Vaginahissi ylös

AitoahoPirkko Aitoaho on minulle aiemmin tuntematon kertoja, jonka teoksen Parempia ihmisiä (Otava 2005) ystävä kierrätti luokseni, ehkä tietoisena viimeaikaisesta kiinnostuksestani perhe- ja seksuaaliterapiaan. Tässä on päähenkilönä viidenkympin paremmalla puolella oleva perheterapeutti Eeva, joka on elämänsä risteyskohdassa lasten lennettyä pesästä ja professorimiehen mentyä rapakon taakse vaihtoon koko lukuvuodeksi. Eeva epäilee avioliittonsa jatkoa ja alkaa kunnostaa kotiaan oman näköisekseen, hankkien uusia design-huonekaluja ja vaihtaen suihkukomeron kylpyammeen sisältäväksi boudoiriksi. Hän uskottelee itselleen ja lähipiirilleen pärjäävänsä ilman miestään, siihen pisteeseen asti, että pärjäämisleikistä alkaa tulla ironisia kommentteja.

Koin romaanin nimen hieman tylsäksi tai liian poleemiseksi – siitä pystyi vetämään liikaa johtopäätöksiä jo ennen lukupäätöstä. Nimi viittasi kai Eevan elämäntarinaan, nuoruuden toiveisiin ja haluun panostaa avioliittoon menestyneen akateemisen miehen rinnalla. Oma ura kehittyi ”siinä sivussa”, vaikka hän olisi voinut tehdä itsekkäämpiäkin valintoja. V. 1946 syntynyt Aitoaho kuuluukin ikäluokkaan, jonka naisilta vielä odotettiin jonkinlaista uhrautumista perheelle. Ikäpolvikertomukseksi Parempia ihmisiä on kuitenkin nuorekas ja ”kehityskelpoinen”. Siinä kysytään enemmän kysymyksiä kuin annetaan valmiita vastauksia hyvän elämän tarkoituksesta.

Eeva vaikuttaa henkilönä reippaalta, rempseältä ja huumorintajuiselta tapaukselta, joka on myös tietoinen seksuaalisesta vetovoimastaan. Työpaikalla hänen on pantava viehätysvoimansa sordiinolle välttääkseen turhaa draamaa ja uskottomuutta. Usein työskentely miespuolisen kollegan kanssa uhkaa mennä asiattomuuksien puolelle. Ylipäänsä hänen työpaikallaan (perheneuvolassa?) miespuolisia terapeutteja ja psykiatreja saalistetaan kuin vapaata riistaa. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat jännittyneitä ja äärimmäisilleen polarisoituneita. Romaanissa Eeva melkein haksahtaa puumana itseään puolet nuorempaan kollegaan, joka tarvitsee kerran yöpaikkaa. Vaihdevuosien kanssa kamppailevan naisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan humoristisesti ja sallivasti. Syrjähyppyjä ei tässä vatvota maailman tappiin saakka, eikä kenenkään henkilökohtaisia ratkaisuja moralisoida.

Teemaksi takavasemmalta nousee Eevan rintasyöpädiagnoosi, johon hän ei aluksi usko, eihän hän ole tunteita panttaavaa ahdistujatyyppiä. Eevalla on siis tapana psykologisoida kaikkia sairauksia, ja oman kehon yllättävä heikentyminen on hänelle suurempi kriisi kuin monelle tuntemalleen entiselle potilaalle. Kun auttajasta tulee autettava, siinä on usein sekä hoitohenkilökunta että lähipiiri koetuksella. Diagnoosin saatuaan Eeva pyrkii aluksi alfanaaraan tavoin vähättelemään sairauttaan, eikä halua edes kertoa siitä vanhoille vanhemmilleen. Omat lapset, sisko ja työkaverit kuitenkin uskaltavat tulla vastaan ja auttaa Eevaa muuttamaan rooliaan ainaisesta pärjääjästä ja kivijalasta ihmiseksi, joka on rikkinäinen ja jolla saa olla omiakin tarpeita.

Aitoaholla on omaperäinen kirjoitustyyli, elliptinen, assosiatiivinen, niukka. Dialogia hän viljelee paljon ja repliikit ovat lyhyitä. Nauroin teosta lukiessani ääneen monta kertaa, mikä on aina hyvän merkki. Eevan ”vaginahissi ylös”-kommentti itselleen joka rakontyhjennyksen jälkeen meni jo tahattoman tilannekomiikan puolelle – alakulohan näkyy ensimmäisenä alapäässä (sarjassamme elämää suurempia sutkautuksia). Kirjassa oli paljon ”toisen aallon” feministisiä oivalluksia ja aihioita, jotka ehkä nuoremmasta lukijakunnasta voivat vaikuttaa hieman pedagogisilta tai alleviivaavilta – samalla Eevan ja hänen samanikäisten työkavereidensa hahmot kamppailivat itsenäisyyden ja riippuvaisuuden ristiriidan kanssa. Naisten ulkonäköpaineista oli myös paljon kuittailua. Tässä oli naishahmoja, jotka olivat tehneet paljon työtä vapautuakseen perinteisistä sukupuolirooleista, mutta eivät olleet vielä päässeet täysin sinuiksi halujensa ja tarpeidensa kanssa.

Kirja on siksi nerokas puheenvuoro rintasyövästä, että siinä sitä käsitellään arkisena, tavallisena asiana, jolta riisutaan kaikki mytologiat. Siitä tulee asia, jolle voi nauraa ja josta voi selvitä hengissä, ehkä juuri itselleen ”parempana ihmisenä” kuin aiemmin. Eevan työroolia, perhesuhteita ja sairastumista käsitellään kaikkia suht tasapainoisesti, mikä mahdollistaa teoksen lukemisen monilla eri tasoilla. Tämä ei ole sydänverinen selviytymistarina syövästä, vaan tyylikäs, humoristinen kertomus syövän (tai minkä tahansa muun sairauden) kanssa elämisestä ja itsensä hyväksymisestä.

 

Mainokset

Isänpäivän terapiapläjäys

JunkkariIsänpäivän kunniaksi pikaluin kristillishenkisen terapiateoksen, Lari ja Kaija Mari Junkkarin Mieheksi joka olet (Kirjapaja 1996). Junkkarien mies- ja naiskirjojen kustannuksesta on jo kohta kulunut pari vuosikymmentä ja kirkon(kin) perhe- ja seksuaalineuvonnan sisällä on tapahtunut paljon sen jälkeen. Luterilaisen kirkon sisällä puhutaan eri lailla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vuonna 2013 kuin 1996. Samalla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tullut kiistakapuloita ja lyömä-aseita. Itse aina ihmettelen sitä, sillä en tunne ketään yksilöä, joka tulisi kirkkoon harjoittamaan seksuaalisuuttaan, vaan löytämään yhteyden suuremman Luojansa kanssa.

Junkkarien teokset näyttävät saaneen klassikon aseman suomalaisessa terapia- ja itsehoitokirjallisuudessa, päätellen niistä otettujen useiden painosten perusteella. Olenkin iloinen, että löysin mieskirjan ensimmäisen painoksen kierrätyskorissa, sillä siinä on hienompi kansikuva kuin vasemmalla näkyvässä, uudessa painoksessa.

Itse olen alkanut kerätä terapia- ja itsehoito-oppaita mahdollisia tulevia opintoja varten – haluaisin nimittäin isona perhe- tai seksuaaliterapeutiksi. On hyvä kerätä kirjallisuutta eri näkemyksistä, sillä mahdollinen tuleva asiakaskunta ei taatusti mahdu samaan muottiin. Erityisen tärkeää on ymmärtää uskonnon ja seksuaalisuuden kytköksiä, sillä perhe-elämä ja seksuaalisuus uskontoa aktiivisesti harjoittaville on aivan eri asia kuin uskonnottomille tai agnostikoille. Hyvä terapeutti kunnioittaa asiakkaansa uskontoa, vaikka uskonto ei häntä miellyttäisikään. Kaikkien uskontojen sisällä olennaista on käsitys hyvästä elämästä. Itse tiedän olevani ekumeeninen, liberaali kristitty, ja minulla on vahvoja asenteita tiettyihin uskontoon liittyviä kulttuurisia käytänteitä vastaan. Minulla on ongelmia melkein kaikkien uskontojen suhteen (paitsi ehkä buddhalaisuuden). Jos alan terapeutiksi tältä pohjalta ja saan asiakkaaksi uudelleensyntyneen naimattoman kristityn, joka tuomitsee esiaviollisen seksin kategorisesti, mutta kärsii kosketuksen puutteesta tai kaappihomon, joka vakaumuksensa vuoksi yrittää pakonomaisesti kouluttaa itsestään heteroa, mitä sitten oikein teen? Tämä teos ei anna vastausta näihin kysymyksiin, mutta antaa silti viitteitä siitä, mitä syvällinen seksuaaliterapeuttinen työ voi olla.

Teos on tehty haastattelemalla eri-ikäisiä ja eri ammateissa toimivia suomalaisia miehiä, ja se keskustelee miehen roolista laajemminkin kuin seksuaalisuuden näkökulmasta. Teos on huumorintajuinen ja tasapainoinen, eikä kristitty maailmankuva dominoi kaikissa kappaleissa, vaan toimii enemmänkin löysänä viitekehyksenä. Tekstistä huomaa, että kirjoittajat ovat asuneet pitkään Pohjois-Amerikassa – tuttavallinen kahden kirjoittajan toisiinsa viittaaminen on nimittäin periamerikkalainen kirjoitustyyli, jota Euroopassa eivät viljele ketkään, ei edes britit. Minusta se on suloista, ei silmiinpistävää, eikä ärsyttävää, koska sitä käytetään aika maltillisesti. Teosta voisi pitää kansantajuisena miestutkimuksen tai maskuliinisuuden tutkimuksen lähteenä, ja siinä on orastavia alkuja ymmärtää myös muiden kuin heteromiesten tai perheellisten elämäntapaa. Lähestymistapa on kuunteleva ja salliva.

Olen jo pitkään ollut häiriintynyt eri kristittyjen kirkkojen sisällä toimivista homojen eheyttämiskampanjoista, mutten ole tiennyt, mitä eheyttäminen sen alkuperäisessä merkityksessä merkitsee. Ärsyttää, että äärikristityt  ovat kaapanneet termin ja tehneet siitä propagandaa. Kaikki puhe ”kokonaisesta naisesta” tai ”tosimiehestä” on aina ärsyttänyt, miksi meitä ei sallita rikkonaisina tai vajavaisina? Tässä teoksessa aihetta lähestytään klassisemman psykoterapian näkökulmasta, puhuen ihmisen persoonallisuuden eheyttämisestä, mikä on aivan eri asia kuin seksuaalinen eheytyminen. En itse ole koskaan tavannut täysin eheää persoonaa, mutta uskon, että valtaosalla ihmisistä on toive tuntea itseään paremmin ja välttää omasta persoonasta johtuvia ylilyöntejä. Taka-ajatuksena eheytymisen ajatuksessa varmaan on, ettei ihminen voi kasvaa rikkoutumatta, ja ainoastaan kriisien kautta ihminen oppii arvostamaan elämäänsä sellaisena kuin se on. Tässä etsitään elämän vaikeuksista, stressistä, suorituspaineista ja muista ahdistavista asioista eroon pääsemisen polkua. Monet mieskirjan viitteelliset elämänohjeet tuntuvat yhtä järkeviltä ohjeilta naisille. Täytyy varmasti lukea myös Naiseksi, joka olet ymmärtääkseen kirjailijapariskunnan yhteisen projektin.

Sain tästä teoksesta erinomaisia eväitä teini-ikäisen pojan kasvatukseen ja itsetutkiskeluun naisena, äitinä, ihmisenä. Loppujen lopuksi teos on hyvä arkijärkinen johdatus psykologiaan ja psykoterapiaan. Klassikko jo syntyessään.