Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Moninaisuuden tulevaisuus on tässä

Teos: Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran. Mustan hengen muistelmat (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Tuntuu, etten välttämättä ole oikea henkilö kirjoittamaan Akwaeke Emezin (s.1987) tuoreesta teoksesta, sillä en edelleenkään ole täysin sisällä hänen käyttämässään sanastossa sukupuolen ja etnisyyden moninaisuudesta. Vaikka olen joskus luennoinut näistä aihepiireistä yliopistossa, nyt tuntuu, että juna on jättänyt, ja että kuulun boomereiden sukupolveen, jonka tehtävänä on nolata itsensä joka kerta kun avaan suuni.

Emezi siis on New Yorkissa vaikuttava trans/muunsukupuolinen kirjailija ja videotaiteilija, jonka isä on igbo Nigeriasta ja äiti intialaistaustainen malesialainen. Hän on ehtinyt julkaista jo seitsemän teosta, ja itse olen lukenut nyt näistä teoksista kolme.

Ensimmäinen lukemani romaani, Vivek Ojin kuolema, oli melko perinteinen lähihistoriallinen romaani, joka kertoi nigerialaisesta homofobiasta, ja sen ymmärtämisessä minulla ei ollut vaikeuksia. Toisen romaanin, Makeaa vettä, ymmärtäminen vaati jo enemmän siitäkin huolimatta, että se sijoittui erään läheisen ystäväni synnyinhoodeille, ja näin ollen tiedän tuosta Nigerian kolkasta melko paljon. Ja nyt tämä kolmas teos, joka myös osittain sijoittuu Igbomaalle, avautuu minulle hitaasti ja rajoittuneesti.

Rakas Senthuran on kirjeiden muotoon kirjoitettu muistelmateos, jossa Emezi lähestyy ystäviään, rakastettujaan ja sukulaisiaan. Hän kirjoittaa kirjeitään vaiheessa, jossa hän käy läpi kehoa muokkaavia leikkauksia. Hän on trans-prosessissa, mutta hän ei ainakaan ole muuttumassa naisesta mieheksi. Muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Takana on syvän masennuksen kausia, ja raskasta identiteettityötä, johon liittyy igbokulttuurin henkimaailmaan tutustumista. Emezi kokee olevansa identiteetiltään obanje, muotoaan muuttava henki, joka laskeutuu joihinkin lapsiin syntymässä.

Kyseessä siis ovat mustan hengen muistelmat. Kirjeiden kirjoittajan identiteetti on enemmän ankkuroitunut hänen isänsä kulttuuriseen perimään kuin äitinsä. Tämä on ymmärrettävää, koska hän ei ole koskaan asunut äitinsä synnyinseuduilla. Yksi kirjoittajan lapsuuden käännekohdista oli äidin muutto Saudi-Arabiaan. Äiti lähtee arabimaailmaan, ja lapset pääsevät vierailemaan tämän luona siellä ja Malesiassa, mutta suhde näihin paikkoihin jää silti etäiseksi.

Äidin läsnäolo näkyy Aban kaupungissa barbileikkeinä, mutta oikeat leikit ovat mustien katutaistelijoiden teurastuksia kaupungin kaduilla niin, että lapsuuteen kuuluu pääkallojen näkeminen melkein kuin jalkapalloina. Nuori kirjailija oppii tutkimaan kuolevia ihmisruumiita jo ennen kuin hän päätyy luonnontieteiden opintoihin Yhdysvalloissa. Lihallisuus ei ole hänelle pelkkä runollinen metafora, vaan hän on kasvanut paikassa, jossa ihmisen lihaa on totuttu tarkkailemaan kuolleina lihassäikeinä.

Kirjailijan suhde ihmisisäänsä on vielä vaikeampi. Isä on vanhemmilla päivillään tullut uskoon Umuahian kaupungissa . Isä on tietoinen tyttärensä sukupuolisesta dysforiasta ja identiteetin etsinnästä, ja he kohtaavat vaikealla maaperällä. Toisaalta isä pystyy auttamaan tytärtä tutustumisessa kotimaahan uskonnollisen elämän moninaisuuteen.

Kirjan mustalla hengellä on selvästi menossa ”families we choose”-vaihe, ja hän kohtelee monia läheisiä ystäviään kuin sukulaisiaan. Pahimman masennuksen keskellä hän löytää iloa Trinidadissa asuvan ”ottoäidin” Margueriten vihreässä keittiössä, ja jossain vaiheessa myös Akwaeken biologinen äiti matkustaa saarelle tapaaamaan tätä toista sosiaalisista äitiä. Kirjailijan sisarukset tuntuvat myös vaikuttavan Yhdysvaltojen itärannikolla, ja heillä on välillä leppoisia leffailtoja, mutta enimmäkseen kirjassa käsitellään tunteellisesti kuormittavaa ja häilyvää äitisuhdetta.

Kirjoittavana ihmisenä tartuin eniten Emezin kuvauksiin aloittelevan kirjailijan taloudellisen selviytymisen narratiiviin Amerikan Yhdysvalloissa. Hänen menestyksensä tarina on ulkopuolisen kirjoittavan ihmisen (huolimatta luokasta, sukupuolesta tai etnisyydestä) näkökulmasta prinsessatarina, joka ymmärrettävistä syistä aiheuttaa monissa kateellisuutta. Emezi on siis tuottanut ensimmäiset kaksi romaaniaan tilanteessa, jossa hänellä on ollut kustannussopimus jo ennen kirjojen julkaisua. Hän ei ole superrikas näiden kirjojen myynnin jälkeen, mutta hän elää keskiluokkaisen mukavasti New Yorkissa.

Teoksesta pystyy myös löytämään varsin karmeita piikkejä entisille miespuolisille rakastajille tai mentoreille, joiden kanssa hänellä oli seksisuhde, Hänellä on ollut vaiheita, jolloin hän on ollut suhteessa itseään vanhempien, afrikkalaistaustaisten naimisissa olevien kulttuurivaikuttajien kanssa. Yhtä hän syyttää raiskauksesta, mutta se ohitetaan yhdellä lauseella. Nämä tilitykset tuntuivat todella kaukaisilta suhteessa siihen kuvaan, jonka hän antaa itsestään menestyneenä kirjailijana.

Toinen kiinnostava pointti hänen urallaan on suhde Chimamanda Ngozi Adichieen. En tiedä, missä mennään nykyään, mutta joku vuosi sitten Chimamanda on syyttänyt Akwaekea ”cancel culturen” edistämisestä.

Akwaekin menestys kuitenkin kantaa hedelmää, koska hän on pystynyt amerikkalaisella rahoituksella ottamaan etäisyyttä totuttujen afrikkalaisnarratiivien kaanonista, ja antaneet hänelle mahdollisuuden etsiä omaa ääntään.

Lempparini kirjan kirjeistä oli tietty kirje Toni Morrisonille, joka voisi toimia omana, erillisenä julkaisunaan.

Kirjan fiiliksistä tuli eniten mieleen Audre Lorden päiväkirjat ajalta, jolloin hän etsi seksuaalista identiteettiään 1940-luvun Yhdysvaltojen itärannikon rannikkokylissä. Ehkä tyylillisesti Emezin narratiivi on lähimpänä Lordea,ja näiden kahden kirjailijan töiden lukeminen yhdessä voi tuottaa lukijassa uusia oivalluksia.

Lopuksi kiitän Irene Omwamia ilmeikkäästä äänikirjan luvusta. Hänen lukutyylinsä on terävän kirjakielistä, mutta silti hieman afrikkalaista. Kaikki Omwamin lukemat kirjat ovat olleet suuria elämyksiä, ja luulen, että hän valitsee ne omien lukumieltymyksiensä mukaan.

Rakkautta malariavyöhykkeellä

Teos: Jeffrey Gettleman: Love, Africa. A Memoir of Romance, War and Survival. (HarperAudio, 2017)

Äänikirjan lukija: Charlie Thurston

Jeffrey Gettleman (s. 1971) on amerikkalainen toimittaja, joka rakastui Afrikan mantereeseen jo nuorena opiskelijana. Hänen romanssinsa alkoi strategisessa vaiheessa, kun kylmä sota oli loppumassa, ja Afrikka joutui säätämään suhteitaan ulkomaailmaan. Gettleman aloitti tutustumisen mantereeseen Keniasta, jossa hän oli reppureissaamassa 21-vuotiaana ilman suuria suunnitelmia.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta tuntui kieltämättä tyypillisen amerikkalaisen college-pojan sekoilulta, jossa hän ei osaa päättää, ollako tyypillinen fraternity-kerhon alfakukko vaiko yliopiston kellarin swahilin kerhon nörtti. Swahilin opiskelusta on vaikea kertoa opiskelukavereille, vaikka kirjoittaja opiskelee Cornellin arvostetussa opinahjossa. Gettlemanin opintomenestys ja profiili on niin epämääräinen, ettei hän pääse haluamaansa Peace Corps-ohjelmaan, jonne suurin osa tiedostavista nuorista päätyy. Tämän sijaan hän päätyy harjoittelijaksi orpolasten avustusorganisaatioon Addis Abebaan, Etiopiaan.

Tässä kohdassa Gettlemanin tarina muistuttaa paljon tarinaa Emma McCunesta, josta kerroin muutama päivä sitten. Tosin tässä kertojalla ei ole kovin vahvaa sitoutumista avustustyöhön. Hän kokee vahvaa maailmantuskaa ja vieraantumista Etiopiassa, kun taas Kenia on henkireikä – maa, jossa hän voi käydä ravintoloissa ja yökerhoissa tuntematta syyllisyyttä asemastaan.

Gettleman löytää tulevan puolisonsa Cornellin kampukselta, mutta Courtney ei heti lempeä ajatukselle, että he lähtisivät seuraamaan miehen unelmaa boheemielämästä Itä-Afrikassa. Courtney lähtee välillä mukaan Jeffin juttukeikoille, mutta mantereen köyhyyden kohtaaminen on hänelle vaikeampaa kuin miehelleen. He ovat seurustelleet on and off jo vuosikymmenen, kun he lopulta päätyvät perustamaan perhettä Keniaan. Tämä ei ole helppoa, koska näillä keski-ikäää lähestyvillä uraohjuksilla on arjessaan liikaa stressiä.

Huoh. Kuuntelin tätä kirjaa sopivana taustamuzakkina, mutta en löytänyt tästä minkäänlaista punaista lankaa. Kyseessä on tyypillinen keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen valkoisen miehen kasvukertomus, jossa suurin osa ajasta kuluu oman muzungu-aseman vatvomiseen. Parisuhteen saagassa ei oikein ole mitään ihmeellistä, matkoja selostetaan kolmelta vuosikymmeneltä, ja joka kappaleessa käydään läpi jonkun maan korruptiota ja vaalivilppiä. Maita tarinaan on tungettu liikaa, enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tähän piti tunkea myös Afganistanin sota.

Olen kyllä lukenut paljon tästä huonompiakin kirjoja Afrikasta, mutta tälle annan kaksi tähteä hyperaktiivisen kirjoitustyylin (”more is more”) ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tarina voisi ollut jopa viihdyttävä, jos sitä olisi editoitu rankalla kädellä.

Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Hengenvaarallisia viritelmiä

Teos: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viime vuonna ilahduin kovasti Joonatan Tolan esikoisromaanista Punainen planeetta, ja tämä vuosi on startannut lupaavasti sarjan jatko-osaa odotellessa. Hullut ihanat linnut siis kertoo värikkäästä perheestä, joka asuu 1980-90-lukujen taitteessa Pohjois-Karjalassa. Teos starttaa Joensuusta, mutta perheen karavaani kulkee myöhemmin lähipitäjiin, jotka ehkä nykyään kuntaliitosten jälkeen kuuluvat taas Joensuuhun.

Perheen isä, kuvataiteilija-Mikko on vastikään kuollut ja jättänyt jälkeensä vinon pinon maksamattomia laskuja. Isä on tilaillut maniapäissään uskomattomia taidetarvikkeita ulkomailta, eikä lasten äiti jaksa hoitaa kuolinpesän sotkuja.

Äiti on juuri joutunut pyörätuoliin, ja hänellä epäillään olevan aggressiivinen MS-taudin muoto. Diagnoosi osoittautuu vääräksi, ja hoito tuntuu muutenkin varsin leväperäiseltä. Perhettä valmistellaan äidin kunnon nopeaan romahtamiseen, mutta sosiaalitoimessa ainoa varteenotettava neuvo äidille on hankkia talouteen uusi mies ja vähän äkkiä. Vain hankkimalla puolison äiti voisi välttää neljän lapsensa huostaanoton, näin hänen annetaan ymmärtää rivien välistä.

Yhteiskunnan tukitoimet ovat tuon maailman ajassa täysin riittämättömät suurperheen tarpeisiin. Heillä käy kerran viikossa kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta de facto taloutta pyörittävät kuusivuotiaan Joonatanin isosiskot, joista vanhempi saa tilintarkastajan tittelin.

Sydämeni muljahteli eniten lukiessani äidin ja poikien välisestä kommunikaatiosta silloin, kun he viettivät aikaa kotona keskenään isosiskojen ollessa koulussa. Asunnossa oli tuolloin hengenvaarallisia viritelmiä, kuten sähkökirjoituskone, jonka äiti halusi päiväksi kylpyammeeseen kiikkerälle alustalle. Hän vietti päiviä ammeessa kirjoittamalla romaanin käsikirjoitusta viimeisillä voimillaan. Sama viritelmä kulki mukanaan vielä laitokseen, jonne koko perhe evakuoitiin Joensuun-kodista, mutta äitiä ei voitu pitää kauaa tuossa paikassa, koska hänen sisällä tupakointia pidettiin paloturvallisuusriskinä.

Olen tietoinen siitä, että joillekin lukijoille tämä perhe-elämän kuvaus voi olla liikaa. Tyylilaji on inhorealismin sijaan karnevalistinen, eikä esimerkiksi päihteiden käyttö ole tarinan keskiössä, vaikka lasten äidillä on viranomaisia hämätäkseen kekseliäitä alkoholin piilottamiskeinoja. Äidin juominen pysyy kuitenkin jossain säällisyyden raameissa, kun taas hänen uudet elämän kolhimat miesehdokkaansa juovat avoimemmin.

Jotain hilpeyttä herätti myös kuvaus perhekodista, jonne lapsilauma päätyy myöhemmin pysyvämpään sijoitukseen. Kylä on omituisen uskonlahkon valloittama, vaikka perhekodin pitäjät eivät kuulu tuohon lahkoon. Suurperheellisyys elämäntyylinä on kuitenkin tarttunut heihin, ja he kasvattavat mielellään myös monilapsisten naapureiden vähäiselle huomiolle jääneitä lapsia. Myöhemmin perhekodin vanhemmat ovat edelleen mukana nuorten elämässä, ja kasvatusisä tulee aina auttamaan heitä muutoissa ikivanhalla pakullaan, joka on nähnyt ja kokenut kaiken.

Taiteellisesta näkökulmasta teksti on monipolvista, ja paikoitellen vaativaakin, koska se kuvaa alle kouluikäisten maailmaa ja heidän puheenparttaan. Kuusivuotiaalla Jontulla on puhevika, vaikka hän on muuten ikäistään kypsempi. Tyylilaji ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat lukeneet Punaisen planeetan, ja nämä teokset muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Suosittelen kuitenkin niiden lukemista niin, että väliin jää hengähdystauko. Teosten murheiden määrä on sen verran suuri, että lukukokemusta on hyvä annostella pienempiin osiin.

Tarkka lukija voi löytää tekstistä joitain anakronismeja, eli ajallisia epätarkkuuksia, jotka eivät varsinaisesti häiritse, vaan pikemminkin naurattavat. En esimerkiksi pitänyt kovin uskottavana, että päähenkilön teini-ikää lähestyvä sisko olisi tuohon aikaan käyttänyt nälän näkemisestä termiä holomodor, vaikka teoriassa se olisi voinut olla mahdollista.

Aistin tekstistä silti hillitöntä kirjoittamisen iloa, joka tuntui myös perinnölliseltä, vaikka tuoreena vanhempana aikuinen Jonttu edustaa toista ääripäätä, eli neuroottista varovaisuutta ja katastrofivalmiutta. Omaan tulevaan kasvatustyyliinsä hän suhtautuu leveällä itseironialla.

Veikkaan tällekin teokselle yhtä suurta menestystä kuin esikoiselle. Jotain kirjan suosiosta kertoo myös se, että Punaisen planeetan arvioni on ollut läpi kuluneen vuoden blogini luetuin teksti.

Sotilaskodin kissan kertomaa

Teos: Laila Hirvisaari: Unohduksen lumet (Otava)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Laila Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan toisessa osassa tavataan samat tyypit kymmenen vuotta myöhemmin talvisodan aattona. Tarinan alkaessa on kiihkeä kesä ratsuväen kasarmilla, ja tupakkatauoilla puhutaan enimmäkseen maailmanpalon todennäköisyydestä. Sotilaskodin kissa saa todistaa asevelvollisten levottomuutta.

Veikko Vehmas on mennyt naimisiin Marketan, Ilonan entisen työnantajan kanssa. Marketta on miestään viisitoista vuotta vanhempi, ja kaikki tietävän kyseessä olleen naimakauppa, ei rakkausavioliitto. Veikko on tarvinnut varakasta vaimoa päästäkseen eroon velkaongelmastaan. Kymmenen vuoden päästä liitto natisee liitoksistaan.

Baby momma Ilona on paennut raskauden aiheuttamaa häpeää Viipuriin. Veikko ei ole nähnyt poikaansa kahdeksaan vuoteen, eikä ole edes tietoinen kaksikon olinpaikasta. Huoli heidän selviytymisestään kalvaa Veikon sydäntä, ja hän onnistuu nielemään ylpeytensä sodan sytyttyä.

Teoksen uusi avainhenkilö on nuori lotta Sirkka, joka on ennen sotaa toiminut rouva Vehmaksen piikana. Hän seurustelee Risto-nimisen kadetin kanssa, ja tapailee tätä avoimemmin kuin mitä oli mahdollista aiemmin. Sodan alkaessa Sirkka jatkaa asumista Vehmaiden talossa, mutta jakaa aikansa sotasairaalan ja linnoituksen välillä.

Muuten teoksessa seurataan rajaseudun evakuointitoimia useamman perhekunnan näkökulmasta. Tukevan perheen vaiheita seurataan erityisesti, ja he lähtevät evakkoon Antreasta kotitilaltaan. Vaikka Tukevan perheen tarinaan mahtuu suurta surua, tämän pariskunnan välinen kommunikaatio on edelleen sydäntä lämmittävää varsinkin suhteessa Vehmaiden pariskunnan kolkkoon suhteeseen.

Koska tässä sarjassa on kuusi osaa, ja viisi niistä kertoo toisesta maailmansodasta, tämä kakkososa tuntui vähemmän intensiiviseltä kuin Lehmusten kaupunki. Tai tässä kuvataan enemmän yhteisöllistä kudelmaa kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Luulen, että kirja ihastuttaa varsinkin niitä, jotka haluavat tietää lisää lottatoiminnasta. Itse olen jo lukenut paljon lotista, mutta arvelisin, että 1970-luvulla nämä teokset ovat olleet hyvin tärkeitä niille lukijoille, jotka olivat itse mukana toiminnassa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 8: Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Seitsemännen kerroksen putoajat

Teos: Ljudmila Petrushevskaja: Klarissan tarina (Kirjayhtymä , 1989)

Suomennos: Katja Losowitch

Terveisiä Jyväskylän kirjailijatalolla, jossa olen nyt kirjoittamassa residenssissä. Lumiseen sunnuntaihin on kuulunut talon kirjastoon tutustumista, ja aloitin tämän tutustumalla glasnost-ajan novellitaiteeseen Neuvostoliitosta.

Ljudmila Petrushevskaja (s.1938) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, jonka teoksia on jonkun verran suomennettu. Klarissan tarina koostuu 21 lyhyestä novellista, joista suuri osa käsittelee ihmissuhteita ja perhe-elämää. Olettaisin, että novellit on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta mukana saattaa olla myös 1970-luvun ajankuvaa.

Moni kirjan naishahmoista on eronnut, karannut tai kulkuri, ja heillä on hurjia kohtaloja. Monilla on ukkomiehiä rakastajina, ja tällaisen valinnassa tärkeintä on auto, jolla mies ajaa. Osalle syntyy vammaisia lapsia, jotka jätetään laitoksiin tai vieraille hoitajille. Yksi nuori nainen, levoton Klaudia, palaa kotikyläänsä reissuiltaan, ja synnyttää kuolleen keskosvauvan äitinsä ruusupuskaan. Nuori koulupoika joutuu toimittamaan pumpulia äidilleen sairaalaan, äiti on ilmeisesti tehnyt abortin, eikä hänellä ole ketään muuta, jolta pyytää tätä palvelusta.

Novellit ovat synkähköjä, lakonista, toteavia. Niitä leimaa tietynlainen tyhjyyden estetiikka, ja osaa hahmoista vaivaa jopa läpinäkyvyys. Toki näiden tyyppien elämään mahtuu myös vahvoja tunteita, sielua rikki repivää rakkautta ja sekopäistä raivoa.

Osa tarinoista huokuu tyypillistä kommunalka-estetiikkaa: joka nurkan takana on aamuun jatkuvia kosteita juhlia, jonne hommataan kemistisiskolta apteekin spriitä, jos muut juomat loppuvat. Lempinovellini kokoelmassa oli ”Yö”, joka kertoi Ramazanin, ilmeisen aasialaisen ihmisoikeustaistelijan väitöstilaisuudessa ja karonkassa. Vaikka tilaisuuden olisi kuulunut olla arvokas, Ramazan vetää omassa karonkassaan kunnon känniraivoisen performanssin, joka hiljentää kaikki muut vieraat.

Etsin kirjasta tiettyjä neuvostoarkeen liittyviä arkisia ilmiöitä, ja löytyihän niitä roppakaupalla. Esimerkiksi riitelevien avioparien asioita puidaan tässä alueen poliittisen vastaavan toimesta. Historiaa Petrushevskaja käsittelee varsin vähän, tai se ilmenee muodoissa, joita länsimainen lukija ei välttämättä tajua. Ortodoksiseen uskoon viitataan hieman enemmän, eli tässä osa hahmoista on edelleen säilyttänyt sen perinteitä, ja jotkut jopa käyvät kirkossa.

Novelli ”Influenssa”antoi ajattelemisen aihetta ja sisälsi suoran viittauksen nykypäivän Venäjälle, jossa monien eri ammattikuntien, mutta varsinkin sairaaloiden henkilökunnan kohtalona on tulla heitetyksi alas ikkunoista. Tässä novellissa erään naisen aviomies putoaa työpäivänsä aikana seitsemännessä kerroksesta, ja vaikka kuolemaan viitataan itsemurhana, on se voinut olla muutakin:

”Mutta muuten, kaiken kaikkiaan siinä virastossa, jossa mies oli ollut töissä, monilla oli nykyään tapana sanoa, että aikaisemmin heillä oli ollut töissä neljä ja puoli henkeä, mutta sitten näistäkin yksi oli heittäytynyt seitsemännessä kerroksesta alas ja että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, asia on tosi kuin vesi.”

Kaiken kaikkiaan kokoelma oli kiinnostava varsinkin tyylillisesti, ja hieno aloitus tälle vierailulle. Kovin paljoa en varmasti ehdi täällä penkoa kirjaston hyllyjä, mutta tarkoitus olisi tehdä jonkinlaista tutkimusmatkaa varsinkin keskisuomalaiseen kirjallisuuteen.

Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Elämää kuolleiden talossa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset (Tammi, 2022)

Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.

Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.

Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.

Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.

Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.

Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.

Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.