Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.