Pentikin vadeissa koko tulevaisuus

Teos: Erja Tulasalo: Oranssi puutarha (Atena, 2023)

Äänikirjan lukija: Saara Lehtonen

Maaru on parikymppinen nuori Pohjois-Pohjanmaalta, joka on äskettäin muuttanut Helsinkiin etsimään itseään. Hän kuuluu rauhansanalaisten lestadiolaisten seurakuntaan, jolla on paljon kytköksiä ruotsinkielisten kanssa. Seurakunnalla on rukoushuone Fredrikinkadulla, jonne häntä odotetaan saapuvaksi perheen ja uskonystävien taholta. Maarua ei kuitenkaan seuroissa käynti enää kiinnosta.

Kotona Pohjois-Pohjanmaalla vietetään tiiviiseen tahtiin ystävien ja sisarusten häitä. Pentikin astioita myydään suurperheiden vesoille häälahjoiksi valtavia määriä, ja tulevia aviopareja opastetaan jo varautumaan jälkikasvun rippijuhliin. Myös Maarun paras ystävä Eliisa on löytänyt sulhasen, ruotsinkielisen Peterin, joka osaa rakentaa suurperheen kestäviä omakotitaloja.

Erja Tulasalo (s. 1973) on viisikymppinen esikoiskirjailija Porvoosta, joka on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija. Hän on kotoisin Kalajoelta ja Himangalta, ja kuvaa paikallista mielenmaisemaa todella autenttiseen tyyliin. Maaru puhuu romaanin kertojana leveää pohjoispohjalaista murretta, ja hän kipuilee pääkaupungissa muidenkin identiteettikysymysten kanssa kuin uskonnollisen. Koti-ikävään liittyy muitakin elementtejä kuin kaipuu Sions sånger-laulukirjaan. Suvun historiassa on muitakin kerroksia kuin kuuluminen uskonyhteisöön. Maarua kiinnostaa muun muassa kansanparantajien opit, ja hän kaipaa kotikylänsä pääsiäiskokkojen perinteitä.

Helsingissä Maaru raataa siivoojana, ja viettää vapaa-aikaansa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on hänen ehdoton henkireikänsä vieraassa kaupungissa, ja se herättää nuoressa naisessa kaukokaipuuta. Puutarhasta löytyy myös metaforinen yhteys Lars Levi Laestadiuksen historiaan, josta moni koti-Siionin uskova ei välttämättä ole tietoinen.

Olen lukenut lähes kaikki lestadiolaisuutta kuvaavat nykyromaanit, ja tämä teos kuuluu kepeämpään päähän. Tulasalon tapa kuvata nuorten pörräämistä seurojen jatkoilla Pohjanmaan huoltoasemilla ja Kalajoen hiekkasärkillä on runollista, jopa nostalgista. Luin kirjaa enemmän YA-teoksena kuin aikuisten romaanina, mutta genremäärittelyllä ei ole tässä tapauksessa suurta merkitystä.

Oli kiinnostavaa lukea rauhansanalaisista siksi, että aiemmin lukemissani kirjoissa on keskitytty joko vanhoillislestadiolaisuuteen tai esikoisiin. Näkökulman valinnan tasolla tällä kirjalla ja Essi Ihosen teoksella Ainoa taivas on eniten yhteistä. Toinen lukemani nuorisokuvaus, Suvi Ratisen Matkaystävä, on tätä teosta humoristisempi, ja minun oli helppo samastua siihen siksi, että se sijoittui Jyväskylään. Tässä kuvattu ruotsinkielinen rannikko ja sen uskovaiset tuntuivat taas varsin eksoottiselta maaperältä.

Teoksen päällimmäinen teema on naisten välinen rakkaus, ja kasvaminen erilaisena nuorena sellaisessa yhteisössä, joka on korottanut heteroavioliiton korkeimmaksi totuudeksi. Tulasalon kirjailijan ääni tätä teemaa käsitellessä on lempeän ymmärtäväinen, mikä mahdollisesti johtuu siitä, että hän on kypsytellyt tarinaa monta vuosikymmentä.

Romaani oli varsin onnistunut äänikirjatoteutuksena, sillä kuuntelen mieluummin vahvaa murrepuhetta kuin luen sitä painettuna. Suosittelen kirjaa niillekin, joita uskonnot tai lesboteema eivät niin paljoa kiinnosta, koska teoksella on paljon annettavaa niin paikallisen lähihistorian, mytologian kuin botaniikan tasoilla. Kirjailijan ääni on herkkä ja runollinen, ja nuoren naisen eroottisen etsinnän kuvaus toimii universaalilla tasolla.

Paluumuuttajien kitkeränsuloisesta kaipuusta

Teos: Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu (Tammi, 2022)

Suomennos: Vappu Orlov

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Marlene ja Susanne ovat kahdeksanvuotiaat kaksoset, jotka ovat juuri palanneet vanhempiensa kanssa Kanadasta Vöyriin aloittamaan uutta elämää vanhassa maassa. Eletään 1950-luvun alkua, jolloin Suomessa ollaan vasta pääsemässä eroon korvikekahvista. Maassa on edelleen niukkuuden kausi, joka vaikuttaa ihmisten mentaliteetteihin monella tavalla. Ulkomailta palaaviin siirtolaisiin ei aina suhtauduta hyvällä, varsinkaan, jos he leveilevät siellä hankituilla rikkauksillaan.

Tyttöjen vanhemmat eivät ole rikkaita, mutta heillä on liian tyylikkäitä vaatteita. Vöyrissä mikä tahansa turhamaisuus pistää kylän raitilla silmään, ja paluumuuttajaperhettä tuijotetaan moukkamaisesti. Katseet kohdistuvat varsinkin Marie-äitiin, jolla tiedetään olevan Kanadaan jäänyt vanhempi lapsi. Lydia-siskon isyydestä juoruillaan, ja Marieta hyljeksitään ahdasmielisellä innolla kylän naisten ompeluseuroissa.

Romaanin kertoja on kasvava Marlene, joka tarkkailee perheensä sopeutumista uuteen ympäristöön vuosien varrella. Hän kasvaa naiseksi liian varhain, ja hän tuntuu koko ajan herättävän vääränlaista huomiota niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Kunnanlääkäri kahmii häntä vastaanotolla vihjailevasti, ja naapurin pojat ahdistelevat aina, kun muilta silmä välttää.

Perheen kotioloissakin on parantamisen varaa. Muutto keskeneräiseen rintamamiestaloon kiristää vanhempien välejä, kaikki on kehnosti rakennettua, ja saunassa käynti sukulaisten luona ahdistaa. Isä on katkera Ener-veljelleen, joka on käyttänyt väärin hänen Kanadasta lähettämiään rahoja.

Kirjan erikoisin hahmo oli äidin äiti, joka harjoitti kansanparannusta lähitaloissa kierrellen. Häneen myös luotettiin ruumiiden pesijänä, ja nuori Marlene otettiin mukaan mummin apulaiseksi. Suvun uskonnollinen tausta ei täysin tullut selväksi, mutta herätysliikkeiden vaikutus tuntui kylän ilmapiirissä yleisenä ankeutena.

Toinen tärkeä sivuhenkilö oli tyttöjen nuori setä Sigurd, joka oli lievästi kehitysvammainen ja keuhkotautia poteva saattohoitopotilas. Marlene oppii paljon elämän rajallisuudesta Sigurdin makuusopessa, vaikka aikuiset eivät olisi halunneet häntä sinne päästää.

Puhtaan materiaalisesta näkökulmasta Bertell onnistuu näyttämään Suomen sodanjälkeisen niukkuuden tyylikkään vähäelkeisesti. Henkisestä näkökulmasta kirjassa näkyvät hienosti alueen esikristilliset jäljet, kuten muinaiset uhrikivet.

Olen lukenut tämän trilogian aiemmatkin osat, joista muistan kakkososan paremmin kuin sen alun. Ensimmäisessä osassa ikääntynyt Marie-äiti kertoo vaiheistaan 1980-luvulla, jolloin hän on yksinäinen talonsa vanki. Toisessa osassa seurattiin Ener-sedän vaiheita maailmalla, muun muassa Keski-Suomessa tehdasmiljöössä. Jostain syystä en löydä blogimerkintöjä näistä teoksista, mutta näin jälkikäteen olen vaikuttunut kokonaisuudesta.

Kallavesi irakilaisin silmin

Teos: Sara Al Husaini: Huono tyttö (LIKE, 2023)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Sara on itsenäinen irakilaistaustainen nuori nainen, joka asuu omillaan Espoossa, käy töissä ja opiskelee ahkerasti tullakseen osaksi yhteiskuntaa. Suomeen hän on saapunut sylilapsena pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta 1990-luvulla. Hän on kasvanut suurperheessä Kuopiossa, eikä hänen äitinsä osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa. Myöhemmin perhe on siirtynyt asumaan pääkaupunkiseudulle, mutta etäisyys sisaruksiin ja vanhempiin on kasvamassa, kun Sara päättää luopua islamista ja huivista.

Perhe on välillä kokeillut paluumuuttoa Irakiin, ja varsinkin isän koti-ikävä on krooninen. Sara itse kokee jääneensä hankalasti kahden kulttuurin väliin, ja hänen on vaikea irrottautua äitinsä vaikutuspiiristä. Isän käytös taas muuttuu käsittämättömäksi joka Irakin-reissulla. Käsittämätöntä myös on, että isän suvun mukaan kolmivuotias serkkupoika on aikuiselle Saralle sopiva turvamies matkalla lähikauppaan.

23-vuotiaana Sara naitetaan puolikaljulle Rashidille, joka ei ole edes käynyt loppuun peruskoulua. Miehen pääasiallinen motiivi liittoon on mahdollisuus muuttaa Eurooppaan, joten kumpikaan osapuoli ei teeskentele suurta rakkautta. Sara kutsuu miestään avoimesti kusipääksi ja mulkuksi suomen kielellä. Muutenkin Suomi on todellisuus, jota hänen on vaikea jakaa sukulaisten kanssa Irakissa.

Teoksen kauheimmat vibat liittyvät Saran hääyöhön, ja kokemukseen raiskauksesta avioliitossa. Pariskunnan lyhyt liitto materialisoituu Irakissa, eikä tuore vaimo ole valmis seksisuhteeseen Rashid-serkun kanssa, joten hän kokee tulleensa raiskatuksi joka kerta, kun on viettänyt yön miehensä kanssa. Koska kyseessä on liitto sukulaisten välillä, sukulaiset myös puuttuvat pariskunnan seksielämään. Yksi Saran avioehdoista on ehkäisyn käyttö, mutta hänen anoppinsa on vaikea ymmärtää, miksi tuore vaimo ei heti ala tuottaa pikku-Rashideja Pohjolassa kasvatettaviksi.

Huono tyttö on Sara Al Husainin esikoisromaani, ja sen äänensävy on suorasukaisen vihainen. Ääni on myös feministinen, mutta kertojan feministinen näkökulma ei edusta tämän päivän länsimaisen feminismin kuumimpia trendejä. Irakissa feministiset taistelut keskittyvät kysymyksiin, jotka liittyvät naisen elämän perusoikeuksiin, eikä siellä tunneta hienovireisiä keskusteluja intersektionaalisuudesta.

Teoksen viesti on selkeä: ”hyvän” muslimitytön versio omasta vapaudestaan ja itsenäisistä valinnoista esimerkiksi huivin käytön suhteen ei aina välttämättä ole kovin vapaa. ”Huonon” tytön maine taas on yhteisöissä liian helposti saatava stigma, jota on jälkikäteen vaikea kumittaa pois. ”Huono” tyttö on kuin likainen lautanen, jolta kukaan ei halua syödä tai kuin tikkari, jonka kääre on poistettu. Ja vaikka nuori nainen kuinka pyristelisi tämäntyyppisen argumentaation vaikutuspiiristä, se on haasteellista, jos on kasvanut ympäristössä, jossa tämäntyyppistä siveellisyyskäsitystä on taottu päähäsi joka päivä.

Näen kirjan tärkeänä puheenvuorona ennen kaikkea tässä maassa asuville nuorille muslimitaustaisille naisille, eli kyseessä on vahvasti ”meiltä meille”-periaatteella kirjoitettu teos. Kaunokirjallisesta näkökulmasta teoksen kieli on sujuvaa, eikä sitä pidä ihmetellä, jos kirjailija on asunut ja vaikuttanut Suomessa lähes koko elämänsä. Toki kyse on maahanmuuttokirjallisuudesta, koska teos kuvaa vahvasti islamiin nojaavan perheen arkea ja sitä kriisiä, kun aikuiset lapset ovat luopumassa islamista. Pääpaino tarinassa on pakkoavioliitossa, ja keinoista vastustaa nuorten naisten naittamista miehille, joita he eivät rakasta.

Teoksessa on paljon yhteistä äskettäin lukemani Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksen kanssa, joka kuvaa somalikulttuurin vastaavia nuoriin naisiin kohdistuvia kontrollimekanismeja. Kirjat kuuluvat eri genreen, mutta niiden tarkoitusperä on samansuuntainen. Toivon kuitenkin, että Al Huseinin teosta osattaisiin arvostaa muunakin kuin vihaisena poliittisena pamflettina. Ensi kosketus teokseen voi järkyttää, mutta koin vahvasti, että Huono tyttö on sen tyyppinen teos, jonka Al Husainin on ollut pakko kirjoittaa. Jään myös innolla odottamaan hänen seuraavaa teostaan, jossa näkökulma ja aihepiiri voi hyvin olla erilainen.

Onneksi kirjassa on välillä kuvausta teini-ikäisten sisarusten tavallisesta arjesta Suomessa: musafanituksista, harrastuksista, suhteista suomalaisiin ystäviin, joita ei kuitenkaan ollut liikaa. Olisin voinut lukea enemmänkin heidän arkisista vaiheistaan Savossa, mutta tämä ulottuvuus jäi ohueksi muun vyörytyksen rinnalla.

Olen lukenut paljon teoksia, joissa nuori musliminainen yrittää ottaa etäisyyttä konservatiivisesta yhteisöstään. Monissa näissä teoksista konteksti on ollut joku muu Euroopan maa kuin Suomi. Nyt vihdoin Suomessa eletään todellisuudessa, jossa tämän tyyppisille kirjoille on muitakin lukijoita kuin valkoisia hyvää tarkoittavia, mutta omassa etuoikeudessaan marinoituneita keski-ikäisiä kulttuuritätejä. Jään siis odottamaan nuorten musliminaisten arvioita ja keskusteluja tästä teoksesta, joka ei taatusti jätä lukijaansa kylmäksi.

Yllätysvierailu traumalandiaan

Teos: Molly ja Rolf Börjlind: Pimeys välillämme (S&S, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Elina Keinonen

Emmie on 25-vuotias nuori nainen, joka pitää paljain jaloin kulkemisesta ja maalitahroista farkkujen lahkeissa. Hän saattaa antaa itsestään vapaan kulkurin vaikutelman, mutta tosiasiassa hänellä on paljon pakko-oireita ja fobioita. Vuosikausiin hän ei ole voinut hyvin, ja parantuakseen hänen on ollut pakko ottaa välimatkaa vanhemmistaan.

Neljän vuoden radiohiljaisuuden jälkeen hän tekee yllätysiskun sukunsa mökille Tukholman saaristoon, missä hän uskoo perheen viettävän pikkuveli Oliverin synttäreitä. Oliver on vasta teini, kun taas perhe on menettänyt keskimmäisen lapsensa Robinin traagisissa oloissa samalla mökillä kahdeksantoista vuotta aiemmin. Perhe hylkäsi mökin tämän jälkeen, eikä Emmie ole käynyt siellä sitten lapsuutensa.

Emmien vanhemmat ovat muuttuneet paljon keski-iässä. Äiti on ripustautunut nuorimpaan lapseensa, ja haluaa selvästi unohtaa menneen tragedian. Isä taas on yrittänyt raitistua, mutta osoittaa taas uhkaavia merkkejä paluusta kosteaan elämään. Emme ei oikein ymmärrä, millä pariskunta elää, sillä kumpikaan ei sillä hetkellä käy palkkatöissä. Äiti on joskus ollut kuuluisa valokuvaaja ja isä sotajournalisti, mutta nyt he toimivat vain satunnaisesti freelancereina. Äidillä on ilmeisesti edelleen käytössä perintörahaa, ja myös saaristomökki kuuluu hänelle.

Perillä ilmapiiri on harvinaisen kalsea, eikä Emmie tiedä, onko hän tervetullut jäämään edes yhdeksi yöksi. Äiti kohtelee häntä kuin tunkeilijaa, mutta isällä on tarve uskoutua tyttärelleen. Paikan päällä Emmien valtaa tarve ottaa selvää kadonneen veljensä kohtalosta, sillä hän ei usko varsinkaan äitinsä versioon tapahtumista. Hukkuiko hän todella, ja miksi pojan ruumista ei koskaan löydetty? Voisiko hän ehkä olla jopa elossa toisaalla?

Tämä on intensiivinen lyhyiden lauseiden trilleri, joka kuvaa Tukholman saaristoa tyypillisimmillään. Epäilykset kohdistuvat myös mökkinaapureihin, joihin mahtuu varsin hurjia hahmoja. Naapuriluodon taiteilija Lundberg on maalannut perheen lapsia puolialastomina jo parikymmentä vuotta. Nurkilla pyörii myös erakoitunut poikamies Svärd, joka käyttäytyy uhkaavasti Emmietä kohtaan.

Kyseessä ei ollut huonoin lukemani Tukholman saaristoon sijoittuva trilleri/dekkari, mutta koin kirjan maailman jotenkin höttöiseksi. Jatkoin lukemista siksi, että isähahmon tarinointi juttukeikoista kolmanteen maailmaan tarjosi ylimääräisen tulokulman tähän perhedraamaan. Muuten kuvaisin teosta sanalla ”lagom”, mikä ei taida olla kovin imarteleva adjektiivi, kun arvioidaan dekkareita.

Rolf Börjlind kirjoittaa enimmäkseen dekkareita vaimonsa kanssa, mutta tässä kirjailijapari on hänen tyttärensä. Olen varma, että Molly Börjlindistä kuullaan vielä, ja varmasti hän ehtii kehittyä kirjailijana. Tässä teoksessa hän osoittaa kykynsä luoda vetävää tekstiä, mutta jäin kaipaamaan tarinaan lisää substanssia.

Mustien orkideoiden polulla

Teos: Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (Minerva, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Alice Hart on 27-vuotias turistiopas australialaisessa luonnonpuistossa aboriginaalien mailla aavikolla lähellä Darwinin kaupunkia. Hän on tullut alueelle aloittaakseen elämäänsä alusta uudessa ympäristössä. Hän on kotoisin itärannikolta, mutta on viettänyt puolet elämästään isoäitinsä kukkatilalla maan keskiosassa. Hän kantaa sisällään synkkiä salaisuuksia ja valtavaa kaipuuta, jolle hänen on vaikea löytää sanoja.

Alice muistaa lapsuudestaan paljon, mutta osa siitä ei tunnu todelliselta. Hänen äitinsä kuoli 26-vuotiaana odottaessaan toista lastaan. Isäkin kuoli samassa tulipalossa, mutta väkivaltaisen isän poismenoa tyttö ei ole surrut. Tuolloin Alice oli 9-vuotias kirjatoukka, joka viihtyi yhtä hyvin äitinsä puutarhassa. Rakkaus kukkiin on ollut ainoa lohdun lähde Alicen yksinäisessä elämässä. Hän on viralliselta ammatiltaan floriografi, ja kasvien keräilystä on tullut hänelle pakkomielle.

Alicen isä on aikanaan ollut karismaattinen farmari, jota myöhemmin syytettiin vaimon ja tyttären eristämisestä kotitilalle. Lapsena Alice on itseoppinut ummikko, jonka maailmankuva rakentuu nuoren äidin pitämän kotikoulun varaan. Maailma avartuu, kun hän muuttaa isoäitinsä tilalle, mutta varttuessaan hän tulee kipeän tietoiseksi siitä, ettei mummo ole kertonut hänelle totuutta vanhempiensa suhteesta.

Uudessa elämässään luonnonpuistossa Alice rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään tulisesti kollegaansa Dylaniin, jolla on kliseisen naistenmiehen maine. Myös tässä suhteessa on epäterveitä elementtejä, mutta Alice on kumppaniin mustasukkaisesti ripustautuvaa tyyppiä.

Teos siis käsittelee parisuhdeväkivaltaa, ja valheita, joita ihmiset kertovat näistä kokemuksista suojellakseen läheisiään. Tästä teemasta en kokenut saaneeni mitään uutta tai yllättävää tulkintaa, sillä koin, että se hautautui muun aistillisen suitsutuksen alle.

Pidin kyllä tästä tummasävyisestä tarinasta, mutta paikoitellen koin sen luontokuvien runollisuuden liian monisanaiseksi. Oikeastaan löysin siitä useamman romaanin ainekset, enkä oikein osannut päättää, mihin ulottuvuuteen olisin keskittynyt. Australian monimuotoinen luonto jäi ehkä vahvimmin mieleen tästä kertomuksesta, mutta en suuremmin kiintynyt sen henkilöhahmoihin.

Kiinnostavaa on, että satuin äskettäin lukemaan pari osaa ruotsalaisen Christina Wahldenin Darwiniin sijoittuvasta dekkarisarjasta, joten nämä kirjat komppasivat hyvin toisiaan. Minun tosin oli huomattavasti helpompi pysyä Wahldenin kerronnassa mukana, mutta selvästi teokset kuvaavat samaa, jaettua todellisuutta varsinkin aboriginaalien näkökulmasta.

Äidin supervoima on tahtipuikossa

Teos: Raakel Lignell: Kevätuhri (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Rebekka on kuuluisa kapellimestari, jonka ura on nelikymppisenä parhaassa nosteessa. Kotioloissa hän on uusperheen äiti, liitossa suomenruotsalaisen Erikin kanssa, joka toimii Kulttuurirahaston asiamiehenä. Erikin ex-vaimo on kuollut tapaturmaisesti, ja tästä liitosta on lukioikäinen tytär Frida. Pariskunnan oma tytär Ester on vasta päiväkodissa.

Perheen yhteinen polku ei ole aina ollut hankalaa. Frida ei ole suhtautunut uuteen äitipuoleen erityisen torjuvasti. Erik itse on jonkinlainen kodin hengetär, joka siivoaa mielellään ja huolehtii vaimonsa ravintoympyrästä vaativien konserttirupeamien keskellä. Rebekka vaatii ympärilleen paljon tilaa ja hiljaisuutta, omaa aikaa irti perheestä.

Tarina alkaa vaiheesta, jossa perheen tilanne alkaa olla pahasti solmussa, ja tätä solmua pyritään avata monikerroksellisesti menneen ja tulevan kautta. Ulkoa päin Rebekan ja Erikin liitto vaikuttaa vakaalta, mutta he ovat etääntymässä toisistaan vinhaan tahtiin, eikä tilanteeseen löydy helppoja hoitokeinoja.

Eräällä perheen yhteisellä Italian-lomalla alkaa tapahtua outoja, ja tämä aloittaa parisuhteessa uuden vaiheen. He ovat itse varanneet luksushotellin Taorminasta, Sisiliasta, ja yhtäkkiä viereiseen hotelliin ilmaantuvat Fridan pitkäaikainen terapeutti Marjukka ja tämän aikuinen poika Aaro. Erikin välit Marjukan kanssa vaikuttavat liian läheisiltä, ja kaiken kukkuraksi Frida on päättänyt iskeä Aaron, vaikka heillä on kahdeksan vuotta ikäeroa. Rebekka tarkkailee tilannetta huvittuneena, mutta Erik suivaantuu kaksikolle ja lomasuunnitelmat muuttuvat kuin lennosta.

Aaro onkin hankala tapaus, sillä nuorena sellistinä hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun ja huomion päästäkseen kunnon kiinnityksiin. Hän on lahjakas, mutta koesoittoihin tulee muita lahjakkaita nuoria toisilta mantereilta. Ylipäänsä vaikuttaa, että pariskunnan ovella pörrää tyyppejä pyytämässä monenmoista suosituksia.

Romaanissa on paljon takaumia, ja erityisen paljon siinä käydään läpi Erikin ja Kristan myrskyisää avioliittoa. Lukija saa myös selvää Rebekkan omista, työväenluokkaisista juurista Keravalla, ja siitä kivisestä tiestä, jonka hän on raivannut ilman perheen näkyvää tukea.

Rakel Lignell on yhdeltä ammatiltaan klassinen viulisti, ja olin varsin vakuuttunut hänen tavastaan kuvata musiikkimaailman sisäpiirin kuvioita ja luovaa prosessia. Hän on löytänyt hyvän keinon sivistää ns. ”taviksia” klassisesta musiikista olematta turhan opettavainen. Uskon, että myös tuohon maailmaan syvemmin perehtyneet saavat romaanista jotain uutta. Itse kyllä luen mielelläni monen tason kuvauksia klassisesta musiikista, mutta täytyy tunnustaa, että jotkut lukemani musikaaliset matkat ovat olleet liian seikkaperäisiä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut havaittavissa, vaan kapellimestarin ammattia kuvattiin kuin mitä tahansa vaativaa duunia.

Kirjassa on psykologisen trillerin siemen, vaikka sen tapahtumat lopulta ovat varsin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Lukija voikin riippuen omista mieltymyksistään valita, keskittyykö enemmän musiikkimaailmaan, perhe-elämään vaiko aikuisten suhdesoppaan – kaikki tasot tarjoavat jotain uutta pohdittavaa.

Ehkä minulla oli ennakko-oletuksia kirjailijasta, sillä olen aiemmin nähnyt häneltä ruokaremonttiin ja hyvinvointiin liittyviä teoksia/muita julkaisuja, jotka eivät ole kiinnostaneet pätkääkään. Tämä romaani siis pääsi yllättämään varsin positiivisella tavalla, ja osoittaa, että Lignell on kerrassaan monipuolinen lahjakkuus.

Aikakaudesta, jolle en kaipaa

Teos: Ella Laurikkala: Rajalat (Saga Egmont, 2023)

Äänikirjan lukija: Mili Kaikkonen

Kirjoja elämästä narsistisen puolison rinnalla olen tainnut lukea vähän liikaa, eikä teema kuulu varsinaisiin ykkösintresseihini. Sen sijaan Ella Laurikkalan tuoreessa sukudraamassa Rajalat minua kiinnosti 1980-luvun ajan henki, ja päähenkilön toimittajan työn kuvaus. Olen lukenut Laurikkalalta pari teosta aiemminkin, ja huomannut, että hän on monipuolinen kertoja.

Romaanissa kolmikymppiset Marja ja Keijo kohtaavat 1970-luvun lopulla Lahdessa. Marja on maakuntalehden toimittaja ja tuore leski, Keijo on eronnut kahden lapsen isä. Pariskunnan suhde lämpenee nopeasti, ja häitä vietetään jo muutaman kuukauden päästä ensi kohtaamisesta. Keijo on menevä liikemies, jolla on paljon työmatkoja maakunnissa. Myös Marja ottaa työnsä vakavasti, niin vakavasti, että Keijo on mustasukkainen hänen kaikista miespuolisista kollegoistaan ja muista yhteistyökumppaneista. Jopa kaupunginjohtaja on epäiltyjen rakastajien listalla.

Ulkomaailmalle he ovat tyypillinen menestyvä pariskunta, joita voisi luonnehtia tuon ajan kielellä jupeiksi. Kulissien takana on toinen todellisuus, jossa miehen mielialat dominoivat koko perheen arkea. Keijo on samalla mustasukkainen ja uskoton, hurmuri ja vaimonhakkaaja. Marja kokee onnea liitossaan yllättävän pitkään, mutta mies alkaa näyttää todellisia kasvojaan muutaman vuoden sisällä.

Laurikkala antaa äänen myös Keijolle, ja tämän lisäksi kertojan ääniä on joillain pariskunnan sukulaisilla. Kyseessä on melko perinteinen sukudraama, jossa vietetään monia perhekeskeisiä juhlia porvarillisissa kulisseissa. Marjan lähipiirissä naiset ottavat toisistaan mittaa muun muassa lautasliinojen esille panossa, ja hyvän naisen kunnia piilee siivouskaapin täydellisessä järjestyksessä. Ja vaikka Marja on opiskellut tiedotusoppia punaisella Tampereella, hän kokee tarpeelliseksi silittää miehensä paidat myös niille keikoille, joilla tämä lähtee yksin tansseihin pyörittämään vieraita naisia.

Miehisen itsetunnon ja seksuaalisen rehentelyn näkökulmasta tämän romaanin Keijo Rajalan hahmossa tuntui olevan jotain yhteistä reaalimaailman Panu Rajalan kanssa, vaikka Panu Rajala ei ollut liitoissaan väkivaltainen ja edusti sivistyneempää maailmaa. En tosin usko, että sukunimen valinta viittaa tietoisesti reaalimaailman Rajalaan, vaan pariskunnalle on valittu joku tyypillinen, mitäänsanomaton nimi.

Kirjassa kuvataan aikakautta, jolloin miehillä on ollut mahdollisuus ottaa loputtomia vapauksia suhteessa vaimoihinsa. Kieltämättä minua ahdisti kirjan henkilöiden edustama arvomaailma, jossa heteronormatiivisuus johtaa ahtaisiin roolimalleihin ja kaavamaisiin pariskuntailtoihin. Kirjan henkilöille ainoa äärimmäisen vapauden vyöhyke on ruotsinlaiva, jolla varatut seminaarimiehet ja risteilynaiset käyvät kokeilemassa kepillä jäätä unohduksen aalloilla.

En kaipaa tässä romaanissa kuvatulle kasarille, mutta pystyin nauramaan monille tuon aikakauden ilmiöille. Pidin tästä kirjasta eniten epookkiromaanina, mutta en erityisesti ihastunut Marjan henkilöhahmoon. Työelämän kuvaus oli mielestäni osuvampaa kuin epäonnisen avioliiton. Tosin maakuntalehden toimituksessa kollegoilla on hyvin samansuuntaista oirehdintaa kuin Keijolla, ja varsinkin työpaikkaromanssien kuvaus oli räävitöntä. Kirjan kielenkäyttö on korostetun kansanomaista ja juurevaa, ja varsinkin miehet puhuvat seksistä harvinaisen alatyylisesti.

Kyseessä on trilogia, jossa Marjan elämän vaiheita seurataan epäonnisen avioliiton päättymisen jälkeenkin. Kovin helposti hän ei taida päästä eroon lipevästä Don Juanistaan, joka tuntuu pitävän kaikkia naisia, joihin hän on joskus koskenut, yksityisomaisuutenaan.

Vaikka kirjassa kuvataan parisuhdeväkivaltaa ja henkistä pahoinvointia, kyseessä ei ole erityisen rankka matka narsistisen mielen lonkeroihin. Luultavasti jokainen lukija voi tunnistaa omasta lähipiiristään ainakin yhden Keijo-hahmon, eli koin, että teos kuvaa persoonallisuushäiriöiden yleisyyttä. Maailma on ehkä muuttunut siihen suuntaan, että meillä on nykyään suurempi sanavarasto keskustella narsismista. En kuitenkaan usko, että keskustelu aiheesta saa ilmiötä poistumaan. Parisuhteisiin liittyvät sukupuolitetut roolit elävät jatkuvaa muutosta, joten näinä päivinä on vaikea kuvitella nuorten naisten suostuvan tässä romaanissa kuvatun vaimon rooliin. Näinä päivinä tosin tasa-arvo mahdollistaa myös naisten ottavan Keijon kaltaisia vapauksia parisuhteessa.

Yksi kiinnostava teema kirjassa oli tuon ajan terapiakulttuuri. Narsistinen Keijo suostuu pariterapiaan vaimonsa vaatimuksesta, ja he onnistuvat jopa nauramaan ensimmäisen terapeutin maneereille. Terapiassa käynti tuntuu molemmista lapselliselta, mutta kiltti Marja ei keksi muutakaan keinoa yrittää pelastaa henkitoreissa viruvaa liittoaan.

Luin kirjan sujuvasti ja viihdyin tarinan parissa, mutta en ole varma, kuinka paljon tulen muistamaan sen sanomasta huomenna. Teoksen loppu yllätti kyllä, ja jätti sopivan cliffhangerin, jonka vuoksi on mahdollista, että jatkan joku päivä kirjasarjan seuraamista.

Käsityöliikkeen tiskin takaa

Teos: Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja (WSOY, 2013)

Suomennos: Leena Leinonen

Kolme vuotta sitten vietin kesää Jyväskylässä, ja onnistuin tuona aikana keräämään tänne kasan poistokirjoja pahan päivän varalle. Kokoelmistani löytyi muun muassa ranskalaisen Gregoire Delacourtin Onnen koukkuja, joka kertoo Arresin pikkukaupungissa sijaitsevasta käsityöliikkeestä ja sen uudesta noususta someaikana.

47-vuotias Jocelyne on onnistunut saamaan liikkeeseensä uusia asiakkaita pitämänsä käsityöblogin kautta, ja on alkanut myydä tuotteitaan verkkokaupan kautta. Ristipistotyöpakkauksia tilataan hänen kaupastaan Moskovasta saakka, ja blogin fanit ovat muodostaneet hauraan yhteisön, jossa keskustellaan laveasti muustakin kuin ristipistoista.

Jocelynen liikkeen naapurissa toimivat nelikymppiset kampaajakaksoset Daniele ja Francoise, jotka yllyttävät Jocelynen Eurojackpotin pelaamiseen. Voitto osuu hänen kohdalleen ensi pelikerralla, ja sen piilottaminen lähipiiriltä vaatii kekseliäisyyttä. Käytyään paikallisen Veikkauksen tarjoaman psykologin vastaanotolla Jocelyne ei ole varma, kannattaako 17 miljoonan euron shekkiä lunastaa lainkaan.

Tämä on mahdollisesti tyhjäpäisin ja ohuin chicklit-teos, jonka olen lukenut vuosiin. Käytin tähän aikaa korkeintaan tunnin, ja lukaisin kirjan ainoastaan siksi, että sen käsityöteema kiinnosti kirjallisuuden ulkopuolisista syistä. Teos ei kuitenkaan käsittele intohimoista käsitöihin hurahtamista, vaan sellaisen henkilön elämänkaarta, joka on lähes sattumalta päätynyt pitämään pikku putiikkia henkensä pitimiksi. ”Pikku putiikki”-aiheisia viihdekirjoja olenkin onnistunut lukemaan sen verran useita, että tuntuu, että kiintiöni saattaa olla sen suhteen täynnä loppuelämäksi.

Kirjan pääteema liittyy avioliittoon, ja siinä esiintyvään petokseen. Hahmojen rouheassa työväenluokkaisuudessa on paljon samaa Katherine Pancolin romaanien tyyppien kanssa, mutta Jocelynen ja hänen miehensä saaga tuntui omaan makuuni liian arkiselta ja realistiselta. Kirjassa toki ehditään matkustaa Brysseliin, Nizzaan ja Lontooseen noin sadassa sivussa, mutta mitään kovin ihmeellistä en ammentanut matkojen kuvauksesta.

On ehkä ajan haaskausta kirjoittaa blogitekstiä ulkomaisesta viihdekirjasta, joka ei tehnyt suurta vaikutusta. Minua on kuitenkin kiinnostanut keräillä käsitöiden harrastamisesta kertovaa kaunokirjallisuutta, ja tämäkin teos on muistomerkki omalta ajaltaan, jolloin harrasteaiheinen bloggaaminen oli trendikäs uusi ilmiö. Saatan joku päivä tehdä koostetta tästä genrestä. Silti verrattuna tämän teoksen sisältöön kotimainen käsityöaiheinen chicklit-kirja on tuntunut aarreaitalta.

Ehkä kirjan näkökulma on tuntunut raikkaalta vuonna 2012, jolloin romaani julkaistiin Ranskassa. Täytyy myös muistaa, että ranskalainen käsitys hyvästä, kepeästä viihdekirjasta voi erota hurjasti omastani, ja että viime vuosina olen harrastanut ranskalaista chicklitiä varsin vähän.

Vaaleansinisten salusiinien alla

Teos: Laila Hirvisaari: Pilvissä taivaanlaiva (Otava, 1986)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Pääsiäisen ajan toiseksi lukemistokseni valikoitui Laila Hirvisaaren Laatokka-sarjan ensimmäinen osa. Sarjassa on yhteensä kuusi osaa, ja se kertoo Impilahdessa asuvasta Perttusen perheestä ja heidän ortodoksisesta suvustaan Vienan Karjalassa.

Teoksessa tapaamme perheen leskeksi jääneen äidin Eeva-Marian ja tämän kaksi lasta, Katrin ja Johanneksen. Eeva-Maria on tullut naitetuksi itseään vanhemmalle miehelle, Aleksei Perttuselle, vauraalle Avarankallion tilalle. Kaksikymmentä vuotta hän on ikävöinyt kotikyläänsä Vuokkiniemelle Vienan Karjalaan. Yhteys sinne jääneeseen sukuun on katkennut, ja Eeva-Marian taustaan liittyy muutenkin synkkiä salaisuuksia.

Tarina sijoittuu vuoteen 1910, jolloin Avaraniemessä valmistellaan parikymppisen Katrin häitä. Katri on vasta kansanopistosta valmistunut tytär, joka on riuska työihminen. Pikkuveli Johannes taas on vasta teini-ikäinen haaveilijasielu, joka tapaa paeta Laatokan rannalle Jyrkänkalliolle aina, kun tilalla on tiedossa talkootöitä. Sieltä on näkymä luostariin, jossa vaikuttaa äidin veli Petja-eno, joka on nykyään karismaattinen isä Nikolai. Nikolain vaikutus siskonpoikaan on valtava, eikä hän haaveile suuresti muusta kuin enon tien seuraamisesta.

Katri on ollut traagisesti rakastunut Sergeihin, joka asuu Vuokkiniemellä ja on luvattu toiselle naiselle. Kesän aikana hän on kuitenkin päästänyt oman kylän Miitrein aittaansa liian monta kertaa, koska hän on päättänyt saada lapsen hinnalla millä hyvänsä. Miitreitä Katri ei rakasta, sillä tämä on tunnettu naistenmies ja juoponsutki tapaus. Kuinka tämä synti sitten sovitetaan, ja joutuuko Katri kaikesta huolimatta naimaan tulevan lapsensa isän?

Johannes on taas äskettäin siirtynyt suomenkieliseen kouluun. Ennen tätä hän on opiskellut venäjän kielellä, ja elänyt ortodoksisen yhteisön parissa. Uudessa koulussa Johannes kokee koulukiusaamista, johon osallistuvat välillä myös opettajat. Häntä ei pelkästään kiusata väärän uskon ja äidin vienankarjalaisuuden vuoksi, vaan jopa siksi, että hän tulee rikkaasta talosta. Uutta pontta elämäänsä hän löytää köyhän Marjan puolustajana. Marja on äitinsä hylkäämä orpotyttö, joka asuu ryysyläisenä kupparimummonsa kanssa. Hänen asemansa kyläyhteisössä on varsin suojaton, mutta Johanneksen ja Marjan välille kehittyy lämmin ystävyys.

Teos keskittyy nuorten seksuaaliseen etsintään ja uskonnollisuuteen kahden eri perinteen välimaastossa. Hengellisen kilvoittelun kuvaus olikin kirjassa todella rikasta, ja sopi täydellisesti pääsiäisen tunnelmiin. Kirjaa lukiessani päädyin googlaamaan tietoa Laatokan rantojen skiitoista eli Valamon pienemmistä sivuluostareista, joista yksi, Pyhän Hermanin skiitta sijaitsee edelleen Impilahdella. Tätä raunoitunutta pyhäkköä on alettu viime vuosina kunnostaa, joten sillä saattaa olla joku päivä lupaava tulevaisuus.

Minun on vaikea pukea sanoiksi sitä viisautta, jota kirjasta ammensin. Se liittyy rajankäynnin filosofiaan, kielipolitiikkaan ja sivilisaatioiden väliseen vuoropuheluun. Eli vaikka teos keskittyy yhden suvun yksityisiin murheisiin, Hirvisaari onnistuu silti välittämään hienoja nyansseja Sortavalan seudun moninaisesta historiasta enemmän näyttämällä kuin selittämällä. Kirjassa puhutaan jonkin verran venäjää, sitä enemmän ortodoksiaa Karjalan murteita, ja juuri kielellisesti teos muodostaa runollisen kokonaisuuden.

Koin lukeneeni Katrin lapsen hankinnan tarinan kautta melko sakeaa chicklit-kamaa, jossa uhmakas nuori nainen päätyy käyttämään tyhmää miestä hyväkseen, mutta saa sen vuoksi myös kärsiä paljon. Oikeastaan Katrin raskaaksi tulemisen saaga kuulosti sellaiselta, joka voisi toteutua melkein samoilla spekseillä vuonna 2023.

Teoksessa hyvää on myös se, ettei henkilöhahmoja ole liikaa. Monesti tämän tyyppisissä historiallisissa saagoissa sivuhenkilöitä on monia kymmeniä, mutta tässä lukija pystyy keskittymään enemmän juoneen kuin sivuhenkilöiden mukaan tuomiin anekdootteihin. Pidin kirjan jokaisesta palveluskunnan jäsenestä, naapurista ja sukulaisesta ja opin tuntemaan heitä pintaa syvemmältä. Pidin myös siitä, ettei hahmoista ollut selkeää hyvis/pahis-asetelmaa, vaan heistä jokainen kamppailee omien syntiensä ja heikkouksiensa kanssa.

Niistä muutamista lukemistani Hirvisaaren kirjoista tämä kiilaa nyt suosikkiasemaan. Koin, että teoksessa on saavutettu hieno balanssi psykologisten hahmojen kehityksen ja yleisemmän historiankirjoituksen välillä.

Vaaleansiniset salusiinit, Pietarista kuljetetut tyylihuonekalut, eksoottiset huonekasvit ja puutarhan akileijat rakentavat tunnelmaa Perttusen perheen saagaan. Odotan jo innolla sarjan jatko-osien julkaisua sähköisesti, ja veikkaan tälle sarjalle uutta lukijakuntaa nuorempien polvien parissa.

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.