Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Mutsi, älä ragee, chillaa jo

takaikkunaFeministiäiti-valtiotieteiden tohtori Leia Laineella on väittelyn jälkeen ollut poukkoileva ura yliopiston pätkätöissä ja seksuaalisuuteen liittyvissä sosiaalialan projekteissa. Leia on ollut kuusitoistavuotiaan Viivin yksinhuoltaja tämän syntymästä saakka, eikä tiiviin kaksikon väliin ole helppo tulla uutena kumppanina. Viimeisimpään ProMen-projektiinsa Leia on ajautunut toiminnanjohtajaksi – projektin tarkoituksena on auttaa anonyymisti seksiriippuvaisia miehiä, varsinkin heitä, jotka ostavat seksiä. Projekti ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, kun negatiivinen mediamyllytys sen ympärillä alkaa. Onko miesasia lopulta Leian intohimo, vai surffaileeko hän projektimaailmassa vain palkan ja statuksen vuoksi? Miten uusi työ vaikuttaa äidin ja tyttären suhteeseen? Ja onko Leia valmistautunut projektin aiheuttamaan paskamyrskyyn, joka kirjaimellisesti tunkee postiluukusta sisään?

Pauliina Suden viides teos Takaikkuna (Tammi, 2015) on tarkkapiirtoinen ja koukuttava dekkari oikeistopopulismista, datalouhinnasta, identiteettivarkauksista ja rasismista. Se kertoo tämän päivän työmaailmasta ja tietynlaisten hankkeiden mahdottomuudesta, moraalisesta paheksunnasta ja kansan riveistä tulevasta palautteesta, joka pahimmillaan voi saada työntekijät työkyvyttömiksi. Leia Laineen tausta pitkän linjan sukupuolentutkijana ja hänen kollegoidensa harjoittama itsesensuuri medioita kohtaan ovat minulle läheisiä teemoja. Tutkijoiden ja sosiaalialan projektityöläisten perheeseen ja lapsiin kohdistuvat uhkaukset ovat monille se kohta, jossa ammatinvalintaa kyseenalaistetaan, tai jos työssä edelleen sinnitellään, tutkimustulosten jakamista saatetaan rajoittaa – tai tutkimus piilotetaan sellaisen kielen alle, jota keskivertotrolli ei ymmärrä. Leia Laine ei tässä esiinny mitään pelkäämättömänä sankarifeministinä, vaan hän on yksityishenkilönä varovainen ja äitinä ylisuojeleva.

Kirjan tapahtumat keskittyvät kohtalokkaaseen viikonloppuun, jolloin Leia esiintyy television talkshow’ssa projektinsa puhenaisena ja Viivi on lukion perinteisellä Ruotsin-risteilyllä. Kolmas avainhenkilö on oikeusministeri Tarmo  Häkkilä, jonka pullantuoksuista perheidylliä uhkaa mojova seksiskandaali. Takapiruna häärää nimetön ja kasvoton datavelho, lempinimeltään Land-o, mies, jolla on pääsy koko valtakunnan tietorekistereihin etukorttien ostostiedoista potilasrekistereihin. Tarmon hahmo on siinä mielessä onnistunut, ettei se suoranaisesti viittaa keneenkään tuntemaamme persupoliitikkoon, vaan on ovela kooste perussuomalaisia ja keskustalaisia manerismeja. Näin perussuomalaisuuden käsittelyssä yhteyden Pirjo Hassisen Populaan (2012), tosin Tarmon ja hänen avustajansa suhteen molemminpuolinen häikäilemättömyys oli tässä vielä astetta paksumpaa. Dekkariosastolla sekoitin kirjailijan Mari Pyyhyn ja vähän aikaa luulinkin lukevani saman kirjailijan teosta; hänen teoksessaan Paperiton (2015) käsiteltiin myös seksityötä, rasismia ja äärioikeistolaisuutta. Sudella psykologinen jännite ja tekninen taitavuus on laajempaa, mutta yhteiskunnallisesti molemmat kirjailijat ovat todella vakuuttavia kuvaajia.

Äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli kirjan ainoa arkinen ankkuri, muuten kerronta oli täyttä high tech-toimintaa. Viivin anglismeja pursuava teinikieli menee nextille levelille verrattuna siihen, mitä itse kuulen Tampereella. Mutsin rageeminen on jo viime talven lumia, mutta sen ole aiemmin kuullut skeeristä  tai kriipistä tyypistä enkä akvartista tilanteesta. ”Neuvova äijä” oli loistokäännös termille mansplainer, kiitos siitä!

Olin läpi kirjan täpinöissäni ja vahvasti Leian puolella hänen hahmoonsa vahvasti samastuen. Kirjassa oli myös vahvoja naissivuhenkilöitä, kuten neuvokas ja särmikäs taksikuski sekä Tukholmassa asuva sairaanhoitaja Merja Laakosenpelto, johon Viivi luo hetkessä luottamuksellisen suhteen. Tarina oli sen verran dynaaminen, että näkisin sen mielelläni myös elokuvana tai tv-sarjana.

Helmet-haasteessa teos osuu kohtaan 32: ”kirja, jossa on myrsky”.

Todellinen ysäri-jysäri

JoelMuistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Perheenyhdistämisen sudenkuopat

lumen_syli-gronroos_satu-17079897-frntSatu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli (Atena, 2012) vie aikamatkalle 1960-luvun Jyväskylään, kaupunkiin, jossa koko kansaa yhdistävät reippaat talviurheilulajit. Kaupunki sivakoi itsensä hikeen Tuomiojärven jäällä ja luistelee kurinalaisen oikeaan suuntaan monilla luistinradoilla, joiden kaikissa vaihtokopeissa haisee samanlainen kaminapuiden ja hien sekoitus. Kouluissa köyhien perheiden lapset kärsivät eniten liikuntapäivinä, jos joulupukki ei olekaan tuonut uusia luistimia. Köyhäinhoidon antamat laput eivät riitä luistimiin, ei edes nahkasaappaisiin, vaan niillä heltiävät osuuskaupan tiskiltä vain huopatöppöset, kaikkien lasten inhokkikengät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, ekaluokkalainen Helmi ja hänen nuori opettajansa Kaarina. Molempia yhdistää isättömyys, mikä vielä 60-luvulla on sosiaalinen stigma. Kaarina on paennut isättömyyttä ensimmäisen työssäkäyvän, taloudellista turvaa lupaavan sulhasen kainaloon, kun taas Helmi elää mielikuvitusmaailmoissaan kykenemättä edes kuvitella sen ”joulupukin” kasvoja, joka lahjoitti äidille kolme lasta kuin tyhjästä. Helmin ensimmäiseen kouluvuoteen mahtuu perheenyhdistämistä, sillä saman katon alle puutalon puolikkaaseen muuttavat aikuinen isoveli Pena ja vanhainkodista paennut isoisä Vili. Perheenyhdistäminen on kaikille tukalaa, sillä Pena on työtä vieroksuva, viinaanmenevä hunsvotti eikä isoisä suostu ottamaan lääkkeitään. Sukupolvien kohtaamiset ovat tragikoomisia, mutta tiukimmille tilanne vetää Elsa-äidin, joka joutuu elättämään kuutta suuta.

Nostan perheenyhdistämisen teeman esiin siksi, että se on taas 2010-luvulla kuuman ajankohtaista, tosin ei meidän kantasuomalaisten kohdalla. On aiheellista muistaa, että erikoiset perheenyhdistämiset ja ”kadonneiden” sukulaisten ilmaantumiset olivat suomalaistakin arkea ei niin kauan sitten. Vastuunjaon ja taakankantamisen teemoista keskustellaan juuri nyt niin valtioiden välillä kuin paikallisesti. Kuten tässäkin muistutetaan, taakanjako harvoin sujuu demokraattisesti ja jouston vara on aina lopulta yksilöiden välillä neuvoteltavissa oleva asia. Köyhässä, agraarisessa Suomessa huoltosuhteet olivat aikanaan kovin epämääräisiä ja epäreiluja.

Helmi on perheessään ”näkymätön lapsi”, jonka oireiluja kellään ei ole aikaa huomata tai ottaa vakavasti. Kiukuspäissään äiti uhkailee omapäistä tytärtään kasvatusneuvolalla ja -laitoksella, mutta tosiasiassa hän jaksaa pohtia vain raha-asioita ja Tirran tansseja. Lapset jäävät usein viettämään iltoja ja jopa öitä keskenään, sillä isoveljestäkään ei ole lapsenvahdiksi. Helmi näkee näkyjä ja painajaisia auton alle jääneestä ystävästään Mirjamista ja puskissa vainoavasta Otuksesta, joka kävi käsiksi toiseen luokkatoveriin, Saaraan. Otuksen vuoksi Helmi ei uskalla kävellä yksin Harjun maastossa, vaan hänen reittejään leimaa pelon maantiede. Oudot vatsavaivat, yökastelu ja näpistykset ovat alkusoittoa Helmin hädälle, mutta hänen äitinsä ei suostu ottamaan opettajien yhteydenottoja vakavasti. Hänen maailmassaan lasten oikuille ei ole aikaa – opettajien huolestuneisuus johtuu heidän joutilaisuudestaan ja porvarillisen aseman etuoikeutuksesta.

Teos on kiinnostava yhdistelmä luokka-analyysia, trilleriä ja paikallishistoriaa. Grönroosin kirjoitustyyli on ilmavan minimalistista lyhyiden lauseiden magiaa. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksisivuisia. Helmin ja Kaarinan tarinoiden yhteen nivoutuminen tuo mukanaan yllätyksiä loppuun saakka. Tapahtumat ovat pitkälti arkisia, ja vaikka juoneen mahtuu paljon dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja surua, Grönroosin kertojan ääneen mahtuu myös lämpöä ja huumoria. Perheen keskustelut sosialismista saivat minut nauramaan ääneen, niin aidon absurdeilta ne tuntuivat. Ajankuvaa ja myös Jyväskylän kaupungin mikrohistoriaa Grönroos tarjoaa suurella kauhalla. Kuvaukset Väinönsaunan saunailloista toivat mieleeni Pirjo Hassisen Sauna Paradisin (2014) lihalliset ilottelut, kun taas naiskuvan, muodin ja idullaan olevan feminismin kuvaukset toivat mieleeni Laura Honkasalon romaanin Perillä kello kuusi (2015). Hassisen ja Honkasalon romaaneissa historiallisia detaljeja tosin viljellään runsaammin; Grönroosilla keskiössä ovat päähenkilöiden sisäiset kriisit ja selviytymisstrategiat.

Pitkälti romaani kertoo mielen särkymisestä tai sen uhasta. Kaarina-opettajan kohtalo tuntuu pienen koululaisen kohtaloa murheellisemmalta, vaikka molemmille annetaan toivoa. Johtuen Grönroosin kertojan taidoista kohtaloita ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää mahdollisuus täyttää tarinan jättämiä hiljaisuuksia ja aukkoja.

Kansikuvan perusteella luulin teosta chicklit-kirjaksi. Arvaus meni täysin pieleen, sillä tämä ei ole viihdekirjaa nähnytkään. Kirjoitustyyli antaa kepeyden vaikutelman, mutta helppolukuisten lauseiden takana piilee psykologisia järkäleitä. Ja vaikka päähenkilöt ovat naispuolisia, en menisi luonnehtimaan teosta tyypilliseksi naiskirjallisuudeksikaan (huolimatta siitä, että gynekologikäyntejä raportoidaan yksityiskohtaisesti). Isoisän ja Pena-veljen hahmot ovat erityisen kiinnostavia. Pena on romaanin klovni, holtiton pahis, joka syö siskonsa synttäriherkut, mutta samalla haluaa olla osana laajennettua perhettä.

Pidättäydyn nyt niiden omakohtaisten muistojen jakamisesta, joita teos herätti loputtomiin. Paljasjalkaisessa jyväskyläläisessä teos avasi monia tiedostamattomia kanavia, näkökulmia, joista en ole kaupunkia aiemmin katsonutkaan. Kuitenkaan en lukenut romaania Jyväskylän vuoksi, kuten esimerkiksi teen Markku Ropposen Kuhala-dekkareita ahmiessani. Teos taatusti avautuu erinomaisesti ilman paikallistuntemusta.

Esikoisromaaniksi Lumen syli on uskomattoman intensiivinen ja kypsä, mikä osittain selittyy Grönroosin aiemmalla uralla kustannusmaailmassa. Uskoisin teoksen puhuttelevan monenlaisia yleisöjä, myös miehiä ja myöhempiä sukupolvia, jotka eivät muista laamapaidan kosketusta iholla.

Alastomuuden ylistys

bookcover_9789511283447Jäi sitten Pirjo Hassis-vaihde päälle: ilokseni huomaan, että lähes koko hänen tuotantonsa on saatavilla Piki-kirjastosta e-kirjoina! Jatkan siis odysseiaa hänen uusimpaan romaaniin Sauna Paradis (Otava, 2014), jossa seikkaillaan nimeltä mainitsemattomassa välisuomalaisessa kaupungissa ja sen pidetyssä julkisessa saunassa 1960-luvun lopussa.

Keski-ikäinen kirjailija Anne Horni kohtaa kirjastovierailulla kotikaupungissaan kaupungin virkamiehen, Lauri Kovasen, jolla on syvä trauma isänsä katoamisesta, kun tämä oli kahdeksanvuotias. Lauri muistaa kohdanneensa Annen lapsuudessaan tämän isän omistamalla julkisella saunalla, mutta Anne ei muista häntä. Synnyinkaupungista on tullut Annelle pelkkä hautausmaa, eikä hän ole sen hetkiseen asuinpaikkaansakaan erityisen juurtunut. Lauri Kovanen rohkenee pyytää kirjailijalta erikoista palvelusta: hän haluaa naisen muistikseen, sillä hän ei itse pysty muistamaan isänsä viimeisiä vaiheita.

Teos kertoo traumaattisesta unohduksesta, isien kuolemista, keski-iän kriiseistä, lapsettomuudesta, nostalgiasta ja kuten edellisessäkin lukemassani Hassisen teoksessa (Isänpäivä) myös kirjailijan työstä. Anne Hornilla on työn alla romaani tuhlaajatytöstä, joka palaa suomalaiseen arkeen oltuaan iät ja ajat Amerikassa pornotähtenä. Fiktio fiktion sisällä on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta tuntuu teemojen runsauden keskellä ylimääräiseltä. Kirjailija itse on luopunut lapsensaantihaaveistaan, mutta laittaa päähenkilönsä synnyttämään lapsen sisarelleen vuokrakohdussa.

Lauri Kovasen kautta Anne palaa lapsuutensa ja nuoruutensa raiteille muistellen mitä kummallisimpia alastomia sauna-asiakkaita, heidän kohtaloitaan ja banaanilimsan makua. Sauna työväenluokkaisen alueen sosiaalisena keskuksena on herkullinen miljöö, jossa nuoret tutustuvat vastakkaiseen sukupuoleen vaivihkaa, mutta myös seksuaalisiin vähemmistöihin. Saunan pesuhuoneessa aputyttönä huseeraava Anne tutustuu sekä hermafrodiittiin että miehiltään salaa kuhertelevaan lesbopariin. Laurin perheen lauantaisia matkoja saunalle ja kotiin kuvataan tarkkaan, sillä niiden aikana paljastuu perheen sisäinen kriisi, isän ylivalta ja äidin hiljainen manipulaatio. Saadakseen miehensä raitistumaan äiti pyytää Lauria pissaamaan tämän housuille niin, että mieheen kasvaisi häpeän tunne sikailuistaan. Isän ainoaksi raitistumiskeinoksi nousee ajatus saarelle leiriytymisestä.

Tässä teoksessa Hassinen kuvaa enemmän alastomuutta ja platonista ystävyyttä kuin seksuaalisia suhteita. Lauri ja Anne eivät rakastu eivätkä koe himoa toisiinsa, vaan nauttivat aidosti yhteisistä muistoista, sillä molemmillakaan ei ole ketään muuta, jonka kanssa lapsuutta muistella. Tavallaan he ovat toisilleen henkisesti alasti, enemmän kuin kumpikaan on koskaan ollut puolisonsa edessä. Ystävyys alkaa melkein yksipuolisena kuulija-kuuntelijasuhteena, mutta kehittyy molemminpuoliseksi iloksi. Pidin tästä ulottuvuudesta eniten, kun taas en saanut niin vahvasti kiinni kummankaan nykyhetkestä.

Julkisten saunojen häviämisen yksittäisten ihmisten elinkeinona on täytynyt tapahtua juuri Hassisen kuvaamassa historiallisessa vaiheessa, 60-70-lukujen taitteessa. Tässä Annen isä työllistää lämmittäjää ja pesijää, vaikka leipä kapeneekin vuosi vuodelta. Saunan nimikin on herkullinen, tosin kannen neonvalot antavat vaikutelman eroottisemmasta toiminnasta.

Koin, että isän etsimisen ja muistin palauttamisen draama olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos kirjan kerroksista olisi kuorittu pari pois. Esimerkiksi ystävysten puolisot jäivät ohuiksi henkilöhahmoiksi, eikä heidän parisuhteidensa nykytila ollut kovin vetävää luettavaa. Teos kannattaa kuitenkin lukea jo saunakulttuurin sosiaalihistoriallisen analyysin vuoksi, sillä tästä menneestä maailmasta ei voi saada makua maamme muutamien edelleen toiminnassa olevissa julkisissa saunoissa. Meininki niissä on liian hipsteriä, sillä kukaan ei käy niissä peseytyäkseen, vaan fiilistelläkseen. Ylipäänsä se työstä hikoontuneiden, koko viikon pesua odottaneiden kehojen hajumaailma on meiltä kokonaan kadonnut, eikä saunoissa ole enää pesijämummojakaan.

Kaunokirjallinen väkisinmakuu

c4607206c2ee0c145617cc4dc71d9-origOn olemassa vuodenaikateoksia, jotka leimallisesti kuuluvat valon lisääntymiseen tai sen melkein totaaliseen puutteeseen. Pirjo Hassinen noin ylipäänsä on kuulunut päässäni syyskirjailijoihin, ja teos Isänpäivä (Otava, 2006) herättää jo nimensä puolesta konnotaation marraskuun hyhmästä.

Hassista olen lukenut maltillisesti, enkä siis osaa arvioida teoksen rankkuusastetta verrattuna muuhun tuotantoon. Viimeksi lukemani Popula oli astetta valoisampi kuin Isänpäivä, vaikka siinä oikeistopopulismia ruodittiinkin.  Rankkuus tässä teoksessa liittyy seksuaalisuuteen ja tunneilmaisuun, ja myös kertojan aukottomaan seksismiin. Teoksessa ei myöskään ole ainuttakaan sympatiaa herättävää henkilöhahmoa, vaan kaikki tuntuvat jollain tapaa halveksivan tai hyväksikäyttävän toisiaan.

Tapaamme siis dekkarikirjailija Olli Pengerin, miehen, joka tuntee elävänsä vain öisin huoltoaseman baarissa tuijottaessaan vastapäisen poliisiaseman seinään. Olli on eronnut vaimostaan Marjasta heidän poikansa Raulin ollessa pieni; kirjoittaminen ja perhe-elämä on ollut hänelle miltei mahdoton yhtälö. Ex-vaimoa kohtaan hän tuntee edelleen läheisriippuvuutta, kun taas poikaan suhde on kliinisen etäinen. Rauli käy hänen luonaan lähinnä pummaamassa rahaa eikä kumpikaan osapuoli edes teeskentele kiinnostusta toisen elämään. Naisia hän pelkää lisääntymiskykyjensä vuoksi. Periaatteessa jokainen nainen on hänelle potentiaalinen uhka, sperman varastaja. Olli ei edes haikaile perinteisen parisuhteen perään, vaan hänelle riittävät satunnaiset baaripokaukset. Lopulta hän löytää kolmikymppisen röntgenhoitaja Siljan, joka tarjoaa hänelle seksiä ja suojaa, mutta Siljaakin hän lähinnä vertaa exäänsä. Exä on hänen kartallaan ylivoimainen, vaikka suhde on perustunut lähes kokonaan himolle, ei rakkaudelle. Hän jopa itse myöntää teksteissään tapahtuvan ex-vaimon ja muutamien muiden naisten kirjallista väkisinmakuuta.

Olli Penger menestyy kohtuuhyvin dekkaristina julkaisten Juhani Tähtö-sarjasta uuden osan joka elokuussa syntymäpäivänään. Miehen kirjallinen toiminta on pitkälti mekanisoitua, mutta lukijamäärä on tasainen ja fanit uskollisia. Kirjoittamiseen ja tunnettuna kirjailijana elämiseen liittyvät pohdinnot olivat osuvia, kertoen paljon markkinoiden raadollisuudesta ja kirjailijoiden keskinäisestä kilpailusta ja nokkimisjärjestyksestä. Suhde pitkäaikaiseen kustannustoimittajaan Anthonyyn, puoliksi australialaiseen pikaluistelijaan, oli ehkä teoksen ainoa henkireikä. Kun Anthony hylkää Ollin vaihtamalla firmaa, Olli julistaa hänet kuolleeksi itselleen.

Kuten Elina Hirvosen uusimmassa, tässäkin pääteemana on vaikea vanhemmuus tilanteessa, kun lapsi syyllistyy rikokseen. Raulin piripäinen ohikulkijan lahtaaminen ei ole poliittisesti motivoitunutta, mutta saa medioissa paljon näkyvyyttä siksi, että hänen isänsä on julkisuuden henkilö. Olli Penger ei kuitenkaan ajaudu tilanteessa kokemaan suurta syyllisyyttä, vaan on lähinnä huolissaan omasta kyvystään kirjoittaa. Pojan tapaaminen vankilassa on tuskaisen vastenmielistä. Isä ja poika tulevat todennäköisesti jäämään muukalaisiksi toisilleen loppuiäksi. Isänpäivää ei edes haluta viettää.

Hassinen kirjoittaa väkivallasta ja seksistä taitavasti, mutta tässä kirjassa angstinen vyörytys tuntui menevän jo inhorealismin puolelle. Kertojan narsistinen kyynisyys on ihan omaa luokkaansa luoden romaaniin nihkeän tunnelman – mikä varmasti on tarkoituksellista. Arvostan sitä, että Hassinen vie lukijansa aidosti epämukavuusalueille eikä pyri menemään siitä, mistä aita on matalin taiteellisesti. Tämän tyyppiselle ”mustalle” romaanille on taatusti vannoutuneet lukijansa, joiden sielun syvyyksiä juuri tekstin kyynisyys ja tunneilmaisun raakuus koskettaa. Minulle Isänpäivä ei juuri nyt ollut tajuntaa laajentava teos, ehkä siksi, että Olli Penkereen tyyppisiä miesöyhäkkeitä tuntuu pursuavan joka tuutista ihan reaalimaailmassa ja kiintiöni heille on minimaalinen. Hassisen kuvaama sukupuolten välinen passiivis-aggressiivinen sota, äärifeminismi vs. misogynia, on ainakin somen syövereissä totisinta totta.

Ainoa kappale teoksessa, joka oikeasti nauratti oli ”Minä ja Iri Garay”, joka kertoo Ollin seikkailuista feministisen filosofian luennoilla ainoana tarkoituksenaan pokata eräs naisopiskelija. Se herätti minussa hulvattomia omakohtaisia muistoja 90-luvulta. Itse palvoin Julia Kristevaa, mutta Luce Irigaray oli kelpo varajumalatar.

Lopuksi lainaus dekkaristin työstä – Olli Penger siis näkee roolinsa enemmän jännitystyöläisenä kuin sanataiteilijana. Se johdattaa blogini seuraavaan teemaan, Afrikan karttoihin ihmisten mielissä:

”Dekkarikirjailija, enemmän kuin mikään muu kirjailija, pelaa kahdella pelikentällä. Kun prosaisti kirjoittaa ihmisestä joka tappaa, kukaan ei kysy häneltä, oletko sinä itse tuollainen. Se on tutkimista, ihmisen kartoitusta, sillä Ihmisen Kartta on kuin Afrikan kartta 1800-luvun alussa, täynnä valkoisia läiskiä, mikä tarkoittaa tietenkin mustaa ja pimeää ja läpitunkemattoman pelottava. Kun dekkaristi tappaa, kukaan ei kysy sitä häneltäkään, mutta eri syistä.”