliseksi. Ensimmäinen avioliitto kariutuu pian, ja Chris löytää perään uuden naisen, jolla on jo lapsia kahdelle eri miehelle. Olive yrittää olla pitkämielinen poikansa suhteen, mutta suhde ajautuu kriisiin viimeistään Henryn kuoleman jälkeen.

Elizabeth Strout onnistuu taikomaan hämmentävän kiehtovaa proosaa naisesta, joka käy joka päivä Dunkin’ Donutsista ja paikkakunnasta, jossa yhteisöllisyyden viitan takaa löytyy ilkeitä ja pisteliäitä hahmoja. Suurempi osa paikkakuntalaisista käy jossain kirkossa sunnuntaisin, mutta ateismiin kallellaan oleva Olive ei suostu lähtemään miehensä mukaan vain esittääkseen eheää perhettä. Mutta vaikka Olive ei käy kirkossa, hän tietää entisten oppilaidensa vaiheista aivan liikaa, ja sattuu aina paikalle sopivaan aikaan, kun jollain on menossa vakavampi kriisi.

Lempitarinani teoksessa oli ”Security”, jossa Olive matkustaa ensi kertaa New Yorkiin ollakseen avuksi Christopherin uusperheelle. Avunpyyntö tulee puskasta, koska Christopher ei ennen tätä ole edes muistanut kertoa äidilleen, että on mennyt uudelleen naimisiin. Christopher ja hänen uusi vaimonsa Ann ovat muuttaneet New Yorkiin seuratakseen yhteistä terapeuttiaan, jota ilman he eivät tule toimeen. Terapian kautta Christopher on oppinut olemaan hankala äidilleen ja analysoimaan kuormittunutta äiti-poikasuhdetta. Ann taas haluaisi kutsua uutta anoppiaan ”momiksi”, mutta Olive pitää Annia liian yksinkertaisena tai kajahtaneena. Ensimmäisen biologisen lapsenlapsen odotuskaan ei vakuuta Olivea tulevan perheonnen auvosta. Onko hänellä jäljellä enää mitään muuta, minkä pohjalle rakentaa lesken elämänsä?

Olive Kitteridge ei taida olla unelmien anoppi, mutta ei hänelle siunaannu kovin kummoisia miniöitäkään. Hän on herkullisen monisyinen hahmo, joka omalla tavallaan edustaa perinteisiä perhearvoja ja elämää, jossa asiat tehdään harkinnalla ja oikeassa järjestyksessä, mutta on samalla myös kykenevä kritiikkiin ja kapinaan. Ristiinvalottamalla eri ihmisten, läheisten ja kaukaisempien tuttavuuksien näkemyksiä Olivesta Strout rakentaa kuvan naisesta, joka pyrkii hyvään, mutta ei kuitenkaan ole aina oikeassa. Olive on ollut reilumpi opettaja kuin äiti tai vaimo, hänen julkinen maineensa on parempi kuin maine lähipiirissä. Varsinkin passiivis-aggressiivinen tunteiden osoittaminen on hänen spesialiteettinsa, ja hänen tunne-elämänsä vuoristorata on liikaa monille sietää. Mitä hänessä tapahtuu 74-vuotiaana, ja onko vielä siinäkin iässä mahdollista oppia vanhoista virheistään?

Romaani on kiinnostava siksikin, että sitä voi lukea monesta eri perspektiivistä, tarinan kerrallaan tai suurempana kokonaisuutena. Itse päädyin lukemaan sitä pienissä erissä, enemmän novellikokoelmana kuin romaanina. Eniten minua kuumotti tuo äiti-poikasuhde, vaikka teos kertoo myös omaishoitajuudesta, leskeydestä, uuden rakkauden mahdollisuudesta vanhassa iässä, mielenterveyden haasteista, amerikkalaisesta uskonelämästä ja amerikkalaisen kansan poliittisen kahtiajaon syvenemisestä. Yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta teoksessa on rivien välissä paljonkin. Olive Kitteridge on kuivahko, rationaalinen demokraatti, joka kärsii cowboy-hattuisten, kirjoja lukemattomien presidenttien aikakausina. Teoksessa siis eletään vielä George W. Bushin aikakautta. Näinä aikoina, jolloin George W. Bush vaikuttaa jopa älyköltä, tämän tyyppistä kantaaottavaa kirjallisuutta kaivataan entistä enemmän.

Strout lähtee ehdottomasti jatkoon lukulistallani, mutta voisin ennen uusien teosten hankintaa myös katsoa Olive Kitteridgen ruudultani.

 

 

 

Täsmäteos syyspäiväntasaukseen

venetsialaisetTeos: Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018),

Mistä sain: E-kirjastosta

Olin viettämässä virallista kesän lopetusta mökillä siskon kanssa, ja siihen maisemaan saapui kuin tilauksesta Taina Latvalan romaani Venetsialaiset. Tai olin lukenut romaanin matkalla mökille, ja pohdin sen tunnelmia siellä, sukukalleuksien keskellä. Kyseessä siis on romaani, jossa kolme aikuista sisarusta kohtaavat kesän lopettajaisten merkeissä kuolleen isänsä rakentamalla mökillä.

Kyseinen isä on kuollut jo 1990-luvulla, mutta siskot ovat vahvasti hänen perimässään kiinni. Vanhimmalla siskolla Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, ja Iiris on tutustunut nuorempiin siskoihinsa vasta toisella kymmenellä ollessaan. Iiris on perheen taiteilijasielu, ex-punklaulaja ja elämäntaiteilija, jonka elämästä puuttuu kokonaan pysyvyys. Paula on angstinen suorittaja, Helsingissä menestyvä juristi, kun taas Elina on jotain näiden kahden tyypin väliltä, mutta haaveilee taiteilijan urasta. Kirjassa myös suunnitellaan Elinan häitä, joiden yksityiskohdista Paula on enemmän huolissaan kuin morsian itse.

Minun oli vaikea päättää, olinko lukemassa chicklitiä vaiko vakavampaa proosaa, eikä määrittelyllä lopulta ollut väliä. Teos operoi runsaiden takaumien muodossa, mutta nykyhetken aika-akseli on vain viikonlopun mittainen. Mökki on jossain Pohjanmaalla, fiktiivisessä Loimujärven kylässä, jossa myös nuoriso kuuntelee iskelmää. Venetsialaisia vietetään paikallisessa tanssiravintolassa, jossa pääartistina on entinen tangokuningas Luka Aaltonen.

Juoni liittyy pitkälti siskojen isän salaisuuksiin, ja siskojen erilaiseen suhteeseen isään. Isä on ollut tuulella käyvä, alkoholisoitunut liikemies, jonka elämään on mahtunut monia naisia. Viimeisiä aikojaan isä vietti Pohjois-Karjalassa ja Thaimaassa, kaukana kotikonnuilta. Parhaimman yhteyden isään tämän elämän loppuvaiheissa sai hulttio-Iiris, kun taas nuorempien tytärten seurassa kulisseja kiilloteltiin ja kohtaamiset jäivät lähinnä sukujuhlien pönötystasolle.

Venetsialaiset purkittaa loppukesän mökkitunnelman ja kuvaa oivallisesti sisarusten välistä dynamiikkaa. Pidin enemmän kirjan nykyisyydestä kuin suvun historiasta, jossa tarinat tuntuivat vähän liiankin nähdyiltä. Tarinoihin mahtui hulluutta, juoppoutta, perheväkivaltaa, salasuhteita ja vaikenemista, juuri sillä tasolla kuin keskivertosuvuissa ilmenee. Niihin on helppo samastua, mutta ne eivät hiipineet ihoni alle kovinkaan voimallisesti. Kaipasin lisää outouksia, tai ainakin tyylillistä vaihtelua. Yhtä juonellista ratkaisua, jota ei sovi paljastaa etukäteen, arvostin, vaikka siinä liikuttiin jo hienoisesti saippuaoopperan puolelle.

Kotiinpaluun teemasta olisin voinut lukea enemmänkin, sillä siskojen ravintolavisiitti jäi parhaiten mieleeni. Paula-siskon kohtaaminen nuoruuden rakastettunsa kanssa oli herkullisesti kuvattu, samoin kissatappelu kotiin jääneiden pahismutsien kanssa. Olen kroonisesti kiinnostunut pienten paikkakuntien yöelämästä paikoissa, joissa muualta tullut henkilö on tuijotuksen kohteena, ja jonka päälle todella saatetaan räkiä.

Kielellisesti teos yltää kirkkaasti chicklitin peruskauran yläpuolelle, mutta tematiikka jäi aika viihteelliseksi. Venetsialaiset on myös leimallisesti naisille kirjoitettu kirja, jonka uskoisin miellyttävän varsinkin etelän ”pizzakolmion” ulkopuolella asuvia lukijoita. Pohjalaisuus oli kirjassa ehdottomasti enemmän voimavara kuin taakka, mutta sen mökkiteema ylitti maakunnalliset intressit.

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Juutalaisuuden ytimessä

tewjeTeos: Scholem-Aleichem: Tewje, maitomies (Tammi, 1969)

Käännös: Liisa Ryömä, jiddishin tarkistanut Daniel Katz

Mistä sain: Kierrätyksestä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata, ja nyt oli aika tarkistaa, mistä musikaali Viulunsoittaja katolla juontaa juurensa. Kirjailija Scholem-Aleichem (nimimerkki, ”rauha olkoon kanssanne”) oli oikeasti ukrainalaissyntyinen Solomon Rabinovitsh (1859-1916), jota pidetään yhtenä keskeisimpänä jiddishin kielen uudistajista. Humoristinen Tewje, maitomies on hänen ulkomaailmassa tunnetuin teoksensa, vaikka hänen tuotantonsa oli laaja. Alkuperäisteos julkaistiin jo 1894, joten tekstinä se on hyvin erilainen kuin musikaalin käsikirjoitus, jossa kuvataan Venäjän vallankumouksen aikaa.

Luin tätä kirjaa pari viikkoa sitten paikassa, jossa ei ollut muuta luettavaa. Kirjan suomenkielinen käännös saksasta tuntui hieman kömpelöltä, ja jo fyysisenä objektina teos tuntui aikansa eläneeltä. Se olisi vaatinut kunnollisen esipuheen, jossa kartoitetaan teoksen suhdetta musikaaliin, ja myös Ukrainan juutalaisten historiaa. Toki kirjaa voi lukea vain hassun maitomiehen monologina, mutta siinä on paljon viitteitä poliittiseen historiaan, joita moni lukija ei varmasti automaattisesti tunnista eikä jaksa tarkistaa.

Kirjassa Tewjellä ja hänen vaimollaan Goldella on työ ja tuska seitsemän tyttärensä naittamisessa. Tyttäret ovat kauniita ja vanhempiaan fiksumpia, omatoimisia ja liiankin hyviä puhumaan. Unelmavävyä Tewje ei saa yhdestäkään sulhaskandidaatista, mutta kamalinta on, kun kolmas tytär Chawe nappaa goyimin, ei-juutalaisen. Esikoinen Zeitel nai köyhän räätälin, toinen tytär Siperiaan vankilaan joutuneen toisinajattelijan, neljäs tytär hukuttautuu jokeen, eikä kuopuksenkaan maallistunut miljonäärimies isää miellytä.

Kirja muistutti minua eniten Jobin kirjasta, vaikka Tewje ei joudukaan katuojaan yhteiskunnan hylkiöksi. Siinä on myös paljon viitteitä psalmeihin, ja myös monet muut lentävät lauseet ovat raamatullisia. Ilman Vanhan Testamentin tuntemusta tämä kirja ei luultavasti avaudu kovinkaan hyvin. Omalla tavallaan Tewje pyrkii kyläyhteisössään elämään kuin vanhatestamentillinen patriarkka, ja hänen identiteettinsä pohjautuu sille perinteiselle maskuliiniselle olettamukselle, että naiset ovat älyllisesti vähäisempiä kylkiluita. Toisaalta Tewje itse edustaa vanhan maailman yksinkertaisia arvoja, joita hänen tyttärensä kyseenalaistavat rajusti.

Tajusin kirjasta uskonnollista puolta enemmän kuin historiallista. Vähäisellä googlaamisella sain selvää, että tsaarin aikaisessa Ukrainassa juutalaisilla ei ollut pääsyä kaikkiin kaupunkeihin, ja tämä selittää myös Tewjen lähipiirin erikoisia reittejä. Rukouksissaan perhe kiittää Herraa siitä, ettei uusia pogromeita ole syttynyt. Antisemitismi kytee kaikkialla, mutta myös juutalaisten omissa asenteissa näkyy vierauden pelkoa. Välillä Tewje päätyy kuskiksi rikkaille kristityille, eivätkä kaikki kohtele häntä huonosti. ”Rikas mies jos oisin”- biisi sai varsinkin uusia tulkintoja tämän alkuperäisteoksen kautta, sillä Sholem-Aleichem kuvaa oivallisesti tuon ajan elintasoeroja.

Kirjassa parhautta edustavat ruokakuvaukset, joita riittää niin köyhinä kuin varakkaampinakin aikoina. Tewje on myös hedonistinen nautiskelija, joka ei sylje lasiin ja jolle vaimon tekemät pallovanukkaat edustavat palaa taivasta. Pannukakkujen paistamisessa ei rasvaa säästellä, ja vaikka puutetta on kaikesta muusta, ainakin Tewjen perheellä on maitoa ja voita.

Ajattelin kirjaa lukiessa tämän päivän ortodoksijuutalaisia, varsinkin hasideja, joiden juuret ovat Ukrainassa. Tässä kirjassa hasidismia ei mainita sanana, eikä Umaniin tehdä pyhiinvaelluksia, mutta sen suuntaisia viboja sain Tewjen teologisista pohdinnoista. Kiinnostaa se eurooppalaisten ja Israelissa asuvien juutalaisten vuosittainen turismi Ukrainaan, ja se äänekäs, humalainen Rosh Hashanan vietto, johon liittyy myös rikollisia lieveilmiöitä. Ukraina on siis se juutalaisten Las Vegas, jossa tapahtuneet rajan ylitykset jätetään sinne.

Kirjassa Tewje pääsee leskeksi jäätyään matkustamaan luvattuun maahan rikkaan lankomiehensä sponsoroimana. Erityisen tärkeää hänelle on rukoileminen esiäiti Raakelin haudalla. Lievästä sovinismista huolimatta kirja onkin pitkälti naiskeskeinen ja naisvetoinen teos, ja naisten oma toimijuus nousee siinä keskeiseen asemaan. Tämä varmasti myös selittää musikaalin suosiota 1960-70-lukujen hippiaallon imussa.

En muista, olenko nähnyt musikaalia livenä – ehkä olen lapsena tai nuorena, mutta ainakin TV:stä sitä katseltiin. Nyt tämän kliseisen ja puhki kuluneen show’n näkeminen kiinnostaisi, koska alkuperäisteksti avasi sen ”juuria” oivallisesti. Ylipäänsä tuo jiddishinkielisen kirjallisuuden nousukausi on kiinnostava ajanjakso, ja ollakseen 1800-luvun romaani Tewje, maitomies on tekstinä yllättävän moderni. Humoristinen, teatraalinen ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostava.

 

 

 

Minimalismia maalaisromantikoille

pastoraaliTeos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.