Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Mainokset

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Perheenyhdistämisen hammaskartta

juurihoito-miika_nousiainen-37142814-frntlOnneksi kroonista hammaslääkärikammoa lievittämään on olemassa täsmälääkkeitä. Miika Nousiaisen Juurihoito (Otava, 2016) kammotti jo kansikuvan tasolla, joten tartuin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella. Hammashoitokeskeinen sukukronikka kiinnosti myös maahanmuuttopolitiikan tasolla – onhan perheenyhdistämisiin ja uusien tulokkaiden ikäkartoituksiin liitetty hammaslääketieteellisiä tutkimuksia. Harvalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta tällaisista tutkimuksista, mutta Nousiainen nostaa suomalaisen maastamuuton historian vastaavan syynin alaiseksi.

Kirnuvaaran sisaruksilla on geenivirhe: heiltä puuttuvat vitoshampaat. Kirnuvaarat ovat lähtöisin Lieksan Pankakoskelta, kylästä, josta aikanaan karkotettiin romaniväestö väkivaltaisessa puhdistuksessa. Nelikymppinen Pekka löytää mahdollisen isovelikandidaattinsa helsinkiläiseltä hammaslääkäriasemalta. Esko ei heti lämpene nuoremman miehen sukulaisuusuteluille, vaikka hammastarkastuksessa huomaakin puuttuvat vitoset. Esko on omistanut koko aikuisikänsä hammashoidolle keräten omaisuuden, jolla voisi viettää loppuelämän todellisia kissanpäiviä.

Kaikilla Kirnuvaaran sisaruksilla on eri äidit, sillä isä Onni on ollut hurja naistenmies. Eroaminen tai sitoutumiskammo tuntuu olevan krooninen sukuvika. Pekan kuviot eronneena mainostoimittajana ja yhteishuoltajana tuntuvat silti melko tavallisilta verrattuna Eskoon tai niihin sisaruksiin, joita he lähtevät etsimään maailmalta. Esko on syönyt vuosikausia vain yhtä ruokalajia, eineslasagnea, eikä hän ole yhtä Sveitsin-konferenssia lukuunottamatta käynyt koskaan ulkomailla. Hän ei ole koskaan seurustellut naisen kanssa, eikä pitänyt kädessään drinksua rantabaarissa. Tästä huolimatta hän ei tunnu masentuneelta, vaan hän on poikkeuksellisen vähään tyytyvä ihminen.

Suosikkihahmoni sisaruksista on kuitenkin Sari, eskilstunalainen kuuden lapsen mamma, joka puhuu sujuvasti kaikkien eksiensä kotikieliä. Sari on elämäntapatyötön, joka kuitenkin harrastaa kunnallispolitiikkaa Ruotsidemokraattien rivissä. Sarin libanonilainen nyksä on vihreä kunnanvaltuutettu, joka on onnistunut murtamaan tämän ennakkoluulot vihreiden miesten seksuaalisuudesta. Sarin suomalainen identiteetti on häilyvä, sillä suomalaisuus edustaa hänelle vain yhtä kaltoin kohdeltua maahanmuuttajaryhmää. Sarin maailmassa erilaiset blattet taistelevat vähäisistä pöydälle pudonneista pullanmuruista.

Thaimaassa asuvaan tarjoilija-Fanaan ja Australiassa asuvaan kansalaisaktivisti-Sundayhin tutustutaan hieman ohuemmin. Thaimaassa sisarukset kohtaavat kehitysmaan sukuvelvoitteet ja Eskon hammaslääkärin vehkeet tulevat tosi tarpeeseen. Australiassa he taas tutustuvat aboriginaalien synkkään menneisyyteen, vaikka Sundaylla menee nykyään varsin mukavasti.  Vaikka teos tarjoaakin aimo annoksen eksotiikkaa ja sytyttää matkustushimon, viihdyin kuitenkin kaukomaita enemmän Lieksassa ja Eskilstunassa. Lieksa-osuudesta olin jopa hurmioissani, sillä Pankakosken romanien kohtalo on askarruttanut minua jo pitkään. Lieksan tämän hetkistä maahanmuuttotilannettakin sivutaan, ja ironisella tavalla se asettuu Eskilstunan tilanteen peiliksi.

Tunteiden tasolla kaikissa Nousiaisen romaaneissa on samaa pakahduttavaa liikuttavuutta. Hänen perheensä ovat vinksahtaneen tavallisia, liikekannalla pysyviä, vähemmän pyhiä. Ruotsi tuntuu olevan Nousiaisen teemamaa, josta hänen on vaikea päästä irti. Olen nyt lukenut kaikki Nousiaisen teokset, pitänyt jokaisesta, mutta minulle edelleen ”jackpot” oli Metsäjätti, joka kuvasi lapsuuteni Keski-Suomen mielenmaisemaa.  Juurihoito tuntui astetta viihteellisemmältä kuin syvissä vesissä vellova Metsäjätti, enkä käytä viihteellisyyttä haukkumasanana. Joulukuinen äkkilähtö Australiaan kelvannee terapiaksi useimmille. Vakavammalla tasolla teos pyrkii herättämään keskustelua perheiden moninaisuudesta ja siitä ilosta, kun ihminen keski-iässä löytääkin ison liudan sisaruksia. Suosittelen teosta erityisesti sukututkimusta harrastaville ystävilleni, sillä Kirnuvaarojen tarinan kautta voimme hyvin kuvitella tulevaisuuden sukututkijoiden globalisoituvat haasteet.

 

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Tikusta asiaa

TulitikkujaKa, vihdoinpa tuo löytyi, kaunokirjallinen esikuva wanhojen aikojen kuvaamiseen: Lassilan Maiju. Tuo velemu ukko, joka kuuvella salanimellä tekstejään kassaan tuhras ja lukevaa kansaa nokasta vettää posotti. Ku tässä nyt sitä puhheenpartta koittaa ittäisen ihmisen suun mukkaiseksi suada, niin eipä sitä muuta ku tulitikkuja nuapurista lainaamaan. Tuo mainio rommaani on julukastu vuonna 1910 ja löytyypi ilimasena e-tekstinä Kuttenperkin palavelusta.

On siinä menoa ja meininkiä, kun Ihalaisen Antti ja Vatas-Jussi naimahommia toimittammaan lähtevät. Kyllä Jussille oman kylän akkakin kelpais, mutta kun hää Antin kanssa kihlakomppeita Join kaupunniin piäsee hommoomaan, niin ääni kellossa vaihtuupi ja errään rikkaan lesken ansaan lankeepi. Siinä kaikemmoista viärinkäsitystä tullee ja putkassakin kahteen otteeseen virutaan, porsaita metästettään päin maita ja mantuja ja omasta tammastakin hukkaan jouvutaan. Elläinten kuvvaajana tuo Lassila onkin mestari, siinä lukija syvän sykkyrällään sen ilikikurisen possun eloa seuraa. (Mie kun pijän eläinjuttuja ylleensä niin unettavina, että kirijoista ruuhkaan ne skippaamaan, niin tässä en ikävystynyt ollenkaan.)

Oli kaksinnaiminen silloin ennenkii iso synti, mutta kun ei ollut kapulaa, millä ukon perrään soittaa, nii joskus sitä ukko kuolleeks kuulutettiin. En mie aiemmin oo tullut ajatelleeks, kuinka osuva on se elävänlesken termi. Ja Lassila kyllä ossoo siitä vitsiä murjasta. Melekein alleni laskin, viimestään siinä vaiheessa kun Anna Liisalle tullee se kilipakosija, joka kipakkana räätälinä sipasee Ihalaisen ukon housut ittelleen sopivaksi eli puolet pienemmiksi. Semmosta se elo oli näissä maijonlämpimissä pitäjissä, eipä sitä palajoo hempeillä jouvettu, vaan suoraan asiaan mentiin eli toisen varallisuuven laskemisseen. Kuinka se nykyihminen siihen käestyis, jos joutuis lesken entisen ukon kamppeet niskaansa vetämään?

Mie ku olen näitä vanhoja lekentoja kammannut, että josko sieltä löytyis semmosta iloluontosempaa mennoo, kun alakaa se Impivaaran meininki jo unettaa, niin nyt lähti Lyyti kirjottammaan oikein kansakoulun opettajan ja lahdatun punikin kynästä. Siis oikeestihan se Maiju oli Tietäväisen poika Algotti Tohomajärveltä (1868-1918), ja Algotin elämä se vasta värikäs oli, se mitä siitä ylleisesti tiijetään. Hää ehti Pietarissakii puutavaraa tsaarin aikana toimittaa ja semmosen omituisen miesnaisen naija. Eipä ollunna mikkään tavallinen tallaaja tuo kynäniekka, siinä bohheemimmatki tekotaiteilijat rinnalla kalapenis.

Jotennii tuo Lassila vuan uhkuu semmosta sallivaa ja joustavaa mualaiselämän ihmisyyttä – sitä semmosta, ku mikkää ei oo niin nöpönuukaa. Vinkuroivatkin ukot ja akat sitä joutuvat sovinnolle, vaikka olisvat tuhmuuhksissaan pitkin kyliä poikki naineet. Villasella ne yöjuoksut sitten painetaan, kun ei lusikoita jakkoon jakseta panna. Aika palajonhan tässä yks jos toinen lämpimikseen löpäjää, eikä tottuus ole koskaan rautalangasta viännetty, vaan mahtuu jonnekin milijoonan palturinpuhheen välliin. Loppujen lopuksi koko tarina kääntyy isoksi juorukattilaksi, jossa poriseepi jos minkälainen mutuhuttu.

Tää on semmosta kreisibailuuta koko teos, että mie palan halusta nähdä tän lavalla. Kun en ylleensä lämpene muaseuvun kesäteatterin murrerunoille ja puskafarsseille, nii tässä oli semmosta ijätöntä ainesta, joka vuan paranee kuin vuosikertaviini. Siitäkii tykkäsin, että se viinanjuonti ei ollut näitten kylänukkojen ykkösharrastus, vaan hyö koiruuksia saivat aikaan mielen määrin ihan pelkkää kokkelia ryystäen. Pukkaan perrään vielä toisen arvion samalta äijän rohjakkeelta, kun piän sain näin jouhevasti avattua.

Naturalistinen nuoruus

Tikka AnnuEeva Tikka (s.1939) on minulle uusi tuttavuus, vaikka takavuosina olen sekoittanut hänen tuotantonsa Eeva Kilpeen. Molempia Eevoja yhdistää itäisen ihmisen identiteetti ja rakkaus luontoon, tosin Tikan Eeva tuntuu kirjoittavan enemmän omasta ajastaan ja erityisesti lapsista ja nuorista, Kilpi taas naisen seksuaalisuudesta ja evakkokarjalaisuudesta. Luulin, että Tikka olisi hieman unohdettu marginaalikirjailija, mutta vilkaisu internetin kaikkitietävään maailmaan kertoo toisin: hänen vanhoilla teoksillaan tuntuu olevan suurtakin vientiä blogimaailmassa. Nuoriso on löytänyt hänet uudelleen. Olen siis iloinen, että sain taas reissullani käsiini Annun (Gummerus, 1983), jota edellinen lukija näyttää lukeneen kirjanmerkkien perusteella vain muutama päivä sitten Tallinnan risteilyllä. Itsekin luin Annua pitkänä reissupäivänä busseissa ja kahviloissa, ja teksti oli niin vetävää, että taustamelu vaan jalosti lukuelämystä.

Annu on 14-vuotias eroperheen tytär, joka alkaa oireilla kasiluokalla luvattomien poissaolojen ja jengikäyttäytymisen tasolla. Hänen vanhemmillaan on molemmilla asiat pintatasolla kunnossa, mutta Annu on jäänyt vanhempien uusien suhteiden sivustaseuraajaksi, sijaiskärsijäksi. Erityisesti suhde äitiin ja äidin uuteen miesystävään hiertää; Annua ällöttävät äidin öiset riiausretket, miehen miellyttäminen ja kaljanjuonti. Isän uudessa perheessä tehtaillaan vauvoja, sillä isän vaimo haluaa uuden perheen. Muutenkin koko maailma Annun ympärillä tuntuu olevan raskaana. Oma seksuaalisuus ja lisääntymisasiat ovat tapetilla; teinitytöt keskustelevat pillereistä ja aborteista harva se päivä, tutkien lääkärikirjoista sikiöiden kuvia ja pohtien raskauden keskeyttämisen moraalia. Koulun isommille tytöille on abortteja tehty, tyttöjä ahdistavat ja puistattavat ne tavat, joista asioista puhutaan.

Annu saa yllätykselliseksi kuulijakseen luokanvalvojansa, biologianopettaja Miikan, joka itse kipuilee avioliittonsa ja ensimmäisen lapsen odotuksen kanssa. Miika ottaa tehtäväkseen selvittää Annun krooniset poissaolot perusteellisesti, vaikka Annu itse suhtautuu lintsaamiseensa ylimielisesti. Koulumenestyksen suhteenkin edessä on suuri savotta: Annulle seitsemän on jo hyvä numero, kun jotkut luokkatoverit purskahtavat itkuun niin huonon arvosanan saadessaan. Tyttö ei ole tyypillinen ongelmanuori eli huomiota kerjäävä provokaattori, vaan pikemminkin sivustaseuraaja ja omiin haaveisiinsa uppoutuva ”näkymätön lapsi”. Tällaisten nuorten paha olo jääkin usein huomaamatta huomion keskittyessä kovaäänisiin sählääjiin. Miika ei ole tyypillisen empaattinen nuorten tsemppaaja, vaan kokee opettajan kasvatustehtävän jopa piinalliseksi – hänelle riittäisi kasvinkeruuretket ja lintujen bongaus oppilaittensa kanssa. Miika kokee myös ahdistusta vaimonsa Sirkan raskaudesta ja pakenee mahan kasvaessa tihenevään tahtiin mökilleen. Vapaa-ajattelijan ja uskovaisen avioliitossa on muutenkin omat vääntönsä.

Teoksen tapahtumapaikalla ei alussa ole suurta merkitystä – opettajat ja koululaiset puhuvatkin suht neutraalia yleiskieltä. Paikka tarkentuu Pohjois-Karjalaksi vasta kaupungista (Joensuusta) poistuttaessa. Annu karkaa kotoaan löytämänsä kulkukoiran kanssa ja matkustaa junalla etsimään luokanvalvojaansa tämän mökiltä. Mökkipaikkakunnnalla turistaan jo levveetä karjallaa, ja Miikalla on työ ja tuska piilotella karkuria uteliailta naapureilta ja sukulaisilta, jotka värittäisivät tarinan uskottomuudeksi. Miikan ja Annun välillä ei ole minkäänlaista seksuaalista jännitettä, vaan sekaisin oleva tyttö etsii vain ulkopuolista kuulijaa. Mökkisaunalla hän on miestä odottaessaan onnistunut nappailemaan unilääkkeitä ahdistukseensa. Itsetuhoisuuden pilvi leijuu Annun yllä, mutta hän ei ole vielä ajautunut pahimpaan syöveriin ja osaa omalla kömpelöllä tavallaan huutaa apua.

80-luvun teinijengimeininkiä Tikka kuvaa aidonoloisesti – syrjäytyneet tai syrjäytymässä olevat nuoret eivät käytökseltään paljon eroa nykyisistä, mutta kapinan kanavat olivat ehkä rajoitetummat kuin nykyään. Kuvattu Joensuu on kirjaimellisesti kaukana pahasta maailmasta, huumeita ei tunneta, ainoat kansainväliset vaikutteet tulevat musiikin ja leffojen kautta. Väkivalta ja koulukiusaaminen ovat päivittäinen osa yläastelaisten arkea. Tyttöjen parissa tunnetaan jo anorexia nervosa, jonka vaarasta Annun äiti osaa sairaanhoitajana tytärtään valistaa, sillä on työkseen hoitanut ensimmäisiä maakunnasta löytyneitä anorektikkoja. Teoksen keskeinen teema onkin nuoren tytön mielen järkkyminen pahimman kuohuntavaiheen aikana. Tikka on valinnut arkisen, jopa hiljaisenoloisen tavan kuvata tytön kriisiä ja siitä selviytymistä. Ehkä ajateltu kohderyhmä on tässä enemmänkin teinien vanhemmat ja kasvattajat kuin teinit itse. Verrattuna esimerkiksi Anja Kaurasen esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981), tässä ei ole vastaavaa rajojen rikkomista ja kapinallista draivia. Itsekään en teininä ollut Annusta kuullutkaan, mutta Sonja O:n luin muistaakseni jo yläkouluikäisenä.

Pidin teoksessa eniten pienistä arkisista havainnoista, joiden kuvaajana Tikka on lempeän tarkkanäköinen. Kuvaus on realistista ja naturalistista – erityistä huomiota kiinnitetään elämän luonnolliseen kiertokulkuun ja henkisten piilopirttien löytämiseen luonnon keskeltä. Annu oli erinomainen sisäänheitto 28 teosta julkaisseen monipuolisen kirjailijan tuotantoon; ehkä seuraavaksi tutkiskelen hänen tuotantonsa loppupäätä. Teos sopii mainiosti kaikkien 40-50-vuotiaiden kasarikuumeen lievitykseen ja opetus- ja kasvatusalan ammattilaisille vertailukohdaksi nykypäivän haasteita kartoittaessa. Kuvattavat ilmiöt eivät ehkä ole muuttuneet sisällöltään, mutta puhetavat sitäkin enemmän yhteiskunnan medikalisoituessa ja muuttuessa diagnoosikeskeiseksi. Tämä teos ehkä opettaa, että vähemmilläkin tieteellisillä termeillä nuorten kanssa pärjätään ja maalaisjärkeäkin saa käyttää.