Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Puolikkaan rintaliivin tähden

Teos: Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena, 2021)

Äänikirjan lukija: Emma Louhivuori

Olen tässä blogissa usean kerran valitellut, kuinka suomalaisen naisen naimaonni ulkomaalaisen miehen kanssa ei riitä romaanin teemaksi, mutta viime talvena sain yllättyä positiivisesti Saara Turusen uusimman teoksen kanssa, joka käsitteli tätä varsin kulahtanutta aihetta tuorein ja poikkeavin silmin. Nyt esikoiskirjailija Katja Keisala tekee saman teoksellaan, jonka nimikin on hurjan itseironinen.

Romaanin kertojaminä on työläistaustainen yliopisto-opiskelija suuressa välisuomalaisessa kaupungissa, ja opiskelee siellä kansainvälisiä suhteita. Naisen kaveripiirissä tälle ainevalinnalle nauretaan, sillä hän on todella keskittynyt keräämään ulkomaalaisia poikaystäviä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että hän opintojensa jälkeen jäisi asumaan kotimaahan.

Opintojen loppuvaiheessa hän sattuu törmäämään kuubalaiseen mieheen, joka työnnetään bussin alle rasistisin tarkoitusperin. Tämä ikävä sattumus sytyttää naisessa salamarakkauden, ja mies muuttaa salamannopeasti asumaan naisen luo. Mies on myös akateeminen, ja hyvä kuubalainen patriootti. Hän uskoo vielä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oman maansa vallankumoukseen, ja haluaa auttaa kotimaataan nousemaan taloudellisesti. Sukuyhteys on tiivis, ja varsinkin tuleva anoppi on keskeinen toimija tulevassa avioliitossa.

Kaikki tämä on sinisilmäisestä työläistytöstä äärimmäisen romanttista, ja kiihkeä suhde etenee pian kosintaan, kun kuubalainen kondomi pettää. Kommunististen maan kaikki tuotantolaitokset eivät olekaan niin ensiluokkaisia kuin mitä mies hänelle väittää. Kuubaan hän pääsee tutustumaan jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja naisen halu tutustua miehen lähtömaahan ja kulttuuriin on aitoa.

Kiinnostavaa tässä räiskyvässä avioliittodraamassa on taloudellinen aspekti. Kertojan maahanmuuttajamies käy ilmeisen hyväpalkkaisessa työssä, kun taas kertoja itse sinnittelee pienillä tutkimusapurahoilla, jotka eivät aina riitä edes päivähoitoon. Vastuu yhdessä ostetun rintamamiestalon lainasta ja remontista on periaatteessa yhteinen, mutta käytännössä kertoja päätyy maksunaiseksi uusissa hankinnoissa. Kuubalainen käsitys remontin aikataulusta poikkeaa suomalaisesta, mutta paikalle saapuu myös puoleensa vetäviä remppamiehiä, kuten Il Masculino.

Keisala kertoo karua tarinaa Kuubasta Pohjoismaihin muuttaneiden miesten ja naisten elämäntavan egoistisuudesta ja narsismista. Ehkä kuitenkin positiivista on se, että tänne on muuttanut molempaa sukupuolta ja että täällä asuvat kuubalaiset naiset tuntevat arvonsa. Omanarvontunnossa on kuitenkin varjopuolensa, jota voisi tulkita myös arroganssiksi. Naisten kynsimuodin seuraaminen tarinassa tuotti minussa outoa iloa.

Nyt voin tunnustaa, että tieni on yhtynyt lyhyen aikaa kirjailijan kanssa Tampereen yliopistolla, sillä jaoimme työhuoneen vuonna miekka ja kirves. Kiinnostavaa keskustelua monikulttuurisuudesta olisi varmasti riittänyt, mutta molemmilla oli ruuhkavuodet, ja kämppisaikamme kesti vain muutaman kuukauden. Pidin kirjasta siksikin, ettei tutkijakertoja tee tässä kovin suurta numeroa tutkijuudestaan, vaan hän osoittaa tutkijan uran realiteetit, akateemisen köyhyyden ja hankalan elonkerjuun.

Muistiinpanoissani kirjasta on paljon hymiöitä ja sydämiä, ja äänikirjaa kuunnellessani kiinnitin eniten huomiota tarinan hassuihin detaljeihin, kuten tilastotietoihin suomalaisista naisista. Kertoja on jostain löytänyt tiedon, että suomalainen nainen ostaisi vain puolikkaan rintaliivin vuodessa. Nauroin tälle lähes hysteerisesti, kun mietin omaa köyhyyttäni. Itse olen kyllä hankkinut rintaliivejä yli yhdet vuodessa syvän työttömyydenkin aikana, mutta sopivien löytäminen pienellä budjetilla on ollut haasteellista. Toinen asia, joka nauratti, oli kuubalaisten rakkaussuhde ketsuppiin.

Vaikka tarinaan mahtuu tragiikkaa enemmän kuin riittävästi, ihailen siinä kertojan elämän eri vaiheissa kasvavaa huumorintajua. Pidin myös siitä, että kertoja on selvästi ottanut välimatkaa aviokriisiinsä, eikä missään nimessä tunnu kirjoittavan kuubalaisesta yhteisöstä kostomentaliteetistä.

Koen, että tämä teos kertoo paljon muustakin kuin eroon päätyneestä monikulttuurisesta liitosta. Tykkäsin varsinkin monisyisistä pohdinnoista yhteisöllisyydestä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa valmiita vastauksia. Kirjan juhlien kuvaukset olivat hullunhauskoja, mutta samalla sellaisia, etten ollut täysin varma, olisinko halunnut niihin osallistua. En edes muutaman rohkaisuryypyn jälkeen.

Oikeastaan toivoisin kirjalle jatkoa, sillä en vielä kuullut kaikkea pariskunnan lapsista ja eroista kasvatuksen kulttuureissa. Kirjailijalla toki näkyy vahvaa potentiaalia kirjoittaa romaani myös aiheista, jotka eivät ole omakohtaisesti koettua.

Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.