Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Onko nuorilla tulevaisuutta?

betoniyo-saisio_pirkko-23039563-2193095196-frntlKirjoitettuaan itsensä kansan sydämiin karjalaisista ja tamperelaisista työväenluokan naissankareista Pirkko Saisio käänsi huomionsa helsinkiläiseen nyky-yhteiskuntaan ja miesnäkökulmaan. Romaani Betoniyö (Tammi, 1981) on tullut julkaistuksi uudelleen pokkarina Pirjo Honkasalon siitä tekemän filmatisoinnin jälkeen. Nappasin teoksen mukaani paikallisesta Citymarketista, jossa ei enää ole edes alkeellista kirjaosastoa, mutta pokkareiden jämiä saa edelleen poiskantohintaan. Saisio ja Cittari, aika epätodennäköinen liitto, mutta teos oli viimeinen pinossa, eli muutkin asiakkaat ovat häntä diganneet.

Ah, voih, ja huoh, lapsuus ja tiedostaminen. Betoniyö-leffaa en ole nähnyt, mutta jo ensi sivujen suorasukaisen naturalistisesta ja minimalistisesta tyylistä mieleeni muistuu saman aikakauden epookkielokuva, Tapio Suomisen  Täältä tullaan, elämä (1980). Betoniyössä ei kuvata kouluelämää eikä laitosnuorten kohtaloa, mutta kieli ja elämänpiiri tuntuvat samansuuntaisilta. Tässä kuvataan nuoria miehiä, joiden elämään ei mahdu paljon muuta kuin kalja, jallu ja pillu – siitä huolimatta heillä riittää kyvykkyyttä kuvitella maapallon tulevaisuus yksityiskohtaisen dystooppisin sävyin.

Päähenkilöt Simo ja Ilkka ovat veljekset, jotka ovat kasvaneet Helsingin lähiössä yksinhuoltajaäidin niukassa taloudessa. Ilkka on jo lähtenyt maailmalle, mutta palaa äitinsä luo odottamaan tulevaa linnareissua. Simo on arviolta viisitoistakesäinen jolppi, joka ihailee isoveljeään siitä huolimatta, että tämä on aikamoinen luuseri. Simo saa ostettua veljelleen iltakaljoja lähimarketista, mutta yhteiset baarireissut tyssäävät yleensä papereiden näyttöön.

Poikien äiti on nainen, joka tuskin mahtuu nailonsukkahousuihinsa ja joka tykkää särpiä ruskeaa kastiketta samalla, kun korjaa rikkimenneitä vaatteita. Äidin työurasta ja muusta historiasta ei anneta paljoa vinkkiä, painopiste on nykyisyydessä. Hänelle tulee outoja menoja iltaisin, eivätkä pojat tiedä, lähteekö hän baariin vaiko herätyskokoukseen. Miesystävääkin hän yrittää piilotella Simolta, jolla on herkät tunnot suhteessa ulkopuolisiin tunkeutujiin.

Draaman kaari virittyy lopulta homofobian teeman ympärille. En aivan vakuuttunut Simon ja naapurin kohtaamisesta, siinä oli jotain hyvin väkinäistä. Koska vanhempi mies on pitkätukkainen ja taidemaalari, hänen on oltava ”hintti”, ja varsinkin hänen kiinnostuksensa nuorten ajatusmaailmasta on kovin epäilyttävää. Saisio yrittää avata ennen aikaansa ikkunaa seksuaalisen monimuotoisuuden hyväksyntään ja homofobian vastaiseen taisteluun, mutta jotenkin koen, että yrittämisen maku on tässä liian leimallista. Kohtalotkin ovat kovia, liian kovia.

Olin itse yhdeksänvuotias romaanin ilmestyessä enkä pysty tarkkaan muistamaan, kuinka homoista puhuttiin. ”Hintti”-sana tuli sanastooni hieman vanhempana, tosin en sitä koskaan itse käyttänyt. Jotain muistan vanhempieni kertovan Kortepohjan ylioppilaskylän ”kaksneuvoisten” tansseista. Sen jälkeen, kun Dynastia-sarjan Steve Carrington tuli ulos kaapista, aiheesta kyllä keskusteltiin. Homofobia tai homomyönteisyys eivät leimanneet kasvuikääni, takaraivossa tosin oli tietoisuus, että omaa sukupuolta rakastavia ihmisiä on olemassa (jo ennen Steven ulostuloa). Tässä romaanissa painopiste ei ole varsinaisesti homoudessa, vaan ympäristön oletuksissa siitä, millainen homo on. Mikä Suomessa on aikanaan riittänyt homouden osoittamiseksi on kiinnostavaa.

Pidin kirjassa tiiviistä teatraalisesta dialogista, jossa veljesten suhde virittyi arjen yläpuolelle. En pitänyt homofobian liian yksioikoisesta käsittelystä. Naiseuskin ilmenee teoksessa pelkistetysti ”perserakona”. Isoveli Ilkan viimeiset kokemukset naisväen kanssa ennen vankilaan lähtöä alleviivaavat heteroseksuaalisten kohtaamisten perusteellista ankeutta. Juoppokämppien hampaattomien muijien tarinat ja kiertopalkintoina toimivien emäntien selitykset eivät varsinaisesti lämmitä sydäntä. Ilkka pääsee lopulta nöyryyttämään entistä naisystäväänsä Marjattaa, mutta mitään kommunikaatioyhteyttä ei pariskunnan välillä näy.

Pitää katsoa Honkasalon leffa, jotta pääsisin näiden hahmojen ihon alle todella. Ehkä ongelmana romaanissa olikin liiallinen teatraalinen/elokuvallinen esitys, joka eliminoi henkilöiltä historian. Nykypäivän painostava olemassaolo tekee kerronnasta paikoitellen kovinkin tunkkaista.

Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat muistaa jotain 70-80-lukujen ”yhteiskunnallisuudesta”. Mitä se oli tai suhteessa keihin, sen voi jokainen lukija itse päättää. Tässä ei ole tippaakaan vasemmistolaista uhoa eikä luokka-analyysia, tapaamme vain pojat, jotka eivät lainkaan tiedä, mistä ovat kotoisin ja minne voisivat olla menossa. Vankilaan, veden alle vaiko johonkin, mitä eivät ole vielä osanneet kuvitella.

PS: Tämä on kolmas Naistenviikon postaukseni. Venny Kontturi, Aino Kallas ja Pirkko Saisio muodostavat kiinnostavan triangelin, kaikilla varmasti keskiössä kansanomaisuus.

Kaik on mänt

Elämänmeno 2Piti sitten lukea Pirkko Saision Elämänmeno (Kirjayhtymä, 1975) heti Sisarusten kanssa putkeen. Kahden vahvasti murteella kirjoitetun romaanin luku peräjälkeen tuntuu kuuloelimissä, ja erityisesti Elämänmenon Eila-äidin imatralainen pojotus alkoi jo jossain vaiheessa rasittaa. Kun tähän lisää muistikuvat Ritva Oksasen loistavasta roolisuorituksesta samannimisessä TV-sarjassa, aistielämys tulvii yli äyräidensä.

Teoksessa äiti-tytär suhde on monimutkainen jo ennen Marjan syntymää. Eilan synnytettyä tyttären yh-äitinä hän on pitkään koko kylän kasvattama äidin hoitaessa yötyötään tarjoilijana ja jouduttua välillä viinan vietäväksi. Eila on itsepäinen, vapautta kaipaava, ovelan juoni nainen, joka tahdonvoimallaan pyörittäisi isoa tehdasta. Naisen puheen tulvan alle jää koko myöhempi perhe, Marja, uusi mies Alpo ja sisarukset Anneli ja Seppo. Jotkut saattaisivat kutsua Eilaa v-mäiseksi ämmäksi; sitäkin hän on, mutta alta paljastuu herkempi, alas painettu puoli.

Elämänmenossa puhutaan kainostelematta seksistä ja ryyppäämisestä. Työväenluokkaisen elämän arkisia koordinaatteja ei kaunistella, vaan ne näytetään sellaisina kuin ne aikanaan esiintyivät. Vaikka Saisio teosta kirjoittaessaan oli taistolaisaktiivi, ainakaan hän ei tekstin tasolla ihannoi tai nosta jalustalle proletariaatin elämäntapaa. Eilan ja Marjan ongelmainen suhde ei suoranaisesti johdu köyhyydestä tai kouluttamattomuudesta; luultavasti sama jännite olisi muodostunut näin erilaisen parin välille, olivatpa he mistä yhteiskuntaluokasta hyvänsä. Kahden työssäkäyvän vanhemman koti ei ole suoranaisesti köyhä, vaan ajan hengen mukaan niukka. Lasten koulutukseen suostutaan panostamaan, jos he osoittavat akateemista kyvykkyyttä.

Elämänmeno 1Marja on älykäs, mutta haaveiluun taipuvainen nuori nainen, joka viettää liikaa aikaa piirtäen ja romaaneja lukien. Hän pääsee vielä keskikouluun, mutta opintomenestys ei riitä lukioluokkiin saakka. Marja haahuilee todella aikaisten alkoholi- ja seurustelukokeilujen ja uskoontulon hurmoksellisuuden välimaastossa. Kalliossa nuorilla on omanlainen vapautensa, vaikka Niemisen perheessä viinan- ja tupakanhajuiset teinit saavatkin äidiltä remmiä. Perheen kuri alkaa löystyä siinä vaiheessa, kun äiti ei enää kehtaa piiskata ”karvaperseistä” kuopuspoikaansa. Marja ei lopulta olekaan perheen ongelmanuori, eikä edes tule kolmikosta viimeisimpänä ja haisevimpana kotiin. Suhde äitiin helpottuu, kun Marja siirtyy oman elantonsa hankkivien kunnialliseen kastiin.

Eilan temperamenttisuus, äkkipikaisuus ja tietynlainen katkeruus muodostavat niin järeän henkilöhahmon, että muille hahmoille jää vähän tilaa. Hänen tapansa velloa nuoruutensa miessuhteissa ja verrata eri sulhasten seksuaalista kyvykkyyttä toisiinsa on tragikoomista. Näinä päivinä Eilan tyyppinen nainen olisi puumana jo ties kuinka monennella kierroksella; tässä avioliiton kunniallisuudesta pidetään kiinni, vaikka kiusaus aidan vihreämmälle puolelle on suuri.

Elämänmeno on kieltämättä viihteellinen romaani, mutta samalla älyllinen ja poliittisesti nyansoitunut. Teoksen kommunistit ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Kommunismin ja uskovaisuuden välillä on yhtäläisyyksiä; molempiin leireihin kalastellaan ihmisiä samasta lammikosta. Kommunistisen Lempi-kummitädin viisaan lempeä hahmo nousee vastapainoksi dominoivalle Eilalle, ja hänen merkityksensä kasvavan Marjan kipuilun keskellä on merkittävä. Ennen huostaanottojen aikaa ongelmanuorilla oli aina mahdollisuus paeta hankalia kotioloja sukulaisiin tai ystävien luo. Saisio kertoo yhteisöllisen lastenkasvatuksen ajasta, jolloin erityisesti lapsettomat ystävät ja sukulaiset osalllistuvat talkoisiin, ei pelkästään hyväntekijöinä vaan saaden itsekin paljon irti lapsen tai nuoren kanssa olemisesta.

Saisio on tiivistämisen mestari: tässä käydään läpi noin kolmikymmenvuotinen historia parissasadassa sivussa. Tarina keskittyy Helsinkiin, mutta sukujuurien painopiste on idässä. Niemisten perheen kesälomareissu Savoon oli yksi hupaisimmista episodeista koko teoksessa. Eilan tympiintyminen hötkyilemättömien, uskovaisten, mutta salaa ryypiskelevien miehenpuoleisten serkkujen luona oli kouriintuntuvaa. Laajemmalla tasolla romaani analysoikin Suomen massiivista rakennemuutosta ja urbanisoitumista. Vaikka en ole itse elänyt kaupunkeihin muuton piikkiaikaa, 60-lukua, tuo tämä teos mieleen kaikuja omasta lapsuudestani ei pelkästään TV-sarjamuistojen vaan myös teoksen hahmoja muistuttavien reaalimaailman naapureiden ja sukulaisten muodossa. Teos sopii hyvin ikäpolveni nostalgiannälkäisille, mutta taatusti myös nuoremmille lukijoille, sillä Saision ilmaisu on edelleen elinvoimaista ja nauruhermoja kutkuttavaa.

Riäväkylän likat Sörkan kulmilla

sisaruksetPirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on ensimmäisiä tv-sarjoja, joista muistan välähdyksiä lapsuudestani. ”Kaik on mänt, koko elämä” oli siitä napattu lentävä lause, joka kiersi perheessäni. Elämänmenokin on maannut hyllyssäni vuosikausia lukemattomana. Olen lähinnä perehtynyt Saision myöhempiin omaelämäkerrallisiin teksteihin, jotka toimivat takavuosina suurina inspiraation lähteinä.

Sisarukset (Kirjayhtymä, 1976) on Saision toinen romaani, joka ei saanut yhtä suurta suosiota kuin Elämänmeno. Veikkaisin, että Elämänmenossa karjalainen potku oli se kansaa ihastuttava lisäarvo. Sisaruksissa tapaamme Tampereelta Helsinkiin muuttaneen kolmikon Vilhon, Kertun ja Hiljan toisen maailmansodan aattona. Tai oikeastaan he ovat sisarpuolia, mutta ovat kasvaneet yhdessä. Kaikki ovat punaisten jälkeläisiä vaatimattomasta työläistaustasta, mutta 30-luvulle tultaessa politiikasta tulee vedenjakaja.

Tarina alkaa Hiljan isän kuolemasta ja hiljaisista hautajaisista. Haudattuaan isänsä Hilja päättää lähteä sisarustensa perään Helsinkiin. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa Branderin leipomon apulaisena Tampereella, kun isän uusi rakastettu on tyhjentänyt asunnon. Vilhon perheen ahtaissa oloissa Sörnäisten kupeessa asuu myös Kerttu-sisko. Sisarukset jakavat keittiön laverin, ja Hilja joutuu todistamaan siskonsa paheellisia yöjuoksuja. Sisko viettää iltojaan kommunistien kokouksissa ja tapailee piirin vanhempaa johtohahmoa Olavia, joka on naimisissa. Vilhon ja Elman liittokin rakoilee vaimon kasvavan helluntailaisen hurmion vuoksi.

Pelkkänä työläisarjen kuvauksena teos olisi kieltämättä nuhjuinen, mutta sen hahmot eivät ole pelkkiä työläisiä, vaan myös täysvaltaisia poliittisia subjekteja, kansalaisia. Olavi on käynyt todistamassa Espanjan sisällissodan kauhut vapaaehtoisena partisaanina, ja tuo työläiskotiin ensi käden tietoa fasismin (”vaskismin”) voittokulusta Euroopassa. Kerttu pohtii päivittäin, mikä on hänen oma panoksensa kommunistiselle liikkeelle, sillä häntä syytetään reittä pitkin matkustamisesta. Talvisodan alkaessa peli on selvä: avoimesti kommunistisia sympatioita osoittavien rauhanaktivistien päivät vapaudessa ovat luetut.

Teos muuttuu perhedraamasta sotaromaaniksi, jossa fokus on kotirintaman oloissa. Punaisten lapsille lotta-aate on vieras, mutta Lindströmin pesulassa lottiin liittymiseen kannustetaan. Hilja ja Kerttu joutuvat työpaikallaan selvään paitsioon: Kerttu poliittisesta vakaumuksestaan ja Hilja siksi, että on kommunistin sisko. Hilja joutuu myös usein suureen vastuuseen veljensä lapsista, kuten kuljettamaan näitä maalle sukulaisiin evakkoon. Lopulta lapset lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, mutta heidän äitinsä päätyy hakemaan lapset takaisin henkilökohtaisesti, sillä huhut rajan pikaisesta sulkeutumisesta kiirivät. Pelko lasten lopullisesta menetyksestä länsimaailmaan rajan taa on konkreettinen. Lisäksi tässä pohditaan sopeutumista mahdollisiin sosialistisiin oloihin, kaalikeiton hajuun ja kolhoosielämään.

Teosta voi lukea monella tasolla. Ahtaiden olojen ja ruokapulan kuvauksena teos ei ehkä säväytä. Itse sain uutta tietoa kommunistien hankalasta asemasta sodan aikana ”ryssän kätyreinä”. Vankilaolojen kuvaus oli tässä vain lyhyt episodi; lisää sota-ajan poliittisista vankeuksista voi lukea esimerkiksi Elvi Sinervolta. Kertun vankilatoverista Sennistä tulikin etäisesti Elvi Sinervon hahmo mieleen.

Arkielämän erikoisin twisti liittyi tässä seksuaalisuuteen ja seurusteluun. Pariskuntien salatapaamiset kerrostalojen pesuhuoneissa jäivät mieleen – monille tämä on ollut ainoa mahdollisuus tavata vastakkaista sukupuolta. Sisarukset Kerttu ja Hilja ovat seurustelukuvioissaan varsin erityylisiä. Varautuneemman Hiljan kauhistus helsinkiläisten nuorten viinanhuuruisissa pippaloissa on kouriintuntuvaa. Naisten juominen on myös paheksunnan kohteena. Kerttu-sisko ei tosin ole pahasti viinaanmenevä, mutta hänen avoin tupakanpolttonsa sanomalehden ääressä on perheen muista naisista julkean miehekästä.

Teos ei näytä saaneen ylistävää vastaanottoa muilta blogisteilta. Moni nykylukija pitää tällaista realistista työväenluokan kuvausta aikansa eläneenä. On kuitenkin ilahduttavaa, että teosta luetaan edelleen. Saision kirjoitustyyli on muuttunut rajusti sitten 1970-luvun, samoin koko taiteellinen visio. Uskollisuus työväenluokkaa kohtaan pysyy, mutta dynaaminen taiteilija on löytänyt uusia keinoja kertoa työtä tekevän kansan ja myös työelämästä ulkoistettujen tilanteesta globaalissa taloudessa. Valitettavasti en ole ehtinyt seurata Tehdas-sarjaa kuin parin jakson ajan, mutta siitä vähästä näkemästäni pidin paljon. Tästäkin romaanista pidin, jopa Tampereen murteesta, joka ei laimentunut lainkaan sisarusten Helsinkiin muuton jälkeen. Oikeastaan koin teosta lukiessani olevani enemmän Tammelan torin reunalla kuin Sörkan kulmilla.

Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Onnen kirjanpitäjä

hall-stockholm-central-stationKarl Ove Knausgårdin toinen taistelu imaisi mukaansa vakavammin kuin ensimmäinen. Tämän kulutin uudenlaisessa miniaatyyri-Miki-muodossa, jota kehun nyt kaikille – lukukokemus ei tosiaankaan vähentynyt, vaan jaksoin lukea kevyttä minikirjaa sängyssä tuntikaupalla verrattuna pokkarin tai sidotun kirjan painoon. Ehkä sisältökin vaikutti lukukuntoon, mutta muodollakin tuntui olevan merkityksensä. Edelleen suitsutan Kindlen ylivertaisuutta, vaikka en ole ladannut laitteeseeni yhtään teosta yli vuoteen – laitteen laturi on kadoksissa. Knausgårdin loppuosat ovat tosin tulossa luokseni ruotsinkielisinä standardipokkareina – taistelujen loppu tulee siis kestämään viikkoja, ellei kuukausia ja jos hyydyn kesken seikkailun, annan sen itselleni anteeksi.

Toisessa osiossa Karl Ove on emigroitunut Tukholmaan paetakseen ahdistavaa avioliittoaan bergeniläisen Tonjen kanssa. Uudessa kaupungissa hän tuntee tasan kaksi ihmistä, opiskeluaikojen tutun Geirin, joka lähti Ruotsiin jo ennen valmistumistaan ja paljasjalkaisen tukholmalaisen Lindan, jonka hän tapasi kirjoittajakurssilla. Geir tulee häntä vastaan rautatieasemalle nk. homoympyrän kohdalle täsmällisesti klo 17, ja tuomitsematta ystävänsä epätyypillistä valintaa auttaa häntä uuden elämän alkuun uudessa maassa. Ruotsissa hän ei ole dramaattisesti ”toinen”, mutta kaupan myyjät eivät ymmärrä sanaakaan norjaa ja hän joutuu ulkomaalaisen statukseen haluamattaan. Olla norjalainen Ruotsissa ei suorastaan vedä puoleensa suurena maahanmuuttosaagana, mutta Knausgårdin pienet huomiot kulttuurieroista silti viihdyttävät. Itse koen norjalaisten tavat ja maneerit kotoisammiksi kuin ruotsalaisten, ainakin tähän kertomukseen nojautuen.

Lindaan Karl Ove oli taannoisen kurssin aikana niin rakastunut, että naisen torjuttua hänet hän viilsi ympäripäissään kasvonsa kurssikeskuksen vessassa, mutta tapahtuman jälkeen hän yritti kuitata arvet känniörvellyksellä. Uudelleentutustuminen Lindaan ei ole helppoa, mutta lopulta pariskunta onnistuu löytämään yhteisen sävelen. Linda on mielenterveyskuntoutuja, latentisti maanisdepressiivinen, joka onnistuu seurustelun tiiveimmän ajan pitämään tuhoavia piirteitään vakan alla. Karl Ove ei suorastaan tiedosta omia henkisiä ongelmiaan, mutta tuntuu että tässä parisuhteessa vakka on valinnut kantensa.

Toisaalta Linda vaikuttaa Knausgårdin maalaamista henkilöistä kaikista järkeenkäyvimmiltä, ja kahden taiteilijan suhteesta löytyy paljon iloa, valoa ja sähköä. Vaimon sairauden kuvaaminen ei tunnu hyväksikäytöltä, päinvastoin se voimistaa kaikkia vastaavia oireita kärsiviä elämään elämäänsä pää pystyssä. Kuitenkin parisuhteen syöverit vaikuttavat kuluttavilta – Linda on ripustautujatyyppiä ja loukkaantuu, jos Karl Ove päättää lähteä veljensä kanssa reissuun eikä hänen. Pariskunnan yhteiset reissut ovat täynnä kiukuttelua ja draamaa; Linda ei osaa arvostaa heidän yhteistä laatuaikaansa edes Venetsiassa tai Pariisissa, ja verensokerivajeessa kiukuttelu yltyy yleismaailmalliseksi vittuiluksi, johon osallisiksi pääsevät tarjoilijat ja viattomat kanssamatkustajatkin.

Tämän Karl Ove kuittaa kahden kansan välisellä kulttuurierolla: ruotsalaiset ovat pienestä pitäen tottuneet saamaan välipaloja päiväkodeissaan, kun taas norjalaiset on kasvatettu niukkuudessa ja tiukkojen ruoka-aikojen raamissa. Tämän voin itsekin allekirjoittaa – vähäisillä Norjan-reissuillani minulla on usein ollut nälkä, mutta se on tuntunut jopa kotoisalta. Ruotsin hyvinvointi on taas sitä, että pikaruokaa tungetaan ihmisille joka kulman takaa, ja erityisesti Tukholmassa 24/7- kulttuuri on totisinta totta. Minusta taas on oikeutettua, että ruoan tarjoilu lopetetaan jossain vaiheessa päivää. Norjassa arvostetaan edelleen ”kunnon ruokaa”, ja rakkaudenosoituksena Karl Oven äiti lähettää pojalleen jouluksi postipaketissa ”tikkulihaa”, kuivattua lampaan kylkeä, joka on heidän paras jouluherkkunsa lipeäkalan ohessa.

Ruotsalaisen keskiluokkaisen kulttuuriväen mitäänsanomattomasta sovinnaisuudesta Knausgård saa myös paljon irti: Norjassa kun ns. älyköt ovat häpeilemättä ilkeitä toisilleen, eivätkä yritä miellyttää ketään. Itse olen todella nauttinut norjalaisten debateista monikulttuurisuudesta – heillä kun ei välttämättä tunneta käsitettä poliittinen korrektius. He uskaltavat tykittää paljon raikkaammin kuin suomalaiset, ja näihin debatteihin osallistuvat myös maahanmuuttajat itse.

Geir-ystävä kutsuu Karl Ovea onnen kirjanpitäjäksi, viitaten miehen periluterilaiseen itsekuriin ja moraalikäsitykseen. Karl Ovelle esimerkiksi junan konduktöörille valehtelu on kauhistus, ja hän maksaa aina mielellään kaikesta täyden hinnan. Hänen työhuoneensa koskemattomuus on työnteon ehdoton reunaehto – hän ei esimerkiksi pysty kirjoittamaan huoneellaan silloin, kun anoppi on ollut siellä yöpymässä ja jättänyt shampoopullonsa vessaan näkyville, ja mikä yökötys, suihkun lattiakaivossa näkyy anopin hiuksiakin. Knausgård levittää oman pikkusieluisuutensa ja rajoittuneisuutensa maailman ruodittavaksi, tehden tästä paikoitellen huikeaa sielun alkemiaa.

Vakavampi kysymys, mitä monet naiset ennen minua ovat jo pohtineet Knausgårdia lukiessaan, liittyy sukupuoleen, tilaan ja ääneen. Ketään naiskirjailijaa en tunne, joka olisi onnistunut julkaisemaan 3500 sivua paljastuksia omasta elämästään. Olin jopa naisten omaelämäkertojen tutkija edellisessä elämässäni, kai minun pitäisi tietää, jos joku nainen jossain olisi onnistunut räjäyttämään muistelmapankin. Yksi ystävä vertasi Knausgårdia Pirkko Saisioon, joka kirjoitti vuosina 1998-2003 omaelämäkerrallisen fiktiotrilogian ja sai sen jälkeen Finlandia-palkinnon. Vertaus on osuva tekstien saaman kunnioituksen vuoksi, mutta muistaakseni Saision teoksissa ei vietetty 50 sivua lapsen syntymäpäivillä – hänen kerrontansa oli tiiviimpää ja yhteiskunnallisempaa, ei silmiinpistävästi Pirkko-keskeistä. Saisiota lukiessa en koskaan kokenut epämukavuutta, vaivaantuneisuutta tai myötähäpeää. Knausgårdia lukiessa tunnen, mutta tavallaan nautin näistä kokemuksista.

Knausgård on hirvittävän tyypillinen keskiluokkainen korkeasti koulutettu valkoinen heteromies, jonka elämässä on aina ollut jonkunlainen perusturva. Hän ei esimerkiksi tilitä lainkaan köyhyydestä siitä huolimatta että hän on elänyt lähes koko aikuisikänsä palkkatyön ulkopuolella. Hänellä tuntuu olevan aina varaa syödä ulkona, ostaa kalliita taidekirjoja ja ajaa taksilla. Hän onnistuu aina saamaan kohtuullisen halpavuokraisia asuntoja kaupunkien kermapersevyöhykkeeltä tutunkaupalla. Tukholma sopii hänen habitukseensa paremmin kuin norjalaiset kaupungit, joissa eletään edelleen kuin isoissa kyläyhteisöissä ja tönitäänkin toisiaan ruuhkassa. Hän ihailee ruotsalaisia, jotka ovat onnistuneet kehittämään kohteliaisuuden kulttuurin siihen pisteeseen asti, etteivät tuntemattomat koskaan kosketa toisiaan edes väentungoksessa. (Mikä helpotus asua Suomessa! Täällähän voi törmätä toiseen fyysisesti vaikka Lieksan Pielisentiellä marraskuisena iltana klo 21, kun kylässä on tasan yksi juottola auki ja katuvalotkin ovat osittain sammuneet.)

Näinä päivinä valkoisilla heteromiehilläkin on lupa tilittää ja tehdä henkilökohtaisesta poliittista. Pitkäpiimäiset jutut päiväkodin valtasuhteista, perhejuhlista, ruoanlaitosta ja siivouksesta menevät läpi, kun kirjoittajana on hyvinvoiva norjalainen mies. Kai sitten Knausgård on poikkeuksellisen taitava sanojen käyttäjä, että jopa minä, talouskoulua käymätön homssantuu ja sitoutumiskammoinen sinkkuäiti, jäin näiden koti- ja parisuhdekeskeisten purkausten vangiksi.

Knausgårdin lukeminen on vähän samanlaista kuin norjalaisen junan kulun seuraaminen dokumentissa, jossa maisema näytetään samaan aikaan neljän vuodenajan väreissä. Jos pidit tuosta Yle Teemalla pyörineestä ikuisuussarjasta, saatat ihastua myös ”Knasun” hourailuihin. Slow life ja leppoistaminen kun kummittelevat näiden rivien takana.