Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Ujon pojan maailmanvalloitus

Teos: Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukijat: Lotta-Sofia ja Jorma Saahko

Yksi viime kevään pelastajiani oli Lotan ja papan koronalaulut, someilmiö, joka ilahdutti monenikäisiä karanteenissa lusijoita. Tarina Englannista palanneesta teatterin opiskelijasta, joka muutti asumaan pappansa yläkertaan Valkeakoskelle lämmitti sydämiä, koska se liittyi olennaisesti globaaliin pandemiaan. Siihen pystyi moni samastumaan, vaikka ei olisi juuria Karjalassa.

Jorma Saahko on kuljetusalalla elämäntyön tehnyt ”ujo poika”, joka on aina löytänyt ilon elämäänsä laulamisesta. Hän oli neljävuotias perheen lähtiessä evakkoon Impilahdelta, mutta karjalainen identiteetti on säilynyt hänessä voimavarana. Tässä teoksessa olennainen sanoma liittyy rajakarjalaisten ortodoksien asemaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Saahkon perheessä vanhemmat joutuivat luopumaan etunimistään, uskonnostaan ja osittain myös puheenparrestaan evakkomatkan jälkeen. Ruokakulttuuri säilyi vahvana karjalaisten yhteisöissä Outokummussa ja Valkeakoskella, ja nuorella Jormalla oli turvaa sukulaisistaan myös muutettuaan Pirkanmaalle. Lapsuudestaan hän muistaa valitettavan tavallisen ryssittelyn, josta kärsivät niin lapset kuin aikuiset.

Kirja on rakennettu jouhevan dialogisesti nykypäivän ja menneen maailman välillä. Lotta kertoo hauskoja välähdyksiä kaksikon arjesta nykypäivänä, joihin kuuluu ihmettelyä papan säästäväisestä elämäntavasta. Kaikki nykyajan kotkotukset eivät mene papalla läpi:astianpesukonetta ei käytetä (vaikka sellainen on), sushi ei kelpaa, mutta uteliaisuus älypuhelinta kohtaan johtaa oman laitteen hankintaan.

Papan tarina on tavallisen ihmisen mikrohistoriaa, jossa pula-ajan realiteetit ovat keskeisessä roolissa. Karjalaisten evakkojen taikausko ja folklore elävöittävät kertomusta, ja 50-luvun tanssilavaromantiikka ihastuttaa viattomuudellaan.

Lotan ja papan lauluvideoita on värittänyt tietynlainen lapsenomaisuus tai yltiöpositiivisuus, ja pelkäsin, että kirjakin tulisi olemaan pelkkää ”hyvän mielen tykitystä”. Mutta kyllä tähän teokseen mahtuvat kaikki elämän sävyt, eikä papan elämää esitetä pelkkänä auringonpaisteena.

Jäin miettimään kaksikon ikäerosta johtuvaa kokemuksellista kuilua, ja Lotan kirjoittamisen metodia. Itse en olisi kyennyt alle 30-vuotiaana tuottamaan tällaista tekstiä, en siksikään, että kaikki isovanhempani olivat kuolleet siihen mennessä, kun olin 25 vuotta. Mutta vaikka he olisivat eläneetkin pidempään, ei minulla olisi riittänyt aikaa, energiaa ja kärsivällisyyttä mennä näin syvälle heidän tavalliseen arkeensa.

Papan kanssa kahvilla on todella erilainen ”coffee table book”, jossa kahvittelu saa ison variaation merkityksiä. Käydään torilla lettukahveilla, juodaan korviketta, kastetaan kuivaa vesirinkeliä kohviin, ja kaivataan Nasti-mamman munkkirinkeleitä. Kahvinkeittimen päälle napsauttaminen on merkki tarinoinnin alkamisesta, ja papan pyöreä keittiön pöytä alkaa saada jo maagisia piirteitä.

Onnekkaita ovat ne, jotka ovat saaneet pitää tällaisen tarinoiden lähteen elämässään jopa keski-ikään saakka. Me muut, joilla ei tätä arjen luksusta ole, saamme nyt nauttia virtuaalisesti tästä aitokarjalaisen pappalan meiningistä.

Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

PaldarTeos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Kun koko suku nöksähtää

Teos: Lasse Nousiainen: Itärajatapaus (Aula&co, 2019)

Vakavien ja painavien merkkiteosten väliin on hyvä lukea jotain humoristista, ja mikä parempi, jos huumori liittyy itäisiin ihmisiin. Lasse Nousiainen on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka Itärajatapauksen vedin eilen unta odotellessa yhdellä lukemalla. Kirjassa matkustetaan sukuloimaan Pohjois-Karjalaan, jossa sukulaisilla on tapana nöksähdellä toisilleen vähintään joka juhannus ja joulu.

Teoksen kertoja on Sami-koira, joka auton takapenkiltä tarkkailee ”isäänsä” Markoa ja ”äitiään” Hannaa. Lapsettoman pariskunnan elämässä koira on lapsen asemassa, eikä Markon veljen uskovaisuuteen taipuvainen perhe voi olla kommentoimatta suvun jatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Pekka-veli on muuttanut takaisin lapsuudenkotiin, josta Anneli-äiti on siirtynyt viettämään eläkepäiviä Joensuuhun, kätevästi lähelle keskussairaalaa. Mervi-sisko elää yksin syrjäisessä mummonmökissään ja kärsii kroonisesta alakuloisuudesta.

Markon lapsuudenmuistot voisivat olla kenen tahansa 70-80-luvuilla kasvaneen välisuomalaisen pikkupaikkakunnan kasvatin muistoja herättäen kaikuja yhtenäiskulttuurista. Kaiho yhtenäiskulttuuriin on myös voimallista Itäradiossa, jonka toimittaja Simo-Matti on kutsunut Markon puhumaan kirjailijan urastaan. Marko on provinssin näkökulmasta semi-julkkis, vaikka hän edelleen laskee jokaista tykkäystä Facebookin kirjailijasivullaan. Kuitenkaan radiossa ei olla kiinnostuneita Markon teoksista, vaan pelkästään ”kuulumisesta” itäisille juurille. Häneltä odotetaan painavaa sanaa itäisen elämäntavan paremmuudesta, mitä hän ei kerro, ja näin haastattelu floppaa ainakin suvun näkökulmasta.

Teos kertoo yhdestä vittumaisesta suvusta ja sukulaisten välisistä jännitteistä aikana, jolloin leppoisa sukulointi ei enää kuulu edes pohjoiskarjalaisten repertuaariin. Perinnekulttuurista on jäljellä vain ruoka, mutta vasta paistettuja piirakoitakaan ei tarjoilla vieraille. Lanttukukon laitosta syntyy vain riitaa, koska vegaani miniä ei suostu syömään sitä sianrasvalla höystettynä. Onneksi pakasteesta löytyy aina piimälettuja, joita voi syöttää nirsoille kaupunkilaisille, ehkä myös vinkkinä, että he voisivat jo lähteä. Ruoan näkökulmasta Nousiainen rikkoo myyttejä karjalaisten loputtomasta vieraanvaraisuudesta ja ehtoisuudesta.

Nauroin monessa kohdassa arjen pienille havainnoille, ja myös helsinkiläisten piensieluisuudelle, mikä ilmenee hyväntahtoisena ylenkatseena suhteessa maalaisiin. Vaikka Marko on ollut juuriltaan poissa koko aikuisikänsä, hän edelleen kiikkuu kahden kulttuurin välillä, ja kokee nostalgiaa tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Töölöläisvaimoa Hannaa kiinnostavat vain puolipaneelit ja käkikellot sisustuksellisessa mielessä, ja hän kokee tarvetta tehdä blogipäivityksiä kälynsä homssuisesta kodista.

Muistan eläneeni tuota vaihetta muutama vuosi sitten, jolloin olin koukussa Etuovi-sivuston Pohjois-Karjalan asuntoilmoituksiin. En vakavissani etsinyt asuntoa, vaan tutkin syrjäseutujen mummonmökkien ja homeisten rivarinpätkien estetiikkaa. Maaseudun konstailematon hirvenpääestetiikka kiinnostaa minua edelleen, mutta samalla koen oloni noloksi tirkistelijäksi. Pystyin hyvin samastumaan Hannaan, vaikka itse en ole helsinkiläinen vegaaniravintojan pitäjä, ja satun omaamaan maalaisia itäisiä juuria. (Aika moni itäinen sukulaiseni elää hulppeammin ja trendikkäämmin kuin minä, eikä kerää nurkkiinsa käkikelloja.)

Koen, että teos voisi olla mukavaa kesälukemista vaikka matkalla sinne itäisille juurille. Koiran näkökulma oli virkistävä, ja sekin varmasti lisää lukijakuntaa. Huumorikirjana teos ei onneksi liiku siellä täysin harmittomalla ”sydäntä lämmittävällä” osastolla, vaan henkilöhahmoissa on tarvittavaa särmää, ja pilkka osuu tasaisesti joka nilkkaan.

Vakavammalla tasolla teos kertonee tarinaa vahvasti jakaantuneesta kansasta, jossa toiselle puolelle elämä on pelkkää hifistelyä ja ”oikeanlaisten” tuotteiden kuluttamista, ja toiselle puolelle arjesta selviytymistä niissä totutuissa raameissa, joihin on sattunut syntymään. Pystytäänkö tätä railoa enää kuromaan umpeen, vai jatkuuko tämä teema loputtomiin, tai ainakin siihen saakka, kun Suvisalon kaltaisten paikkakuntien kunnantaloilta on viimeiset valot sammutettu?

Ei juhannusta ilman rähinäukkoja

Teos: Heikki Turunen: Simpauttaja (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Esa Saario

Juhannusviikon tunnelmiin kuuluu joku suomalainen maalaisklassikko, ja oma hittikirjani tällä saralla on ilman muuta Heikki Turusen Simpauttaja. Olen nähnyt tämän leffan ainakin viisi kertaa, ja kirjan olen lukenut aiemmin vain kerran, todennäköisesti tällä vuosikymmenellä. Vielä en ole nähnyt Simpauttajaa teatterin lavalla, mutta kesäteatterin valtavasta tarjonnasta tuo näytelmä kelpaisi millaisena sovelluksena tahansa.

Nyt en pitkästytä ketään perinteisellä arviolla kirjasta, joka ei kaipaa ”nostoa”: lukijat löytävät kyllä tiensä sen luo ilman ylistäviä sanojani. Minulle kirjassa omakohtaista on se, että kylä, jonne tarina sijoittuu, Vuonislahti nykyisessä Lieksassa, on isoäitini synnyinpaikka. Olen kuunnellut kylään liittyviä juttuja myös kirjan ulkopuolelta, tosin eri vuosikymmeniltä. Simpauttaja sijoittuu 1970-luvun alkuun, jolloin mummoni ei enää kylässä käynyt, eikä siellä muutenkaan ole meillä sukulaisia jäljellä.

Kirjan kuunteleminen antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän sen kielelliseen antiin kuin juoneen. Murrepuhe on runsasta, ja nuoriso käyttää v-sanaa varsin railakkaasti, varsinkin Imppa uhmatessaan autokraattista isäänsä Hilppaa. Seksuaalinen rehvastelu kuuluu kylän miesten repertuaariin ylisukupolvisesti Mikko Ryssän baarissa. Vanhemmat ukot arvuuttavat, ovatko jo menneet ”kunttaäijiksi”.

En aiemmin huomannut, kuinka suuri rooli Jouko Turkalla on teoksessa. Häneen viitataan ainakin kahdesti, sillä hän on työttömän vasemmistolaisen toimittaja-Jompan suuri idoli. Turkka siis toimi nuorena Joensuun kaupunginteatterin johtajana 1968-72. Potkut tästä tehtävästä saatuaan hän oli vasta 30-vuotias, ja tuossa vaiheessa hyvin aktiivinen kommunisti. Kirjan Jomppa on myös saanut potkut toimittajan työstä ilmeisesti Karjalaisesta, ja maleksii kylillä kilinäkassien kanssa kaikkien riesaksi. Hän käy myös kiusaamassa kylän kirjastonhoitajaa, ja vaatii valikoimiin Marxia ja Brechtiä – juuri Brechtin Äiti-näytelmän esityksestä käytiin tuohon aikaan Joensuussa teatterisotaa, kun näyttelijät menivät lakkoon Turkan epädemokraattisista näytelmävalinnoista.

Simpauttaja on hurja uskottomuusdraama (Simpauttaja, Kuuno ja Julia), siinä on vahva mielenterveydellinen ulottuvuus (Oton kohtalo), mutta eniten luen sitä kertomuksena maaseudun nopeasta murroksesta. Kylän vanhuksista osa on uskomattomia jääriä, kuten kunttaäijä Hilppa, tai rapajuoppoja pikkudiktaattoreja (kuten Pirtamon isäntä), mutta suuremman osan suhde nuorisoon on salliva, ja visio tulevaisuudesta optimistinen. Ehkä kirjan suosio perustuukin sen hyväntahtoiseen ihmiskuvaan: vasemmistolaisia viboja on aistittavissa, mutta Turunen ei sorru poliittiseen saarnaamiseen. ”Oikeaa” tulkintaa historiasta tai politiikasta ei ole olemassa, eikä suurimmalla osalla kyläläisistä ole aikaa vääntää moisista, sillä leipä on revittävä niukoista lähteistä.

Eeppinen juhannuskirja Simpauttaja ei ole, vaan sen tapahtumat painottuvat loppukesään. Erilaisissa kyläjuhlissa on kuitenkin juhannuksen tuntu, eikä juhlia tule ilman juhlapaikan liepeillä hoippuvia rähinäukkojen remmejä. Oikeastaan nuoren Impan tulevaisuudessa siintää kaksi vaihtoehtoa: lähteäkö kaupunkiin, vai jäädäkö Jompan kanssa hakemaan junalla kilinäkasseja etelän Joensuusta tai pohjoisen Lieksasta. Ehkä 1970-luvulla juna pysähtyi Vuonislahdella useammin kuin kerran päivässä suuntaansa. Kun viimeksi olen siellä päin käynyt, se pysähtyi sen tasan kerran. Kiskobussi onneksi näyttää edelleen olevan toiminnassa, ja se edelleen pysähtyy myös syrjäkylillä.

Kaikille kirjallisille matkailijoille voin suositella Simpauttaja-reissua sen syntysijoille, sillä siihen voi kätevästi yhdistää Kolin valloituksen. Vuonislahden kylällä on aktiivinen kyläseura, ja tarjolla on monenmoista aktiviteettia ainakin kesäkuukausina. Kuvataiteiden ystäville seudulla on eniten tarjottavaa, onhan kylällä jopa oma taiteilijatalo Hupeli (tämäkin Heikki Turusen aikaansaannos). Oma vaatimaton haaveeni olisi vielä päästä laivalla Vuonislahdelta Kolille, vanhan ajan karelianistisissa tunnelmissa.

Tarkoitukseni ei ollut tuottaa matkailumainosta, mutta kirjaa kuunnellessa tuli tarkistettua kylän tarjonta vuonna 2019. Kirjasta vielä sen verran, että tämä on yksi parhaita kuuntelemiani äänikirjoja, ja Esa Saarion ääninäytteleminen oli harvinaisen sielukasta ja luontevaa.

Syrjäseudun vanhus on subjekti

Teos: Soili Pohjalainen: Valuvika (Atena, 2019)

Arttu on omillaan pärjäävä leskimies jossain Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Ilomantsin välimaastossa. Hänen perikuntansa on valunut vuosien varrella kokonaan pääkaupunkiseudulle, ja yhteyttä pidetään enimmäkseen velvollisuudentunnosta. Paikka palvelukodista on jo työn alla, ja kun kyliltä soitetaan miehen puolialastomista pankkikäynneistä, suvun on tehtävä interventio ukin arkeen.

Paikan päälle lähetetään tyttärentytär Maria, jonka työkiireet helpottavat äkillisen irtisanoutumisen vuoksi. Maria on lapsuudessaan viettänyt paljonkin aikaa susirajan mummolassa, vaikka ukki on aina ollut ”ihmisperse”, kunnolla valuvikainen. Isovanhempien avioliitto on ollut perinteinen, mutta Anna-mummo on onnistunut pitämään Artun aisoissa maanisella mankeloinnilla ja mustaherukkamehun keitolla. Annan kuoltua meininki kotitilalla on löystynyt, ja pihalla viljellään jo oluttölkkejä.

Arttu on hahmona sielukas paskiainen, joka onnistuu saamaan vieraat puolelleen jallupullon voimalla. Miehen kotoa löytyy aina uskomaton määrä alkoholia, ottaen huomioon, kuinka kaukana lähimmästä jakelupisteestä hän asuu. Mitsubishi Carisma kulkee vielä, eikä Maria saa miestä raahattua terveyskeskukseen ajokortin pitämisen väliaikakatsaukseen. Sen sijaan Keno-kupongin vientiin on aina aikaa, eikä eltaantuneen hajuisessa kyläkaupassa pihistellä, kun lapsenlapsi tulee kylään. Kun tämä vielä onnistuu pamahtamaan paksuksi, uutisen kunniaksi pappa onnistuu kaivamaan jostain vunukan suosimaa Pappagallon sitruunasorbettia. Pappa osaa siis hurmata, jos sille tuulelle sattuu. Muuten ollaan kuin ellun kanat, eikä hänen elonsa sovi minkään sosiaaliviranomaisen normistoon.

Pidin kirjasta aivan pidäkkeettömästi kielellisen ja tunneilmaisun tasoilla. Sukuromaaniksi teos on myös sopivan ilmava, eli siinä ei kaiveta jokaista kipeää salaisuutta vuosien takaa. Vanhoja valokuvia tutkitaan jo jossain vaiheessa kyllästymiseen saakka, mutta sellaista meno useimpien mummoloissa on. Teoksena Valuvika lainaa kyllä jotain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta, mutta tämä karjalaispappa ei ole yhtä kunniallinen eikä itsetyytyväinen kuin hän. Hän on sössinyt asioita aikanaan kunnolla, ollut jopa yhteiskuntapalvelusta suorittamassa Seutulan lentokentän rakennustyömaalla. Kännissä on ajeltu eikä vaimon pitokaan ole aina ollut priimaa.

Kirja varmasti herättää ajatuksia vanhuspalveluista, ja vanhuksista, jotka välttelevät niiden piiriin joutumista tappiin saakka. En luonnehtisi romaanin Arttua onnelliseksi vanhukseksi, ja varsinkin teoksen alkukohtaus, jossa Maria saapuu tuuliseen tupaan, oli melkoista tykitystä. Krapulasta vihreä, huonokuntoinen vanhus siivottomassa torpassa on näky, jonka suurin osa meistä varmasti haluaisi ohittaa. Toisaalta Marian oma todellisuus, jossa aviomies saa romahduksia työpaikalla tehdystä kopiopaperin käytön Excel-taulukoinnista, ei sekään lupaa paljoa kansakuntamme tulevaisuuden suhteen. Viihdyin paremmin teoksen Pohjois-Karjalassa kuin espoolaisessa hyvinvointihäkissä.

Blogini pidempiaikaiset seuraajat tietävät, että luen jokaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuvan romaanin, joka eteeni tulee, jopa sota- ja eräkirjat. Valuvika on Karjala-genren hiomaton helmi, joka riemastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan. Myös hänen esikoisteoksensa Käyttövehkeitä oli mainio, mutta tämä teos kolahti minuun enemmän johtuen omasta henkilöhistoriastani ja rehellisestä ”biasista”. En ole pohjoiskarjalainen, mutta veri vetää kovasti sinne päin, ja jopa tämän teoksen verevä inhorealismi sai minussa aikaan suurta nostalgiaa ja kaihoa.

Toki teos kertoo myös kolmikymppisten uraihmisten paineista, lapsettomuudesta ja lapsenteosta, ja mukaan mahtuu myös maltillinen annos ilmastoahdistusta. Uskon, että teos tulee ilahduttamaan niin nuorempia kuin varttuneempia lukijoita sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Ehkä jopa toivoisin saagalle jatkoa, vaikka Pohjalaista en tähänastisen otoksen pohjalta populistisena kirjasarjojen tuotteistajana osaa kuvitella.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Valtimon suurin selviytyjä?

IMG_1872Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2016) on teos, jonka luin nautinnolla pian sen julkaisun jälkeen. Ja jätin bloggaamisen väliin, kun koin, ettei minulla ollut mitään järkevää sanottavaa kirjan päällimmäisestä aiheesta, maailmanloppuun varautumisesta. Ehkä myös yhteiskunnallinen konteksti, sen päivän pakolaiskriisi ja sen ympärillä vellova diskurssi, oli liikaa ihollani.

Kirja tuntui liian päivänpoliittiselta – ei vaikeatajuiselta, mutta ehkä vähän liikaa ”kantaaottavalta”. Melkein tuntui, että olisi lukenut taitavasti kirjoitettua pamflettia kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelusta. Vaikuttavan pamfletinkaan lukeminen ei ole lainkaan luontoni vastaista.

Teos jätti kuitenkin vahvan muistijäljen, ja palasin sen pariin uudelleen, koska halusin palauttaa mieleeni, mitä Gustafsson kirjoitti preppereiden eli survivalistien alakulttuurista. Tämä maailmahan oli minulle toissa vuonna vielä aika vieras, mutta äskettäin innostuin itsekin ottamaan selvää, mitä näissä piireissä touhutaan. Jotenkin olen aina mieltänyt maailmanloppuun varautumisen joko äärikristillisyyteen tai äärioikeistolaisuuteen. Tämä kirja muutti jotain näkökannoissani, ja toi varsin realistisen ja maltillisen vision siitä, millaisena varautuminen voisi kotioloissa ilmetä jonkun kansallisen kriisin aikana.

Tällaisia varautujia maassamme elää, heillä on hitaasti käyvä keskustelupalsta, jossa jutellaan paljon käytännön asioista. Vain muutama tyyppi alan harrastelijoista on tullut julkisuuteen puuhistaan. Moni ei uskalla tai halua, koska ilmiö on varsin marginaalinen Suomessa ja voisi herättää monissa kauhua. En olisi tästä hirveän huolissani, koska heidän touhunsa vaikuttavat varsin järkiperäisiltä verrattuna vaikka niihin sosiopaatteihin, jotka tekevät omasta politiikastaan päivittäisen naurunaiheen postaamalla vaikka videoita uimahallien aulasta tai Puhoksen ostarin kupeilta. Tässä romaanissa on ovelasti monikulttuurisuutta, mutta sen rakastaminen tai vastustus ei ole tyyppien motiivi keskustella keskenään.

Teoksen päähenkilö Ahma ei ole natsi, skini eikä rukoilevainen; hän vaan on lapsesta saakka hamstrannut ruokaa siltä varalta, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on yksinhuoltajan poika jostain etelän betoniviidakosta, ja hänen isänsä on jostain muualta kuin Suomesta. Häneltä puuttuu elämästä merkittävä isähahmo, ja on kasvanut vahvan äidin ja mummon siiven alla. Ahmaa usein luullaan Ahmadiksi, mutta hän mieluummin vaikenisi isänsä etnisestä taustasta. Aatttellisesti hän nojaa eniten linkolalaisuuteen ja omavaraisuuteen. Hän on saanut vapautuksen armeijasta, mutta tietää aivan liikaa aseista ja omistaa niitä lukuisia.

Innostuin alun perin kirjasta siksi, että siinä muutetaan Pohjois-Karjalaan, ja luinkin sitä lähinnä siitä vinkkelistä. Ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut paikkakunnan nimeä, minkä luulen monen muunkin missanneen. Kunnan nimi on Valtimo, se mainitaan kerran sivulauseessa, eikä sillä ole juonen kannalta suurta merkitystä. Vaikka olen noilla hoodeilla reissannut, minun piti googlettaa Valtimon sijainti – oletin sen olevan syrjäkylä Enossa (niin, siellä on kylä nimeltä Kaltimo, eikä Eno vielä ole niin toivottomasti syrjässä). Mutta ei, Valtimo onkin oma kuntansa Nurmeksen takana. Siis aivan hirveän kaukana, Kainuun ja Karjalan rajamailla, minne ei varmasti mene kunnolla julkista liikennettäkään.

Gustafsson ei eksotisoi paikallista meininkiä kummemmin, eikä laita hahmojaan puhumaan vahvaa murrettakaan. Sivuhenkilöt ovat osuvan moniulotteisia, ja varsinkin Pamsu-niminen rautakaupan myyjä loistaa omintakeisella viisaudellaan. Jos Ahman tarjoituksena on harjoittaa preppaamistaitojaan ylhäisessä yksinäisyydessä, se ei valitettavasti Valtimossa onnistu. Hänestä ollaan kovin uteliaita, eikä hän saa hetken rauhaa edes puolukkametsässsä.

Dystopia-aiheiseksi teokseksi Korpisoturi on poikkeuksellisen humoristinen, ja puhuttelee varmasti myös sellaisia lukijoita, jotka yleensä karttavat spekulatiivista fiktiota. Visio tulevaisuuden haasteista on varsin realistinen, ja koskettaa myös meitä, joilla ei kaapista löydy pahan päivän varalle kuin hernaripurkki. Oikeastaan Ahman taidoissa ja lukeneisuudessa ei ole paljoa moittimisen varaa, ja siksi hän saakin mummonmökkiinsä jatkuvasti kutsumattomia vieraita.

Omituinen yhteys muodostui mielessäni Korpisoturin ja Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) välille: molemmissa teoksissa päähenkilön suhde yhteiskuntaan oli skeptinen ja välttelevä. Nymanin kertoja oli vielä Kelaan ja te-toimistoon sidoksissa, kun taas Ahma oli mummonsa pienen perinnön turvin onnistunut irrottamaan itsensä yhteiskunnan ikeestä. Ahman puolesta koin jopa voitonriemua: harvallapa vantaalaisella amiskakollilla riittäisi draivia löytää itsensä uudelleen paikasta, jonka nimeä ei valistunutkaan syrjäseutujen ihailija muista. Nymanin teoksessa pohjoisen mies muuttaa etelään, Gustafssonin teoksessa etelän mies kohti pohjoista. Uskallan väittää, että tuo jälkimmäinen liike voi yllättää, niin kaunokirjallisesti kuin myös todellisuudessa.