Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

Hermostuttavan ajankohtaista dystopiaa

YliaikaTeos: Piia Leino: Yliaika (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

On jännittävää seurata keskusteluja Piia Leinon tuoreesta dystopiaromaanista Yliaika, koska se tuntuu komppaavan vähän liiankin tarkasti tämän päivän keskusteluja korona-ajan terveydenhuollon prioriteeteistä ja ikäihmisten asemasta.

Romaanin päähenkilö on 75 vuotta täyttävä entinen ministeri Annastiina Kankaanrinta, joka on aikanaan ollut primus motor ikäihmisiä sortavan lainsäädännön toteuttajana.  1970-luvulla syntynyt poliittinen komeetta on aina onnistunut olemaan paikalla oikeaan aikaan oikeiden ihmisten kanssa, mutta poliittisella nousukiidolla on ollut myös ikäviä reunaehtoja. Vuonna 2032 hän oli todistamassa oman äitinsä vapaaehtoista eutanasiaa Haikon kartanossa. Mutta kun Annastiinan oma aika on täynnä vuonna 2052, hän kokee siinäkin tilanteessa olevansa oikeutettu erikoiskohteluun.

Suomen exitus-ohjelma on maailmalla niin tunnettu, että ”Finnish death” on oma konseptinsa. Mallissa on kuitenkin jotain häiritsevän sosialistista siinä, etteivät suomalaiset vanhukset saa ostaa lisäaikaa elämälleen tai kansalaisoikeuksilleen. Maassa edelleen elää yli 75-vuotiaita, mutta ei-kansalaisina heitä kohdellaan paperittomina, ja heidän ylöspidostaan ovat vastuussa lähiomaiset. Kaikki omaiset eivät elatukseen suostu tai kykene, ja näin ”metsämummot” jäävät selviytymään yhteiskunnan ulkopuolella. Pienemmillä paikkakunnilla toimii omaehtoisia ”mömmötaloina” tunnettuja kommuuneja, joissa anarkistiset vanhukset asuvat ilman yhteiskunnan tukea.

”Mömmöt” eli päihteet kuuluvat vain ikäihmisten elämään yhteiskunnassa, jossa terveys ja hyvinvointi ovat osana kiiltävää maabrändiä. Annastiina muistaa hävenneensä äitiään, joka viimeisinä vuosinaan tilaili ravintoloissa useita pullollisia punaviiniä punaisen lihan painikkeena. Hän itse on ollut terveempien elämäntapojen puolestapuhuja ainakin julkisuudessa, mutta ”mömmötaloon” päätyessään hänkin muistaa, miksi päihdepainotteinen todellisuuspako on joskus ollut suosittu paineiden purkamiskeino hänen omalle ikäluokalleen.

Yritin lukea Leinon aiempaa, kehuttua romaania Taivas (2018), mutta se jäi kesken raskaan sisällön vuoksi. En usko, että Yliajassa tematiikka on paljon kepeämpi, mutta romaani on helppolukuinen siksi, että tarinan aika-akseli on takaumista huolimatta kompakti, ja henkilögalleriakin pysyy sopivana. Tärkeimmäksi ”rikoskumppaniksi” tarinassa nousee entinen toimittajakollega Niina, jonka yliaika alkaa myös olla pian ajankohtainen.

Niinalla ja Annastiinalla on molemmilla henkilökohtaisina assistentteinaan virtuaaliystävät Brad ja Heath, joiden ohjelmointi vaatii jatkuvia päivityksiä. Varsinkin tämä ulottuvuus nauratti, ja toi muuten paikoitellen ahdistavaan tarinaan kaivattua helpotusta. Niina oli panostanut ystävänsä päivityksiin rahallisesti enemmän kuin Annastiina, ja ehdottaa, että voisi antaa terapeutin koulutuksen saaneen Bradin opettaa Heathia ratkaisukeskeisempään työotteeseen ihan ilmaiseksi.

Hotkaisen teoksen parilta istumalta, koska sen kieli ja tyyli olivat harvinaisen vetäviä. Kirja kestäisi varmasti toisenkin lukukerran, koska en vielä ehtinyt märehtiä loppuun kaikkia sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Vaikka moni välttelee tulevaisuusdystopioita juuri nyt johtuen koronatilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta, niin uskallan silti suositella tätä kirjaa siksikin, ettei siinä käsitellä poikkeustilan omaisia olosuhteita, vaan fiktiivistä normaalitilaa, johon on päädytty lainsäädännön ja poliittisten päätöksien kautta.

Valitettavaa kuitenkin on, että osa Leinon käyttämistä kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvistä eufemismeista ovat jo seuranamme gerontologisessa arjessa. Ja koska kieli muovaa todellisuuttamme enemmän kuin uskommekaan, voimme jäädä pohdiskelemaan tämän teoksen sanomaa ensi kerran, kun astumme sisään hyvinvointikeskuksemme automaattiovista ja painamme tyytyväisyysnappia sieltä poistuessamme.