Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Kultaisen suihkulähteen kajastus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Gusten ja Nathan ovat kahden eteenpäinpyrkivän äidin lapsia vauraassa huvilakaupungissa pääkaupunkiseudulla. Gustenin yksinhuoltajaäiti Angela pyrkii oopperalaulajaksi maailman lavoille; Nathanin äiti Annelise on yritysjohtaja ja taloustieteen professori jo alle kolmekymppisenä. Kun Angela alkaa saada keikkoja ulkomailta, on itsestäänselvää, että Gusten saa asua Annelisen hulppeassa residenssissä ”kuin omana poikana”.

Residenssin äänieristetyssä kellarissa tapahtuu kuitenkin eräiden kotibileiden seurauksena jotain sanoinkuvaamatonta: ”Nulikoiksi” ja ”kauhun neliapilaksi” medioissa nimetty poikaporukka raiskaa Sasha-nimisen luokkatoverinsa, joka on huostaanotettu nuorisokriminelli ja kilpauimari. Tapaus saa paljon huomiota medioissa varsinkin siksi, että poikien vanhemmat ovat ns. yhteiskunnan tukipilareita. Erityisen rankkaa kritiikkiä kohdistuu pääpukari Nathanin vanhempiin ja Anneliseen, joka siinä vaiheessa johtaa uusliberaalia ajatushautomoa, Kultaista suihkulähdettä.

Annelise on paikallisen tyttökodin kasvatti, joka ei ole vaiennut huono-osaisesta sosiaalisesta taustastaan julkisuudesta. Hänen mottonsa on: ”kun on saanut, pitää antaa takaisin”. Kyseinen laitos on myöhemmin muutettu erityisvaikeiden nuorten perhekodiksi, mutta laitoksen historia muistetaan edelleen huvilakaupungissa. Annelise on toiminut lastenkodin säätiön hyväntekijänä pitkään, mutta ei siitä huolimatta pysty kokemaan empatiaa Sashaa kohtaan. Nainen sekoilee medioissa vulgäärillä tavalla, ja puolustaa poikaansa kyseenalaisin sanankääntein. Sasha taas pakenee jutun saamaa mediajulkisuutta Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä asuu, ja kuolee siellä huumeisiin. Huhutaan myös, että Annelise olisi tehnyt Sashan vanhempien kanssa raharikkaan diilin heidät hiljentääkseen.

Rikkaat perheet palkkaavat mediakonsultin viilatakseen strategiaansa oikeudenkäyntiin valmistautuessa. Ainoastaan Gusten ei halua itselleen asianajajaa, vaan tyytyy ilmaiseen oikeusavustajaan. Nelikosta kolme jäävät ilman tuomiota, mutta Nathan tuomitaan ehdonalaiseen vankeuteen. Oikeusdraama ei ole tarinan keskiössä, mutta siihen viitataan monessa kohtaa, ja sen seuraukset vaikuttavat varsinkin ystävyys- ja rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Kaikkien välit eivät mene poikki kokonaan, mutta pinnan alla kytee, eikä tapaus tunnu lainkaan loppuun käsitellyltä vielä siinäkään vaiheessa, kun elämässä on menty reippaasti ”eteenpäin”.

Minun oli ensi lukemalla vaikea vastaanottaa koko teoksen sanomaa, koska Annelisen hahmo tyrmäsi minut äärimmäisyydellään. Henkilöhahmojen nykyisyydessä tosiaan tapahtuu paljon muutakin kuin raiskausdraaman kelaamista, mutta itse jäin tuon kellariepisodin vangiksi. Vaikka romaani on kirjoitettu perinteisen romaanin tyyliin (mysteerio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, on ratkaistu jo alkukappaleissa, juonipaljastuksia ei varsinaisesti voi tehdä), luin sitä enemmän dekkarina tai trillerinä. Ja sen kuunteleminen äänikirjana oli piinallisen tehokasta ja tuskallista.

En tietoisesti lukenut muita arvioita teoksesta, koska halusin muodostaa oman näkemykseni ilman taustahälyä. Somesta olin bongaillut rankkaakin kritiikkiä teoksen asetelmaa kohtaan, ja koin itseni jotenkin hampaattomaksi arvioimaan teosta juuri feministisestä näkökulmasta. Jos teoksessa on sokea piste, se liittynee siihen, että Sashan hahmo uhrina jää kovin marginaaliseksi, ja hänen kohtaloaan käsitellään vain toteavalla tasolla. En ole aiemmin lukenut näin laaja-alaista teosta joukkoraiskauksesta edes dekkarina, joten minulla ei ole tarjota onnistuneempaa vertailukohtaa. Enemmän tässä alkoi kiinnostaa tuo talousteorioiden mukaan tuominen ihmissuhdepainotteiseen romaaniin, ja se iski minuun ilmiömäisesti. Koin siis kirjan vahvuutena ”menestysteologisen” maailmankuvan avaamisen, vaikka joku voisi pitää sitä inhorealistisena tai liiankin irvokkaana.

Näin anglofiilinä minua ei yleensä haittaa englanninkielisten ilmaisujen runsaus kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta tässä kuljettiin minunkin mittakaavassa äärirajoilla sekakielisyyden saralla. Tosin kielenkäyttö saattaa olla kovinkin autenttisen kuuloista etuoikeutettujen huvilakaupunkilaisnuorten näkökulmasta, sellaisten, jotka palvovat kulttuuria, jossa pikkukoiria kuljetetaan bileissä mukana liian suurissa käsilaukuissa.

Finlandia-ehdokkaiden joukossa Kuka tappoi bambin? on musta hevonen, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia voittaa palkinto yllättävyydessään. Luen melko paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta suomeksi, mutta en ole lukenut Fagerholmia aiemmin. Viime vuonna suomenruotsalaisena ehdokkaana oli Lars Sund, jonka teos Missä musiikki alkoi oli sekin lievästi angstinen, mutta todella leppoisa teos tähän romaaniin verrattuna. Tämä romaani tarjoaa tyrmäystippoja, jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Kuka tappoi bambin? on sen tyyppinen teos, jota suomenkielisissä piireissä tullaan varmasti lukemaan muutenkin kuin kulttuurisesta kiinnostuksesta kielivähemmistön omituisuuksia kohtaan. Kirjassa kuvatut prosessit olisivat voineet tapahtua myös suomenkielisten ökyrikkaiden kulttuurisissa taskuissa. Ruotsin kieli on tässä se elementti, joka alkaa olla jo katoamassa tai liuentumassa globaalin kulutuskulttuurin seireenien kutsuhuutojen kakofoniaan.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.