Puolikkaan rintaliivin tähden

Teos: Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena, 2021)

Äänikirjan lukija: Emma Louhivuori

Olen tässä blogissa usean kerran valitellut, kuinka suomalaisen naisen naimaonni ulkomaalaisen miehen kanssa ei riitä romaanin teemaksi, mutta viime talvena sain yllättyä positiivisesti Saara Turusen uusimman teoksen kanssa, joka käsitteli tätä varsin kulahtanutta aihetta tuorein ja poikkeavin silmin. Nyt esikoiskirjailija Katja Keisala tekee saman teoksellaan, jonka nimikin on hurjan itseironinen.

Romaanin kertojaminä on työläistaustainen yliopisto-opiskelija suuressa välisuomalaisessa kaupungissa, ja opiskelee siellä kansainvälisiä suhteita. Naisen kaveripiirissä tälle ainevalinnalle nauretaan, sillä hän on todella keskittynyt keräämään ulkomaalaisia poikaystäviä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että hän opintojensa jälkeen jäisi asumaan kotimaahan.

Opintojen loppuvaiheessa hän sattuu törmäämään kuubalaiseen mieheen, joka työnnetään bussin alle rasistisin tarkoitusperin. Tämä ikävä sattumus sytyttää naisessa salamarakkauden, ja mies muuttaa salamannopeasti asumaan naisen luo. Mies on myös akateeminen, ja hyvä kuubalainen patriootti. Hän uskoo vielä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oman maansa vallankumoukseen, ja haluaa auttaa kotimaataan nousemaan taloudellisesti. Sukuyhteys on tiivis, ja varsinkin tuleva anoppi on keskeinen toimija tulevassa avioliitossa.

Kaikki tämä on sinisilmäisestä työläistytöstä äärimmäisen romanttista, ja kiihkeä suhde etenee pian kosintaan, kun kuubalainen kondomi pettää. Kommunististen maan kaikki tuotantolaitokset eivät olekaan niin ensiluokkaisia kuin mitä mies hänelle väittää. Kuubaan hän pääsee tutustumaan jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja naisen halu tutustua miehen lähtömaahan ja kulttuuriin on aitoa.

Kiinnostavaa tässä räiskyvässä avioliittodraamassa on taloudellinen aspekti. Kertojan maahanmuuttajamies käy ilmeisen hyväpalkkaisessa työssä, kun taas kertoja itse sinnittelee pienillä tutkimusapurahoilla, jotka eivät aina riitä edes päivähoitoon. Vastuu yhdessä ostetun rintamamiestalon lainasta ja remontista on periaatteessa yhteinen, mutta käytännössä kertoja päätyy maksunaiseksi uusissa hankinnoissa. Kuubalainen käsitys remontin aikataulusta poikkeaa suomalaisesta, mutta paikalle saapuu myös puoleensa vetäviä remppamiehiä, kuten Il Masculino.

Keisala kertoo karua tarinaa Kuubasta Pohjoismaihin muuttaneiden miesten ja naisten elämäntavan egoistisuudesta ja narsismista. Ehkä kuitenkin positiivista on se, että tänne on muuttanut molempaa sukupuolta ja että täällä asuvat kuubalaiset naiset tuntevat arvonsa. Omanarvontunnossa on kuitenkin varjopuolensa, jota voisi tulkita myös arroganssiksi. Naisten kynsimuodin seuraaminen tarinassa tuotti minussa outoa iloa.

Nyt voin tunnustaa, että tieni on yhtynyt lyhyen aikaa kirjailijan kanssa Tampereen yliopistolla, sillä jaoimme työhuoneen vuonna miekka ja kirves. Kiinnostavaa keskustelua monikulttuurisuudesta olisi varmasti riittänyt, mutta molemmilla oli ruuhkavuodet, ja kämppisaikamme kesti vain muutaman kuukauden. Pidin kirjasta siksikin, ettei tutkijakertoja tee tässä kovin suurta numeroa tutkijuudestaan, vaan hän osoittaa tutkijan uran realiteetit, akateemisen köyhyyden ja hankalan elonkerjuun.

Muistiinpanoissani kirjasta on paljon hymiöitä ja sydämiä, ja äänikirjaa kuunnellessani kiinnitin eniten huomiota tarinan hassuihin detaljeihin, kuten tilastotietoihin suomalaisista naisista. Kertoja on jostain löytänyt tiedon, että suomalainen nainen ostaisi vain puolikkaan rintaliivin vuodessa. Nauroin tälle lähes hysteerisesti, kun mietin omaa köyhyyttäni. Itse olen kyllä hankkinut rintaliivejä yli yhdet vuodessa syvän työttömyydenkin aikana, mutta sopivien löytäminen pienellä budjetilla on ollut haasteellista. Toinen asia, joka nauratti, oli kuubalaisten rakkaussuhde ketsuppiin.

Vaikka tarinaan mahtuu tragiikkaa enemmän kuin riittävästi, ihailen siinä kertojan elämän eri vaiheissa kasvavaa huumorintajua. Pidin myös siitä, että kertoja on selvästi ottanut välimatkaa aviokriisiinsä, eikä missään nimessä tunnu kirjoittavan kuubalaisesta yhteisöstä kostomentaliteetistä.

Koen, että tämä teos kertoo paljon muustakin kuin eroon päätyneestä monikulttuurisesta liitosta. Tykkäsin varsinkin monisyisistä pohdinnoista yhteisöllisyydestä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa valmiita vastauksia. Kirjan juhlien kuvaukset olivat hullunhauskoja, mutta samalla sellaisia, etten ollut täysin varma, olisinko halunnut niihin osallistua. En edes muutaman rohkaisuryypyn jälkeen.

Oikeastaan toivoisin kirjalle jatkoa, sillä en vielä kuullut kaikkea pariskunnan lapsista ja eroista kasvatuksen kulttuureissa. Kirjailijalla toki näkyy vahvaa potentiaalia kirjoittaa romaani myös aiheista, jotka eivät ole omakohtaisesti koettua.

Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.

Italialaiset järkäleet, osa 1

Teos: Pascal Mercier: Sanojen paino (Tammi, 2021)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tulipa taas korkattua edes yksi Keltaisen kirjaston teos tänä vuonna. Tähän Pascal Mercierin uusimpaan romaaniin suhtauduin varauksella, koska lueskelin hänen hittikirjaansa Yöjuna Lissaboniin viitisen vuotta saamatta sitä loppuun. Miksi näin kävi, sitä en osaa tarkkaan määritellä, sillä tuossa romaanissa oli melkein kaikki elementit, joita romaanissa arvostan. Plus tietty kaupunki, jota rakastan. Pelkäsin, että tämän laajemman ja vielä eeppisemmän kirjan kanssa kävisi samoin, mutta teos olikin varsin koukuttava. Samaan aikaan luin myös paperikirjana Paolo Giordanon teosta Jopa taivas on meidän. Molemmat teokset ovat Italiaan sijoittuvia tiiliskiviä, ja paljon niissä on yhteistäkin, jopa yhteistä ajankuvaa, vaikka Mercierin romaanissa aika-akseli on pidempi.

Teos sijoittuu enimmäkseen Britanniaan ja Italiaan, Lontooseen, Oxfordiin ja Triesteen. Trieste on minulle kaupunki, jonka nimen muistan lähinnä siitä, että James Joyce oli siellä joskus maanpaossa. Se on myös monikielinen ja – kulttuurinen solmukohta, joka on pitkään ollut itäeurooppalaisten, varsinkin balkanilaisten tukikohta. Ja myös Mercier muistaa ujuttaa teokseensa hieman Joycea ja vähän enemmän Itä-Eurooppaa.

Tarinan kertoja on 61-vuotias leskimies Simon Leyland, joka on viime ajat johtanut kustantamoa Triestessä. Kustantamo on kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa Livian suvulle, mutta saatuaan ikäviä uutisia lääkäriltään Leyland päättää myydä firmansa eteenpäin. Hänen aikuisia lapsiaan eivät kirjabisnekset kiinnosta, joten hänen on aika tehdä päätös loppuelämän sisällöstään.

Leyland on perinyt talon Hampstead Heathissa, Lontoon esikaupungissa, ja hän on päättänyt muuttaa sinne tekemään kuolemaa. Talo on kuulunut hänen lempisukulaiselleen, Warren-sedälle, joka on maailmanmiehenä kolunnut koko Lähi-Idän ja iskenyt monia musliminaisia. Sedältä Leyland peri kiinnostuksen eksoottisiin kieliin, ja opittuaan arabian aakkoset ennen kouluikää hän päätyi opetella kaikki Välimeren alueen kielet.

Leylandin suku on akateemisen yläluokkainen, mutta hän päättää tutkia kieliä ilman yliopistosivistystä. Hän karkaa lukiolaisena Oxfordista Lontooseen, ja opiskelee maltaa ja albaniaa toimiessaan nuhjuisen hotellin yöportieerina.

Italiasta tulee kuitenkin miehen kohtalo, mutta albanian taidosta tulee hänen yksi tulonlähteensä Triestessä. Siellä tarvitaan albanian tulkkia paikallisessa vankilassa, jonne tulee albaanikriminellien invaasio 1990-luvulla. Vankilassa hän kohtaa myös ”matkakumppaninsa” venäläisen Andrein, joka suhtautuu kieliin samalla vakavuudella kuin Leyland. Mies on itsetuhoinen, mutta häntä pitää sellissään elossa käännöstyöt baskin kielestä. Onhan Andrei puoleksi baski, sillä hänen äitinsä pakeni Espanjan sisällissotaa Neuvostoliittoon.

Andrein auttamisesta tulee Leylandille tärkeä tehtävä, ja ystävyys syvenee entisestään Livian ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Vankilasta päästyään Andrei alkaa kääntää venäläisiä emigranttikirjailijoita, mutta hän kärsii monista fobioista ja kylmän sodan aiheuttamista vainoharhoista. Miehen varsinainen identiteettikin on Simonille epäselvä: välillä hän epäilee Andreita Stasin vakoojaksi, välillä siksi kunnioitettavaksi erakoksi, joka on onnistunut kääntämään venäjäksi Finnegan’ s Waken.

Myös sairaaladraaman ystäville romaani tarjoaa yllätyksiä, ja kirjassa pohditaan myös avustetun kuoleman eettisiä kysymyksiä. Teoksen maailma on aidon paneuropppalainen, ja lähes kaikki keskeiset henkilöt ovat kansalliselta identiteetiltään häilyviä ja monikielisiä.

Paikoitellen kyllästyin kustannus-ja käännösmaailman sisäpiiriä syvääluotaavissa osioissa, mutta tällöin romaani sai toimia taustamusiikkina parvekepuuhastelulle. Koen myös helpotusta, että saan pian junailla mielessäni tästä läpikotaisin kirjantuoksuisesta maailmasta väljemmille vesille Apuliaan, jossa uskovaiset teinit hommaavat itseään ansiokkaasti vaikeuksiin.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 1

Teos: Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.

Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.

Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.

Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.

Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.

Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.

Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.

Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.

Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.

Kamelien roudaamisesta Arizonaan

Teos: Tea Obreht: Vedetön maa (WSOY, 2021)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kolmatta valitsemaani luontoaiheista teosta veikkasin nimen ja kansikuvan pohjalta tulevaisuusorientoituvaksi dystopiaksi, mutta se olikin historiallinen villin lännen tarina 1800-luvulta. Tea Obreht (s. 1985) on minulle tähän mennessä tuntematon kirjailija, jonka nimen olen kuitenkin saattanut bongata jonkun amerikkalaisen julkkiksen, kuten Barack Obaman, lukulistalta. Hän on taustaltaan entinen jugoslaavi, joka on muuttanut perheineen Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä.

Romaani keskittyy vuoteen 1893, mutta siinä vieraillaan myös aiemmissa sisällissodan maisemissa. Tapahtumien pääpaikka on Arizonan silloinen territorio, joka ei vielä ollut saanut osavaltion statusta, ja siellä fiktiivinen Amargon pikkukaupunki, ja sen ympäristö. Kirjassa tehdään paljon paikallispolitiikkaa, ja Amargolla on kova kiista läheisen Ash Riverin kanssa paikallisen hallintokeskuksen sijoituksesta.

Teoksessa on kaksi rinnakkaista tarinaa, joista toinen liittyy Balkanin, Turkin ja Syyrian tuoreisiin siirtolaismiehiin, ja toinen Larkin skottitaustaiseen perheeseen, joka on muuttanut uudisraivaajiksi Amargoon. Kumpikaan porukka ei ole juurtunut kunnolla mihinkään, vaikka Larkit kokevat enemmän oikeutusta saada suuri maa-alue viljeltäväkseen kuin uudemmat tulokkaat tai intiaanit.

Tämän kesän tunnelmiin teos sopi kuin nappi silmään siksi, että se kuvaa äärimmäistä kuumuutta ja veden puutetta. Teoksessa maatilan emäntä Nora jää yksin vastuuseen farmista, sillä hänen tuulella käyvä miehensä Emmett on osa-aikatoimittaja, ja tekee välillä pitkiäkin juttukeikkoja. Noralla on kolme poikaa, Emmettin nuori serkku ja dementoitunut äiti huollettavinaan, ja kesällä suuri osa hänen ajastaan kuluu vedenhakumatkoihin naapurustoon tai kaupungin keskustaan.

Lurie on joskus ollut nimeltään Misafir, ja hän on taistellut sisällissodassa tasavaltalaisten joukossa. Heitä muslimitaustaisia sotilaita on ollut mukana sodassa isompi porukka, ja miesten taustat ovat varsin kirjavia. Lurie on syntyjään syyrialainen, mutta on kasvanut Turkin Izmirissä; muilla on kotipaikkoja Mustanmeren rannalla ja Balkanilla. Kultakuume on saanut miehet lähtemään Amerikkaan, mutta todellisuus perillä ei olekaan sitä, mitä he ovat kuvitelleet. Lurie itse on tullut maahan kovin nuorena, joutunut eroon kasvatti-isästään, ja ennen armeijaan liittymistä on elänyt irtolaisena ja pikkukriminellinä ympäri maata. Hän on ollut myös etsintäkuulutettuna newyorkilaisen nuoren miehen taposta, ja Arizonassa hän pelkää, että paikallinen sheriffi tunnistaisi hänet.

Kameleilla on suuri rooli tarinan etenemisessä, sillä jollain ilveellä nämä ”Levantin pojat” onnistuvat tuomaan maahan dromedaareja armeijan käyttöön. Lurie kiintyy Saif-nimiseen kameliin, ja hänen tapansa puhutella eläintä sinä-muodossa on vaikuttavaa. Obreht kuvaa myös taitavasti 1800-luvun paikallisten maalaisten kansan ihmisten maailmankuvaa, ja ymmärrystä Amerikan mantereen ulkopuolisesta todellisuudesta. Nora ja Emmett eivät ole täysin oppimattomia, ja he pystyvät välittämään lapsilleenkin tietoa maailmasta Arizonan ulkopuolella. Perheen kuopusta Tobya esimerkiksi kiehtovat virtahevot, mutta toiselle kymmenelle tultaessa poika alkaa entistä enemmän kiinnostua okkultismista.

Teoksen kiinnostavin henkilöhahmo oli minusta Larkin perheen suojatti ja piika Josie, jossa oli monia ristiriitaisia piirteitä. Emäntä-Nora kokee Josien elättämisen taakaksi, sillä tyttö on kovin epäkäytännöllinen, ja jopa työtä vieroksuva. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, jotka hän on todennäköisesti perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan. Näillä on ollut jossain New Yorkin lähistöllä mesmeristikirkko, jonka toiminta Emmettin ja Noran mukaan oli pelkkää hyväuskoisten rahastusta. Tästä huolimatta Josie alkaa saada mainetta selvännäkijänä, ja välillä Nora uskookin omituisen suojattinsa taitoihin.

Kiinnostavaa Josien hahmossa oli tietynlainen lapsenomaisuus, jonka alle hän onnistui piilottamaan monia lipsahduksia ja rikkeitä. Tytön ääni tuntui kirjassa poikkeavalta verrattuna varsinaisiin kertojiin, Noraan ja Lurieen, jotka olivat enemmän vallitseviin olosuhteisiin sopeutujia ja jalat maassa-tyyppejä.

En varsinaisesti ole villin lännen cowboy- ja intiaanitarinoiden suurkuluttaja, mutta tämä teos vangitsi minut kokonaiseksi päiväksi. Pidin siinä runsaasta luontokuvauksesta, alkuperäiskansojen aseman avaamisesta ja varsinkin näiden varsin marginaalisten muslimihahmojen arkielämän kuvauksesta. Minulle tässä oli riittävästi sellaista historiaa, josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään, ja tietyllä tavalla tuo kameliulottuvuus toi tarinaan omanlaistaan maagista realismia.

Romaanin loppuvaiheista en halua tässä paljastaa liikaa, mutta koin, että tällä muutenkin hurjalla kertomuksella oli melkoinen crescendo, jonka lukeminen palkitsee sen jälkeen, kun on jaksanut käydä läpi ne arkisemmmat paikallislehtien kirjoitukset ja hallinnolliset väännöt.

Taatusti Vedetön maa tulee kuulumaan myös oman vuoden kirjalistan kärkikaartiin, sillä se yllätti minut täydellisesti kertojaäänien raikkaudella. Ja sitä ilmastomuutoksen teemaakin Obreht onnistui tuomaan esiin historiallisesta näkökulmasta varsin mallikkaasti, vaikka itse keskityin omassa luennassani enemmän ihmisiin ja yleisempään draaman kaareen.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Norrköpingin syyttäjävirastossa

Teos: Emelie Schepp: Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Reaalimaailmassa olen tällä viikolla surrut täällä Tampereella tapahtunutta lapsensurmaa, kun tragedia tapahtui minulle hyvin tutussa maastossa. Valitsin sitten lukemistoksi ruotsalaisen Emelie Scheppin dekkarin Kadonnut poika, ja katoamistapauksen lisäksi kirjassa kuolee eräs nuori äiti vauvan kanssa myös hukkuen.

Olen tainnut lukea tästä Jana Berzelius-sarjasta yhden osan aiemmin, mutta muistijälki kirjasta on hatara. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja sen keskiössä on syyttäjänvirasto, jossa päähenkilö on töissä.

Jana on neljääkymppiä lähestyvä lakinainen, uraohjus ja ikisinkku, joka on tullut adoptoiduksi Ruotsiin Chilestä. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus, johon liittyy muistikatkoksia, eikä adoption tarinakaan ole erityisen onnellinen. Naisen tunne-elämä on ailahtelevaa, mutta tässä osassa hänellä on yritystä seurustella kollegansa Perin kanssa.

Kun kuusivuotias Jonathan kaapataan kotoaan, ensimmäiset epäilyt liittyvät tämän isään Samiin. Witellin pieni perhe on elänyt hiljaiseloa omakotitalossaan: heillä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eivätkä naapuritkaan tunne heitä kovin hyvin. Jonathanin katoamiseen yhteydessä äiti Felicia on tapettu, ja Sam joutuu tutkintavankeuteen. Miehen kertomukset perheen arjesta ja vaimonsa mielenterveydestä ovat kovin erilaisia kuin ne harvat havainnot, mitä perheestä on tehty kodin ulkopuolella.

Pojan etsinnöissä on otettava huomioon lähiseuduilla asuvat vankilasta vapautuneet pedofiilit. Kauhua lisää myös karkkiautomaatti, jonka Samin ja tämän kollegan Amandan perheet ovat saaneet anonyyminä postilähetyksenä, ja jonka sisältä paljastuu mikroskooppinen kamera.

Samaan aikaan läheisessä vankilassa viruu myös vaarallinen rikollinen Danilo, joka kuuluu Janan lapsuuteen ja jonka tämän kuuluisi kohdata. Danilolla on maaginen kyky manipuloida vartijoitaan, ja tässä hän on saanut haaviinsa Rebeccan, nuoren vartijan, joka ei voi vastustaa miehen lähentelyjä.

Kieltämättä tässä sarjassa on paljon yhteistä Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönning-sarjan kanssa. Molemmissa päähenkilö on adoptoitu Latinalaisesta Amerikasta, ja kipuilee identiteettinsä vuoksi. Kieltämättä Börjlindien sarja tuntuu kuitenkin asteen leppoisammalta kuin tämä, tai siinä harrastetaan vähän enemmän hedonistisia elämäniloja. Tämän sarjan osat näyttävät pitävän sisällään todella rankkoja rikoksia, ja myös Janan persoona vaikuttaa kovin väkivaltaan taipuvaiselta.

Jatkan nyt kuitenkin seikkailujani Jana Berzeliuksen seurassa, kun en löydä Piki-kirjaston vapaista äänikirjoista muuta luettavaa. Sarjaa voisi yrittää seurata jopa aikajärjestyksessä, niin ei tarvitsisi tehdä ylimääräistä myyräntyötä taustoituksen suhteen.

Tämä sarja tuntuu tarkkuudessaan, teknisten tietojen runsaudessaan ja peruspoliisityön painotuksessaan yhtä lailla tyydyttävältä kuin 2000 palan palapelin kokoaminen. Taiteellisuutta näissä teoksissa ei taida olla tippaakaan, mutta aina se ei ole tarpeellista.

Pappila, jonka jumalat hylkäsivät

Teos: Iris Murdoch: The Time of the Angels (Panther, 1966)

Viikonloppu on mennyt mukavasti poistokirjoja inventoidessa, ja vieläkin jostain pomppasi lukematon Iris Murdochin pokkari, vaikka luulin jo heittäneen ne paperinkeräykseen. Ei siksi, että kirjat olisivat huonoja, mutta pelastin joskus tämän tuotteliaan filosofikirjailijan lähes koko romaanituotannon, ja kirjat olivat huonossa kunnossa. Olen lukenut näitä muutaman, pitänyt jokaisesta omalla tavallaan, mutta en odota niille suurta comebackia. Ne ovat oman aikansa ajankohtaiskirjallisuutta, takuulla ei viihdettä, mutta niiden introvertti, hidas maailma saattaa pitkästyttää monia.

Tässä kirjassa omituinen papin perhe muuttaa Midlandsin maaseudulta Lontoon Earl’s Courtiin. Perheen isä Carel on leski, ja hänen ainoa tyttärensä Muriel on jo aikuinen. Tämän lisäksi hän huoltaa kuolleen veljensä tytärtä Elisabethia, joka on myös jo yhdeksäntoista, mutta selkäsairautensa vuoksi ei liiku paljoa kodin ulkopuolella. Muuton syyt ovat mystiset, liittyvät kai miehen mielenterveyteen ja selkeään työkyvyttömyyteen. Lontoossa hänellä ei ole varsinaista seurakuntaa, mutta hänen kai pitäisi kerätä varoja paikallisille ongelmanuorille. Hän ei ole ryypännyt terveyttään, vaan taitaa olla aidosti hullu. Lähipiirissä, joka on todella pieni, ilmenee huolta tämän erikoisen seurueen meiningistä, mutta piispakaan ei onnistu puuttumaan palkollisensa tapaan hoitaa työtään.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tummaihoinen taloudenhoitaja Pattie, joka on joskus ollut Carelin rakastajatar, mutta epäillään, että naisen lihominen on johtanut välien viilenemiseen. Lontoossa porukka saa uuden palvelijan venäläissyntyisestä Eugenesta, joka myös iskee silmänsä Pattieen. Eugene mielellään ottaisi rehevämmän emännän, sillä hänen ensimmäinen vaimonsa kuihtui tuberkuloosiin pakolaisleirillä Keski-Euroopassa. Eugene on tullut Englantiin pakolaisena poikansa Leon kanssa, joka kuuluu niihin nuorisorikollisiin, joita Carelin kuuluisi pelastaa. Mutta Carel vaan synkistelee puolialastomana pimeässä budoaarissaan, ja komentelee Pattieta.

Oletin takaliepeen kuvauksesta meiningin yltyvän kunnon kulttimenoiksi, mutta ei tässä kuitenkaan suljeta ihmisiä yhteisöön vastoin heidän tahtoaan. Carelin karismaattisuuskin on kovin kyseenalaista, eikä hän pappilaan eristäytyneenä onnistu hankkimaan uusia jäseniä ympärilleen. Henkilöiden sairaalloinen yhteenhitsautuminen on enemmän yksityinen murhe, mutta viitataan tässä myös insestiepäilyyn, jonka teemaa ei kuitenkaan käsitellä loppuun saakka.

Ilman puolijamaikalaista ja venäläistä palveluskuntaa teos olisi jäänyt kalpeaksi, mutta heidän läsnäolonsa toi tarinaan tunkkaisten teologis-moraalisten kysymysten ulkopuolista magiaa. Eugenen varastetun ikonin saaga pitää sisällään sellaista moraalifilosofista pohdintaa, jota Murdoch on varmasti harrastanut myös Oxfordin yliopiston luennoillaan.

Ajattelin jatkaa maailman yli 200 valtion kirjallisuuksien keruuta, tyyliin yksi kirja per maa. Minulla oli varmasti kirjoja yli 100 maasta edellisessä residenssissä, mutta heitin muutossa jo luetut ja varsinkin tylsät kappaleet pois. Nyt omistan kirjoja noin 50-60 maasta. Uusia hankintoja etsin lähinnä kierrätyshyllystä ja joskus divareista. Toissa vuonna maahaastetta tehdessäni totesin, ettei kaikista maailman maista ole saatavilla ainakaan natiivin henkilön kirjoittamia romaaneja. No, brittikirjallisuuden suhteen en kärsi puutetta, mutta Iris Murdoch saa nyt edustaa Britanniaa tässä kirjastossani.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.