I once had a farm in Africa

Teos: Alexandra Fuller. Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness. (The Penguin Press, 2011)

Alexandra Fuller ( s. 1969) on Britanniassa syntynyt, taustaltaan monipaikkainen kirjailija, joka tunnetaan varsinkin omaelämäkerrallisesta esikoisteoksestaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2001). Se on hurja tarina lapsuudesta Rhodesian sodan keskellä, ja valkoisten asemasta Robert Mugaben Zimbabwessa. Olin aikanaan tästä teoksesta niin vaikuttunut, että olen lukenut kirjasta myös jatko-osan Scribbling the Cat (2004), ja nyt olen perhesaagan kolmannella rastilla.

Onneksi lukukertojen välillä on pitkät tauot, joten jokainen kirja on tuntunut raikkaalta, vaikka kirjat kertovat samoista ihmisistä ja traumoista aina hieman uudesta perspektiivistä. Fullerin elämää on varjostanut hänen Nicola-äitinsä vaikea alkoholismi, ja mielenterveysongelmat, joita hän on juomisella yrittänyt lääkitä. Hän on kirjoittanut äitinsä juomisesta niin rehellisesti, ettei moni vanhempi sellaista julkisuutta kestäisi. Tässä kirjassa äiti-tytär-suhteen käsittely jatkuu hieman lempeämmästä näkökulmasta. Jos aiemmat teokset oli kirjoitettu lapsen ja kasvavan nuoren näkökulmista, tämä teos on keski-ikäisen aikuisen kypsempi tulkinta samaisesta perhe-elämästä. Toki Fulleria on tällä välillä purrut myös sukututkimuskärpänen, eli hän avaa kirjassa vanhempiensa taustoja varsinkin kolonialismin näkökulmasta.

Alexandra Fuller on kolmannen polven afrikkalainen. Hänen skotlantilaiset isovanhempansa muuttivat Keniaan 1930-luvulla, äiti Nicola syntyi sodan vuoksi Skotlannissa, mutta perhe palasi kotikonnuilleen heti sodan loputtua. Nicola tutustui mieheensä Timiin niinikään Keniassa, jossa he asuivat 1960-luvulla aikansa. Kenian-muistelmat keskittyvät tyypillisiin brittiläisiin ajanvietteisiin, mutta varsinkin hevoskilpailuihin, joihin Nicola aikanaan osallistui menestyksekkäästi. Krikettiä, pooloa ja rugbya pelattiin siirtomaa-aikaisissa kouluissa hurmoshenkisesti, ja perheet ajoivat joskus satoja kilometrejä nähdäkseen uusimpia brittifilmejä aidossa elokuvateatterissa.

Isä-Timillä oli haaveena saada oma maatila Afrikasta, ja pian Fullerin perhe muutti Rhodesiaan, jossa maa oli halvempaa kuin Keniassa. Rhodesia oli jo 1960-luvulla erittäin epäkorrekti maa, jossa asumisesta ei kannattanut huudella ulkomaailmalle, mutta Tim-isälle maatilaunelma merkitsi enemmän kuin maine. Alexandra kävi syntymässä Britanniassa kuten äitinsäkin, mutta vanhemmat olivat siellä onnettomia ja palasivat epävakaaseen Rhodesiaan vuonna 1971.

Tämä teos keskittyy enemmän suvun vaiheisiin Keniassa kuin Rhodesian sotaan ja sen jälkilöylyihin, joita käsiteltiin aiemmissa teoksissa. Myös vanhempien myöhempiä vaiheita ruoditaan, sillä he menettivät unelmiensa farmin Burma Valleyssä, Zimbabwen ja Mosambikin rajalla. Elämä Zimbabwessa osoittautui sietämättömäksi 90-luvulle tultaessa, ja pariskunta asui välillä Sambiassa, välillä Malawissa. Isä päätyi vuokraamaan tai omistamaan yhteensä neljä eli farmia, joista viimeisin tila Sambiassa on osoittautunut kestäväksi suunnitelmaksi. Kirjan nykyisyydessä jo eläkeikäiset vanhemmat viljelevät kaloja ja banaaneja, ja rajoittavat juomistaan illan cocktail-tunteihin ”unohduspuun” alla.

Tässäkin kirjassa kerrotaan niin rankoista menetyksistä, ettei ole ihme, että äiti-Nicolen mieli murtui monta kertaa. Hän kutsui olotilaansa ”wobblyksi”, eikä saanut ongelmiinsa ammattiapua vasta kuin viisikymppisenä. Sambiasta hänet lähetetään mielisairaalaan rajan taakse Zimbabween, koska ilmeisesti Lusakasta ei löydy tarvittavaa psykiatrista asiantuntemusta 1990-luvulla. Mielisairaalasaaga on lyhyt, eikä lainkaan karmiva, sillä Nicole on kiitollinen saamastaan avusta ja pillereiden valtavasta määrästä.

Kertojan suhde vanhempiin pysyy tiiviinä, vaikka välimatkaa heillä on tuhansia kilometrejä. Sain kirjasta vaikutelman, että Fuller on käynyt tapaamassa vanhempiaan eri Afrikan maissa enimmäkseen yksin. Hän muutti nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa perusti perheen. Amerikkalainen perhe-elämä lienee ollut hyvin erilaista kuin hänen oma lapsuutensa Afrikassa, ja kirjoista olen saanut vaikutelman, että hänen on ollut vaikea sovittaa näitä kahta elämänsä juonta keskenään.

Muistelmatrilogian jälkeen Fuller on julkaissut vielä uuden omaelämäkerrallisen teoksen avioerostaan ja vuonna 2017 romaanin. Romaanin haluaisin lukea, sillä Fullerin kerronnallinen lahjakkuus on ilmiömäistä, eikä se tyhjenny näihin itseään toistaviin muistelmiin. Minua toisto kirjojen välillä ei haitannut siksi, että koin jo kolmatta kirjaa lukiessani kyläileväni pähkähullujen perheystävien luona.

Suosittelen muistelmasarjan lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä tämä kolmas osa ei olisi läheskään yhtä viihdyttävä, ellei lukija tiedä, mitä ”that awful book” (äidin termi esikoiskirjalle) pitää sisällään. Toisaalta äidin haaveena oli kasvattaa yhdestä lapsestaan kirjailija, joten hän ei ole voinut kokonaan teilata tyttärensä menestystä.

Ja jos jotakuta kiinnostaa suomennokset, niin esikoisteos on ilmestynyt nimellä Ei hunningolle tänään vuonna 2003. Muita teoksia ei tietääkseni le suomennettu.

Maahaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 77/196: Kenia. Tämä siksi, ettei haavissani ole nyt yhtään kovin kiinnostavaa kenialaisteosta, kun taas Zimbabween haluan sijoittaa jonkun listallani olevan romaanin.

Mainokset

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Maija Poppasen mustempi puoli

Teos: Leila Slïmani: Kehtolaulu (WSOY, 2018)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Palasin taas BookBeatin maailmaan, koska olen äänikirjakoukussa. Ja kaupallinen palvelu tuuttaa minulle kaikkia niitä teoksia, jotka ovat pitkään olleet lukulistallani. Minna Canthin juurevista maailmoista oli hyytävää hypätä Leila Slïmanin pariisilaistrilleriin Kehtolaulu, josta siitäkin olin lukenut monia arvioita ennen kirjaan tarttumista. Vaikka teoksilla ei ole genren eikä tyylin suhteen mitään yhteistä jaettavaa, molemmissa liikutaan äitiyden ja pikkulapsielämän syvyyksissä, molemmissa on urasta haaveileva äiti, jolla on palveluskuntaa apuna arjen pyörittämisessä. Toisessa vastoinkäymiset johtuvat ajan ankaruudesta, toisessa äärimmäisen huonosta tuurista ja puuttuvasta arvostelukyvystä.

En luonnehtisi teosta ensisijaisesti dekkariksi, koska uhrit ja tekijä paljastuvat ensimmäisissä lauseissa. Poliisitutkintaa siinä kuitenkin on, vaikkakin marginaalisesti, ja keskiössä on syrjään jääneen ihmisen pahasti rikkoutunut mieli. Myös psykologiseksi trilleriksi teos on jalat maassa pysyvä, yhteiskunnallinen sukellus todellisuuteen, jossa perheiden on pakko palkata lastenhoitajia koteihinsa, jos haluavat selvitä kahden uran palapelistä. Ranskalainen koulujärjestelmä toisaalta tarjoaa esiopetusta jo parin-kolmen vuoden iästä, mutta kokopäiväistä kunnallista hoitoa on tarjolla vain alimmille tuloluokille. Romaanin Myriam ja Paul eivät ole rikkaita, mutta heidän lapsensa eivät pääse kunnalliseen hoitoon. Myriamille tarjotaan työtä asianajotoimistossa kuopuksen ollessa yksivuotias, ja hän on enemmän kuin valmis kohtaamaan työelämän haasteet.

Pariskunta saa arkensa pelastajaksi nelikymppisen natiiviranskalaisen hoitajan, joka edustaa tietynlaista anomaliaa tarjokkaiden virrassa. Suuri osa tarjokkaista on tuoreita maahanmuuttajia, osa paperittomia, eivätkä kaikki osaa ranskaa edes alkeellisesti. Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen, eikä varsinkaan halua palkata ketään ”omilta” nurkiltaan feikin solidaarisuuden hengissä. Teos ei kerro leimallisesti maahanmuutosta, mutta rotukysymykseen liittyvät nyanssit pistävät silmiin paikoitellen. Louise tietää arvonsa, ja pukeutuu tätimäisiin piparkakkukauluksisiin puseroihin, jotka voisivat mennä tämän päivän Maija Poppas-asuna. Naisen muodollinen käytös lähentelee teennäistä korrektiutta, mutta kiireisiä vanhempia tämä ei huolestuta. Ehkä Louise on liian hyvä ollakseen todellinen, mutta kuka harmistuisi, jos saisi lastenhoitajan lisäksi ilmaisen kokin ja siivoojan?

Pidän jännitysromaaneista, joissa automaattista samastumispintaa ei muodostu kenenkään hahmon kanssa. En erityisesti pitänyt Myriamista tai Paulista, eikä heidän henkilöhistorioihin sukelleta syvälle. Louisen häiriintyneestä persoonasta tietoa valuu säännöstellysti, eikä hänestäkään luoda täydellistä friikkiä. Osittain lukija voi jopa samastua lähiöissä asuviin työväenluokkaisiin naisiin, joiden kohtaloksi muodostuu porvariskersojen sotkujen siivoaminen.

Ennen Louisen verityötä työsuhteessa on muutama käänne, joka olisi saanut tarkkavainuisemman vanhemman jo antamaan naiselle kenkää. Aviomies Paulilla on astetta herkempi tunto Louisen suhteen, mutta Myriam tuudittautuu uskoon, että lastenhoitaja on korvaamaton. Kiinnostavaa myös on, että tämä kovien rikollisten parissa työskentelevä puolustusasianajaja ei näe lastenhoitajansa luonteen häilyviä piirteitä.

Romaaniin mahtuu myös paljon tavallista arkea, eikä Louise ole hirviö kaikissa tilanteissa, vaan hänen omistautumisensa perheelle vaikuttaa paikoitellen aidolta. Siinä matkustetaan myös saarihyppelemään Kreikkaan, ja Louisen mukaan ottaminen on tärkeä askel hänelle itselleen, sillä mahdollisesti tämä Bobignyn lähiön kasvatti ei ole aiemmin käynyt ulkomailla. Nainen osoittautuu uimataidottomaksi, ja Paul tarjoutuu vapaaehtoiseksi uimaopettajaksi. Välillä epäilin myös suhteen kehittymistä isännän ja hoitajan välille, mutta se olisi ollut liian karmaisevaa kaiken muun karmeuden keskellä.

Verrattuna moneen lukemaani brittiläiseen keskivertoon psykologiseen trilleriin, joissa keskiössä ovat lapset (esimerkkinä vaikka pseudonymillä kirjoittava S.K. Tremayne), Kehtolaulu on älyllinen ja hyvin rajattu teos, jossa tapahtumat ovat uskottavia eikä juoni lähde lapasesta. Teosta lukevat varmasti mielellään muutkin kuin ruuhkavuosiaan elävät äitileijonat, sillä tekstin ”koukut” eivät ole niin emotionaalisia kuin teollisessa trillerituotannossa. Oikeastaan tätä lukiessa koin häpeää siitä, että välillä sorrun teoksiin, joissa kaikki henkilöhahmot päätyvät lopulta toistensa sukulaisiksi, ja lapsia katoaa velloviin syysmyrskyihin melodramaattisilla saarilla. Pienemmilläkin aineksilla voi operoida, ja niistä usein saa huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Leila Slïmanin muustakin tuotannosta olen siis kiinnostunut: tämä on hänen kolmas romaaninsa, joka voitti Prix Goncourtin ja sitä kautta sai käännösoikeudet yli 40 kielelle.

Lasten ja koirien haavoittuvuudesta

Teos: Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma. (WSOY, 1989)

Äänikirjan lukija: Liisi Tandefelt

Kuuntelin pari viikkoa sitten äänikirjana Eeva Kilven uusinta teosta, Sinistä muistikirjaa, joka aforistisessä tiiviydessään ei täysin avautunut minulle luettuna. Kaipasin kovasti painettua tekstiä, ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun pääsen siihen käsiksi fyysisenä objektina.

Tämän vuoksi siirryin Kilven perinteisempään kerrontaan, sotamuistelmiin, joita en ole aiemmin lukenut, vaikka jossain vaiheessa elämääni oli kausi, jolloin imuroin lähes kaiken Karjalan kannasta käsittelevän kaunokirjallisuuden. Kilpeä luin tuolloinkin säästeliäästi, koska halusin ehkä säilyttää hänestä kuvan räväkkänä, modernina, seksuaalimoraalia ravisuttavana radikaalina. Hänen Karjala-teoksensa kun eivät millään mahdu yleisempään mielikuvaani hänestä, vaan ne edustavat Karjala-genren valtavirtaa. Mummolakirjallisuutta.

Talvisodan aika on raikas Karjala-kirja siksi, että se kerrotaan 98-prosenttisesti lapsen näkökulmasta. Nuori Eeva täyttää talvisodan aikana 12 vuotta ja on perheen kielellisessä kuvastossa venymässä ”luppakorvasta nunneroksi”. Kirjaan mahtuu muutama keski-ikäisen kertojan jälkiviisaus, kuten kommentti sukulaisten turkeista, joita hän ei olisi enää aikuisena voinut sietää. Siinä myös vieraillaan kirjailijan äidin luona virkistämässä muistoja, mutta kerronnan pääpaino on 11-12-vuotiaan tytön autenttisissa muistoissa.

Eeva kasvaa hänelle niin kovin rakkaassa Hiitolan kylässä, jonka elämää rytmittää junarata ja aseman kiireinen hyörinä. Eevan mummo pyörittää asemaravintolaa, äiti on kotirouva ja isä elättää perhettä metsätöissä. Perhe on enemmän isänmaallinen kuin uskonnollinen, mutta kylässä on vahva evankelinen läsnäolo. Myös Eevan elämään tulee uskonnollisia vaikutteita, ja hän päätyy kylän apupappia kosiskelevan nuoritädin esiliinaksi kristillisiin herätyskokouksiin. Toisaalta Eevalla on lupa käydä elokuvissa, ja perheessä seurataan innokkaasti muotia.

Sodan syttyessä Eevan perhe lähtee evakkoon kunnan sisällä, pois kirkonkylän taajamasta, jonne pommi-iskut keskittyvät. He asuvat Villa Evakossa Jyvävaaran syrjäkylässä, josta he voivat tehdä satunnaisia retkiä koteihinsa. Mukana ovat kaikki naispuoliset sukulaiset, mutta nurkissa asuu myös vieraampaa väkeä. Eevan äidin turhamaista luonnetta kuvaa, että hän on eniten huolissaan hilleripuuhkansa kohtalosta, jonka hän epäilee vaihtuneen evakkopaikan varastossa toiseen, laihempaan yksilöön.

Eevan tulevaa roolia eläin- ja luontoaktivistina enteilee jo hänen tässä kirjassa esiintyvä huoli perheen eläimistä, varsinkin koirista. Koiria ei oteta mukaan evakkopaikkaan, vaan luotetaan, että ne pärjäävät kotinurkilla hakien ruokansa ja vetensä asemarakennuksesta. Nuori Eeva kokee, että sodassa lapset ja koirat ovat yhtä lailla aikuisten armoilla voimatta tukea toisiaan.

Eeva saa osansa romanttisista haaveista seuratessaan nuoritädin (äidin siskon) merkillistä rakkaustarinaa pastorinsa kanssa. Nuoritäti on ollut varsin huikentelevainen missityyppi, jolla oli vaikeuksia päästä läpi yo-kirjoituksista. Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tuntuu Eevasta kummalliselta, kuten ankea hääleninki, jonka hän peittää harmaalla villatakilla, kuten vaatimattoman papinrouvan kuuluu. Sota-ajan häissä tarjoillaan outoja ruokalajeja, kuten ohuita leipäviipaleita herneliemessä. Rovastin ja ruustinnan hienostuneet pöytätavat herättävät tutkija-Eevassa suurta uteliaisuutta, ja hän yrittää myös kopioida niitä huonolla menestyksellä kotioloissa. Myös hänen muistikuvansa tapahtumista häilyvät: hän muistaa asuneensa pappilassa ainakin neljä päivää, kun todennäköisesti tapahtumat keskittyivät vain yhteen vuorokauteen.

Pidin siitä, että maailman tapahtumat esitetään aidosti lapsen näkökulmasta, eikä niitä selitetä aikuisuuden tuoman jälkiviisauden kautta. Nokkela Eeva on hyvin perillä diktaattoreista ja heidän persoonistaan, mutta isänmaallisuuden aate on hänen uskontonsa. Fanaattinen muoto siitä on periytynyt enemmän koulusta kuin kotoa, sillä hiitolalaiset ovat tottuneet elämään rinta rinnan venäläisten kanssa pitkästä historiallisesta muistista. Kotona ei ryssitellä solkenaan, ja näin Eevaakin alkaa hävettää ”silmien välliin ryssää tähtään”-laulu, jota hän oli hoilannut koulun iltamissa. Sodan keskellä hän muistaa muistuttaa itseään kysymyksellä, onko ryssäkin vain ihminen.

Ymmärrän kyllä, miksi Kilven muistelmat olivat aikanaan niin suuri myyntimenestys, sillä sodan kokeneet ”nunnerot” olivat silloin parhaassa muisteluiässä. Äänikirjan julkaisu merkitsee, että teoksille on nyt uutta kysyntää nuorempien polvien parissa, ja luettuna tekstinä teos toimi hienosti siksikin, ettei se ole liian pitkä.

Minulle tämä teos juuri tässä hetkessä edustaa lämminhenkistä turvakirjallisuutta, kun taas nuo kuuntelemani Kilven tuoreemmat aforistiset viisaudet veivät oman turvakuplani ulkopuolelle. Onneksi Eeva Kilpi on kirjailija, josta on monenlaisille yleisöille, lähetyksen ompeluseuralaisille ja seksuaaliradikaaleille. Parhainta elämässä on tavata tyyppejä, jotka pystyvät yhdistämään nämä ulottuvuudet pyytämättä anteeksi mitään.

Historiallinen nuortenkirja, kiinnostaako ketään?

Teos: Ruta Sepetys: Strimmar av hopp (B. Wahlström, 2011, alk. Between Shades of Gray, suom. Harmaata valoa)

Ruotsinnos: Lina Erkelius

Viime kesänä via Balticalla podin klassista lukuahdistusta, kun en ollut saanut pakattua mukaan yhtään latvialaista tai liettualaista romaania matkaani elävöittämään. Tilannetta ei helpottanut se, ettei Vilnassa eteeni tullut edes yhtään kirjakauppaa, joka olisi myynyt liettualaista kirjallisuutta englanniksi. Internetin ihmeellisessä maailmassa näkyi joitain käännöksiä, mutta ilmeisesti niitä myytiin livenä vain kansainvälisillä kirjamessuilla. Myös liettualaisen ja latvialaisen nykykirjallisuuden suomennoksia on olemassa kitsaasti, ja lukijan täytyy olla uskollinen fani jaksaakseen kaivaa niitä muualta kuin suurten kaupunkien pääkirjastoista.

Ruta Sepetys (s.1967) on liettualaisten maahanmuuttajien lapsi ja menestynyt nuortenkirjailija Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa Shades of Gray on ollut massamenestys rapakon tuolla puolen, ja kirjasta on jopa tehty elokuva. Tämä onkin kirja, josta kuulin jo ennen tuota kirjatonta reissua Vilnaan, ja nyt sain sen käsiini ruotsinkielisenä käännöksenä. Kielellä ei nyt ole väliä, koska haluan saada aikaiseksi maahaasteeseeni kohdan Liettua, ja kaiken lisäksi teos kiinnostaa minua siksikin, että siinä seikkaillaan unelmieni maastossa vuoristo-Altailla.

Kun puhutaan Stalinin vainoista ja väestön pakkosiirroista, ei voida olettaa, että Altai-vuoristosta kirjoitettaisiin nostalgisia, aluetta romantisoivia kuvauksia. Tässä romaanissa nuori Lina pakkosiirretään sokerijuurikasviljelmälle Altaille liettualaisen seurueen kanssa; aiemmin kylää ovat asuttaneet virolaiset ja ukrainalaiset. Linan isä on viety vankilaan Krasnoyarskiin; hänen asemansa Kaunasin yliopiston rehtorina on tehnyt hänestä ensimmäisen luokan valtionvihollisen. Perhe on elänyt mukavaa, porvarillista elämää posliiniensa ja hopeavatiensa keskellä, ja Linan taideharrastusta on tuettu kaikin mahdollisin keinoin.

Teos on omistettu kirjailijan isosetä Jonakselle, ja pohjautuu suvun tarinaan. Se antaa vinkkiä siitä, kuinka mahdollisesti Stalinin vainojen tarinat ovat siirtyneet sukupolvilta toisille myös rapakon takana diasporassa. Sepetys kuitenkin vaikuttaa kirjailijalta, jolla on vahvat juuret vanhempien kotimaahan.

Lina viettää äitinsä ja veljensä kanssa vuoden Altailla, josta heidät siirretään vielä kauemmas Siperiaan. Altailla hän rakastuu nuoreen Andriukseen, jonka äiti päätyy myymään itseään leirin vartijoille paremman leivän ja suojelun toivossa. Andrius on ainoa lapsi, jota äiti suojelee väittämällä tätä vajaamieliseksi niin, että kaksikko saisi pysyä yhdessä. Pojan eloonjäämistaidot ovat kehittyneemmät kuin Linan ja Jonaksen, jotka tyytyvät leirin raakaan perustyöhön ja peruna-annoksiin. Andrius taas pystyy lahjomaan heitä satunnaisilla säilykkeillä ja suklaalevyillä, joita hän on saanut kolhoosin päämajalta.

Altailta osa porukasta, ne jotka eivät suostuneet allekirjoittamaan 25 vuoden pakkotyösopimusta, siirretään karumpiin oloihin napapiirille Itä-Siperiaan. Siellä he elävät jurtissa, kun Altailla he saivat majoittua paikallisten taloihin. Trofimovskin leiri on jaettu suomalaisten (eli inkeriläisten?) kanssa, joita liettualaiset ihailevat korkeamman taistelutahdon vuoksi.

Teoksen elämismaailma ei ole minulle varsinaisesti uusi eikä eksoottinen, koska olen saanut tuntea inkeriläisiä, jotka ovat eläneet osan elämästään Siperiassa. Olen myös lukenut monia inkeriläisten työleiritarinoita netistä. Yhtään painettua inkeriläistarinaa tästä aiheesta en kuitenkaan ole saanut käsiini, ellei Jari Tervon Matriarkkaa lasketa (eikä sitä tosiaankaan lasketa). Koen siis, että romaani on arvokas juuri siksi, että sen taustalla on tosi tarina. Monet baltit kuten inkeriläiset ovat jo vieneet tarinansa hautaan, ja nyt eletään viimeisiä aikoja, kun noita tarinoita ylipäänsä voidaan tallentaa.

Teos on uskollisen realistinen, karu, mutta paikoitellen myös kaunis. Nuorten aikuisten romaaniksi se voi olla osaa lukijoita poissulkeva: usein jopa historiallisaiheisissa YA-teoksissa on ripaus fantasiaa, mutta tähän teokseen se ei kieltämättä olisi sopinut. Voin tunnustaa, etten olisi itse ollut tarpeeksi kypsä arvostamaan tätä teosta parikymppisenä, saati teininä, mutta toivon nykynuorten olevan fiksumpia. Kirjan tyyli on suorapuheinen, paikoitellen jopa lakonisen toteava, mutta Sepetys myös osaa selventää joitain peruskäsitteitä (kuten se kolhoosi) nuorille lukijoille. Tässä ei kuitenkaan mennä äärimmäisyyksiin, vaan teos säilyttää taiteellisen integriteettinsä. Parasta siinä on, ettei se sorru historian oppikirjan tätiselittävälle tasolle, mitä näen usein mm. suomalaisissa nuorille suunnatuissa teoksissa.

Uskon, että teos koskettaa kaikenikäisiä lukijoita, enkä olisi osannut sitä YA-teokseksi paikantaa, ellen olisi selvittänyt Sepetysin uraa. Hän on kirjoittanut monipuolisesti YA-teoksia, joista valtaosa sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta tämä lienee hänen tunnetuin teoksensa.

Maahaasteessa olen kohdassa 67/196: Liettua.