Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Pispalasta suurikin ponnistaa

HassanBlasimHävettää myöntää, että minulla kesti kaksi vuotta ennen kuin pääsin lukemaan Hassan Blasimin novelleja Vapaudenaukion mielipuolen (WSOY, 2012) suomennoksen jälkeen. Blasimin menestyksestä on kohistu tietyissä piireissä täällä koti-Tampereella jo vuosia. Ennen suomennosta novellit ovat jo niittäneet maailmanmainetta alkukielellään arabiaksi sekä englanniksi; onpa niitä sensuroitu Irakin lisäksi monessa muussakin arabimaassa. Blasim siis on Sofi Oksasen rinnalla Suomen tämän hetken kansainvälisesti menestynein kirjailija. Irakilainen Suomessa asuva pakolaiskirjailija = suomalainen kirjailija. Tämän vuoden alussa novellit julkaistiin Yhdysvalloissa, mikä on johtanut positiivisiin arvioihin mm. New York Timesissa. Tämän tason menestyksestä kuuluisi jo jokaisen suomalaisen kirjojen ystävän olla helkutin ylpeä.

Vuodesta 2004 Blasim on asunut Suomessa ja ilmeisesti ison osan tästä ajasta Tampereen Pispalassa. Blasimin menestys kertoo siitä, kuinka suht tuntematon äidinkielellään kirjoittava pakolainen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, jos todellista kyvykkyyttä löytyy. Varmasti yhteydenotto kansainvälisiin kustantajiin ennen suomalaisia olikin juuri se oikea strategia. Arabiankielisen tekstin suomennos kun ei yleensä onnistu täällä ensi julkaisuna, vaan teoksen on ensin saatava ylistävää palautetta Lontoossa tai New Yorkissa, ennen kuin se ”löydetään”. Nyt Blasim on vihdoin ”löydetty” nykyisessä asuinmaassaan ja hänellä on pieni mutta vannoutunut fanipiirikin. Suomentaja Sampsa Peltoselle antaisin kunniamaininnan loisteliaasta käännöstyöstä, vaikka en arabiaa osaakaan kuin muutaman tervehdyksen verran.

Blasimin todellinen intohimo ja koulutus liittyvät elokuvantekoon; kirjailija hänestä tuli siksi, että hän kantoi mukanaan tarinoita, joiden kertomatta jättäminen olisi luultavasti aiheuttanut suurempaa mielen järkkymistä kuin kertominen. Suomalaiset vaikutteet näkyvät tässä kokoelmassa vain parissa-kolmessa novellissa, kun taas osassa tarinoista päähenkilöt päätyvät Balkanille tai Keski-Eurooppaan elävinä ja kuolleina.

Keskeinen kysymys Blasimia lukiessani oli: kuinka kirjoittaa poliittisesta terrorista, kidutuksesta ja kansanmurhista mahdollisimman eettisellä tavalla? Blasim kertoo ruumiiden silpomisesta, pääkallokokoelmista, jätesäkeistä löytyneistä sukuelimistä ja muista melkein kannibalistisista kokemuksista lakonisen toteavasti, turhia tunteilematta. Mitään helppoja ratkaisuja syvistä väkivallan traumoista selviytymiseen ei anneta, vaan länsimaihin siirtyneiden pakolaisten rinnalla kuljetaan pienin askelin. Lukija ei pääse kokemaan syvää empatian tai suvaitsevaisuuden aaltoa, vaan hänen on kestettävä sodan kauhut sellaisinaan, ilman turvatyynyjä.

Blasimin maahanmuuttajahahmot eivät ole kaikesta selvinneitä arjen sankareita, joille myönnetään positiivisuuspalkintoja ja jotka saavat aikaan kestävää muutosta rasistisissa pihapiireissä tsemppaamalla huono-osaisia naapureitaan ja kantamalla mummojen ostoskasseja. Vaikka tunnen monia tuollaisiakin maahanmuuttajia ja iloitsen heidän positiivisuudestaan, koen suurempaa läheisyyttä näiden traumojensa kanssa kipuilevien, keskeneräisten henkilöiden kanssa, jotka eivät pyri miellyttämään ketään. Verrattuna vaikka Yhdysvalloissa suosiota niittäneisiin Afganistanin sodista kirjoittaneisiin kirjailijoihin (kärkiesimerkkinä Khaled Hosseini) Blasimin tyyli tuntuu korkeakirjalliselta, julmuudessaan oikeudenmukaiselta. Taustalla kummittelevat selkeästi eurooppalaiset surrealistiset ja eksistentialistiset vaikutteet, kuten Kafka ja Camus. Samalla uskallan väittää, etteivät hänen novellinsa ole jokamiehen tai -naisen sunnuntaiviihdettä. Niihin on ryhdyttävä vakavalla mielellä.

Olen lukenut novelleja pieninä paloina väsyneenä, reaalimaailman mielenterveysasioiden uuvuttamana. Vaikka siis ”Pillerinpyörittäjä”-novelli, joka on suoraa puhetta pakolaismiestä hoitavalle psykiatrille, kosketti, en kykene pukemaan lukemisen herättämiä tunteita sanoiksi. Kaikki novellit, jossa oli silvottuja ruumiinosia tai pääkalloja, aiheuttivat suurta angstia. Suomeen sijoittuvissa novelleissa ”Pahantapaisessa itsensäpaljastajas” ja ”Tuo pahanilmanhymy” oli jo ripaus toivoa, joten niihin tartuin kuin pelastusrenkaaseen. Henkilökohtainen ajankohta Blasimin syvälliselle ymmärtämiselle oli siis heikko: tekstit vaativat lukijaltaan rohkeutta ja kirkasta mieltä. Palaan asiaan, erityisesti Irakin purkkajeesuksen muodossa, joka jo nimeltään kutsuu kevyempään kirjallisuuteen vihkiytynyttä lukijaa.

PS: Irakin purkkajeesus-kokoelma on nostettu tämän vuoden Independent Prize for Foreign Fiction-kilpailun lyhyelle listalle, jossa Blasim kilpailee voitosta mm. Karl Ove Knausgårdin kanssa. Kahta noin erityyppistä kirjailijaa en voisi kuvitella saman sateenkaaren alle. Onnea matkaan ja toivotaan parasta tamperelaisten puolesta!

 

 

Off the beaten track, Tampere

Performanssifiesta Hirvitalolla ja ympäristössä. Mukavaa oli. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Tiilitehdas on grafittitaiteilijoiden paratiisi, rähjäromantiikan fanien shangri-la.Tässä virolaiset perfot Tiilitehtaan sisäpihalla. Kun tuo mimmi tuikkas Che Guevaran julisteen tuleen, niin tuli vähän vaivaantunut olo. Olohuoneita on monenlaisia. Tässä varmaan grillattu enemmän tofunakkeja kuin Kabanossia. Kaisan tervaperformanssi. Saimme kaikki maalata häntä, se oli fyysisesti tukalaa sivusta seuraajallekin. Juteltuani taiteilijan kanssa sain kuulla, että hän halusi kommentoida työpaikkakiusaamista. Paras näkemäni esitys, tosin näin vain neljä about kymmenestä.

Lopuksi fiesta siirtyi Tahmelan rantaan. Kävely siirtolapuutarhan takaisilla poluilla oli huumaavaa helteisessä illassa.Matkalla kotiin Keskustorilla oli tivolimeininki. Illan opetus: matkailu avartaa myös kotona, ja läntisellä Tampereella on minulle vielä paljon annettavaa.