Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Isosiskon salaiset arkistot

BeatriceVaroituksen sanana: blogissani tulee suurella todennäköisyydellä olemaan lähiaikoina yliannostus Irlanti-aiheisia juttuja. Aloin nimittäin kaivaa hyllystäni ”unohdettuja” irlantilaisia kirjoja. Ei niitä ollut montaa, mutta nälkä kasvaa syödessä. Haasteenani on tutustua eritoten uudempaan irlantilaiseen kirjallisuuteen, mielellään myös pohjoisirlantilaiseen, jota olen aina tuntenut huonosti.

Noëlle Harrison (s. 1967) on julkaissut viisi teosta vuodesta 2004, jolloin hän teki kirjallisen läpimurtonsa esikoisellaan Beatrice. Harrison on Englannissa kasvanut, Irlannissa pitkään vaikuttanut ja tällä hetkellä Norjassa asuva kirjailija, jolla on irlantilainen äiti. Hän on myös kirjoittanut näytelmiä, yhden elokuvakäsikirjoituksen ja eroottista fiktiota pseudonymilla Evie Blake. Harrison vaikuttaa medioita karttavalta ”vakavalta” kirjailijalta, joka haluaa ennen kaikkea huomiota tekstiensä kautta. Hänen teemansa liittyvät perhesuhteisiin, rakkaiden menetyksiin, avioliittoon ja seksuaalisuuteen ja ainakin ensilukeman perusteella lähestymistapa tuntuu naiselliselta/naisvaltaiselta, mutta mistään kevyestä viihdekirjallisuudesta ei todellakaan ole kyse.

Beatricen luin kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, sen verran voimakas ja mukaansatempaava tarina oli. Teoksessa liikuttiin Lontoon, Dublinin ja Meathin maakunnan pikkukylien välillä ja ajanjakso ulottui 60-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Historiallisesti kerronta oli tarkkaa ja monisyistä – tästä sai erittäin hyvän kuvan Britannian ja Irlannin suhteiden muutoksesta, mahdollisesta tasa-arvoistumisesta ja elintasokuilun kaventumisesta. Yleisellä tasolla kirja kertookin irlantilaisen peräkylän naisten asemasta, heidän elämästään ”elävien leskinä” ja työteliäinä maanviljelijöinä miesten kadottua Britannian rakennustyömaille vuosiksi, joskus vuosikymmeniksi. Tässä naiset päräyttävät raskaiden peltotöiden päätteeksi kyläpubiin traktoreillaan – aivan kuten edelleen voisi käydä jossain Suomessakin (tosin olen ymmärtänyt, että Pohjanmaalla traktoreilla pörräävät enimmäkseen ajokortittomat teinit). Luokan, uskonnon ja etnisyyden intersektioiden analyysiinkin (anteeksi akateeminen jargon) päästään lupaavasti. Vaikka päähenkilön brittiäiti kuuluu samaan sorrettuun työväenluokkaan kuin hänen irlantilainen isänsäkin, hän silti haaveilee protestanttisista kartanonherroista ja jopa tarjoutuu yhden sellaisen salarakkaaksi vain päästäkseen hetkeksi pois katolisen irlantilaisuuden hegemoniasta.

Teoksen juoni on riipivä. Perheen äiti Sarah on umpibritti entinen sisäkkö, joka tultuaan raskaaksi yläluokkaisen isäntäperheen pojalle törmää irlantilaiseen rakennusmieheen, joka lupautuu lapselle isäksi. Perhe muuttaa Irlantiin asumaan miehen suvun pariin, jossa uusi vaimo on miehen mukaan ”turvassa” maailman houkutuksilta. Beatrice kasvaa tiiviissä ja konservatiivisessa perhepiirissä, jossa on paljon rakkautta, mutta myös tiukkaa sosiaalista kontrollia ja totaalinen yksityisyyden puute. Aivan kuten Suomessa 60-luvulla, myös tässä maalaistalossa kannetaan vielä vedet kaivosta sisälle, pestään vauvan vaipat nyrkkipyykillä ja käydään pihan perällä asioilla. Sarah-äidille uusi elämänmuoto on järkytys, mutta hän sopeutuu siihen pakon edessä.

Sarah ei rakasta miestään, mutta he saavat toisen lapsen, Eithnen, joka on romaanin pääkertoja. Eithne ja Beatrice ovat molemmat taiteellisesti lahjakkaita lapsia, Beatrice Eithneä uhmakkaampi ja yhteisön paineista piittaamattomampi. Hän viettää lukion jälkeisen kesän Phil-serkkunsa kanssa pelloilla maaten täydessä huumepöllyssä. Isän alkoholismi saa aikaan myrskyjä, ja erään ryyppyputken päätteeksi äiti päättää kertoa Beatricelle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aiheuttaa perheessä kahtia jakautumisen ja aggressiivisen tapahtumien ryöpyn, jonka ansiosta Beatrice katoaa 19-vuotiaana jättäen itsestään vain muutaman esineen ripoteltuna soiseen maastoon. Siskon helmistä, baskerista, muistikirjasta, huivista ja lompakosta tulee Eithnelle jonkunlaisia amuletteja, joiden kautta hän tekee surutyötä ja myös taidetta.

Perhe luulee Beatricen kuolleen hukuttautumalla mereen, mutta pakkaa sekoitetaan, kun 2000-luvulla Eithne saa puhelun Lontoosta nuorelta Lisa-tytöltä, adoptiolapselta, joka kyselee Beatrice-nimisestä biologisesta äidistään. Lisa saapuukin Eithnen ovelle toiveenaan saada tavata Irlannin sukulaiset. Henkisellä tasolla Eithne ei löydä mitään yhteyttä Lisan ja kuolleen siskonsa kanssa; he edustavat täysin eri maailmoja eivätkä edes muistuta fyysisesti toisiaan. Tästä alkaa varsinainen henkien taistelu, josta ei selvitä ilman ruumiita. Romaanissa vietetään irlantilaiseen tyyliin makaabereja ja viinanhuuruisia häitä ja hautajaisia. Huumoriakin siis löytyy, vaikka se on turpeenmustaa.

Harrison on sen verran taitava kertoja, että hän onnistuu saamaan melodramaattisen juonen tyylikkääseen, jopa tasapainoiseen formaattiin. Tyttöjen vanhempia ja isovanhempia tutkitaan kaikkine vikoineen ja dysfunktioineen melko puolueettomasti. Perheen isästä olisi voitu tehdä tunteeton hirviö, mutta Harrison päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Ainoita henkireikiä tai suvantokohtia tekstissä ovat kuvaukset Eithnen taiteen tekemisestä ja näyttelyn pystyttämisestä – osio, josta erityisesti pidin, sillä se antoi välimatkaa raskaaseen pääjuoneen. Kunniamaininnan antaisin myös suomaiseman ja sen kasvien lyyrisestä kuvauksesta.

Esikoisromaaniksi Beatrice on poikkeuksellisen kypsä teos, joka saattaa osittain ammentaa kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, mutta todennäköisesti ei uskollisesti eikä itse tarkoituksella. Odotan jo innolla Harrisonin myöhempää tuotantoa.