Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Mainokset

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Valtimon suurin selviytyjä?

IMG_1872Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2016) on teos, jonka luin nautinnolla pian sen julkaisun jälkeen. Ja jätin bloggaamisen väliin, kun koin, ettei minulla ollut mitään järkevää sanottavaa kirjan päällimmäisestä aiheesta, maailmanloppuun varautumisesta. Ehkä myös yhteiskunnallinen konteksti, sen päivän pakolaiskriisi ja sen ympärillä vellova diskurssi, oli liikaa ihollani.

Kirja tuntui liian päivänpoliittiselta – ei vaikeatajuiselta, mutta ehkä vähän liikaa ”kantaaottavalta”. Melkein tuntui, että olisi lukenut taitavasti kirjoitettua pamflettia kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelusta. Vaikuttavan pamfletinkaan lukeminen ei ole lainkaan luontoni vastaista.

Teos jätti kuitenkin vahvan muistijäljen, ja palasin sen pariin uudelleen, koska halusin palauttaa mieleeni, mitä Gustafsson kirjoitti preppereiden eli survivalistien alakulttuurista. Tämä maailmahan oli minulle toissa vuonna vielä aika vieras, mutta äskettäin innostuin itsekin ottamaan selvää, mitä näissä piireissä touhutaan. Jotenkin olen aina mieltänyt maailmanloppuun varautumisen joko äärikristillisyyteen tai äärioikeistolaisuuteen. Tämä kirja muutti jotain näkökannoissani, ja toi varsin realistisen ja maltillisen vision siitä, millaisena varautuminen voisi kotioloissa ilmetä jonkun kansallisen kriisin aikana.

Tällaisia varautujia maassamme elää, heillä on hitaasti käyvä keskustelupalsta, jossa jutellaan paljon käytännön asioista. Vain muutama tyyppi alan harrastelijoista on tullut julkisuuteen puuhistaan. Moni ei uskalla tai halua, koska ilmiö on varsin marginaalinen Suomessa ja voisi herättää monissa kauhua. En olisi tästä hirveän huolissani, koska heidän touhunsa vaikuttavat varsin järkiperäisiltä verrattuna vaikka niihin sosiopaatteihin, jotka tekevät omasta politiikastaan päivittäisen naurunaiheen postaamalla vaikka videoita uimahallien aulasta tai Puhoksen ostarin kupeilta. Tässä romaanissa on ovelasti monikulttuurisuutta, mutta sen rakastaminen tai vastustus ei ole tyyppien motiivi keskustella keskenään.

Teoksen päähenkilö Ahma ei ole natsi, skini eikä rukoilevainen; hän vaan on lapsesta saakka hamstrannut ruokaa siltä varalta, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on yksinhuoltajan poika jostain etelän betoniviidakosta, ja hänen isänsä on jostain muualta kuin Suomesta. Häneltä puuttuu elämästä merkittävä isähahmo, ja on kasvanut vahvan äidin ja mummon siiven alla. Ahmaa usein luullaan Ahmadiksi, mutta hän mieluummin vaikenisi isänsä etnisestä taustasta. Aatttellisesti hän nojaa eniten linkolalaisuuteen ja omavaraisuuteen. Hän on saanut vapautuksen armeijasta, mutta tietää aivan liikaa aseista ja omistaa niitä lukuisia.

Innostuin alun perin kirjasta siksi, että siinä muutetaan Pohjois-Karjalaan, ja luinkin sitä lähinnä siitä vinkkelistä. Ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut paikkakunnan nimeä, minkä luulen monen muunkin missanneen. Kunnan nimi on Valtimo, se mainitaan kerran sivulauseessa, eikä sillä ole juonen kannalta suurta merkitystä. Vaikka olen noilla hoodeilla reissannut, minun piti googlettaa Valtimon sijainti – oletin sen olevan syrjäkylä Enossa (niin, siellä on kylä nimeltä Kaltimo, eikä Eno vielä ole niin toivottomasti syrjässä). Mutta ei, Valtimo onkin oma kuntansa Nurmeksen takana. Siis aivan hirveän kaukana, Kainuun ja Karjalan rajamailla, minne ei varmasti mene kunnolla julkista liikennettäkään.

Gustafsson ei eksotisoi paikallista meininkiä kummemmin, eikä laita hahmojaan puhumaan vahvaa murrettakaan. Sivuhenkilöt ovat osuvan moniulotteisia, ja varsinkin Pamsu-niminen rautakaupan myyjä loistaa omintakeisella viisaudellaan. Jos Ahman tarjoituksena on harjoittaa preppaamistaitojaan ylhäisessä yksinäisyydessä, se ei valitettavasti Valtimossa onnistu. Hänestä ollaan kovin uteliaita, eikä hän saa hetken rauhaa edes puolukkametsässsä.

Dystopia-aiheiseksi teokseksi Korpisoturi on poikkeuksellisen humoristinen, ja puhuttelee varmasti myös sellaisia lukijoita, jotka yleensä karttavat spekulatiivista fiktiota. Visio tulevaisuuden haasteista on varsin realistinen, ja koskettaa myös meitä, joilla ei kaapista löydy pahan päivän varalle kuin hernaripurkki. Oikeastaan Ahman taidoissa ja lukeneisuudessa ei ole paljoa moittimisen varaa, ja siksi hän saakin mummonmökkiinsä jatkuvasti kutsumattomia vieraita.

Omituinen yhteys muodostui mielessäni Korpisoturin ja Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) välille: molemmissa teoksissa päähenkilön suhde yhteiskuntaan oli skeptinen ja välttelevä. Nymanin kertoja oli vielä Kelaan ja te-toimistoon sidoksissa, kun taas Ahma oli mummonsa pienen perinnön turvin onnistunut irrottamaan itsensä yhteiskunnan ikeestä. Ahman puolesta koin jopa voitonriemua: harvallapa vantaalaisella amiskakollilla riittäisi draivia löytää itsensä uudelleen paikasta, jonka nimeä ei valistunutkaan syrjäseutujen ihailija muista. Nymanin teoksessa pohjoisen mies muuttaa etelään, Gustafssonin teoksessa etelän mies kohti pohjoista. Uskallan väittää, että tuo jälkimmäinen liike voi yllättää, niin kaunokirjallisesti kuin myös todellisuudessa.

 

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Perheenyhdistämisen hammaskartta

juurihoito-miika_nousiainen-37142814-frntlOnneksi kroonista hammaslääkärikammoa lievittämään on olemassa täsmälääkkeitä. Miika Nousiaisen Juurihoito (Otava, 2016) kammotti jo kansikuvan tasolla, joten tartuin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella. Hammashoitokeskeinen sukukronikka kiinnosti myös maahanmuuttopolitiikan tasolla – onhan perheenyhdistämisiin ja uusien tulokkaiden ikäkartoituksiin liitetty hammaslääketieteellisiä tutkimuksia. Harvalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta tällaisista tutkimuksista, mutta Nousiainen nostaa suomalaisen maastamuuton historian vastaavan syynin alaiseksi.

Kirnuvaaran sisaruksilla on geenivirhe: heiltä puuttuvat vitoshampaat. Kirnuvaarat ovat lähtöisin Lieksan Pankakoskelta, kylästä, josta aikanaan karkotettiin romaniväestö väkivaltaisessa puhdistuksessa. Nelikymppinen Pekka löytää mahdollisen isovelikandidaattinsa helsinkiläiseltä hammaslääkäriasemalta. Esko ei heti lämpene nuoremman miehen sukulaisuusuteluille, vaikka hammastarkastuksessa huomaakin puuttuvat vitoset. Esko on omistanut koko aikuisikänsä hammashoidolle keräten omaisuuden, jolla voisi viettää loppuelämän todellisia kissanpäiviä.

Kaikilla Kirnuvaaran sisaruksilla on eri äidit, sillä isä Onni on ollut hurja naistenmies. Eroaminen tai sitoutumiskammo tuntuu olevan krooninen sukuvika. Pekan kuviot eronneena mainostoimittajana ja yhteishuoltajana tuntuvat silti melko tavallisilta verrattuna Eskoon tai niihin sisaruksiin, joita he lähtevät etsimään maailmalta. Esko on syönyt vuosikausia vain yhtä ruokalajia, eineslasagnea, eikä hän ole yhtä Sveitsin-konferenssia lukuunottamatta käynyt koskaan ulkomailla. Hän ei ole koskaan seurustellut naisen kanssa, eikä pitänyt kädessään drinksua rantabaarissa. Tästä huolimatta hän ei tunnu masentuneelta, vaan hän on poikkeuksellisen vähään tyytyvä ihminen.

Suosikkihahmoni sisaruksista on kuitenkin Sari, eskilstunalainen kuuden lapsen mamma, joka puhuu sujuvasti kaikkien eksiensä kotikieliä. Sari on elämäntapatyötön, joka kuitenkin harrastaa kunnallispolitiikkaa Ruotsidemokraattien rivissä. Sarin libanonilainen nyksä on vihreä kunnanvaltuutettu, joka on onnistunut murtamaan tämän ennakkoluulot vihreiden miesten seksuaalisuudesta. Sarin suomalainen identiteetti on häilyvä, sillä suomalaisuus edustaa hänelle vain yhtä kaltoin kohdeltua maahanmuuttajaryhmää. Sarin maailmassa erilaiset blattet taistelevat vähäisistä pöydälle pudonneista pullanmuruista.

Thaimaassa asuvaan tarjoilija-Fanaan ja Australiassa asuvaan kansalaisaktivisti-Sundayhin tutustutaan hieman ohuemmin. Thaimaassa sisarukset kohtaavat kehitysmaan sukuvelvoitteet ja Eskon hammaslääkärin vehkeet tulevat tosi tarpeeseen. Australiassa he taas tutustuvat aboriginaalien synkkään menneisyyteen, vaikka Sundaylla menee nykyään varsin mukavasti.  Vaikka teos tarjoaakin aimo annoksen eksotiikkaa ja sytyttää matkustushimon, viihdyin kuitenkin kaukomaita enemmän Lieksassa ja Eskilstunassa. Lieksa-osuudesta olin jopa hurmioissani, sillä Pankakosken romanien kohtalo on askarruttanut minua jo pitkään. Lieksan tämän hetkistä maahanmuuttotilannettakin sivutaan, ja ironisella tavalla se asettuu Eskilstunan tilanteen peiliksi.

Tunteiden tasolla kaikissa Nousiaisen romaaneissa on samaa pakahduttavaa liikuttavuutta. Hänen perheensä ovat vinksahtaneen tavallisia, liikekannalla pysyviä, vähemmän pyhiä. Ruotsi tuntuu olevan Nousiaisen teemamaa, josta hänen on vaikea päästä irti. Olen nyt lukenut kaikki Nousiaisen teokset, pitänyt jokaisesta, mutta minulle edelleen ”jackpot” oli Metsäjätti, joka kuvasi lapsuuteni Keski-Suomen mielenmaisemaa.  Juurihoito tuntui astetta viihteellisemmältä kuin syvissä vesissä vellova Metsäjätti, enkä käytä viihteellisyyttä haukkumasanana. Joulukuinen äkkilähtö Australiaan kelvannee terapiaksi useimmille. Vakavammalla tasolla teos pyrkii herättämään keskustelua perheiden moninaisuudesta ja siitä ilosta, kun ihminen keski-iässä löytääkin ison liudan sisaruksia. Suosittelen teosta erityisesti sukututkimusta harrastaville ystävilleni, sillä Kirnuvaarojen tarinan kautta voimme hyvin kuvitella tulevaisuuden sukututkijoiden globalisoituvat haasteet.

 

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.