Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Glasgow’n sosiaalisin erakko

Teos: Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava, 2022)

Suomennos: Oona Nyström

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Meredith Maggs on 40-vuotias kaupallinen sisällöntuottaja Glasgow’sta, turhien ja turhauttavien mainostekstien tuottaja. Hän ei ole poistunut kodistaan kohta neljään vuoteen. Ruoan hänelle toimittaa Tescon lähetti, liikuntaa hän harrastaa olohuoneessaan. Viime aikoina hänen luonaan on käynyt vain Sadie, paras ja ainoa ystävä kouluvuosilta. Hänen äitinsä ja siskonsa asuvat lähistöllä, mutta välit sukuun ovat katkenneet. Sitten Meredithin ovea kolkuttaa Tom, paikallisen ystäväpalvelun vapaaehtoinen. Onko hänen pakko tutustua uuteen ihmiseen?

Meredith, yksin kuvaa seikkaperäisesti sosiaalisen eristäytymisen teemaa, ja kartoittaa Meredithin elämän vaiheita kerroksittain. Mikä on saanut hänet hylkäämään ”maailman”, ja miksi niin monella on huoli hänen hyvinvoinnistaan? Ja jos hän selviytyy elämästään taloudellisesti, pitäisikö muiden puuttua hänen erakkoelämäänsä?

Kuuntelin tämän teoksen sujuvasti vuorokaudessa, mutta jostain syystä aihe alkoi ahdistaa minua, vaikka kirja on kirjoitettu ilmavasti chicklit-tyyliin. Tässä muutkin kuin päähenkilö ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ja oireilevat eri tavoilla. Oikeastaan tämäkään ei ollut ahdistuksen syy, vaan kirja kuvaa harvinaisen kalseaa äitisuhdetta, eikä Meredithin sisko Fionakaan varsinaisesti inspiroi hahmona. Mutta Glasgow tunnetaan rankkana mestana, ja Alexander kuvaa sen työväenluokkaisia kortteleita, joista harva haaveilee pois pääsystä.

Olihan tässä joitain huvittaviakin kohtauksia tai mielikuvia. Perheen naisten teenjuonti talon rappusilla tuntui kolhon kotoisalta, ja on tässä joitain juureva pubikohtauksiakin. Puolet kirjasta keskittyy Meredithin tavalliseen arkeen, ja niihin harvoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, joita hänen on pakko käydä läpi kuukauden aikana. Mukaan sekaantuu myös kaupungin sosiaalitoimi, ja nuokin sossun hahmot (jotka vaihtuivat vähintään yhtä usein kuin Tampereella) olivat koomisia.

Muistelisin, että Gail Honeymanin Eleanor Oliphantille kuuluu ihan hyvää kertoi myös sosiaalisesta eristäytymisestä, tosin ei yhtä äärimmäisessä muodossa kuin tässä kirjassa. Mutta toki olen lukenut suomalaisesta erakkoudesta tarinoita, joissa elämä oli vielä paljon yksinäisempää kuin tässä kirjassa. Tavallaan Meredith onkin sosiaalinen erakko, joka välillä hyväksyy elämäntapansa, välillä kärsii siitä kovasti ja etsii apua ongelmiinsa.

Luulisin, että kirja puhuttelee suuria yleisöjä covidin jälkeisessä todellisuudessa, jossa moni on tottunut hoitamaan arkisia askareitaan netissä, ja esimerkiksi tilaamaan ruokaa kotiovelle. Tällainen eristäytyminen kaupunkioloissa kuitenkin vaatii kohtuuhyvän toimentulon, eli Meredith onnistui eristäytymään, koska hänellä oli omistusasunto ja etätyö. Köyhimmistä köyhimmillä on syrjäytymistä, mutta heidän jos keiden on pakko kohdata kutsumattomia vieraita ja muita ammattiauttajia, vaikka eivät haluaisi.

Lukisin mielelläni version tästä samasta aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tosin riittää metsäläisiä erakkohahmoja, mutta urbaani erakkous on ilmiö, joka kiinnostaa minua erityisesti.

Äitiydestä neljällä vuosikymmenellä

Teos: Nina Honkanen: Sininen uni, ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä (Kirjapaja, 2022)

Äänikirjan lukija: Nina Honkanen

Nina Honkanen oli 18-vuotias saadessaan esikoisensa, ja lähes 42-vuotias iltatähden syntyessä. Hänen neljä poikaansa syntyivät kolmessa eri liitossa, ja kolmisen vuotta sitten hänen elämäänsä tuli vielä uuden puolison, Hannu-Pekka Björkmanin, bonuslapset. Hän on myös tuore isoäiti, ja on viime aikoina jakanut sisarustensa kanssa vastuuta sairaan äidin hoidosta. Voidaan siis sanoa, että hän on perhekeskeinen ihminen, jolle on kertynyt kokemusta varsinkin uusperheiden haasteista.

Sininen uni on esseetyylinen omaelämäkerrallinen teos, joka kattaa muistoja Honkasen koko elämänkaaren varrelta. Itse muistan hänet parhaiten radiotoimittajana, mutta ennen tätä hän yritti myös uraa mallina. Olen tämän jälkeen yrittänyt lukea hänen romaanejaan, mutta ne eivät ole suuresti kolahtaneet.

Tämä teos sopi hyvin eilisen virkkauspäivän vähäeleisiin tunnelmiin, ja ilahduin siinä varsinkin ajankohtaisista maailmanpoliittisista pohdinnoista. Teoksen ongelma toisaalta on rönsyilevyys, ja paikoitellen liiallinen toisto varsinkin koronaan ja Ukrainan sotaan liittyviin ajatelmien suhteen, mutta toisaalta kirjan tyyliin sopii monipolvisuus. Sekin, ettei kyseessä ole perinteinen lineaarinen omaelämäkerrallinen tilitys, lisää kirjan charmia. Noin puolet sen sisällöstä ei suoranaisesti liity äitiyteen, vaan teokseen mahtuu myös episodeja ystävyydestä, sukulaissuhteista, ja ajoista, jolloin Honkanen ei ole ollut parisuhteessa.

Tarinan nykyisyyteen kuuluu kertojan ja tämän puolison mökkeily pohjoisen Keski-Suomen korvessa, jossa naapurit varoittavat karhun vihellyksistä. Paikka on jonkin sortin hengellinen retriitti hänen miehelleen, mutta Honkanen itse ei ole vielä päässyt miehensä ortodoksin uskon ytimeen. Koska olen myös lukenut Björkmanin esseekirjoja, voin kyllä hyvin kuvitella pariskunnan keskusteluja ja retkiä taideaarteiden äärille. Suhde vaikuttaa loistavalta matchilta varsinkin luovuuden näkökulmasta.

Kirjassa vierailee myös kiinnostavia sivuhahmoja, kuten Honkasen pitkäaikainen ystävä ja mentori Jussi Kylätasku, jonka tuotantoon voisin tämän kuvauksen pohjalta tutustua. Honkasen aiempi residenssi saaressa Porvoon seudulla vaikutti vähintään yhtä juureva lta paikalta kuin Viitasaari, koska siellä hän eli paikallisten taiteilijoiden yhteisön keskellä.

Satakunta on minulle edelleen suht vierasta maaperää, mutta maakunnan työväenluokkaista mentaliteettiä Honkanen avaa myös ansiokkaasti. Hassua, että vaikka olen lukenut Juha Seppälältä romaanin Kuoppakaupunki, en tajunnut/muistanut tuon nimen varsinaista etymologiaa. Eli Porissa köyhä kansa asui pitkään kirjaimellisesti maakuopissa, ja Honkanen sijoittaa viimeiset tällaiset asumukset 1910-luvulle, hänen isovanhempiensa lapsuuteen.

Kirjan synnytystarinat ja pikkulapsiarjen kuvaukset eivät suuresti inspiroineet minua, vaikka pystyin hyvin samastumaan teoksen teiniäitihahmoon. Mutta tämä teos on kaikessa runsaudessaan sellainen, että sillä on tarjottavaa monenlaisille lukijoille, ja uskoisin sen puhuttelevan myös lapsettomia lukijoita.

Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Hoivaa pohjoisesta etelään

Teos: Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Vuokko ja Eino ovat lappilaisia eläkeläisiä, joiden ekonomitytär Lotta elää businessmaailman menestyjänä Helsingissä. Lapsenlapset Alma ja Aatos elävät optimaalisesti mitoitetussa varhaiskasvatuksen maailmassa, ja osaavat artikuloida tarkalleen, mikä on hyväksi heidän kehitykselleen. Lotalla ja tämän miehellä Rikulla olisi nyt akuutti tarve parisuhdelomalle, joten isovanhemmat kutsutaan hätään.

Kotiväki ei kuitenkaan tiedä, että pariskunta aikoo hoitaa suhdettaan kumpikin erillisessä kohteessa. Isovanhempien on vaikea toimia perheen luksuskodissa, joka tuntuu enemmän edustustilalta kuin lapsiperheen asumukselta. Elämäntapojen välissä on valtava kuilu, eivätkä vanhemmat aina tunnista omaa tytärtään. Mutta onko sukupolvilla toivoa lähentymisestä, ja voiko näitä itseriittoisia keski-ikäisiä urakiitäjiä auttaa?

Yritin lukea Anna-Maria Eilitän paljon kehuttua esikoisromaania saamatta siitä irti mitään, ja näin suhtauduin tähänkin teokseen epäilevästi. Mutta tässä romaanissa houkutteli Lappi, ja tarina lähtikin mahtavasti liikkeelle. Innostuin kirjasta varsinkin terävien lapsidialogien vuoksi. Enemmän tässä puhuu perheen kuopus Alma, joka tuntuu kaikessa pikkuvanhuudessaan terveen järjen ääneltä.

Lempihahmoni kirjassa kuitenkin on isoäiti Vuokko, joka ei edusta tyypillistä lappilaista emäntää. Hän on ollut töissä paikallislehdessä, ja työpsykologi on luonnehtinut hänet analyyttiseksi tarkkailijaksi. Vuokko pitää kotisohvalla filosofoinnista, eikä hän ymmärrä jatkuvan puuhastelun logiikkaa. Keittiörätti pysyy paremmin jopa Eskon reuman runtelemissa kourissa. Ja tämän vuoksi hän ei tunne oloaan kotoisaksi Helsingin keittiössä, jonka kaapeista puuttuvat uusimman trendin mukaan vetimet.

Kirjan vahvuus on siinä, että sen henkilöt ovat arvoituksellisia; Lottaa luonnehtisin jopa savolaisen kieroksi. Henkilöillä toki on maakuntiin ja pohjois/etelä-akselille sijoittuvia ennakkoluuloja, mutta lopulta varsinaissuomalainen vävypoika Rikukin osoittautuu kehityskelpoiseksi. Kiinnostavaa oli myös Lotan vanhempien symbioosi naapurin pariskunnan kanssa.

Näin tiiviiksi teokseksi siinä oli yllättävän monia kerroksia, eli kaikki havainnot eivät keskity pelkkään perhekuvioon tai aviokriisiin. Työelämän havainnot ovat karuja, eikä näitä uraohjuksia käy varsinaisesti kateeksi, vaikka ulkoisen menestyksen symboleja riittää.

Kaiken kaikkiaan teos on helsinkiläiseksi perhedraamaksi poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja lappilaiseksi sukudraamaksi vähemmän kliseinen. Ehkä eniten teos kertoo varhaislapsuuden suojaavista tekijöistä, eli syistä, miksi kilpailukykyisimmän bisnesmaailman sisältä voi löytyä myös suht täyspäisiä tyyppejä, kun pintaa raaputetaan.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Vegetatiivinen parisuhdestatus

Teos: Katariina Vuori: Kasvun paikka (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Kerroin viime arviossani havainnoistani koronakriisin vaikutuksesta kirjatrendeihin, eli kotoilukirjojen kasvavasta suosiosta. Monissa lukemissani teoksissa päähenkilö on ollut työtön tai prekaarissa asemassa oleva keski-ikäinen nainen, jonka elämä on varsin kotikeskeistä, ja jonka kotoiluun liittyy joku koominen pakkomielle. Tämä on ymmärrettävää siksikin, että sama porukka tuppaa myös suurkuluttamaan kaunokirjallisuutta.

Katariina Vuoren uusimmassa romaanissa kertoja Silvia on keski-ikäinen kotiäiti, jonka paluu työelämään tuntuu enemmän kuin haasteelliselta. Hänellä on aina ollut oppimisvaikeuksia, ja diagnosoimaton lukihäiriö herättää jo huomiota lasten opettajissa. Paluu hoitoalalle tuntuu toivottomalta, sillä Silvia ei handlannut lääkelaskuja edes parikymppisenä. Muutakaan työkokemusta ei merkittävästi ole. Hänen miehensä on onneksi tienannut kahden edestä, ja näin Silvialla on varaa haahuilla puutarhamyymälöissä uutta inspiraatiota etsimässä.

Silvia rakasti viherkasveja lapsena, mutta ei saanut toteuttaa tätä intohimoaan kolmeen vuosikymmeneen. Lasten siirtyessä kouluun hänen hoivaviettinsä siirtyy kasvivauvoihin. Harrastus alkaa viattomasta pistokkaiden vaihdosta, mutta pian Silvia huomaa viettävänsä aikaa netin viherkasvipalstoilla ja tilaavansa eksoottisia lajikkeita myös ulkomailta.

Kasvit valtaavat talon, ja kohta perheenjäsenten on vaikea päästä suihkuun ilman työlästä kasvinsiirto-operaatiota. Silvia joutuu piilottelemaan uusia hankintojaan mieheltään kuin alkkis pullojaan. Pian intohimon kohteisiin lukeutuu myös rautakaupan viherosaston myyjä Risto, joka osaa aina valita Silvian kuulohermoja hyväilevät sanat. Rautakaupan nurkassa on houkutteleva alkumetsä, jossa Silvia käy haaveilemassa uudesta sielunkumppanistaan. Risto ei kuitenkaan aina muista uuden faninsa nimeä, sillä hänellä on liian iso lauma ylikasvuisia bändäreitä.

Silvian oma avioliitto on vegetatiivisessa tilassa, ja pariskunta käy joka kauppareissulla sotaa omien rajojensa kestävyydestä. Silvia itse on sukeltanut niin syvälle uuteen harrastukseensa, ettei hän huomaa, että miehelläkin on omat salaisuutensa. Kun mies sitten häipyy maisemista, hän esittää pitkään, että kaikki rullasi kuin normaalisti. Mutta kodissa ei enää ole parisuhteen kokoista nurkkausta, eikä sinne mahtuisi edes ilmajuuria itselleen kasvattava Risto.

Kyseessä on humoristinen chicklit-pläjäys, joka kuitenkin pitää sisältään hämmentävän määrän tietoa viherkasvien hoidosta. Koska itse olisin vahvasti hurahdusriskissä, jos asuisin eri tavalla, luin kirjaa enemmän uuden harrastuksen inspiraatio-oppaana kuin varoittavana saagana addiktiosta. Minua ei yhtään ahdistanut tämän harrastuksen kuvaus, vaikka luulen sen ahdistavan monia.

Tätä edellä luin Niina Revon kirjan perheenäidistä, joka jää koukkuun ostamansa paritalon kauppasotkun oikeusdraamaan, ja taloyhtiön kokousten pöytäkirjojen läpikäyntiin. Kirjoilla on selvä yhteys toisiinsa, sillä tässä romaanissa kertoja selvästi luo omilla toimillaan taloonsa kosteusvaurioiden riskiä. Sanottakoon, että kirjojen tunnelmat ovat erisävyiset: Revon kirjassa kaikki kosteus on uhkaavaa, kun taas tässä kertoja haluaa luoda taloonsa Papua Uuden-Guinean viidakon.

Ikävän takatalven keskellä tämä teos toi kaivatun aistillisen tuulahduksen omaan arkeeni, ja sain kirjaa kuunnellessa heitettyä kuolleita kasveja pois. En alkanut haaveilla tässä mainittujen harvinaisten posliinikukkien hankkimisesta, mutta haluaisin ryhtyä taas monivuotisten pelargonioiden kasvattajaksi. Viime kesän upeat pelargoniani kuolivat kaikki parvekkeen yöpakkasiin, mutta tänä vuonna aion pitää ne elossa seuraavaan vuoteen.