Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.

Mainokset

Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Pesäpallopitäjien paikallishistoriaa

tuuriAntti Tuurin kirjat ovat alkaneet kiinnostaa minua yli 40-vuotiaana, mutta olen lähestynyt niitä varsin randomilla otteella. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä hänen kirjasarjoistaan, muuta kuin että niiden keskiössä on usein Pohjanmaa ja/tai siirtolaisuus, enkä ole vielä lukenut yhtään kuuluisimmista ”suurteoksista”. Nämä kolme teosta, jotka olen lukenut, ovat sijoittuneet Amerikkaan, Italiaan ja Ruotsiin, ja vasta nyt neljännellä rastilla lähestyn teosta, jonka keskiössä on Pohjanmaa.

Tammikuu 1918 (Otava, 2017) on dokumenttiromaani, jonka keskiössä on Tuurin äidinpuolinen sukulaismies, ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola, suojeluskunta-aktiivi, joka saa tehtäväkseen järjestää valkoisten sotakoulun jonnekin Pohjanmaalle niin, että oletettu vihollinen (venäläiset sotilaat? punakaarti?) ei joukkojen muodostumista huomaisi. Kokoontumisajojen pääasiallisena syynä on maahan jääneiden venäläissotilaiden käyttäytyminen (ruoan varastelu ja naisten ahdistelu), mikä koetaan turvallisuusuhaksi.  Punakaartien järjestäytymisestä Pohjanmaalla ei vielä tammikuussa 1918 ole varmaa tietoa.

Teoksen pääasiallinen ongelma on, ettei yhden kertojan narratiivissa ole kunnollista draaman kaarta. Sippola paimentaa juopotteluun taipuvaista Akseli Bergmania, lääketieteen ylioppilasta, jota kiinnostaa pirtupullo enemmän kuin maanpuolustus. Hänen äitinsä kuolee joulun aikaan, ja hautajaisjärjestelyt haittaavat sotahommia. Aseita hankitaan sieltä täältä, myös venäläisiltä, ja lyhytaikaisen sotakoulun strategisesta sijoittamisesta vedetään köyttä. Sähköjä pidetään poikki, puhelinlankoja katkotaan ja rautateitä sabotoidaan. Joukot onnistuvat kaatamaan väärän junan, postijunan venäläisten sottilaskuljetuksen sijasta.

Luulen, ettei tätä kirjaa olisi kustannettu, jos se olisi ollut tuntemattoman kirjailijan esikoisteos. Kirjassa on järkyttävä määrä nimiä, jotka eivät nouse merkittäviksi hahmoiksi, eikä Pohjanmaata huonosti tunteva pääse kunnolla kärryille paikkakuntien hengestäkään. Tyypeillä on valtava maanpuolustustahto ja halu vapauttaa Suomi lopullisesti ryssänmiehityksestä, ja nurkkapatriootteina he kokevat olevan yksin vastuussa koko maan kohtalosta. Paikkakunnilla asuu kuitenkin myös toisinajattelijoita, joista kaikki (muun muassa tolstoilaiset) eivät suunnittele aseisiin tarttumista. Kuitenkin jännitteet näiden henkilöiden välillä jäävät teoksessa laimeiksi.

Naisnäkökulmaa kirjassa on sen verran, että pääsemme kurkistamaan tuon ajan monikulttuurisiin suhteisiin. Monilla piioilla oli kiinnostusta kouluilla majoittuviin venäläissotilaihin, ja avioliittojakin solmitaan sillä oletuksella, että mies saisi jäädä maahan kotivävyksi. Sippola kokee tarvetta puuttua piikojen seurusteluun näin:

”Muutamalle piikatytölle sanoin pari vakavaa sanaa, kun näin niitten roikkuvan humalaisten sotilaitten käsipuolessa; ennustin, että ryssänmorsiamille ei ollut hyviä päiviä tulossa.”

Kiinnostavaa on huomata, kuinka naisten vääränlaisia sulhasvalintoja on tuomittu juuri ”maanpetturuuteen” viitaten. ”Ryssänmorsiamet” vaihtuivat toisen maailmansodan aikana ”saksalaishuoriksi”, enkä yhtään ihmettelisi, jos kohtaisin tällaisen setämiehen kommentoimassa tyttärien vierailuja vastaanottokeskusten liepeillä vuonna 2018. Tämän päivän vastaava nimitys on ”matupatja”.

Kirja herätti minussa enemmänkin kiinnostusta pohjalaisten vasemmistolaisten taustoista ja motiiveista, joita Tuuri kyllä raottaa vähän. Maahan palanneissa amerikkalaissiirtolaisissa oli tiukkojakin sosialisteja, jotka eivät tinkineet opistaan, vaikka olosuhteet eivät olleet opille suotuisimmat. Ja toisaalta Tuurin kuvaamat venäläissotilaat vaikuttavat tässä poliittisesti tietämättömiltä, tai lukutaidottomilta.

Kirja olisi saattanut herättää minussa suuremman kipinän, jos olisin lukenut sitä junassa läpi Pohjanmaan pesäpallopitäjien. Vimpeli ainakin kuulostaa etäisesti tutulta, koska nuoruudessani pesisseurojen nimiä kuuli ihan liikaa Jyväskylässä. Tiedän siis Vimpelin Vedon. Vimpeli kuvattiin tässä paikkakuntana, jossa oli myös sosialidemokraattista vastustusta maakunnan militarisointia kohtaan.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten Pohjanmaalla kasvaneita lukijoita, ja sukututkimuksen harrastajia. Itse olen skeptinen näin dokumenteille uskollisen ”fakta-fiktion” toimivuudesta, tai jos tällaiseen hankkeeseen ryhtyy, avainhenkilöiden olisi parempi olla poikkeuksellisen värikkäitä.

Osallistun tällä postauksella Omppu Martinin emännöimään 1918-haasteeseen, joka on alkanut jo viime vuonna ja päättyy 15.5.2018, mikä on kansalaissodan päättymisen muistopäivä. Muitakin vuoteen liittyviä, jo luettuja teoksia, blogistani löytyy, ja elävimmin viime aikoina luetuista on jäänyt mieleen Heidi Köngäksen Sandra. ”Voittajien” historiasta on vaikea saada aikaan vaikuttavaa proosaa, ilman noloa selkääntaputtelun fiilistä. Tuurin teoksessa ei sellaista henkeä ollut lainkaan, ja romaanin aikarajaus takasi sen, ettei raakuuksiin päästy käsiksi. Aikarajaus olikin mielestäni kirjan ehdoton vahvuus, kunhan henkilöihin olisi saatu lisää lihaa luiden päälle.

Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Naiset vaietkoon meren rannalla

IMG_1652Matkalla Savosta Tampereelle tuli luettua suomenruotsalaista rikoskirjallisuutta. Karin Erlandsson on Uusikaarlepyyssä syntynyt, mutta Ahvenanmaalla vaikuttava kirjailija, jolta olen jo lukenut toisen teoksen, Minkriket. Edelleen ylpeilen sillä, että sain sen luettua ruotsiksi, koska siinä ei välttämättä ollut kaikista helpointa kieltä. Itsehän en osaa yhtään suomenruotsia, vaan oma ymmärrykseni toisesta kotimaisesta asettuu Tukholman ja Skoonen aksenttien välille. Suomenruotsi ottaa koville, varsinkin sen hitaus ja omituinen sekakieli.

Teoksessa Kuolonkielot (S&S, 2016, suom. Taija Mård) nuori toimittajanalku Sara Kvist matkaa Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn töihin paikallislehteen. Hän on korvia myöten rakastunut paikalliseen hevosmieheen Robertiin, ja aikoo asettua paikkakunnalle pysyvästi. Sara on myös paikkakunnalla pelottavan yksin, eikä työn aloituskaan suju kommelluksitta. Hänen esimiehensä Gunnar on oudon perfektionisti nillittäjä, joka nauttii noviisien simputuksesta.

Teos sijoittuu vuoteen 1992, jolloin ATK on vihdoin vallannut paikallislehtien toimitukset ja jolloin maan seurakunnat ovat saaneet nauttia naispappeudesta jo neljän vuoden ajan. Romaanin jännite rakentuu pitkälti paikallisen luterilaisen seurakunnan sisäisten kahnauksien ympärille, siitä huolimatta, etteivät kaikki hahmot ole aktiivisia seurakuntalaisia tai uskovia. Pienistä vinkeistä sain kuitenkin vaikutelman, että usko tai tapakristillisyys on paikallisille ihmisille himpun verran merkityksellisempää kuin keskivertosuomalaisille. Kirjassa vieraillaan todellisella Bible Belt-vyöhykkeellä, jossa ihmiset joutuvat määrittelemään uskoaan jatkuvasti huolimatta siitä, mitä kokevat sisällä.

Paikallinen kotitalousopettaja löytyy kuolleena kaukaisen metsän sammalikosta, kielojen ympäröimänä. Samana aamuna isä ja lapset ovat valmistautumassa lähtemään kirkkoon. Opettajan mies on surun murtama, mutta samalla äimistynyt vaimonsa petollisuudesta – tämä oli ilmoittanut lähteneensä konferenssiin Ruotsin Lappiin, mutta löytyikin kuolleena kotikonnuilta. Kukaan ei osaa arvata potentiaalista murhaajaa, sillä paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään rikollista sitten kun Ingmar jäi kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Pidin paljon pikkukaupungin sisäänlämpiävistä viboista, sillä Erlandssonin Uusikaarlepyy on todellinen takahikiä. Paikkakunnalle on tosin 90-luvun alussa vihdoin tullut pizzeria, ja kopiomusteen tuoksuinen kirjakauppakin sinnittelee vielä. Turkistarhaajat pelkäävät kettutyttöjä, ja koko kylää naurattaa ilmoitus AA-ryhmän aloituksesta, sillä alkoholistien anonyymisyys ei taida olla paikkakunnalla taattua.

Teos on loistava paikallishistoriikki, ja miniessee naispappeuden vastustamisesta ja homofobiasta. Rikosjuoni jäi kuitenkin lapsipuolen asemaan, ja potentiaalisen salapoliisi-toimittaja Saran karsea romanssi tuntui yliammutulta. Naispappi Linna oli  juurevin hahmo kaikista, omituisine vanhempineen ja kipuiluineen uran ja henkilökohtaisen onnen välillä. Pidin myös Leasta, leskirouvasta, jonka elämään kuului soittelu paikallislehteen öisistä havainnoista. Tarina Lean avioliitosta avasi polkuja homofobian historian ymmärtämiseen, niin kansanomaisesti kuin on mahdollista.

Tässä teoksessa ei vielä ratkaistu rikosta, mutta jäin uteliaalle mielelle jatkosta. Jos Sara Kvist selviää sadomasokistisen suhteen mustelmistaan ja saa muuttolaatikkonsa purettua, hänestä voisi hyvin syntyä kelpo vahinkoetsivä.

Ihan naispappeuden vastustamisesta tuli tarpeeksi kriminaalit vibat, ja vaikka tämä teos ei ole ensimmäinen, josta luen naispappeihin kohdistuvasta vihanpidosta, eläydyin siihen täysillä. Suomalaiseen kristilliseen elämään on aina kuulunut naisviha, ylistämällä alistaminen tai vaientaminen, ja Erlandsson tuo ilmi tätä mentaliteettiä osuvasti niin kotona kuin kirkossa.

Muuten pidin kirjasta kybällä, mutta Robertia en äänestäisi jatkoon, punapartaisen patriarkka-Eskilin kyllä. Mitä Eskilin kotona tapahtuu, se olisi ollut jopa kiinnostavampi juonentynkä kuin mitä tässä esitettiin.

 

 

Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.