Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Kanaklubileivän arvoitus

Last songHelmet-lukuhaasteessa pääsen kuittaamaan jo kolmannen rastin, eli numero 43: ”kirjassa mukana Pablo Picasso”. Teos kelpaisi myös muihin kohtiin, mutta koska tänä vuonna on tarkoituksena lukea enemmänkin aasialaisia kirjailijoita, en aloita ilmiselvimmästä kohdasta.

Siddharth Dhanvant Shanghvin romaani The Last Song of Dusk (Phoenix, 2004) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, vaikka 2000-luvun alussa olinkin intialaisen kirjallisuuden junkie. Shangvi (s.1978) on julkaissut esikoisromaaninsa 26-vuotiaana; käsikirjoitus oli valmiina jo miehen ollessa 22-vuotias, mutta hän ei silloin saanut tehtyä kustantajan vaatimia korjauksia. Teos voitti mm. Betty Trask-palkinnon esikoisromaanille ja sai paljon huomiota kansainvälisissä kilpailuissa. Silti julkaistuaan toisen romaaninsa Shangvi ilmoitti sen olevan hänen viimeisensä. Tämän jälkeen mies on menestynyt journalistina ja taidevalokuvaajana. Shangvin kirjoitustyyliä on verrattu Salman Rushdieen ja Vikram Sethiin.

Jos pidätte Rushdien ja Sethin Intiaan sijoittuvia romaaneja täyteen ahdettuina, tämä romaani saattaa olla helpotus. Vaikka temaattisesti Shanghvilla on paljon yhteistä edeltäjiensä kanssa, kirjoittamisen tahti ei ole yhtä maanista. Tässä romaanissa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja juoni keskittyy pitkälti yhden perheen yksityisiin murheisiin, ei niinkään poliittiseen historiaan. Jos olisin lukenut kirjan vuonna 2004, olisin ehkä moittinut Shangvia liiallisesta ”yksityistämisestä”, sillä tässä esimerkiksi maan itsenäisyystaistelu ohitetaan miltei kokonaan. Kyse on myös elitistisestä saagasta: tässä liikutaan Bombayn länsimaistuneen eliitin korkeimmissa seurapiireissä, jolloin ei ole kummallista, että samoilla kutsuilla kohtaavat Virginia Woolf ja Mahatma Gandhi. Fiktion ihmemaassa kirjailijalla on lupa lavastaa satua ihmeellisempiäkin kohtaamisia; nuorempana olisin pitänyt tämän kirjan yhteensattumia liiallisina, mutta nyt ne viihdyttivät minua suuresti.

Teos seuraa Anuradha-nimisen laulajanaisen järjestettyä avioliittoa bombaylaisen lääkärin kanssa, joka alkaa satumaisesti ja kääntyy traagiseksi. Anuradhan laulun lahja on siunaus ja kirous; laulamalla hän saa riikinkukot seuraamaan häntä haluamiinsa paikkoihin, mutta laulu ei pidä loukkaantunutta lasta elossa. Aviomies Vardhmaan taistelee urheasti vaimonsa oikeuksista laajennetussa perheessä, jota johtaa jääsydäminen anoppipuoli, mutta yhteiselämä päättyy esikoisen kuolemaan. Muutto ränsistyneeseen huvilaan Juhun boheemialueelle on uusi alku traumatisoituneelle pariskunnalle, mutta talolla on oma sielunsa ja taipumaton tahtonsa. Goottilaiset vaikutteet pääsevät valloilleen talon personifikaatiossa, Dariya Mahalissa.

Anuradhan ja Vardhmaanin liitto on romaanin kehystarina, mutta lopulta kiinnostavampia ovat teoksen ystävyyssuhteet. Nandini-niminen orpotyttö kasvaa kuuluisaksi taidemaalariksi pariskunnan talossa kapinoiden kaikkia naiseuden malleja.

Näillä rannoilla intialaiset pääsevät pizzan makuun jo vuonna 1902, kun sääntö ”no Indians and dogs are allowed” on poistettu tietyistä ravintoloista. Anuradhan ja Vardhmaanin romanssi alkaa Billingdonin klubitalolta, jossa uhmakas morsianehdokas uskaltaa tilata kanaklubileivän. Se, että maalta kaupunkiin tullut tyttö tietää, mikä klubileipä on, kertoo paljon tytön luonteesta ja suuntautumisesta. Vardhmaanin suku kuuluu brahmiinikastiin eikä mies ole koskaan tavannut tyttöä, joka uskaltaisi laittaa suuhunsa toista elävää olentoa. Vaikka länsimaista elämäntapaa imitoidaan monessa suhteessa, perheen ja suvun elämässä on myös paljon traditionaalisia piirteitä. Rajasthanin lauluperinne ja siihen liittyvä taikausko ei suoranaisesti viittaa hindulaisuuteen, vaan paikallisiin tapoihin. Jossain kohtaa Anuradha silittää khadi-kankaasta tehtyjä vaippoja – ehkä siinä hän ottaa poliittista kantaa, vaikka muuten on henkilönä varsin epäpoliittinen.

Pablo Picasso nousee romaanissa esiin kahdesti: Anuradhan taidemesenaattitädin kokkia kutsutaan Picassoksi ja Nandinin äidin kerrotaan työskennelleen Picasson mallina Pariisissa, kun maestro vielä elätti itseään piirtämällä eroottisia sarjakuvia.

Kirjailijan oma suku on jainalainen, hän on kasvanut Juhun asuinalueella, ja hänen isoisänsä oli tunnettu jungilainen psykoanalyytikko (psykoanalyysin historiaakin teoksessa käsitellään varsin herkullisesti). Juhu tunnetaan näinä päivinä Intian Beverly Hillsinä, sillä monet tunnetut Bollywood-tähdet asuvat siellä. Teos ei vaikuta millään tapaa omaelämäkerralliselta, mutta kuvastanee kirjailijan etuoikeutettua kasvuympäristöä ja sosiaalista asemaa. Tämä tosin ei estä lukijaa nauttimasta erikoisesta, maagis-realistisesta saagasta, joka velloo epämääräisesti idän ja lännen välitilassa.

Ankkalammikon raikastaja

TalvisotaPhilip Teirin Talvisota (Otava, 2013) on jäänyt suomennoksena vähälle huomiolle, vaikka ruotsinkielisessä maailmassa se on ollut suuri hitti ja siitä on myös olemassa englanninkielinen käännös. Itse tartuin teokseen herkullisen kannen perusteella, josta voi jo päätellä, ettei kovin verisestä sodasta voi olla kyse.

Helsingin Sanomien arviossa (23.8.2013) Suvi Ahola luonnehti teosta Molièren tai Jane Austenin tyyppiseksi tapakomediaksi, jossa perheen outouksia esitetään yliampuvasti satiirin keinoin. Kyllä, teos on sitäkin, mutta on siinä klassista draamaakin. Perhedraamana teos toimii lempeän analyyttisesti – ilkeys on puettu ihmisarvoisiin vaatteisiin. Ensimmäinen havainto, jonka romaanista itse tein, oli tasapainoisuus: olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sain tutustua jokaiseen Paulin perheen jäseneeseen samalla intensiteetillä. Romaanin rakentajana Teir onkin mestari. Henkilöiden välillä on kriisien keskelläkin hyvä flow.

Päähenkilö on kuusikymmentä vuotta täyttävä sosiologian professori Max Paul, joka tunnetaan julkisuudessa lähinnä seksitutkimuksestaan, vaikka uraan mahtuu paljon muuta. Max Paul on ”seksiprofessori”, ja ehkä osittain siksi hän saa entisen opiskelijansa, nykyisen freelancer-toimittaja Lauran huomion. Laura tulee tekemään entisestä opettajastaan syntymäpäivähaastattelua Hesariin. Voimme jo arvata, ettei tuttavuus jää pelkän käsipäivän tasolle.

Maxin ja Katriinan avioliitto on metaforinen talvisota. Kummallakin on paukut vähissä parisuhteen elvyttämiseen, ja tavallaan Katriina käyttää Maxin uskottomuutta mahdollisuutena lähteä. Aikuiset lapset ja lapsenlapset ovat pitäneet liittoa laimeasti elossa. Heidän liittonsa kohtalo ei tässä ole lainkaan jutun juju – ainakaan itse en ollut huolissani siitä, kuinka heille käy. Sivujuonet ovatkin tässä kiinnostavampia kuin pääjuoni. Esimerkiksi Eva-tyttären taideopinnot Lontoossa on hersyvä osio, joka parhaimmillaan muistuttaa kuvauksineen Hanif Kureishin mustasta huumorista. Evan suhde taideopettaja Malikiin on tragikoominen – mies painii syvällä huumeriippuvuudessaan ja on avoin seksisuhteistaan opiskelijoidensa kanssa. Ei Evakaan Malikista suurta rakkautta etsi, mutta jännitystä. Sen jälkeen, kun mies on kakannut tämän opiskelijaboksin sänkyyn, ei hän ehkä enää voi kunnioittaa miestä edes opettajana. Malikin galleristivaimo jatkaa liittoa luuserimiehensä kanssa puhtaasta säälistä tietäen, ettei kukaan muu tulisi auttamaan häntä.

Teoksessa hengaillaan Occupy London-aktivistileirillä, jossa Eva tutustuu nörtinoloiseen opiskelukaveriinsa uudessa valossa. Mies seuraa ihastustaan myös Suomeen ilmoittamatta tälle, keskelle Maxin synttäreitä. Ankkalammikon piintyneimmät tavat tuulettuvat, kun kehiin marssii yllätysvieraita.

Max Paulin omat kristiinankaupunkilaiset juuret ovat vähemmän etuoikeutetut. Hänen reissunsa tapaamaan vuodeosastolla makaavaa äitiään muistuttavat ihan tavallisesta suomalaisesta todellisuudesta, jossa kieliero ei ole elintasoero. Suomenkielisen, pietarilaista kosmopoliittisukua edustavan Katriinan juuret ovat Maxin juuria paljon prameammat. Lapväärttin raitilla Max ei onnistu edes piilottamaan nuorta rakastajatartaan, vaan salamasuhde on pian koko kylän reposteltavana. Ei oman kylän pojalla voi olla salaista piilopirttiä. Kaikki huomataan ja tiedetään. Helsinkiläinen urbaani sivistys on omanlaisensa kuori, josta Max joutuu välillä luopumaan.

Eniten nauroin piinallisille pariskuntaillallisille, joita tähänkin teokseen mahtui pari. Jäin miettimään, kuinka paljon parempi maailma olisi, elleivät ihmisten sosiaaliset suhteet järjestyisi aviosäädyn mukaan. Ihan oikeasti. Teir pääsee tässä kysymyksessä asian ytimeen. Kuinka paljon kukin pönöttävä pariskuntaillallinen vanhentaa henkisesti kutakin sille osallistujaa? Mitä sellaisten ihmisten ajattelulle tapahtuu, jotka tapaavat sosiaalisesti vain omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia muita pariskuntia? Kuinka pariskuntaillalliset vahvistavat NIMBY-ilmiötä? Ja milloin avioliitosta tulee vihonviimeinen kahle?

Naimisissa olevat ystävät, lukekaa Talvisota ja tehkää seuraavilla pariskuntaillallisilla jotain sellaista, joka ei niiden kaavaan kuulu.

 

Kummitädin luona kylässä

the-missing-one-cover-264x405Lucy Atkins on v. 1968 syntynyt brittijournalisti, joka on juuri julkaissut esikoisromaaninsa The Missing One (Quercus, 2014). Siinä matkustetaan tapaamaan tuntematonta täti-ihmistä Kanadaan hetken mielijohteesta.

Päähenkilö Kali on nelikymppinen kotiäiti Oxfordista, joka on juuri menettänyt amerikkalaisen äitinsä Elenan äkilliseen syöpään. Päivää ennen äidin kuolemaa hän löytää miehensä puhelimesta uskottomuuteen liittyviä tekstiviestejä, eikä hänellä ole halua palata takaisin kotiin hautajaisten jälkeenkään. Mamma siis päättää lähteä tyhjentämään päätään.

Kohde on selvä. Äidin jäämistöstä löytyy postikortteja 37 vuoden ajalta aina samasta taidegalleriasta Kanadasta, British Columbian saaristosta. Kyseisen galleristin, Susannah Gillespien, nimeä ei ole koskaan mainittu tuossa talossa. Surun ja aviokriisin aiheuttamassa tunnemyrskyssä hän päättää käyttää perheen säästöt sukututkimusmatkaan kohti tuntematonta.

Kali ei ole kokenut maailmanmatkaaja, vaikka hänellä onkin intialaisen jumalattaren nimi. Intiaankaan hän ei ole koskaan päässyt, vaikka toisella kerralla hänellä oli jo maksetut lentoliput odottamassa seikkailua. Nimi on hävettänytkin häntä, ja siksi kaikki kutsuvat häntä Kal’iksi. Hänen vanhempansa ovat tutustuneet 70-luvulla kalifornialaisella kampuksella – nimi menee ohikiitävän hippivaiheen piikkiin. Perhe ylipäänsä on erittäin vaitonainen vanhoista asioista, ja lapsia on kasvatettu pidättyväiseen brittityyliin. Kalin on ollut mahdotonta saada vanhemmiltaan mitään irti heidän tuntemisensa alkuvaiheissa. Graham-isä on tuonut amerikkalaisen vaimonsa maahan tabula rasana: tiedetään vain, että tämän vanhemmat ovat kuolleet ja että äiti opiskeli aikanaan meribiologiaa jopa väitöskirjatasolla, mutta alkoi kotiäidiksi lasten synnyttyä. Kali epäilee, että hänen myrskyisä äitisuhteensa johtuu siitä, että häntä katsoessaan äiti on kaikki vuodet muistanut uran, jonka menetti.

Kalin matka Spring Tide-saarelle puolitoistavuotiaan Finnin kanssa tammikuun hyisessä merisäässä ei tietystikään suju ilman komplikaatioita. Hänen hermostuneisuutensa ja neuvottomuutensa ovat käsin kosketeltavia. Vielä enemmän hän on hukassa itsensä kanssa kuin äidin roolin. Saapuminen Susannah’n luo aloittaa vasta draaman varsinaisen kaaren. Susannah paljastuukin Kalin kummitädiksi, tosin hänen äitinsä on katkaissut kaikki siteen Pohjois-Amerikkaan tyttären ollessa alle kaksivuotias. Kummitädin luona ei varsinaisesti ole leppoisaa, mutta hän on ainoa elossa oleva tiedonlähde, joka voi kertoa Kalille, kuka hän on ja kuka hänen äitinsä oli. Kummitädin luona on oltava muutama päivä vaikka hammasta purren, sillä kuinka hän muuten oikeuttaisi kalliin matkansa?

Perhedraaman juoni on teoksessa esimerkillisen vahva, ja kahden naisen välille syntyvä jännite muistuttaa jo trilleriä. Perheen Britannian-puolinen historia jää laimeaksi, ja erityisesti Kalin aviokriisi tuntuu melkein turhalta juonenkäänteeltä. Sekä Kalin isä Graham että aviomies Doug loistavat teflon-pintaisella turvallisuudellaan. Loppua kohti juoni kiinnittyy entistä enemmän valaiden suojelun teeman ympärille, mikä on sinänsä kiinnostavaa, mutta Atkins referoi mielestäni liikaa luontodokumentteja lajityyppien erikoisuuksien selventämisessä. Jouduin skippaamaan pitkiä kappaleita, joiden aikana silmät eivät pysyneet auki.

Kadonneiden teema on lopulta aika toissijainen, tai yllättävä. Lukija saa itse päätellä, kuka keneltäkin on kadonnut. Elenan ja Susannah’n historiat kytkeytyvät yhteen kiemuraisella tavalla, ja kumpikin nainen on elänyt aikuisikänsä pitkälti samantyyppisten demonien kanssa. Susannah’n pakkomielle ei tässä tee hänestä monsteria, vaikka hänen käytöksensä onkin pelottavaa ja arvaamatonta. Teoksessa ei ole kirjaimellisesti hyviksiä ja pahiksia. Jos kukaan tunnistaa elämäänsä täydellisesti kontrolloivan, joogaa ja lähiruokatuotteita harrastavan yksinäisen tädin, jolla tuntuu olevan mahtavia yliluonnollisia voimia, tämä teos voi antaa avaimia hänen ymmärtämiseensä.

En tee pidempää juonispoilausta, koska mielestäni tämä kirja kannattaa lukea ilman liiallisia ennakkotietoja. Minuun tarina upposi kokonaisvaltaisesti, vaikka kerronnan tavassa olisi ollut reippaasti tiivistämisen ja stailaamisen varaa. Mystiikkaa ja jännitystä olisi voitu rakentaa enemmänkin, ellei päähenkilö olisi koko ajan sählännyt älypuhelimensa kanssa. Saarikuvaus oli erittäin uskottava, erityisesti karujen luonnonvarojen äärellä elämisen arki.

Teosta suosittelen erityisesti niille akuutissa jännityksenpulassa oleville, jotka eivät pidä liiasta väkivallasta. Tämä nimittäin piti ihokarvat pystyssä puhtain luomukeinoin.

 

Lähiödraamaa älyköille

taalta-yhteismaalleSteve Sem-Sandbergin Täältä Yhteismaalle (Like, 2006, suom. Arvi Tamminen) on ollut sängynaluskirjanani jo pitkään, ja huolimatta elegantista kerrontatyylistä en aiemmin päässyt tekstissä prologia pidemmälle. Nyt olen karsimassa pohjoismaisen kirjallisuuden osastoani rankoin ottein, ja myös kaksi Sem-Sandbergin teosta saavat pian uuden kodin. Aloitin helpommasta; vaikeampaa tuskin saan luettua. Sem-Sandberg tunnetaan Saksaan ja Itä-Eurooppaan sijoittuvista historiallisista romaaneista, joissa näyttää olevan myös ripaus spekulatiivista fiktiota.

Täältä Yhteismaalle on elegia 1960-luvun lopun tukholmalaiselle lähiömaisemalle, hyvinvointivaltion kasvulle ja yhteiskunnan muka-demokratisoitumiselle, joka ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä. Venby on esikaupunki, jossa paikallisten mukaan asuu vain parempaa väkeä, ja heillä on valtava draivi suojella jälkikasvuaan rakenteilla olevien jättilähiöiden epäsosiaaliselta ainekselta. Erityisen epäilyttäviä ovat sieltä tulevat poikapuoliset henkilöt nimeltään Goran, Nikis, Ashok ja Pentti. Lähiönuoria suunnitellaan sijoitettavaksi Venbyn porvarilliseen kouluun, minkä jälkeen sinikeltainen idylli tuhoutuu lopullisesti.

Teos on kiinnostavalla tavalla kollektiivinen, yhteisöllinen kronikka – sillä ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan näkökulmat vaihtelevat. Yhteismaa on alueen keskellä oleva myyttinen jättömaa, jonka halki lapset haluaisivat kaivaa tunnelin. Siihen liittyy monia maagisia uskomuksia, ja sen vierellä asuu taloonsa linnoittautunut Disa-mummo, jolla on tapana esitellä ikkunassaan neuloilla kidutettuja nukkeja. Vanhemmat haluaisivat pitää lapset poissa sottaisista leikeistä epäilyttävällä alueella, mutta lapsia ei saa sieltä pois kirveelläkään. Tunnelin kaivamisprojekti muistuttaa minua Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista Harjukaupunkimme salakäytävät (2010), jossa lapsuuden tunnelifantasiat vietiin vielä paljon pidemmälle. Tyylillisestikin kertojilla on jotain yhteistä.

Venbyn porvarillisia perheitä ei ainakaan voi tasapaksuudesta syyttää. Kaikilla tuntuu olevan omat tragediansa ja pakkomielteensä. Jokaisen katon alla piilee jonkunlainen onnettomuus tai aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Ummehtuneen yhteisön syytökset kohdistuvat kommunistiopettaja Lenaan, jota syytetään 19-vuotiaan Augustin viettelemisestä sillä aikaa, kun tämän itäsaksalainen mies on kateissa. Lenaa pidetään syntipukkina kaikkeen epäsiveellisyyteen, joka arvoiltaan puhdasta, vanhan ajan yhteisöä uhkaa. Samalla muutkin naapurit naiskentelevat keskenään, ja ne aikuiset, joita ei naitata piiloutuvat pulloon. Tämän päivän ruotsalaiset draamakomediat Solsidan ja Molanderin perhe ovat aika kevyttä keittoa verrattuna  tämän romaanin ideologisiin vääntöihin. Tosin Sem-Sandbergin käsissä komedia synkistyy syväksi tragediaksi yhdellä sormen napsauksella, enkä tiedä, olisiko teoksesta suurten massojen viihteeksi.

Kiinnostavin hahmo oli minusta koulun vahtimestari Jäger, joka käy töissä vain huvikseen, sillä hän on rikastunut rahapeleillä. Hän on naimisissa nuoren Susannen kanssa, joka kirjoittaa filosofian gradua Leibnizista. Vapaa-ajallaan pariskunta polttaa pelirahoja mm. Karibian risteilyillä. Jäger on porvarillisten naapurien hyväksymä työväenluokan sankari, jolla on kykyä vaurastumiseen ja sosiaaliseen nousuun, ja joka on tyyppinä mahdollisimman paljon Amerikkaan päin rähmällään. Jäger ei ole kuitenkaan ostanut nuorta vaimoaan rahalla, vaan vaimo on aidosti kiintynyt vähäpuheiseen mieheensä.

Teoksessa vilisee vammaisia, kuolemansairaita tai vakavasti addiktoituneita hahmoja. Naapuruston pahoinvoinnin mykäksi silminnäkijäksi nousee autistinen yhdeksänvuotias Leonard, jonka annetaan nähdä enemmän kulissien taa kuin kenenkään muun, pidetäänhän häntä älyllisesti vajaana ja mitään ymmärtämättömänä. Leonard kuitenkin passitetaan viikoiksi sisäoppilaitokseen, jossa hänen henkinen hätänsä syvenee. Pojan hahmo on riipivän surullinen ja kertoo ehkä enemmän tuon ajan ja kuvatun naapuruston asenneilmapiiristä kuin mikään muu.

Sem-Sandberg on leimallisesti kokeileva kirjailija. Esimerkiksi konventionaalista keskustelua romaanissa on vain nimeksi; keskustelut ovat kirjattu enimmäkseen välimerkittömällä tajunnanvirralla. Teoksessa on myös paljon pikkutarkkoja lehtileikkeitä ja muita siteerauksia postmodernin pastissin ystäville. Teos ei ollut vaikealukuinen eikä raskassoutuinen, mutta jatkuva perspektiivien vaihtuminen vaatii lukijaltaan maksimikeskittymisen. Vaikka teos käsittelee perhe-elämää ja ihmisten arkisinta arkea, se on yllättävän akateeminen ja historiallisesti syvääluotaava. Teos sopii siis kaikille, jotka pitävät Solsidanista, mutta ovat jo kyllästyneet Ove Sundbergin säästövinkkeihin. Näillä hahmoilla on muutakin annettavaa eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.

 

 

 

Tremololla kohti pelastusvarmuutta

Asser Korhonen kansiAsser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) löytyi sattumalta kirjaston uutuushyllystä: vaikka jonkin asteen uskontofriikki olen, en yleensä kuule näistä uskontoa käsittelevistä teoksista ensimmäisten joukossa. Teos käsittelee helluntailaista pastorin perhettä Järvenpäässä 1960-luvulla. Kyseessä on nuoren Naftan kasvukertomus, joka sijoittuu ehkä 15-16 vuoden ikään. Sinänsä teos on erikoinen, sillä päähenkilö ei siinä kaikesta kokemastaan vääryydestä huolimatta irtaudu yhteisöstään, vaan jatkaa sen jäsenenä. Tartuin teokseen siksi, että se taitaa olla ensimmäisiä kriittisempiä kuvauksia helluntailaisuuden historiasta kirjailijalta, joka on itse kasvanut vastaavassa saarnaajan perheessä. Kirjailijan mukaan juoni ei kuitenkaan mene yksi yhteen hänen elämän tarinansa kanssa. Silti teeman raskaudesta kertoo jo se, että Korhonen on pystynyt julkaisemaan teoksensa vasta kuusikymppisenä.

Teos puuttuu rankalla kädellä pastorisisän harjoittamaan vanhatestamentilliseen ruumiilliseen kuritukseen, jota siunaukseksi kutsutaan. Siunausjuomut poikien selissä aiheuttaa häpeää liikuntatunneilla ja uimarannalla. Kuritusepisodit ovat järjenvastaisia ja raakoja, onhan isä järjestänyt piiskaamista varten kellariin kunnon vehkeet ja studion. Perheen äidin tunnekylmyys tuntuu sekin raskaalta, ja tavallaan Nafta pelkääkin äitiään ja hänen sanomisiaan vielä enemmän kuin isän piiskaa. Naftan ensirakkaus kohdistuu oman seurakunnan Liina-tyttöön, joka kuitenkin kuuluu ylempään yhteiskuntaluokkaan ja saa helluntaiuskosta huolimatta elää paljon vapaammin kuin pastorin lapset. Nutturapäinen siveyden sipuli-äiti tuomitsee seurusteluyrityksen jo ensi metreiltä, ja Naftan silmissä äiti muuttuu noidaksi, jonka hajuakin hän oppii inhoamaan. Vaikka vanhemmat puhuvat lupsakkaa savoa, heissä molemmissa korostuu vakava synnintunto ja iloton elämänasenne.

Nafta kertoo elämän kesästään sekoittaen kiiltokuvamaista, kliseistä helluntailaista ylistyspuhetta ja tavallisen jätkän tyypillistä retostelua. Sen verran veljeksillä on elintilaa, että he saavat mennä Cliff Richardin keikalle ja käydä kesätöissä Helsingin leipomossa, mikä myös laajentaa heidän elintilaansa huomattavasti. Pojat eivät siis ole täysin eristettyjä valtavirran nuorisokulttuurista, vaan luovivat kahden maailman välillä. Kesätyörahoilla he ostavat mm. USA:n armeijan taistelutakit, mutta ostosreissulta palatessaan isä vaatii pojilta kymmenykset kirkon kassaan. Poikien kapina vanhempiaan kohtaan ei tunnu tarpeeksi kapinalliselta, vaan jää jotenkin ilmaan roikkumaan. Olisin siis odottanut juonelta draamaattisempia käänteitä. Päähenkilön sisällä kyllä kuohuu, mutta kuohunta ei oikein johda mihinkään.

Teoksessa on huumoria nuorten keskinäisten suhteiden ja helluntaikirkon ylilyöntien saralla, vaikka perhe-elämän kuvaus onkin lähinnä traumaattista. Pidin eniten Ison Kirjan juhannuskonferenssin hengellisen hulabaloo-meiningin miltei antropologisesta kuvauksesta, erityisesti episodista rukousillasta, jossa yksi tähtisaarnaajista yrittää opettaa Naftalle kielilläpuhumisen tekniikkaa. Nafta tuntee vanhempiensa hihhulointimanerismit kuin omat taskunsa, mutta ei itse pääse vauhtiin mukaan, vaikka kuinka koittaisi. Kunnon tremolot saattavat armolahjan omaavan väen täristämisvaiheeseen, ja ”kiitos Jeesus”-ylistykset kiihtyvät transsinomaisiksi yksitavuisiksi huudahduksiksi, joissa poikien äiti on mestariluokkaa. Ja sitähän se massaindoktrinaatio on, hyvässä ja pahassa. Vaikka ei kielilläpuhumisen armolahjaan uskoisikaan, voi kokemusta pitää jonkunlaisena trippinä tai arjen ylityksenä – mielen puhdistajana. Ihan samantyyppistä tulosta saadaan aikaan esim. naurujoogalla, vaikka henkiset tai hengelliset tarkoitusperät eroavatkin.

Konferenssissa on myös hedonistinen puolensa runsaan limsa- ja munkkitarjoilun muodossa, ja Nafta päätyy tekemään syntiä niiden myyjänäkin.

Kasvukesän aikana Naftalle myös valkenee, kuinka nollaluokan saarnaaja hänen isänsä on – seurakunnan paimenena ehkä onnistuneempi, mutta ei puhujana. Karismaattisuuden ytimessä ovat koskettavat henkilökohtaiset esimerkit, joita isä ei osaa lainkaan viljellä. Isän saarnat ovat latteaa Raamatun lauseiden toistoa ilman relevanssia ihmisten arjen kanssa. Korhonen osoittaa onnistuneesti vapaiden suuntien kaupallisuuden ja kirkon vanhimman veljestön valtataistelut, sekä taistelun uskovien sieluista. Moni teoksen sivuhenkilöistä jättää helluntaikirkon ja siirtyy pienempiin ja kiihkeämpiin seurakuntiin, joita tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. (Joku tässä liikehdinnässä muistuttaa paljonkin tämän päivän vapaiden suuntien alati muuttuvaa mosaiikkia. Äärisuunnat tosin ovat kai muuttuneet vielä äärimmäisemmiksi ja militantemmiksi, mene ja tiedä.)

Minusta teos oli onnistuneempi yhteisöllisenä kertomuksena kuin perhedraamana. Nuoren miehen kasvutarinana teos toistaa tiettyjä totuttuja kliseitä, erityisesti liittyen seksuaaliseen heräämiseen. Olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan helluntailaisten omia havaintoja tästä teoksesta, kirkkonsa historiasta ja muutoksesta kohti nykypäivää. Noin kolmen kuukauden ajankuvana tämä romaani ei ainakaan tuomitse koko liikettä eikä osoita sormella sen karmeita vääryyksiä, vaan tuo episodimaisesti esille lämpimän kesän 60-luvulla. Moni tuona aikana elänyt lukija taatusti tunnistaa kertomuksesta tuttuja ilmiöitä, vaikka ei olisi ollut missään tekemisissä helluntailaisten kanssa. Sodan jälkeinen puute ja ihmisten henkinen pahoinvointi nostavat päätään, ja romaanin isän väkivaltainen käytös ei selity ainoastaan uskonnolla. Isä on luopunut sotilaspassistaan talvisodan aikana vakaumuksensa vuoksi ja joutunut Niuvanniemen sairaalaan mielentilatutkimuksiin ja säilöön. Sodan kokeneiden miesten repertuaarissa hän onkin poikkeava, vaihtoehtoinen hahmo.

Korhosen kieli on rönsyilevää, ja nuoren järvenpääläispojan puheessakin tuntuu vahva itäpotku johtuen perheen taustasta. Maalailevan kielen vuoksi teokseen mahtuu monia klassisia kesäyön tunnelmakuvia ja jopa nostalgiaa. Uskon, että teos siis palvelee erilaisia lukijoita, mutta ehkä eniten se saattaa kolahtaa hieman varttuneempaan lukijakuntaan, jotka itse muistavat Brylcreemit ja Moskvich-autot. Tunnelma välittyy nuoremmillekin, mutta omakohtainen kokemus ajasta taatusti lisää lukijan kierroksia.

Kaveribänksit

9789512358298Niina Hakalahden uusi romaani Sydänystävä (Karisto, 2014) kertoo pitkälle viedystä symbioosista, jota moni meistä ei osaa arjessa tunnistaa, vaikka se saattaa olla todellisuuttamme: takertuvasta ystävyyssuhteesta. Neljääkymppiä lähestyviä opettajia, Kaisaa ja Minnaa, tämä kysymys koskettaa läheisesti. Naiset ovat tunteneet toisensa varhaislapsuudesta, käyneet yhdessä läpi kaikki kasvun vaiheet. opiskelleet yhdessä äidinkielen maikoiksi ja etsineet puolisonsakin samasta turvallisesta ankkalammikossa. Avioliitot rakoilevat, mutta naisia ei tämä edes hirvittävästi huolestuta. Ystävyyssuhde on monella tapaa sitovampi kuin molempien avioliitot, eikä kuvioon mahdu uusia tulokkaita. Perheet tuntuvat viettävän lähes kaikki lomat yhdessä, ja uutena hankkeena heillä on paritalon osto – sillä edellytyksellä, että parvekkeilta on vapaa pääsy toisten valtakuntaan.

Oletteko koskaan kuulleet järjestelystä, joka menisi kuin Strömsössä tällä kaavalla? Itse en. Hakalahti onkin valinnut herkullisen aiheen, josta moni ei kehtaa avautua tai josta heillä ei ole kokemusta, johtuen elämän myrskyistä. Ystävysten ”erilleen kasvaminen” kun taitaa olla ainakin yhtä yleistä kuin pariskuntien, ellei yleisempää. Eri elämänvaiheissa on eri kehitystehtäviä, jotka joku vastaantuleva ihminen täyttää. Itse en ole koskaan tehnyt kaveribänksejä kenenkään kanssa, mutta minut on jätetty samalla metodilla kerran. Ymmärrän jälkikäteen hyvin eron syyt, ja toivon edelleen minut dramaattisesti jättäneelle ystävälleni parasta. Suomalaisessa vaisussa arjessa ystävyydet haalistuvat välimatkan, kiireiden tai muun selittelyn vuoksi. Ystävyyden asteittainen hiipuminen tuskin on kenellekään vierasta, ja osaamme suhtautua siihen armollisesti. Ystävyyden välitön irtisanominen vaatii todellista pokaa, mutta joskus sekin on tehtävä.

Itselleni ystävät ovat aina olleet keskeinen elämän suola. Olen usein suhtautunut heihin intohimoisemmin kuin seurustelusuhteisiin. Lisäksi minulla on onni olla yhteyksissä vanhoihin ystäviin aina alakoulusta yliopisto-opiskeluun saakka. Kerran vuodessa tapaaminen on ok, joidenkin kanssa tavataan harvemmin. Läheisimpien vanhojen ystävien ponnistellaan tapaamaan useamminkin, vaikka asutaan erillään ja tapaaminen vaatii vaivaa. Aikuisiän muut ystävyydet vaativat jokseenkin enemmän vaivaa – lapsuuden ja nuoruuden ystävystymiset yleensä kantavat hedelmää, vaikkei niitä aktiivisesti kastelisi joka päivä. Symbioottinen suhde ei synny helposti kolmi-nelikymppisillä, jotka vaihtavat työpaikkaa ja muuttavat tiiviiseen tahtiin. Tällöin vanhoista ystävistä saattaa muodostua todellinen turvaverkko, johon tukeudutaan, vaikka toinen asuisi 500 km päässä tai jopa toisella puolella maailmaa. Näin käy erityisesti niillä, joiden oma perhe on ollut pieni, hajonnut tai kaualle muuttanut.

Kaisa ja Minna ovat tästä perspektiivistä vaativa pari. He tuntuvat poikkeuksellisen jämähtäneiltä ja turvallisuushakuisilta. Romaanin alussa heidän yhteistoiminnallinen sopimuksensa kuulostaa melkein tukehduttavalta. Vaivaantunut, energioita syövä ja piilokriittinen asenne valtaa naisparin kynttilänvaloillat, vaikka molemmat yrittävät parastaan. Molemmilla on jopa samanikäiset teinipojat, joista kumpikin oireilee yläkouluikäisinä radikaalisti omilla tavoillaan. Lapsuuden äitikaverius on omanlaisensa illuusio puistohetkineen ja muskareineen, jossa ystävyyttä ei välttämättä koetella samalla tavalla kuin myöhemmin, kun lapset eivät enää sopeudu vanhempien luomaan muottiin sosiaalisuudesta.

Hakalahti käsittelee romaanissaan lempeällä ja elämänviisaalla tavalla teinien vanhempien tilanteita, joihin kukaan ei ole valmistautunut. Leevi-pojan päätyminen sairaalan teho-osastolle pikkuvauvojen kanssa tarkkailuun alkoholin yliannostuksen vuoksi on valitettavasti monien arkea. Eetu-pojan kriiseily on ulkomaailman näkökulmasta jopa huolestuttavampaa, mutta hänen vanhemmillaan ei ole edes herkkyyttä huomata kriisiä. Itselleni teoksessa herkullisista kaveribänkseistä huolimatta kolahti vielä enemmän kysymys teini-iän herkkyyksien ja vaikeiden kehitysvaiheiden tunnistamisesta ja niiden kanssa elämisestä. Samalla Hakalahti nostaa tärkeitä kysymyksiä lastensuojelun nykytilasta ja huostaanottojen logiikasta.

Suosittelisin tämän kirjan kaveriksi juuri äskettäin tänne arvioimani Albert Espinosan Keltaisen maailman (Bazar, 2014). Molemmat valoittavat ystävyyttä täysin eri perspektiiveistä, mutta teoksilla on kosketuspintansa. Tätä kirjaa suosittelen erityisten teinien vanhemmille, jotka elävät jatkuvassa  kontaktissa koulun oppilashuollon, lastensuojelun tai psykiatrian ammattilaisten kanssa. Teoksesta voi ammentaa lohtua ja vertaistukea silloinkin, kun tilanne on päällä.

Jostain takaraivosta tulee mieleen ajatus, että jos teini-iän keskeinen kehitystehtävä – vanhemmista irtaantuminen – on kunnolla hoidettu loppuun, silloin myöhempi kanssakäyminen voi olla paljon hedelmällisempää.

PS: Lämmin kiitos Karistolle arviointikappaleesta.