Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

imageKoko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

imageMinusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.

 

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.

 

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

Iso viha ja pikku rakkaus

karkulahtiOlen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.

 

Elämä on Risifruttia ja vaniljateetä

Ennen-kuin-kaikki-muuttuu-624x889Joskus elämä koostuu pelkästä Risifrutista ja vaniljateestä. Tai sitten se koostuu teennäisistä juhlista, joissa kaikille on jo ovelta jaettu valmiit repliikit. Joskus elämän romanttiseksi sisällöksi riittää kuuluisan näyttelijän stalkkaaminen hänen kantabaarissaan, ja jos pääsee komistuksen kanssa tupakkapaikalla jutulle hänen kertoessa sinulle tulevasta matkastaan Lissabonin leffajuhlille, silloinhan olet jo seitsemännessä taivaassa. Joskus hurmiolliseen seksiin riittää pelkkä kampaajakäynti, mutta session jälkeen on lohdutonta katsoa peiliin ja moikata siellä naista, joka muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia.

Tällaista on helsinkiläisten nuorten aikuisten arki Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015). Novellien kertojat, joilla monista on yhtymäkohtia toisiinsa (ja joissa monessa nimetön kertoja voi olla sama henkilö eri vaiheissa), ovat kaikki suht neuroottisia ja mukavuudenhaluisia tyyppejä, jotka pelkäävät suuria elämänmuutoksia. Moni heistä unelmoi ns. tavallisista asioista kuten pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, mutta heittäytyminen rakkauden vietäväksi on heille vaikeaa. Useamman kerran esiintyvä naiskertoja on jättänyt poikaystävänsä Matiaksen Johnny-nimisen Siwan kassan takia, mutta Johnnynkaan kanssa ei ole helppoa, sillä tämä polttaa ja juo liikaa, ja jos ei polta, on varsinainen pirttihirmu. Tarinoiden naisilla on taipumusta yliherkkyyteen ja masentuneisuuteen, ja lisäksi he haluaisivat elää elämäänsä ilman alkoholia, mikä on varsinkin Kallion älykköpiireissä hankalaa.

Novellien seurustelukuviot tuntuivat tarinoilta, jotka olen jo kuullut, mutta kiinnostavampia havaintoja tehtiin ystävyydestä ja suhteesta eläimiin ja luontoon. Novellin ”Kilpikonnan äiti” päähenkilö haluaa sijoittaa osan pariskunnan kihlarahoista kilppariin sen sijaan, että he matkustaisivat romanttisesti Pariisiin. Poikaystävä on turhautunut symbioottisen suhteen aikana, joka ei suo maisteriksi valmistuneelle kihlatulleen aikaa etsiä töitä, mutta nielee kiukkunsa ja yrittää ymmärtää. Vaikka tarina on humoristinen, siinä on syvällistä ajankuvaa sukupolvesta, joka on jokseenkin kokonaan käpertynyt sisäänpäin.

Toinen herkullinen eläinaiheinen novelli oli ”Kissan yksityisyys”. Sitä lukiessani jopa käkätin ääneen. Se oli myös novelleista absurdein, käytiinhän siinä läpi lähes kafkamainen metamorfoosi. Toimittajanainen joutuu siinä vaikeuksiin, koska on paljastanut liikaa haastateltavan kissan seksuaalisuudesta. Haastateltava on suostunut kertomaan Hurma-lehdelle polyamoriastaan, mutta kissaan liittyvä heitto oli tarkoitettu yksityiseksi läpäksi. Toimittajanaisen pelko uran katkeamisesta ja oikeusjutun tuomiosta saa hänet masennuksen äärirajoille.

Kolmas novelli, josta pidin erityisesti, oli ”Italialainen ystävä”. Siinä Johnnyn tyttöystävä saa lomaa parisuhteestaan taiteilijaresidenssissä Edinburghissa. Neuroottista naista jännittää kuitenkin kaikki, kuten asuintalon oven aukeaminen, sillä avun pyytäminen tuntemattomilta naapureilta on hänelle kauhistus. Valentino-niminen katusoittaja tuo hänen elämäänsä uutta ajateltavaa, ja hän uskaltaa jopa käydä miehen kanssa ulkona kaksi kertaa, vaikka pelkääkin täitartuntaa. Valentino ei ole pelkkä päämäärätön kulkuri, vaikka saattaa siltä näyttää ja haistakin, nukkuuhan hän osan öistään puistonpenkeillä. Eniten ystävyydessä naista arveluttaa juuri italialaisen ystävän spontaanius – hänhän saattaa hyvänen aika tupsahtaa joku päivä Helsinkiin sohvapaikkaa kinuamaan. Persukielellä tarinan kertojaa voisi luonnehtia jopa nuivaksi, sillä hän ei todellakaan toivota vieraita kotiinsa avosylin ja jos toivottaakin, siellä pätevät tiukat reunaehdot. Ja huomio, tässä uusi ystävä on ”vain” italialainen – muiden maanosien ystäviä tämän mimmin elämään tuskin astuu koskaan. Eksoottisinta, mitä hänelle voi tapahtua, on visiitti nepalilaiseen ravintolaan, mutta sielläkin hän ottaa aina saman palak paneer-annoksen. Tämä on jo hänelle merkittävä rajanylitys.

Kai novelleista nousi elämänmuutoksen hitaan odottelun lisäksi keskeiseksi teemaksi elämänhallinta. Kertojat ovat kaikessa rasittavuudessaan hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Kukaan heistä ei ole erityisen syrjäytynyt, tosin kilpikonnan äidistä ja kissamokan tehneestä toimittajasta voisi jollain lukijalla olla jo huoli. Novellit kuvaavat korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten, erityisesti luovien alojen ammattilaisten, elämismaailmaa. Kokoelmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Riikka Pulkkisen miniromaani Iiris Lempivaaran levottoman ja raskaan sydämen (2014) kanssa. Kahden novellin pohjalaisviritys muistutti kuitenkin ei-kaupunkilaisista juurista ja siitä rikkaudesta, kun ollaankin muualta kotoisin.

 

Naistenviikon haaste: Ruukinkuja

b727731a-4acf-4463-841e-29a9ad9c89cbVenny Kontturi (1913-1981) on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, vaikka olen saattanut nimen bongata jossain työväenkirjallisuuden historiikissä. Kontturi oli kolumnisti ja pakinoitsija monissa vasemmistolaisissa lehdissä 40-luvulta saakka, ja alkoi romaanikirjailijaksi vasta vanhemmalla iällä. Hänen esikoisromaaninsa Ruukinkuja (Uusi Kirjakerho, 1974) kertoo vaasalaisen Palosaaren tehdasmiljöön elämästä ennen ja jälkeen kansalaissodan Elviira-tytön perspektiivistä. Ymmärtääkseni myöhemmissäkin romaaneissa voi seurata Elviiran vaiheita.

Elviira eli tutummille Viira asuu pumpulienkeliäitinsä kanssa puutalon hellahuoneessa ja kärsii siitä, että häntä haukutaan ”näpäräksi”. Kujan toisessa päässä asuu myös ”ryssänkakaroita”, joiden isistä osa palvelee tsaarin armeijaa läheisellä kasarmilla, mutta eivät ole menneet naimisiin lasten äitien kanssa. Toisin kuin monille muille, Elviiralle on kerrottu isästään Ruurolfista, rikkaan porvarisperheen vesasta, joka lipesi vastuustaan ja on jo kuollut. Tyttöä käytetään jopa näytillä ynseän isoäidin luona, mutta perintöosuuksia ei heru eikä paljon sympatiaakaan.

Äidillä on edessä uuden ukon katselmus, hänen luonaan käy sulhasehdokkaita, joista kynnelle kykenevin on suutari-Kusti. Pian Kusti muuttaa vinnille ja edessä on (näin anakronistisesti ilmaistuna) tavallinen uusperheen arki. Rouvassäätyyn siirtyminen ei suoranaisesti hetkauta äidin arkea, vaan hänen on edelleen herättävä aikaisimpana koko perheessä ehtiäkseen tehtaan aamuvuoroon. Elviira viettää paljon aikaa yksin kotona; äidin vinkkinä tylsyyden karkotukseen on ikkunasta ulos tuijottaminen.

Ruukinkuja ei ole mikään yhteisöllinen paratiisi, mutta tarpeen tullen köyhät pitävät yhtä. Äiti Sannu kokee velvollisuudekseen jakaa lämpimäisiä pihapiirin köyhempiin koteihin, muuten jumalanvilja ei tule siunatuksi. Naiset kokoontuvat julkisissa saunoissa karkottamaan syntejään ja taudin siemeniä. Joskus syntiin langenneita aviomiehiä käydään porukalla häätämässä yleisten naisten luota. Naiset ovat kauttaaltaan lihallisia, joskus groteskejakin, kuten vanhempi kiinniottajanainen, jonka takamuksesta puuttuu palanen. Pieni Viira kauhistuu näkemästään, jolloin hänelle kerrotaan, että pepun liha on pantu tädin ylähuuleen täytteeksi onnettomuuden jälkeen. ”Kiinniottajan” työstä puhutaan tässä vaarallisena hommana; en saanut selville, mitä se tarkoitti – mehiläisten kiinniottajaako vai jotain erityistä paskaduunia puuvillatehtaalla.

Kontturin lapsinäkökulma on huumorintajuinen ja lämmin. Viira ei ainakaan ole pikkuvanha tarkkailija, vaan pikemminkin osallistuja ja koheltaja. Kontturi pääsee todella alle kouluikäisen tytön ihon alle, itkien karvaita pettymyksen kyyneliä, kun ilkeä Reiska huijaa häneltä kyrsän tai kokien onnistumista, kun hän oppii piirtämään ikkunaan erikoisen ”hämähäkin”, josta häntä myöhemmin karvaasti torutaan. Kujan poikien kielenkäyttö on tämänkin päivän näkökulmasta roisia. Viiraa taas kasvatetaan siveellis-kristillisessä kodissa, jossa paskakin on vain ”sitä ittiään”.

Koska teos on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, tässä vältetään liiallinen politikointi punaisten ja valkoisten välillä. Kansalaissodan käsittely jää sivujuonteeksi. Viiran perheessä se on episodi, jolloin Kustaa-isäpuoli joutuu hetkeksi vangituksi vapaapalokunnan talolle, mutta kukaan ei kuole eikä joudu rintamalle. Luokkaristiriita pysyy suunnilleen samana ennen ja jälkeen sodan. Sen sijaan Viira tutustuu tarkemmin lähipiirinsä uskonnollisiin kantoihin – mummon ja äidin herännäisyyttä peilataan esimerkiksi baptistien ja pelastusarmeijan menoihin. Lapsille eri uskonlahkojen menoissa juokseminen tuo jännitystä elämään. Kiinnostavalla tavalla tässä etsitään kristillisyyden ja vasemmistolaisuuden mahdollisia liittoumia, jos niitä noina aikoina on ollut olemassa. Vasemmistolaiseksi kirjailijaksi Kontturin tapa kuvata uskonnollisuutta on ymmärtäväinen. Voidaan jopa etsiä merkkejä uskonnon poliittisuudesta.

Vaasan murre ei ollut kaikista helpointa luettavaa, jouduin tankkaamaan monia ruotsinsekaisia sanontoja pitkään. Vaasan lisäksi tässä liikutaan sukulaisissa Pohjanmaan kylissä, joissa kaupunkilaisten vastaanotto ei aina ole auvoista. Pohjanmaasta Kontturi antaa sopivan realistisen kuvan – kirjassa ei ole rasittavaa kotiseutusuitsutusta, mutta paikallisen kulttuurin kuvaus on juurevaa. Lahtarit ja ruotsinkieliset fröökynät elävät elämäänsä työläisten rinnalla – ei aina sulassa sovussa, mutta pyrkien siedätyshoitoon.

11695535_10153083281372998_3739830004237527742_nKaiken kaikkiaan teos on loistava historiallinen romaani, jossa sekä yhteisön että yksilön äänet polveilevat jouhevasti ristiin rastiin. Innostuin erityisesti oudoista länsisuomalaisista yksityiskohdista, kuten hautajaiskonvehdeista, joiden kääreisiin kirjoitettiin Raamatun lauseita. Teoksessa on paljon potentiaalia myös uusille lukijapolville ja ilokseni huomaan, että se on saanut dramatisoinnin v.2010 Vaasan kaupunginteatterin lavalla. Kontturista muutenkin on yllättävän paljon biografista tietoa netissä. Häntä on verrattu paljon toiseen vasemmistolaiskirjailijaan, Elvi Sinervoon (1912-1986) , jonka tuotantoon olenkin aiemmin tutustunut. Molemmat kirjailijat ovat poikkeuksellisen vahvaäänisiä ja omaperäisiä kertojia, joten suosittelisin heidän lukemistaan yhdessä.  Kontturi eli vähemmän dramaattisen elämän kuin pitkään vankilassa virunut Sinervo, mutta tyylillisesti heillä on paljon yhteistä.

Tämä postaus on osana kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta, jolloin kymmenet bloggaajat lukevat lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Minulle Kontturin teos oli täsmäteos tälle viikolle siksi, että vaikka tunnen varsinkin feministishenkistä naiskirjallisuutta monipuolisesti, työväen naisten kirjallisuus (kotimainen ja kansainvälinen) on jäänyt tuntemattomammaksi. Koin siis saaneeni tämän haasteen kautta uutta perspektiiviä lukemiseeni. Kiitos haasteen järjestäjille Kirjablogistit -fb-sivustolla.