Minimalismia maalaisromantikoille

Teos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.

 

Mainokset

Maailmanselityksen mestariteos

Olin taas viime yönä ”pahassa paikassa”: unettomuus iski, eikä minulla ollut mitään muuta kirjaa kuin Karl Ove Knausgårdia suden hetken ohittamiseksi.

Paha paikka siksikin, ettei Knausgård kuulu minun universumissani niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden parissa aika kuluu vaivattomasti. Olen lukenut ”Knasun” taisteluista jopa neljä kuudesta, ja pari ruotsiksi, mutta silloin minulla on täytynyt olla harvinaisen kirkkaita aikoja pään sisällä. Knausgårdin vuodenaika-aiheisia kirjoja olen myös yrittänyt aloittaa, mutta kesken ne ovat jääneet. Kevät oli koskettava, mutta aivan liian hidastempoinen makuuni.

Teoksessa Syksy (LIKE, 2016, suom. Jonna Joskitt-Pöyry) Knausgårdin perheeseen odotetaan neljättä lasta, ja isä Karl Ove kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen kirjeitä. Perhe asuu Skoonessa, mutta välillä reissataan Norjassa, ja matkustetaan muistoissa varsinkin Arendalin pikkukaupunkiin. Kirjassa ei ole merkittävää juonta, vaan se toimii kuin ensyklopedia randomilla valittujen avainsanojen mukaan.

Opin aikoinani kirjoittajakoulussa yhden tärkeän sloganin (joka liittyi eniten draamaan, mutta sovellettavissa se on myös proosaan): näytä, älä selitä. Karl Ove Knausgårdin täytyy olla todella lahjakas kirjailija, jos hän onnistuu myymään bestsellereitä lähes pelkällä selittämisellä. Tässä teoksessa selitetään varsinkin luonnon ilmiöitä ja eläinkunnan toimintaa pienelle, kasvavalle lapselle. Ja varhain tänä aamuna jaksoin lukea tämän kirjan loppuun, koska se toimi rauhoittajana ja lohduttajana.

Syksy voisi olla hyväkin elämäntaito-opas mainitsematta henkisen kasvun vaatimusta. Kirjassa ihmetellään luontoa, ihmisen luomien esineiden muotoja, kehon sisäisiä tuntemuksia, kosketusta, värejä. Pieniä, yleisinhimillisiä ilmiöitä. Uskoisin, että kertojaan pystyy kuka tahansa samastumaan, vaikka ei ymmärtäisi mitään Pohjoismaiden historiasta tai protestanttisesta etiikasta. Toki näitäkin teemoja käsitellään, mutta ne jäävät alisteiseksi luonnon ja laajan universumin ihmeille.

Syksy toimi minulla vähän samalla tavalla kuin norjalaisten keksimä reaaliaikainen junaohjelma, jossa seurattiin maan halki kulkevan pitkänmatkanjunan maisemia. Siis pelkkiä maisemia, ei junassa istuvien ihmisten keskusteluja. En jäänyt tähän koukkuun, mutta olen joskus katsonut tuota ohjelmaa muutaman tunnin. Yhtä lailla Knausgård voisi luoda kaunokirjallisen ICA:n kassajonon, jossa kuvataan (ja huoh, selitetään) ihmisten ostoksia. Tässä elämisen ja kokemisen moodissa on jotain perin autistista. Joillekin se toimii rauhoittavana lääkkeenä, toisille ei. 

Kirjassa toki on myös kirjaimellista syksyä, lehtien putoamista ja pohdintaa päivien vähenemisestä. Odottava isä on syksyisissä tunnelmissa, mielessään jo miltei elämänsä ehtoossa. Hän on jo 45 vuotta ja laskeskelee, ettei todennäköisesti näe tämän syntymättömän lapsen lapsia. Ehkä sen varalta hän myös selittelee jälkipolville lankapuhelimien ja nappilaatikoiden funktioita. Menneen maailman nostalgiaa teoksessa on kuitenkin lopulta aika vähän. Enemmän tässä ihmetellään sammakkojen sielunelämää ja meduusojen hermostoa. Minuun nämä luonnon havainnot iskivät eniten, koska siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi nähnyt kyykäärmeen livenä.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin 90-luvun filosofisessa hittikirjassa Sofian maailma (Jostein Gaardner) jonka valitettavasti olen vuosien varrella hukannut. Norjalaiset osaavat filosofiansa, ja osaavat sitä tarjota salakavalasti myös niille, jotka eivät ole koskaan filosofiaa opiskelleet.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hidastaa ja löytää ihmeitä makkara-makaronipadan sisältä. Toivon mukaan kirja inspiroi myös seikkailuihin kirjallisen maailman ulkopuolella.

Siltojen noston symboliikasta

KrimiturkkinenHannu Mäkelä kuuluu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja olen hänen teoksistaan lukenut ehkä neljä. Eniten olin tietoinen Mäkelän tuotannosta naistenlehtien kautta hänen ollessaan naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja Kortelaisen teoksia olen lukenut useamman kuin Mäkelän. Kieltämättä näiden exien intressit vaikuttavat samansuuntaisilta, ja heidän teoksissaan toistuu rakkaus kahteen kaupunkiin, Pietariin ja Pariisiin.

Sitä en tiennyt, että Mäkelä erottuaan Kortelaisesta meni naimisiin venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan kanssa. Tällä vuosikymmenellä hän on jakanut aikaansa Suomen, Pietarin ja Sotshin välillä. Ikävä kyllä, Sveta-vaimo kuoli äkillisesti viime vuonna, vain 54 vuoden iässä.

Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja, 2018) on kirjoitettu ennen vaimon kuolemaa, mutta kuolema mainitaan esipuheessa. Se luo tälle valoisalle ja iloluonteiselle teokselle hieman murheelliset reunat. Teosta voi lukea novelli-, esseekokoelmana tai matkakirjana, kunkin genreymmärryksen mukaan. Itse luin kirjaa eniten matkakirjana, sillä Mäkelä kertoo siinä myös avioliittoa aiemmista matkoistaan ja intresseistään itärajan taa.

Ensimmäistä kertaa Mäkelä oli Neuvostoliitossa 70-luvun alussa Ylen toimittajien reissulla, ja tämä laukaisi hänessä halun opiskella kieltä. Kielen opiskelu 70-luvulla huonolaatuisten äänilevyjen kautta oli hidasta, ja varmasti ainoastaan ne, joilla oli mahdollisuus matkustaa paikan päälle kielikylpyjä nauttimaan, oikeasti oppivat kieltä. Neuvostoaikoina matkoja tehtiin Pietaria enemmän Moskovaan, ja kirjaan mahtuu myös upea kuvaus junamatkasta Baikal-järvelle.

Kirjan nimi viittaa Mäkelän lapsuusmuistoon hänen äitinsä krimiturkista, josta suku ei päässyt yksimielisyyteen, kenelle turkki lopulta kuului. Muistan itsekin krimiturkin hyvin, sillä olen mummoni vastaavaa käyttänyt vanhojenpäivänä. Se oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja kamalan painava kaiken lisäksi. Ajatus Venäjän karhusta, joka yrittää naamioitua lampaaksi, on koominen, ja karhumytologiaa Mäkelä avaakin niin hyvässä kuin pahassa. Krimin karhu, ja taistelut Krimin herruudesta, ovat kai ikiaikaisia teemoja, joita monien on vaikea ymmärtää, elleivät ole käyneet paikan päällä.

Mäkelä lomailee tässä Sotshin alueella anoppinsa luona, kylässä, joka talvella usein hautautuu lumeen, ja josta vanhukset pääsevät ulos korkeintaan pulkkien tai kelkkojen turvin. Anoppi ei ole rikas, ja hänen terveytensä vaatii tyttäreltä suuria uhrauksia. Jos anoppi murtaa luitaan, ei tyttärellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa työstä lomaa ja lähteä potan tyhjentäjäksi paikalliseen sairaalaan, jonne matka syrjäkylästä on erittäin vaivalloinen. Koinkin, että tässä kirjassa parasta olivat nämä arkielämän kuvaukset, joissa tavallisen kansan huolet nousevat pinnalle.

Mäkelän avioliittoa symbolisoivat Nevan sillat, jotka avataan laivaliikenteelle öisin, kun kaupunki nukkuu. Sveta ei usein pääse niitä katsomaan, koska asuu kaukana lähiössä, mutta joskus Mäkelän kanssa he yöpyvät keskustan hotellissa ja käyvät yökävelyllä siltoja bongaamassa. Historiallisesti Laatokan-laivat seilasivat Suomeen, ja vesistön historia muistuttaa yhteydestä ehkä enemmänkin kuin maateiden.

Kirjailija on päässyt vierailemaan varsinkin Tshehovin jäljillä, myös paikoissa, jonne tavalliset turistit eivät päässeet varsinkaan neuvostoaikoina. Huvitti tässä naamiaisleikit, joiden kautta Mäkelä maastoutuu virolaiseksi – eli kirjailijoiden retkillä hänen oli välillä hyvä peittää kansallisuutensa. Miehen ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Jaan Kaplinski ja vasta edesmennyt Eduard Uspenski, ja kertomukset ystävien seikkailuista ovat hykerryttävän nostalgisia.

Krimiturkkinen karhu on humanistinen, arkinen ja humoristinen kuvaus kahden kansan suhteista, jossa poliittinen analyysi ei ehkä nouse aivan terävimpään kärkeen. Mäkelän mukaan meidän kuuluisi ehkä olla enemmän huolissamme kansamme parissa asuvista noin miljoonasta amerikkalaismielisestä trollista kuin oletetuista venäläissellaisista. Toki trollin hahmoa ja sen myyttistä alkuperää voimme pohdiskella, ja myös spekuloida sillä, onko trollailemalla todella mahdollista hankkia elantonsa myös rajan tällä puolella. Mutta teoksen paras anti ei ole poliittista, ja suosittelisinkin suurvaltapolitiikkatason ohittamista tätä kirjaa lukiessa.

Sain tästä teoksesta kimmokkeen ainakin yrittää lukea lisää Tshehovia, koska viime luennasta on kauan aikaa. Venäläisten klassikkojen sisäänajajana Mäkelä on elementissään, ja hän ylipäänsä peräänkuuluttaa kirjallisuuden klassikkojen ja klassisen musiikin tuntemuksen tärkeyttä. Tässä ajassamme, jossa taskulämmintä kioskikirjallisuutta suolletaan kaupallisten algoritmien pohjalta, ja jona kovin harva nuorista osaa lukea nuotteja, teos toimii hyvänä muistutuksena myös siitä, mikä ehkä kommunismin aikana Neuvosto-Venäjällä toimi.

Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä Mäkelä on tänä vuonna julkaissut toisenkin kirjan, muistelman nimeltä Valo, jossa hän käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Sain kuitenkin jo potentiaalisen käsityksen tuon kirjan sisällöstä, enkä aivan heti ole lukemassa sitä putkeen, vaikka se varmasti on koskettava. Kirjailijan täytyy olla todella etabloitunut, jos hän saa kaksi hyvin samansuuntaista teosta julkaistua samana vuonna. Ja tästä tuli mieleeni kysyä, onkohan Mäkelä koskaan saanut kirjahankkeilleen hylsyä.

Kulissien murtumisen merkittävyydestä

tonttiOlin onnekas ja sain Jarkko Tontin tuoreen romaanin Perintö (Otava, 2018) e-kirjastosta. Luulin, että olen lukenut Tonttia enemmänkin, mutta näyttää siltä, että tätä ennen olen lukenut vain esikoisromaanin Luokkakokous. Se kolahti syvälle ikäpolviromaanina, koska se kertoi uskollisesti monesta ilmiöstä, joita olen itsekin kokenut.

Perintö ei onneksi toista Luokkakokouksen tematiikkaa, eivätkä kaikki sen ilmiöt olleet minulle lainkaan tuttuja. Teos on erikoinen sukudraama, joka virittyy Espoon, Asikkalan ja Keuruun välille. Siinä kaksi riitaisaa sisarusta, Henrik ja Anna- Leena, joutuvat lääkäriäitinsä pesän jakajiksi – sellaisen äidin, joka on omasta mielestään tehnyt kaiken elämässään oikein. Leena Kallaskivi on ollut korskea anoppi, jolla on ollut valta rankata miniäkokelaita heidän taustansa mukaan, ja jonka erityisosaamisalueena on aina ollut kulissien rakennus.

Henrik on Anna-Leenan pikkuveli, joka on aina jäänyt perheessä heittopussin asemaan. Anna-Leena on valinnut urallaan äitinsä jalanjäljet, mutta päätynyt terveyskeskuksen sijaan yksityiseksi plastiikkakirurgiksi. Sisko taitaa rasvaimunsa, mutta muuten hänen maailmansa on kovin suppea. Tämän ex-mies pilkkaa sisarta hänen hitaasta järjenjuoksustaan. Henrik taas on kapinoinut perheen piinkovia arvoja lukemalla yliopistossa filosofiaa, ja hän on valmistunut vain äitinsä rahallisen kannustuksen turvin. Sisaruksilla on perintöä odotellessa valtava eturistiriita, ja muutenkin he kaivavat toisistaan ilkeimpiä puolia.

Tässä melodramaattiseksi äityvässä perhedraamassa on paljon takaumia. Tarina oikeastaan keskittyy 1980-luvulle, sisarusten teini-ikään ja perheen isän viimeisiin vuosiin, jolloin molemmat vanhemmat olivat vahvasti päihderiippuvaisia. Kuvaus äidin piilevästä lääkeriippuvuudesta on isän alkoholismin kuvausta kiinnostavampaa, sillä siihen liittyy paljon sellaista historiaa, jota monet eivät ehkä tunne tai tunnista. Luulen, että varsinkin tämän tulen kirjasta muistamaan, koska en ole itse liikkunut piireissä, joissa pirtun, pamien ja morfiinin sekakäyttö olisi tavallista.

En paljasta juonesta enempää, mutta olin osasta sen takaumista järkyttynyt. Onneksi päähenkilöillä on toivoa nykyisyydessään, vaikka suvun perimä on synkkä. Kuvaukset Asikkalan maatilalta ovat Espoon tapahtumia valoisampia, vaikka sielläkin ryypätään rankasti. Isä-Jaakko kuuluu siihen miestyyppiin, jonka ei olisi koskaan pitänyt muuttaa pois maalaisilta juuriltaan; hänelle pääkaupunkiseudun grynderimaailma on yksinkertaisesti liikaa. Leena taas on evakko Viipurista, ja hänen käytöstään selittää juurettomuuden kokemus. Myös Henrik oppii ratsastamaan karjalaisuudellaan, ainakin opiskeluvuosina, sillä 1990-luvulla viipurilaisten osakunnassa on halvimmat kämpät ja kuumimmat böönat.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen romaani, jonka keskiössä on perinnönjako ja sukusalaisuudet. Pidin kirjassa Leenan päiväkirjojen lukemisesta, mutta loppuratkaisu oli osittain ennalta-arvattava. En silti usko sen olevan suuri puute, koska kyseessä ei ole dekkari.

Sukupolvien välisten kuilujen kuvaajana Tontti on elementissään. Henrik on kiinnostavan häilyvä ”ituhippi”, joka äidin luona käydessään taantuu lihansyöjäksi. Toisaalta häntä ahdistaa ostaa marketista broileria tyttärensä poikaystävän vierailuja varten. On selvää, että Henrikin kaltaisten miesten jälkeläiset voivat kapinoida vain etsimällä tavallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Kaiken hippeytensä keskellä Henrik voi kuitenkin maksaa 150 euroa wine tastingista ja hukuttaa itsensä lapsen pään kokoiseen lasiin Baroloa. Lasi on vahva symboli perityistä etuoikeuksista. Romaani onkin oiva tutkielma sellaisen henkilön mielestä, joka ei ole koskaan joutunut ponnistelemaan tavoitteellisesti elämässään, vaan jossa naiset ovat aina toimineet elättäjinä ja vastuunkantajina.

Jäin myös pohdiskelemaan 90-luvun laman henkistä perintöä, ja sen jättämiä traumoja. Tontti käyttää myös paikoitellen termiä ylisukupolvinen, ja tässä voidaan jo puhua ylisukupolvisesta vauraudesta. Vaikka Henrik on pärjääjäsukunsa heikko lenkki, silti hänen lastensa ei tarvitse koskaan tinkiä ulkona syömisestä, vaan rahahana on aina jostain päästä auki.

Samaan aikaan maassamme on valtava armeija lapsiperheköyhiä, joille Mäkkärillä käynti saattaa olla ansaittu juhla-ateria vuodessa. Nämä perheet ovat usein laman lasten muodostamia. Näistä perheistä kirjoitetaan vähemmän romaaneja, tai ainakaan sellaisia romaaneja ei julkaista, koska romaaneja ostava yleisö ei osaa niihin samastua.

Pidin paljon tästä kuvaelmasta espoolaisesta rikkaidenrannasta, koska siinä koko härdelliin suhtauduttiin kriittisesti. Tämän rinnalle kaipaisin toista kasvutarinaa ihmisistä, jotka joutuvat hautaamaan äitinsä sossun sponsoroimassa minimalistisessa arkussa.

 

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Elävänleski paperikengissä

PaperikengätNoin kolme vuotta sitten olen blogissani viettänyt Naistenviikkoa lukemalla työväenkirjailija Venny Kontturia (1913-1981). Myös tämän heinäkuun sydämessä eteeni tupsahti Kontturin teos, Paperikengät (Gummerus, 1977), joka jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Viira-nimisestä vaasalaisesta työläisnaisesta kertova saaga on viisiosainen, ja olen nyt lukenut sen ensimmäisen ja viimeisen osan.

Paperikengät sijoittuu 1940-luvulle, välirauhan ja jatkosodan aikaan, jolloin kenkäteollisuus keskittyi tuottamaan saappaita armeijan käyttöön. Jonkun verran saappaita maakaroitiin myös saksalaisille, ja Kontturin Vaasa on kaupunki, jossa naiset juoksevat villeinä saksalaisten sotilaiden perässä. Tehtaan vessa on paikka, jossa jaetaan uusimmat miehen metsästykseen liittyvät juorut, ja lähteepä tehtaan tytöistä jotkut takaisin kotikonnuille synnyttämään puolisaksalaisia lapsiaan.

Romaanin päähenkilö Viira on kasvanut koululaisesta kolmikymppiseksi ”elävänleskeksi”, jolla on kaksi lasta huollettavanaan. Viiralla on ollut pyrkimyksiä siisteihin sisätöihin, kauppa-apulaisopisto on käyty ja muutakin kokemusta on kuin työ tehtaalla. Mutta kenkätehdas on ainoa, joka pystyy elättämään kasvavan perheen. Alun perin Viira on ollut naimisissa vähätöisen, viekkaan Patensa kanssa, mutta sodan aikana hän alkaa kypsyä mitään tekemättömään, juoppoon mieheen, joka viihtyy uuninpankolla yli puoleenpäivään. Perheen toisen lapsen syntymän jälkeen päätös erosta on kypsä, mutta virallisesti ero saadaan aikaiseksi vasta sodan päätyttyä. Eroaminen on vielä 1940-luvulla häpeällistä, ja eronneita ”elävänleskiä” pidetään moraalisesti arveluttavina tapauksina.

Kirja kertoo edellisten teosten tapaan koko työläisten yhteisöstä, tehtaan työntekijöistä ja muista naapureista. Moni teoksen kappale, varsinkin sivuhenkilöihin keskittyvä, olisi erillisen novellin arvoinen. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja kuten edellisessäkin lukemassani teoksessa, murrepuheen lukeminen on paikoitellen vaativaa. Kirjasta jäänee mieleen moni erillinen kohtaus, tilannekuva (kuten tehtaan naiset maaherran vieraisilla, venäläisten sotavankien kohtaaminen junassa ja sen jälkeinen huorittelu, hamstrausreissut ruotsinkielisille maatiloille, lääkärilapun hakeminen sosiaalikonttorista), jotka pääsisivät oikeuksiinsa teatterin lavalla. Koin jopa, että Kontturin kerronta oli tässä teoksessa liiankin tiivistä – monesta tilanteesta olisin halunnut lukea lisää.

Kirjassa on myös kiinnostavia kaunokirjallisia viitteitä, esimerkiksi siinä viitataan moneen otteeseen saksalaiseen kirjailija Hans Falladaan, joka lienee Viiran lempikirjailija. Olen juuri etsimässä minulle aiemmin tuntemattoman Falladan viimeistä teosta Yksin Berliinissä, joten Fallada-viittaukset alkoivat kiinnostaa kovasti. Ilmeisesti Fallada on ollut suosittu kirjailija Suomessa 1930-40-luvuilla, mutta vasta tuossa viimeisessä, sodanjälkeisessä teoksessaan hän pystyi näyttämään laajemmin sodan kauhut. Jatkosodan aikaisessa Vaasassa jo huhutaan saksalaisten kuolemanleireistä, mutta romaanin kaikki henkilöt eivät suostu niihin uskomaan. Pihapiirissä käy kääntymässä ainakin yksi suomalainen SS-sotilas, joka panee useamman tehtaantytön paksuksi ja tulee sitten ammutuksi jossain Stalingradin tienoilla. Komea Ensio kieltää leirien olemassaolon kategorisesti, ja vannoo, ettei koskaan palaisi Saksaan rintamalle, jos sellaisia olisi olemassa.

Kirjan otsikkoon viittaava kappale kertoo häitään valmistelevasta Leeasta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen siniset joutsenmalliset nahkakengät tyköistuvan kävelypukunsa koristeiksi. Naapurin Anitta tulee ihailemaan kenkiä, ja kateus johtaa siihen, että Anittan äiti tulee ylitsepuhumaan tulevan morsiamen lainaamaan kenkiä yhden illan käyttöön saksalaisten klubille – vaikka Anittan jalka on suurempi kuin Leean ja lainaaminen luultavasti venyttäisi kenkiä muodottomiksi. Kohtalokkaan illan jälkeen Anitta kuitenkin katoaa teille tietämättömille, ja jättää Leea-paran kengittä. Lopulta Leea joutuu hankkimaan vaaleanvihreät paperikengät, jollaisia on puolella kaupungin morsmaikuilla. Itkin ja nauroin tälle kertomukselle, koska muistan myös isoäitini vastaavan huolen hääkenkien löytämisestä. Tarina tuli iholle, jopa eri tavalla kuin teoksen paljon vakavammat juonen käänteet.

70-luvun kirjakerhoteokseksi (oma kappaleeni on Uuden kirjakerhon uusintapainos) Paperikengät kyllä päihittää lähes kaiken lukemani kotimaisen tuon ajan populäärin tuotannon – ja uskoisin, että uudet sukupolvet osaisivat arvostaa Kontturin tuotantoa eri tavalla kuin ne, jotka ovat eläneet sota-aikana. Ehkä 70-luvulla teokset ovat jääneet hieman marginaaliin siksi, että tuon ajan kirjoja kuluttava yleisö pystyi käyttämään vanhempiaan ja isovanhempiaan ”elävinä kirjastoina” pula-ajan kertomusten suhteen. Nyt nuo viimeiset tarinapankit ovat poistumassa keskuudestamme, ja tämän tyyliset arjen pasifistiset kertomukset ovat taas nousemassa arvoonsa.

Ja ylipäänsä se, että joku on kirjoittanut laadukasta kaunokirjallisuutta punaisesta Vaasasta ja Pohjanmaasta, on jo silmälasien uudelleensäätämisen paikka. Kontturin naishahmot eivät itse agitoi, tai edes rakasta politiikan puhumista, mutta heidän lähipiirissään piilotellaan toisinajattelijoita ja käpykaartilaisia. Ohrana käy kuulustelemassa tehtaan tyttöjä heidän epäilyttävistä sulhasistaan. Kontturi ei edes dramatisoi näitä kohtaamisia suuresti, vaan kutoo ne osaksi arkista tapahtumahorisonttiaan.

Kontturin teokset ovat laatukirjallisuutta niille, jotka jaksavat lukea murredialogia ja vanhahtavia paikallisia kielikuvia, joita ei pahemmin avata muualta tulleille. Tosin puhutaan kirjassa myös karjalan murretta evakkojen taholta. Ylipäänsä suomalaisten lukijoiden murretietoisuus on saattanut olla 1970-luvulla laajempaa kuin nykyään. Jos siis lukija jaksaa ylittää nämä esteet, häntä odottaa rosoisen rehevä maailma, joka poikkeaa virallisesta historiankirjoituksesta.

Voiko liian hyvä olla koskaan todellista?

Kaikki anteeksiMikä banaali otsikko postaukselle, mutta parempaakaan en keksinyt vakavasta aiheesta. Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) oli projektinani kuumana kesäpäivänä, ja korkeat hellelukemat saattavat vaikuttaa siihen, mitä kirjasta ammensin ja kuinka siihen reagoin. Pyydän siis anteeksi, jos joku ulottuvuus teoksessa jäi huomaamatta.

Kirjan nimi onkin ovela. En todellakaan olettanut, että se viittaisi kaikenkattavaan anteeksiantoon väkivaltaiselle ex-kumppanille, vaan tiesin, että siihen piiloutuu muu viesti. Tämän viestin voi kukin lukija tahollaan avata. Koska kirjan elämismaailma on hyvin korrekti ja keskiluokkainen, päädyin itsekin jo kirjoitukseni alussa pyytämään yleisöltäni anteeksi rajallista ymmärrystäni. Kirjassa eletään puitteissa, joissa kiitos, anteeksi ja ole hyvä ovat iskostuneet perheen ja suvun jäsenten selkäytimeen, ja kaikki muu on huonoa käytöstä.

Kaikki anteeksi on romaani yhdestä parisuhteesta, sillä jokaisen parisuhteen ja perheen tragedia on omanlaisensa. Samalla siitä voi nostaa teemoja ja kysymyksiä, jotka ovat varsin yleisiä, jopa yleismaailmallisia. Miksi moni meistä on parisuhderintamalla täysin sokeita merkeille, jotka muu maailma luultavasti näkee jo alkumetreiltä? Jos uusi kumppani on omistautunut ja nopea liikkeissään, onko siinä aina katastrofin ainekset käsissä? Voiko ”hullu rakkaus” olla koskaan tervettä tai kestävää? Ja voiko suhde koskaan parantua ensimmäisen lyönnin jälkeen?

Romaanissa on kaksi kertojaa, pääkertoja Laura ja sivukertoja Mikko, jonka tuntoja voi seurata vain muutaman sekavan ”tunnustuksen” kautta. Äänen paino on Lauralla, joka on vakavan väkivallan ja alistamisen uhri. Laura on neljääkymppiä lähestyvä uranainen ja feministi, joka ei toivo enää tulevansa biologiseksi äidiksi. Kun hän tapaa Mikon, jonka kolme lasta ovat jo toisella kymmenellä, hän ottaa ”paketin” vastaan avoimin mielin, koska kokee, että hänellä riittää rakkautta myös bonuslapsille.

Kirjailija Laura Manninen on haastatteluissa kertonut kokeneensa vastaavan väkivaltaisen suhteen. Mikko on selvästi fiktiivinen nimi, ja uskoisin, että teoksessa on myös muutettu paikkakuntia ja muita koordinaatteja. Helsinkiläisen Lauran tie johtaa Kallion Rytmi-baarista Seinäjoen ABC-vyöhykkeelle, jossa markettien edessä on erityisiä perheparkkeja niiden parhaille asiakkaille. Mikolla on avioerosta jäänyt iso omakotitalo, jonka ylläpitoon hänellä ei ole varaa, ja pakollinen trampoliini takapihalla. Mikon lapset ovat hyvin juurtuneita Pohjanmaalle, eivätkä haluaisi muuttaa isän kanssa Helsinkiin. Manninen kuvaakin uskottavasti, paikoitellen jopa runollisesti, keskustan ja periferian mentaliteettieroja.

Romaani on onnistunut siksi, että siinä on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä perhehelvetti. Laura tutkailee omia perhesuhteitaan, varsinkin suhdetta isoäitiin, jolta hän kokee perineensä vahvan naisen mallin. Mahdollisesti myös isoäiti kärsi väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta siitä ei ole muilla perheenjäsenillä tietoa. Vaikenemisen kulttuuri on suvun perintöä, ja Lauran lähipiiri tulee myös aukottomasti Mikon hurmaamaksi, eli muillakaan ei ole lukutaitoa parisuhteen vaaroista. Yllättävän paljon tähän hurjaan kertomukseen mahtuu myös ilon ja onnen hetkiä, varsinkin perheonnen, sillä Mikko ei vaikuta väkivaltaiselta isältä, vaan pelkästään väkivaltaiselta kumppanilta.

Kirjassa en pitänyt leimallisesti ”yhteiskunnallisesta” epilogista, Mikon monologeista (jotka eivät tuntuneet uskottavilta) enkä siitä, että avustavia järjestöjä kutsuttiin niiden oikeilla nimillä. Tällainen arkirealismi ei yksinkertaisesti toimi, jos teksti on muuten taideproosaa. Romaani on kirjoitettu vahvasti asia edellä, ja uskon, että yksi sen tavoitteista on levittää tietoa avun kanavista kriisitilanteessa. Jos joku perhehelvettiä elävä lukija uskaltaa rikkoa hiljaisuutensa tämän romaanin avulla, se on toki toivottavaa, mutta koin kirjaa lukiessani, varsinkin loppua kohti, tyylillisiä nyrjähdyksiä.

Olen itse kokenut väkivaltaa parisuhteissa, mutta en ole ollut suhteessa henkilön kanssa, joka kärsisi kirjassa kuvattavista vakavista mielenterveyden ongelmista, joissa todella on muustakin kuin masennuksesta kyse. Kirjan kertoja ei usko helppoihin narsismidiagnooseihin, mutta alkaa lukea persoonallisuushäiriöistä yleisemmin. Mikko ei kiellä mielenterveytensä ongelmia, vaan on välillä hyvinkin yhteistyökykyinen. Hän sanoittaa oman väkivaltaisuutensa ja mustasukkaisuutensa sairauden puheeksi.

En yleensä koe oppivani paljoa uutta kertomuksista parisuhdeväkivallasta, mutta tätä kirjaa lukiessani jäin pohtimaan varsinkin sen alkupuolen dynamiikkaa. Koska itse olen heittäytyjä, maanisuuteen taipuvainen ja suomalaista jäyhää tunneilmaisua karttava, olisin juuri taipuvainen pitämään romaanin Mikon kaltaista ”ihmemiestä” ihannepuolisona tai -kumppanina. Mikäpä sen mahtavampaa kuin mies, joka järjestää ”elämänilon juhlia” harva se päivä – silloinkin, kun pankkitili on miinuksella ja joutuu käyttämään toisen korttia juhlien järjestämiseksi? Teoksen taloudellinen hyväksikäyttö oli teema, joka lienee aika yleistä myös suhteissa, joissa ei ole väkivaltaa. Myös toisen työajan ”syöminen”, eli ilmaantuminen työpaikan edustalle ”romanttisesti” odottelemaan keskellä päivää (stalkkaamaan?) ja jatkuva huomion kerjääminen työajalla chatissa, tuntuivat järkyttävän ahdistavalta. Koen siis, että tämä kirja voi toimia peilinä monenmoisissa parisuhdepulmissa, joiden ei kaikkien tarvitse liittyä väkivaltaan.

Voiko suhde siis alkumetreillä tuntua liian hyvältä, ja millainen huomio on liiallista? Ainakin itse koin, että kirja puhutteli jälkijättöisesti nuorempaa minääni, joka myös harrasti liiallisuuksia.