Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Zimbabwen tähtien kanssa

Petina Gappah’n novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Tammi, 2009) veti kirjaimellisesti jalat altani. Olen jo pitkään seurannut Zimbabwen kirjallista elämää, ilman painavaa syytä. Mugaben valtioterrori ja pyrkimys muodostaa Afrikan Pohjois-Korea tietty kiinnostavat entistä politiikan tutkijaa, mutta eivät nämä historialliset sattumat korreloi automaattisesti kirjallisen tuotannon erinomaisuuden kanssa. Siitä asti kun luin Tsitsi Dangarembgan Nervous Conditions-romaanin, olen ennustanut, että maasta nousee kymmeniä vastaavia lupaavia nimiä. Tuli Yvonne Veran Butterfly Burn, tuli Alexandra Fullerin Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight, tuli Brian Chikwavan Harare North ja Irene Sabatinin The Girl Next Door. Mutta tämä, tämä käsissäni oleva teos oli jackpot. Nyt tiedän, että Zimbabwe on Afrikan kirjallisuuden kärkimaita. Omalla kartallani kamppailua ykkösmaan asemasta käyvät Zimbabwe ja Nigeria. Nigerian kirjallisuuteen olen tutustunut perusteellisemmin, mutta jostain syystä tielleni pomppaa aina uusi zimbabwelainen hittikirja.

Teosta ei kannata lukea ahmimalla, sillä sen monitasoisuus vaatii kypsyttelyä. Novellit valottavat Zimbabwen poliittista historiaa hyvin erilaisista vinkkeleistä, välillä päästään hullujenhuoneelle, välillä slummiin, jonka puskutraktorit särkevät, välillä ollaan ministerien vaimojen ilkeämielisillä kutsuilla, välillä tuhlaajapojan hautajaisissa. Gappah maalaa potrettia maasta, jossa on joskus ollut suurikin tolkku ja järjestys, maasta, jossa on koulutettu sosiaalityöntekijöitä ja suunniteltu eurooppalaismallista hyvinvointivaltiota. Maasta, jossa on aiemmin ostettu ruokatuotteita supermarketista, mutta inflaation räjähtäessä käsiin kansa ei enää voi ostaa mitään. Ainoa lohtu on ”jotain kivaa Lontoosta” eli Britanniassa asuvien sukulaisten lähetykset. Ministerien vaimot käyvät yksityiskoneilla ruokaostoksilla Johannesburgissa, kansa luottaa omiin palstoihinsa ja naapuriapuun. Radio tuuttaa patrioottisia viestejä nonstoppia, kansakunta elää saarrossa, naapurimaat suunnittelevat sähköaitojen rakentamista maan rajalle estääkseen pakolaisten tulva. Ennen naurettiin Sambian yksille liikennevaloille ja Botswanan ainoalle kerrostalolle, nyt zimbabwelaiset voivat nauraa vain omalle politiikan surkimukselleen ja Mugabelle, jonka palvonta ei saavuttanut mytologista hurmosta. Zimbabwen eristyneisyys muusta maailmasta ei onnistunut projektina.

Gappah kirjoittaa enimmäkseen vahvojen naisten näkökulmasta, mutta muutamassa novellissa on mieskertoja. Suomalaisen version nimeksi on valittu Tanssimestari, vaikka englanniksi teos on nimeltään An Elegy for Easterly. Ilmeisesti suomalainen kääntäjä on pitänyt eniten kokoelman karnivalistisimmasta tarinasta, kun taas Easterlyn slummista kertova novelli on järkyttävin. Mupandawanan tanssimestari-novellissa kuvataan pikkupaikkakuntaa, jossa kaikki odottavat kauden ainoaa tapahtumaa, paikan ainoassa baarissa järjestettäviä tanssikilpailua, jonka voittaja tulee saamaan ilmaiset drinksut loppuelämäkseen. Kilpailua sponsoroi valtapuolueen paikallinen edustaja, mutta huomattuaan, että kilpailun nimen alkukirjaimista MDC muodostui oppositiopuolueen akronyymi (Movement for Democratic Change) sen järjestäminen jää yhteen ja ainoaan kertaan. Noin suurta poliittista riskiä ei Zimbabwessa voi ottaa.

Kokoelman suurin plussa on huumori, mitä afrikkalaiset naiskirjailijat eivät suuremmissa määrin viljele. Jos näitä tarinoita vertaa vaikka Chimamanda Ngozi Adichien proosaan, tulee mieleen, että Adichie on kertojana todella ”mainstream” ja normatiivinen. Gappah onnistuu saamaan lukijan nauramaan todella pahoissa paikoissa, tilanteissa, joissa ei kuuluisi nauraa. Pilke silmäkulmassa jatkuu läpi teoksen, valitut näkökulmat ovat outoja ja outouttavia.

Kirjailija itse on lakinainen ja on tehnyt uraa kansainvälisissä järjestöissä Genevessä, mutta on nyt palannut päätoimiseksi kirjailijaksi Zimbabween. Tämä esikoisteos ylitti kaikki odotukseni ja odotan jo hänen esikoisromaaniaan kuin hullu puuroa.