Ropsua mansikkahillolla, anyone?

HeinonenTeos: Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kolme naista, elämänmuutos, maaseutu ja kaupunki. Näistä elementeistä on tehty Henna Helmi Heinosen romaani Pala omaa taivasta. En ole tutustunut Heinosen muuhun tuotantoon, joka yhden muun aikuisten romaanin ulkopuolella on lastenkirjallisuutta. Tätä teosta hän on kirjoittanut kahdeksan vuotta, ja sivuja teoksessa on noin 550.

Kirjamakuni on vuosien varrella kääntynyt kohti tiiviimpää kerrontaa, eli tartun harvoin teokseen, jossa on yli 500 sivua. Luultavasti painettuna kirjana tämä olisi jäänyt lukematta, mutta e-kirjoista en yleensä tarkista sivumäärää etukäteen. Kirja oli tarinana koukuttava, ja olen iloinen, että sain urakan loppuun hämmennyksestä huolimatta.

Kirjan kolme naista, Ansku, Laura ja Joanna, eivät kaikki kohtaa. Kolmikymppiset Ansku ja Laura ovat serkkuja, jotka kohtaavat pitkän hiljaisuuden jälkeen Anskun häissä Isossakyrössä. Suomenruotsalainen Joanna on viittäkymppiä lähestyvä kotirouva Espoosta, jonka miehen kanssa Lauralla on business- ja seksisuhde. Hän on tietoinen Lauran läsnäolosta, ja tietää enemmän hänestä kuin Laura tietää Joannasta.

Teoksen Pohjanmaa-osio on herkullisempi kuin pääkaupunkiseudulle sijoittuvat tapahtumat. Luin kirjaa lähes loppuun saakka googlaamatta, mikä on ropsu, josta puhuttiin enemmän kuin syötiin. Anskulle vanhemmat ovat äitee ja issee, mutta muuten murrepuhe on taloudellista. Isossakyrössä eletään maailmassa, jossa vielä 2010-luvulla on mahdollista, että nuori nainen passaa juoppoa miestään sohvan pohjalle saakka. Sukupuoliroolit ovat kiveen hakatut, ja hienointa, mitä Anskun cv:stä löytyy on Seiskan kolmossivun tyttönä toimiminen ennen ukon ottoa.

Lauran äiti on aikanaan jättänyt Isonkyrön, muuttanut Ruotsiin ja saanut kaksi puoliksi ghanalaista lasta. Afrikkalainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan kuulu perheen kulttuuriin, vaan Laura on surullinen, yksinäinen uranainen. Myytyään startup-yrityksensä hän voisi downshiftata ainakin vuosikymmeneksi, mutta hänellä ei ole mitään paikkaa, mistä hän erityisesti haaveilee. Hääreissulla hän jää hengaamaan paikallisen sikatilallisen kanssa, mutta romanssi ei roihahda ilmiliekkeihin.

Heinonen on taitava työelämän kuvaaja, eli tässä sukelletaan syvälle niin it-alan yrittäjien, sikatilallisten kuin kunnan kiertävien kotiavustajien maailmaan. Kotiavustajan työn kuvaus oli niin rankkaa, että olin jo saada siitä fyysisiä oireita. Laura leikittelee ajatuksella, että alkaisi sikatilallisen morsiameksi, mutta hyppy pääkaupungin vuohenjuustofocacciavyöhykkeeltä Pohjanmaan makkaraperunamaailmaan on liian hurja. Isokyröläiset ovat turpeeseen sidottuja, eivätkä lapset osaa edes kinuta reissua Särkänniemeen.

Romaanin hahmot ovat särmikkäitä, eivätkä erityisen sympaattisia. Ainoa vähemmän tärähtänyt hahmo on Lauran kesäheila Jake, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Anskun hahmo on onnistunut, koska hän on samalla alistettu ja kykenevä uskomattomiin tekoihin. Naisista Laura on selväjärkisin, kun taas Joannan sisäiset maailmat tuntuvat liioitellun sekavilta. Aviomiehistä jäivät jo epätoivoiset fiilikset, sillä heistä ei löytynyt hyvyyden siementäkään.

Heinonen on toiselta ammatiltaan psykologi, ja se näkyy teemojen valinnassa. Minua ahdisti eniten Joannan ja hänen tyttärensä suhde, mutta opin siitä uutta somemaailman suhteen. Nuorisopsykiatrian osaston arjen kuvaus oli koskettavaa. Kirjan monista juonen käänteistä Stella-tyttären somekäyttäytyminen jäi eniten ihon alle.

Teoksen rakenteen suhteen en ollut vakuuttunut. On OK, ettei kaikista henkilöistä kerrottu perusasioita alkajaisiksi, eli esimerkiksi Lauran etninen tausta paljastui kunnolla vasta loppua kohti. Näin kaikki Lauran käyttäytyminen ei selity perhetaustalla tai kokemuksilla rasismista. Tumma tyttö on menestyjä, kun taas suomenruotsalainen on heikoimmassa asemassa eronsa jälkeen. Kirjassa siis kaadetaan stereotypioita, mutta pohjalaisten konservatiivinen maailma ei kaadu yhdessä yössä.

Rakenteessa oli toistoa, ja varsinkin Ansku esitellään monta kertaa lähes identtisin termein. Minulle jäi valitettavasti vaikutelma, ettei kustannustoimittaja ollut tehnyt työtään esilukijana, sillä tekstiä olisi saanut kohennettua leikkauksin. Tekstissä oli myös legendaarisia kökkölauseita, kuten ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus”. Siis whaat?  Varsinkin Joannan monologeissa oli reippaasti editoinnin varaa.

Uskallan esittää tämän kritiikin siksi, että saamme lukea koko ajan, kuinka valmista tekstiä kustantajien seulan läpi menevien käsikirjoitusten kuuluu olla. Tässä teoksessa oli asioita, joita en ole tottunut näkemään julkaistussa romaanissa. Tämä ei ole kirjailijan vika, vaan kustantajan. Ihmettelen, että Tammella menestyksekkäänä kustantamona on tällaiseen leväperäisyyteen varaa.

Tuntui myös, että teemoissa oli kolmen romaanin ainekset. Minulle olisi romaanin teemaksi riittänyt vaikka äidin ja teini-ikäisen tyttären suhde, kun molemmilla on mielenterveyden haasteita. Tässä lähes kaikki hahmot oireilevat psyykkisesti tai ovat muuten maahan tallattuja. Se tekee lukemisesta raskasta, vaikka muuten juoni olisi kuinka koukuttava tahansa.

Silti kirja teki minuun vaikutuksen, ja ilman edellä mainittuja ärsytyksen elementtejä se voisi olla yksi tämän vuoden antoisimpia lukukokemuksiani. Koin matkustavani näiden tyyppien kanssa jonnekin syvälle ja kauas. Jotain samaa on tässä ja Satu Vasantolan teoksessa En palaa takaisin koskaan, luulen, mutta tässä pohjalaisen kulttuurin ominaispiirteillä reviteltiin vielä rankemmalla tavalla.

Luen paljon kirjoja, jotka sijoittuvat Savoon, Pohjanmaalle tai Lappiin. Savolaisteoksissa on usein enemmän maalaisromanttisia kliseitä, jotka saattavat jopa houkutella lukijaa maallemuuttoon. Jos vertaa vaikka Antti Heikkisen lupsakkaa maalaismaisemaa tämän romaanin ”hoodeihin”, niin aika kaukana ovat pellonreunat toisistaan. Yhtäkään idyllistä pohjalaiskirjaa en ole lukenut, vaan niissä usein käsitellään vaikeita tunteita. Tämä teos oli pohjalaiseksikin teokseksi rankimmasta päästä.

Luulin teosta kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-pläjäykseksi. Sitä se ei ollut, mutta mahdollisesti teos kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä. Paikoitellen teos luiskahti melodraaman puolelle, mutta en luonnehtisi sitä viihdekirjaksi varsinkaan luettuani kotipalvelun arjesta. Sen kuvauksessa on jopa poliittista kantaaottavuutta, ja tätä kautta Pala omaa taivasta nousee tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi.

Mainokset

Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Täsmäteos syyspäiväntasaukseen

venetsialaisetTeos: Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018),

Mistä sain: E-kirjastosta

Olin viettämässä virallista kesän lopetusta mökillä siskon kanssa, ja siihen maisemaan saapui kuin tilauksesta Taina Latvalan romaani Venetsialaiset. Tai olin lukenut romaanin matkalla mökille, ja pohdin sen tunnelmia siellä, sukukalleuksien keskellä. Kyseessä siis on romaani, jossa kolme aikuista sisarusta kohtaavat kesän lopettajaisten merkeissä kuolleen isänsä rakentamalla mökillä.

Kyseinen isä on kuollut jo 1990-luvulla, mutta siskot ovat vahvasti hänen perimässään kiinni. Vanhimmalla siskolla Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, ja Iiris on tutustunut nuorempiin siskoihinsa vasta toisella kymmenellä ollessaan. Iiris on perheen taiteilijasielu, ex-punklaulaja ja elämäntaiteilija, jonka elämästä puuttuu kokonaan pysyvyys. Paula on angstinen suorittaja, Helsingissä menestyvä juristi, kun taas Elina on jotain näiden kahden tyypin väliltä, mutta haaveilee taiteilijan urasta. Kirjassa myös suunnitellaan Elinan häitä, joiden yksityiskohdista Paula on enemmän huolissaan kuin morsian itse.

Minun oli vaikea päättää, olinko lukemassa chicklitiä vaiko vakavampaa proosaa, eikä määrittelyllä lopulta ollut väliä. Teos operoi runsaiden takaumien muodossa, mutta nykyhetken aika-akseli on vain viikonlopun mittainen. Mökki on jossain Pohjanmaalla, fiktiivisessä Loimujärven kylässä, jossa myös nuoriso kuuntelee iskelmää. Venetsialaisia vietetään paikallisessa tanssiravintolassa, jossa pääartistina on entinen tangokuningas Luka Aaltonen.

Juoni liittyy pitkälti siskojen isän salaisuuksiin, ja siskojen erilaiseen suhteeseen isään. Isä on ollut tuulella käyvä, alkoholisoitunut liikemies, jonka elämään on mahtunut monia naisia. Viimeisiä aikojaan isä vietti Pohjois-Karjalassa ja Thaimaassa, kaukana kotikonnuilta. Parhaimman yhteyden isään tämän elämän loppuvaiheissa sai hulttio-Iiris, kun taas nuorempien tytärten seurassa kulisseja kiilloteltiin ja kohtaamiset jäivät lähinnä sukujuhlien pönötystasolle.

Venetsialaiset purkittaa loppukesän mökkitunnelman ja kuvaa oivallisesti sisarusten välistä dynamiikkaa. Pidin enemmän kirjan nykyisyydestä kuin suvun historiasta, jossa tarinat tuntuivat vähän liiankin nähdyiltä. Tarinoihin mahtui hulluutta, juoppoutta, perheväkivaltaa, salasuhteita ja vaikenemista, juuri sillä tasolla kuin keskivertosuvuissa ilmenee. Niihin on helppo samastua, mutta ne eivät hiipineet ihoni alle kovinkaan voimallisesti. Kaipasin lisää outouksia, tai ainakin tyylillistä vaihtelua. Yhtä juonellista ratkaisua, jota ei sovi paljastaa etukäteen, arvostin, vaikka siinä liikuttiin jo hienoisesti saippuaoopperan puolelle.

Kotiinpaluun teemasta olisin voinut lukea enemmänkin, sillä siskojen ravintolavisiitti jäi parhaiten mieleeni. Paula-siskon kohtaaminen nuoruuden rakastettunsa kanssa oli herkullisesti kuvattu, samoin kissatappelu kotiin jääneiden pahismutsien kanssa. Olen kroonisesti kiinnostunut pienten paikkakuntien yöelämästä paikoissa, joissa muualta tullut henkilö on tuijotuksen kohteena, ja jonka päälle todella saatetaan räkiä.

Kielellisesti teos yltää kirkkaasti chicklitin peruskauran yläpuolelle, mutta tematiikka jäi aika viihteelliseksi. Venetsialaiset on myös leimallisesti naisille kirjoitettu kirja, jonka uskoisin miellyttävän varsinkin etelän ”pizzakolmion” ulkopuolella asuvia lukijoita. Pohjalaisuus oli kirjassa ehdottomasti enemmän voimavara kuin taakka, mutta sen mökkiteema ylitti maakunnalliset intressit.

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämättä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.

Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Pesäpallopitäjien paikallishistoriaa

tuuriAntti Tuurin kirjat ovat alkaneet kiinnostaa minua yli 40-vuotiaana, mutta olen lähestynyt niitä varsin randomilla otteella. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä hänen kirjasarjoistaan, muuta kuin että niiden keskiössä on usein Pohjanmaa ja/tai siirtolaisuus, enkä ole vielä lukenut yhtään kuuluisimmista ”suurteoksista”. Nämä kolme teosta, jotka olen lukenut, ovat sijoittuneet Amerikkaan, Italiaan ja Ruotsiin, ja vasta nyt neljännellä rastilla lähestyn teosta, jonka keskiössä on Pohjanmaa.

Tammikuu 1918 (Otava, 2017) on dokumenttiromaani, jonka keskiössä on Tuurin äidinpuolinen sukulaismies, ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola, suojeluskunta-aktiivi, joka saa tehtäväkseen järjestää valkoisten sotakoulun jonnekin Pohjanmaalle niin, että oletettu vihollinen (venäläiset sotilaat? punakaarti?) ei joukkojen muodostumista huomaisi. Kokoontumisajojen pääasiallisena syynä on maahan jääneiden venäläissotilaiden käyttäytyminen (ruoan varastelu ja naisten ahdistelu), mikä koetaan turvallisuusuhaksi.  Punakaartien järjestäytymisestä Pohjanmaalla ei vielä tammikuussa 1918 ole varmaa tietoa.

Teoksen pääasiallinen ongelma on, ettei yhden kertojan narratiivissa ole kunnollista draaman kaarta. Sippola paimentaa juopotteluun taipuvaista Akseli Bergmania, lääketieteen ylioppilasta, jota kiinnostaa pirtupullo enemmän kuin maanpuolustus. Hänen äitinsä kuolee joulun aikaan, ja hautajaisjärjestelyt haittaavat sotahommia. Aseita hankitaan sieltä täältä, myös venäläisiltä, ja lyhytaikaisen sotakoulun strategisesta sijoittamisesta vedetään köyttä. Sähköjä pidetään poikki, puhelinlankoja katkotaan ja rautateitä sabotoidaan. Joukot onnistuvat kaatamaan väärän junan, postijunan venäläisten sottilaskuljetuksen sijasta.

Luulen, ettei tätä kirjaa olisi kustannettu, jos se olisi ollut tuntemattoman kirjailijan esikoisteos. Kirjassa on järkyttävä määrä nimiä, jotka eivät nouse merkittäviksi hahmoiksi, eikä Pohjanmaata huonosti tunteva pääse kunnolla kärryille paikkakuntien hengestäkään. Tyypeillä on valtava maanpuolustustahto ja halu vapauttaa Suomi lopullisesti ryssänmiehityksestä, ja nurkkapatriootteina he kokevat olevan yksin vastuussa koko maan kohtalosta. Paikkakunnilla asuu kuitenkin myös toisinajattelijoita, joista kaikki (muun muassa tolstoilaiset) eivät suunnittele aseisiin tarttumista. Kuitenkin jännitteet näiden henkilöiden välillä jäävät teoksessa laimeiksi.

Naisnäkökulmaa kirjassa on sen verran, että pääsemme kurkistamaan tuon ajan monikulttuurisiin suhteisiin. Monilla piioilla oli kiinnostusta kouluilla majoittuviin venäläissotilaihin, ja avioliittojakin solmitaan sillä oletuksella, että mies saisi jäädä maahan kotivävyksi. Sippola kokee tarvetta puuttua piikojen seurusteluun näin:

”Muutamalle piikatytölle sanoin pari vakavaa sanaa, kun näin niitten roikkuvan humalaisten sotilaitten käsipuolessa; ennustin, että ryssänmorsiamille ei ollut hyviä päiviä tulossa.”

Kiinnostavaa on huomata, kuinka naisten vääränlaisia sulhasvalintoja on tuomittu juuri ”maanpetturuuteen” viitaten. ”Ryssänmorsiamet” vaihtuivat toisen maailmansodan aikana ”saksalaishuoriksi”, enkä yhtään ihmettelisi, jos kohtaisin tällaisen setämiehen kommentoimassa tyttärien vierailuja vastaanottokeskusten liepeillä vuonna 2018. Tämän päivän vastaava nimitys on ”matupatja”.

Kirja herätti minussa enemmänkin kiinnostusta pohjalaisten vasemmistolaisten taustoista ja motiiveista, joita Tuuri kyllä raottaa vähän. Maahan palanneissa amerikkalaissiirtolaisissa oli tiukkojakin sosialisteja, jotka eivät tinkineet opistaan, vaikka olosuhteet eivät olleet opille suotuisimmat. Ja toisaalta Tuurin kuvaamat venäläissotilaat vaikuttavat tässä poliittisesti tietämättömiltä, tai lukutaidottomilta.

Kirja olisi saattanut herättää minussa suuremman kipinän, jos olisin lukenut sitä junassa läpi Pohjanmaan pesäpallopitäjien. Vimpeli ainakin kuulostaa etäisesti tutulta, koska nuoruudessani pesisseurojen nimiä kuuli ihan liikaa Jyväskylässä. Tiedän siis Vimpelin Vedon. Vimpeli kuvattiin tässä paikkakuntana, jossa oli myös sosialidemokraattista vastustusta maakunnan militarisointia kohtaan.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten Pohjanmaalla kasvaneita lukijoita, ja sukututkimuksen harrastajia. Itse olen skeptinen näin dokumenteille uskollisen ”fakta-fiktion” toimivuudesta, tai jos tällaiseen hankkeeseen ryhtyy, avainhenkilöiden olisi parempi olla poikkeuksellisen värikkäitä.

Osallistun tällä postauksella Omppu Martinin emännöimään 1918-haasteeseen, joka on alkanut jo viime vuonna ja päättyy 15.5.2018, mikä on kansalaissodan päättymisen muistopäivä. Muitakin vuoteen liittyviä, jo luettuja teoksia, blogistani löytyy, ja elävimmin viime aikoina luetuista on jäänyt mieleen Heidi Köngäksen Sandra. ”Voittajien” historiasta on vaikea saada aikaan vaikuttavaa proosaa, ilman noloa selkääntaputtelun fiilistä. Tuurin teoksessa ei sellaista henkeä ollut lainkaan, ja romaanin aikarajaus takasi sen, ettei raakuuksiin päästy käsiksi. Aikarajaus olikin mielestäni kirjan ehdoton vahvuus, kunhan henkilöihin olisi saatu lisää lihaa luiden päälle.