Notkuvien pöytien tarina jatkuu

Teos: Heidi Jaatinen: Suvanto (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kiuruvetisten sukutarina jatkuu vielä muhkeammalla kakkososalla kuin aloitusosa, Koski. Kuuntelin nämä teokset putkeen noin kolmessa vuorokaudessa, joten kyseessä oli jo varsinainen urakka.

Suvanto alkaa vuodesta 1918, kansalaissodan loppumainingeista, joissa Kosken tilan perillinen Paavo toimii suojeluskunnan päällikkönä. Paavo kuuluu niihin, jotka eivät aio unohtaa sodassa kokemiaan menetyksiä – joillekuille hän on antanut anteeksi, mutta isänmaan aate johtaa häntä koko ajan valppaampaan toimintaan. Sodan jälkeen hän siirtyy suojeluskunnan tehtäviin Kuopioon, ja pönöttyy mieheksi, joka kahmii valtaa joka takahuoneessa.

Paavolla on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka eivät siedä isämmaallista päivänvaloa. Oman kylän tytöt eivät häntä kiinnosta, vaan hän on iskenyt silmänsä salaperäiseen meijerikköön Olgaan, joka on puolanjuutalainen. Olga on omien puheidensa mukaan tullut Suomeen etsimään valkoisen tsaarin armeijassa palvellutta sulhastaan, mutta Paavolla on aihetta epäillä tarinan paikkansapitävyyttä. Välillä Olga katoaa kuvioista pitkiksi ajoiksi mm. pesah’in vieton tekosyyllä, mutta Paavo ei anna periksi naisen suhteen. Nainen kiehtoo häntä, vaikka todennäköisesti edustaa poliittisesti toista ääripäätä. Lopulta paikalliset herännäiset haluavat ottaa salasuhteen puheeksi kutsumalla Paavon ja Olgan pappilaan toisistaan tietämättä. Paavo kokee olonsa nurkkaan ahdetuksi, ja pian Olga muuttaakin pois kertomatta miehelle uudesta olinpaikastaan. Pappilan vaivaantuneessa tapaamisessa Olgalla oli yllään punainen leninki. Paavo ei saa tätä hekumallista näkyä mielestään, kuuluuhan punainen väri körteille kiellettyyn kuvastoon.

Navettapiika Tilda nousee tässä osassa keskeisemmäksi toimijaksi kuin aiemmassa. Hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, palannut töihin ja kovettanut itsensä. Osaavalla Hildalla riittäisi useampikin kosija, mutta tämä ei kykene uuteen rakkauteen kenenkään kanssa. Paavo pitää Hildaa uskottunaan, koska tämä on ollut nuorena Paavon lapsenpiika. Tästä läheisestä siteestä johtuen Paavo ei tuomitse Tildan touhuja työväentalolla, jotka jatkuvat sodan jälkeenkin.

Kaikkien piikojen idoli on posti-Ruusa, jonka poliittinen aktiivisuus on eri luokkaa kuin muiden nuorten naisten. Radikaalia väkeä on töissä valtion uusissa palvelulaitoksissa, kuten postissa ja rautateillä. Kuopion ja Kajaanin välinen rata on rakenteilla, ja se tuo pitäjään uutta väkeä. Tulee myös uusia hömpötyksiä, kuten kahvilat. Tilda pitää aluksi kahvista maksamista joutavana, mutta onkin sitten ensi kahvilakäynnistään riemuissaan. Kovin paljon pidemmälle eivät hänen tapailunsa paikallisten renkien kanssa etenekään. Välillä hän haikailee Seetin perään, joka oppii ajamaan autoa, ja toimii rikkaan Ambron kauppiaan kuskina, mutta saatuaan kerran pakit Seeti päätyykin töihin kauas Tampereelle.

Kirjassa kuvattu 1920-luku on levotonta aikaa, jolloin maaseudun väki alkaa suunnitella kaupunkeihin muuttoa. Piikominen ei enää ole kenenkään kohtalo, vaan piiat alkavat muuttaa rahakkaampien töiden perässä kauas kotikonnuilta. Kosken tilalla koetaan työvoimapulaa, ja Stiina-emäntä joutuu itse keittiöpiiaksi, kun kukaan ei tuossa tehtävässä kauaa pysy.

Yksi romaanin hauskin episodi liittyi Mannerheimin vierailuun Kiuruvedellä. Marskin kuului esiintyä sankarihaudan muistomerkin avajaisissa, mutta jäikin sitten hoitamaan terveyttään Runnin kylpylään. Tämä tapahtui strategisesti maan ensimmäisten presidentinvaalien aikaan. Marskia ei valittu maan isäksi, ja kaukainen Kiuruvesi tarjosi miehelle sopivan pakopaikan haavojen nuolemiseen. Hauskaa tässä oli kansanihmisten tulkinnat vierailusta, ja lasten kohtaamiset eksoottisen marsalkan kanssa. Onpa tapauksesta tainnut jäädä varsin elävää folklorea paikkakunnalle. Ja Runnin kylpyläkin on edelleen pystyssä – siinäpä olisi kiinnostava retkikohde.

Toinen romaanin historiallinen merkkihenkilö on Elias Simojoki, joka esiintyy tässä vielä Simeliuksena. Tämä hurmoshenkinen pappishahmo on edelleen kiistelty henkilö, ja Jaatinen kuvaa hänen meuhkaamistaan antaumuksella.

Romaanit selvästi kolahtivat minuun, ja kirjoitan arvioni niistä nopsaan, koska pelkään unohtavani keskeisiä asioita pian. Yli 20-tuntinen historiallinen romaani harvoin toimii ihanteellisesti äänikirjana, ja Jaatisen kirjojen tapauksessa tuntuu, että osa sen runollisista tunnelmakuvista jäi minulta ohi kuunneltuna. Jotain raskasta löysin myös molemman romaanin rakenteesta, tai ehkä se liittyy myös aihepiiriin: ylilihaviin, ahneisiin isäntämiehiin, valtapeleihin, kirkon ylikorostuneeseen asemaan yhteisössä. Ei näistä aineksista voi kirjoittaa kepeää, viihteellistä teosta. Luultavasti kokemani lievä uupumus kirjojen parissa johtui eniten henkilögallerian laajuudesta. Tarinat suurperheistä ovat aina rönsyileviä, eikä kirjailijalla ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin selvittää kaikkien vaiheita. Silti kumpaakin teosta lukiessa pohdin, mistä tarinoita olisi voinut karsia. En päässyt pohdinnoissa pitkälle, mutta ehkä olisin voinut jättää väliin osan arkisen työn kuvauksista.

Olen silti tyytyväinen itseeni, että luin nämä teokset juuri nyt. Osa teosten aihepiireistä kuuluvat niihin, joita olen itsekin sukututkijana penkonut, ja kirjat herättivät taas intoa palata historiantutkimuksen pariin. Aion myös lukea trilogian viimeisen osan, sillä henkilöiden kohtalot jäivät kutkuttamaan mieltäni hyvällä tavalla.

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.

Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Voileipäkakkua aamupalaksi

Teos: Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Nasaretin kylässä on työväentalo, nuorisoseuran talo ja legendaarinen herätyskristillinen historia. Joulun alla 1825 sinne odotettiin Ristuksen jälleensyntymää, mutta Keskikankaan Mari-piian äpärä osoittautui tytöksi, ja Luojan suunnitelma meni pilalle. Legenda on silti elänyt kylällä suurenmoisena, ja identiteetin rakennusaineena se on lähes pyhä. Kuinka sitten käy, kun vuosittaisille kirkastusjuhlille kutsutaan runoilija, jolla on uutta kerrottavaa Laapotti-nimisen saarnaajan ihmeellisestä isyydestä?

Olen tainnut lukea Antti Heikkisen kaikki fiktionaaliset teokset, ja Maaseudun tulevaisuus jatkaa jo tuttua, verevää murrekirjallisuuden sarjaa. Kyse on kuitenkin yhdenpäivänromaanista, jossa kesäjuhlien valmistelu nousee keskiöön. Kylän matriarkka Päivänkämmenen tilan leskirouva Maire pitää ohjaksia käsissään nuorisoseuran talolla, kun juhlien tarjoamisia puuhataan. Lotta Svärd-kupit ovat mystisesti kadonneet, ja huippukokin valmistama rosvopaisti on ryöstetty kuopastaan.

Tohina on päällä lähes joka mökissä Nasaretissa. Vanhukset oireilevat itsetuhoisesti, keski-ikäisillä on pettämisdraamaa, ja nuorisolla on kosiopuuhia kyläyhdistyksen pitämällä kesäkaupalla, joka myy eineslihapullia viidellä eurolla kiireisille mökkiläisille. Rakennemuutos ja sukupolven vaihdokset ovat puhutelleet viimeiset 40 vuotta, mutta uutta tuulta purjeisiin tuo veganismin vastustus.

Kirjaan mahtuu myös itseironiaa: kyläjuhlille kutsutaan kaksi kirjailijaa, joista Jussi Taskinen on paikallinen julkkis, köyhän miehen Heikki Turunen. Häntä haastaa paikkakunnalle Helsingistä muuttanut runoilija Simo Katajisto, joka vihaa murrekirjallisuutta. Halvaantunut mies on viime aikoina löytänyt iloa elämäänsä tutkimalla Laapotin saarnaajahahmoa, ja hänellä on uutispommi tarjottavana kyläläisille juhlien kunniaksi.

Romaanin etnologinen juoni on hykerryttävän kekseliäs, ja siitä olin eniten innoissani. Joidenkin henkilöhahmojen yliampuva karikatyyrisuus taas rasitti, vaikka voin hyvin kuvitella tämänkin tarinan tulevaisuuden kesäteatterien lavoilla. Liioittelu on Heikkisen rakastama tyylikeino, ja runsauden estetiikka alkaa jo Mairen aamiaispöydästä, jossa hän yrittää tarjoilla nyrpeälle miniälleen kahden sortin voileipäkakkua.

Äänikirjan lukeminen Heikkisen itse lukemana oli henkeä nostattavaa, ja osoitti kirjailijan näyttelijän lahjat. Lataamossa käyneen Aune-tädin artikulaatio jäi soimaan korvamatona, mutta tuonkin hahmon suhteen tarvitaan lukijalta venyvää pinnaa. Kyläkaupan nuori Tiia oli taas ilahduttavan näpsäkkä tapaus, joka onnistui jauhottamaan pinttyneimmät jäärät. Kylän ukoille maistuisi kasvisruokana niin sarkasmi kuin orgasmi, ja seitanpaistillakin on osansa draaman kaaressa.

En tiedä, kuinka olisin lähestynyt tätä romaania, jos tämä olisi ollut ensi kosketukseni Heikkisen tuotantoon. Nyt osasin jo odottaa tietynlaista näkökulmaa, mutta maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun suhteen en päässyt yllättymään. Seitanin ja rosvopaistin kilpailusta on vaikea löytää raikasta tulokulmaa, ja paikoitellen teos sortui samanmoiseen populistiseen öyhötykseen kuin keskustapuolueen kansanedustajien yleisönosastokirjoituksissa.

Tästä huolimatta kesäistä kirjaa oli ilo kuunnella jo rikkaan kielensä vuoksi tässä marraskuun lopun lohduttomassa pimeydessä. Vaikka teokseen mahtuu myös epätoivoa ja silkkaa raivoa, loppupeleissä siitä jää keventynyt mieli.

Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Korvan takana ripaus Punaista Moskovaa

metropoliitta-panteleimon-kohtalokas_leningradin-matkaAh, nuo entisaikojen myyttiset Leningradin-matkat ja niihin liittyvä nostalgia! Viimeksi muistaakseni luin kuvauksen 60-luvun maalaisten ensiretkestä itärajan taa Kalle Päätalolta, ja nyt kohtalokkaaseen bussiin pääsee nousemaan itse Metropoliitta Panteleimonin kyyditsemänä.

Kohtalokas Leningradin-matka (Myllylahti, 2015) on Panteleimonin kolmas dekkari Koskijärvi-sarjassa, joka sijoittuu Pohjois-Savoon. Itse olen lukenut sarjasta nyt kaksi teosta; Murha näyttämöllä (2013) oli ensikosketukseni savolaisen kirkonkylän mysteerioihin 50-60-luvuilta. Täytyy sanoa, että Panteleimon on kirinyt tahtia dekkaristina, eli tässä kolmannessa osiossa oli enemmän jännitystä ja tiiviimpi juoni kuin toisessa. Kyseessä on sarja, jota suosittelen luettavaksi ”oikeassa” järjestyksessä, koska henkilöhahmot tuntuvat syvenevän edellisten teosten tarjoamaan infoon pohjautuen.

Teoksessa Koskijärven ”sivistyneistö”, jota hapankermaksikin tituleerataan, tulee kutsutuksi matkalle, jota järjestää kylän puuhamies, evakkotaustainen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu. Mukaan lähtee vanhoja pariskuntia, mutta myös kylään äskettäin muuttaneita sinkkuihmisiä uusien ystävyyksien toivossa. Meininki ei ole äärimmäisen raisua eikä kosteaa, sillä koskijärveläiset rouvat pitävät miehiään tiukassa kontrollissa. Osalla on laukuissaan tyypillisiä vaihtokaupan artikkeleita, kuten nailonisia vaatteita ja purukumia. Purukumipaketin nähdessään inkeriläisopas vakuuttaa isojen tuotantolaitosten olevan jo rakenteilla, jotta seuraavana vuonna suomalaisturisteilla olisi neuvostopurkkaa kotiin vietäväksi.

Matkaa terrorisoi metsäteknikko Hämäläisen rouva Ester, joka ei aina muista ottaa lääkkeitään ja jolla on hurjat salaliittoteoriat meneillään. Ester on sairaalloisen mustasukkainen itseään nuoremmasta miehestään Ilmarista, jolla riittäisi vientiä siitä huolimatta, että hän käyttää vihkisormustaan. Reissuillaan hermoparantolaan hän on tutustunut muihinkin kylän hermoheikkoihin naisiin, joista yksi, apteekkarin rouva Ingrid, on jo kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Mielenterveyden horjuminen ja tuon ajan yhteisöjen asennoituminen ”kylähulluihin” onkin romaanin keskeinen teema. Ester ja kirkkoherran rouva Raakel ovat molemmat läheisen mielisairaalan vakiasiakkaita, mutta heidän ystävyytensä ei ole aukotonta. Esterin on mahdotonta muodostaa ystävyyksiä kenenkään kanssa vainoharhaisen luonteensa vuoksi. Noihin aikoihin ”vaikean ihmisen” leima viittaa kai nykyajan narsismin tai persoonallisuushäiriön diagnooseihin.

Murhan ratkaisun yksityiskohtia en nyt paljasta, mutta on ilmiselvää, että tutkintaan osallistuu eläkkeellä olevan konstaapelin rouva Elisabet, joka on koko trilogian epävirallinen Miss Marple. Rikosten ratkaisussa christiemäiset keinot ovat laajalti käytössä, esimerkiksi epäiltyjä kutsutaan yhteisiin iltamiin, joissa jännitys tiivistyy keissistä keskusteltaessa. Ratkaisu etenee hidastempoisesti ja pitkälti epämuodollisesti. Kuulusteluissa keskiöön nousevat paikalliset ihmissuhdejuorut, ja varsinkin entinen sentraalisantra, vanhaksipiiaksi jäänyt Impi, tuntuu toimivan yhden naisen avioliittotoimistona. Panteleimonin kerronta on paikoitellen niin letkeän humoristista, etten muistanut lukevani rikosromaania, mutta itseäni tämä ei haitannut.

Punainen Moskova-niminen hajuvesi toimii tässä viettelykeinona, onhan se pietarilaisen oppaan mukaan tuoksu, ”joka herättää miehissä tunteita”. Naiset nousevat romaanissa muutenkin kompleksisemmiksi ja nyansoituneemmiksi hahmoiksi kuin miehet. Naisten aseman määräytyminen aviostatuksen mukaan on koskijärveläisessä universumissa melko aukotonta, tosin tässä rouvashenkilöt tuntuvat olevan onnettomampia kuin neiti-ihmiset.

Koskijärven kylänraitti alkaa romaanin aikana uhkaavasti tyhjetä, kun eläkkeelle jääneitä virkaihmisiä houkutellaan muuttamaan läheiseen kaupunkiin. Etsivä Elisabet on miehineen jo kovassa muuttoruljanssissa. Sarjaan on luvassa neljäskin osa, mutta saa nähdä, tapahtuuko se enää tutuksi tulleessa kylässä.

Edelleen totean, että Panteleimonin dekkarit sopivat niille, jotka pitävät viattomuudesta ja verkkaisuudesta. Minusta on virkistävää lukea välillä dekkaria, jossa teknistä brassailua ei ole lainkaan ja jossa paikallishistoria on keskiössä. Kahvila-majatalo Herkku-Nurkan haukiannoskin maistui jo näin kirjallisessa muodossa. Uskon kirjasarjan fanimäärän lisääntyvän tämän kolmannen osan kautta.

Dekkari viattomuuden ajalta

Jääkärin morsianMetropoliitta Panteleimon, eli siviilielämässä Petri Sarho (s.1949), on ollut tuottelias kirjailija jo ennen eläkkeelle jäätyään. Muutama vuosi sitten luin hänen neuvostoaikaisen teoksensa Venäläistä teetä (WSOY, 1999), joka kertoi ortodoksisen teologian opinnoista Leningradissa ja siitä erikoisesta erivapaudesta, josta koulu nautti, vaikka uskonnon harjoittaminen olikin Neuvostoliitossa virallisesti kielletty. Hän onkin tuottanut monipuolisesti ortodoksia-aiheista proosaa ja tietokirjallisuutta, josta minua kiinnostavat erityisesti Petsamo- ja Karjala-aiheiset teokset. Olinkin tietoinen, kun kolme vuotta sitten kustantamo Myllylahti ilmoitti metropoliitan alkaneen eläkkeelle jäätyään dekkarikirjailijaksi.  Täytyy myöntää, että kirjailijan tausta kiinnosti uutisessa enemmän kuin aihepiiri. Ajatus dekkareita kirjoittavasta ortodoksisesta kirkonisästä tuntui virkistävältä.

Sain käsiini hänen toisen dekkarinsa, Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013), joka on looginen jatkumo ensimmäisestä, Murha kirkonkylässä (2011). Molemmat teokset kertovat fiktionaalisesta pohjoissavolaisesta maaseutupitäjästä, Koskijärvestä, mutta kuvaus muistuttaa lukijoita Vieremästä, metropoliitan synnyinkunnasta. Teokset vievät lukijan 1950-luvulle, sodanjälkeisen viattomuuden aikaan, jolloin naisten ja miesten roolit olivat edelleen selkeät ja jolloin kylän ainoina iltahuveina ovat marttakerhon himmelitalkoot ja nuorisoseuran talon isänmaalliset näytelmäharjoitukset.

Dekkarissa juoni rakentuu Jääkärin morsian-näytelmän harjoituksien ja kohtalokkaan ensi-illan ympärille. Puuhakas nimismiehen vaimo Elisabet on saanut kutsuttua kyläläiset näytelmää tekemään. Naimattomat, lesket  ja puolisoiltaan karanneet tulevat mukaan siinä toivossa, että saisivat toiselta sukupuolelta vastakaikua. Mukaan tulevat alakoulun opettajat, apteekkari, farmaseutti, metsäinsinööri ja muitakin silmäätekeviä – tärkeää on viedä kansanvalistusaatetta eteenpäin ja osoittaa kirkonkylän voima tällä uudella ajalla, jolloin yhä useamman talon ikkunasta siintää iltaisin halvaannuttava sininen valo. Harjoituksissa meininki on välillä hulvatonta kylän ukkojen otettua salaa kuppia, mutta näytelmä saadaan silti esityskuntoon.

Kulttuurihistoriallisesti kertomus on viehättävä aikamatka lapsuusajan viattomuuteen. 1950-luvun asuminen, sosiaaliset suhteet, ruokakulttuuri ja muut detaljit ovat taatusti autenttisia. Samalla tässä tulee erinomaisesti esiin savolaisen peräkylän uskonnollinen elämä luterilaisuuden ja ortodoksisuuden rinnakkaiselona. Siirtokarjalaiset ovat rakentaneet paikkakunnalle talkoovoimin tsasounan, johon kylän väki suhtautuu uteliaana, mutta samalla ujosti. Ortodoksisten hautajaisten tavat jännittävät luterilaisia etukäteen, kuten varmasti jännittävät näinäkin päivinä. Kylän karjalainen kauppias on tsasounan maallikkotalonmies, ja on aidosti ylpeä siitä, että hänen savolainen vaimonsa on oppinut leipomaan oikeaoppiset piirakat. Kaiken tämän tunnistan omista savolaissuvuistani ja kuulemastani suullisesta perimästä.

Varsinainen jännitysnäytelmä on pliisu tai yksioikoisesti kirjoitettu. Murhattu nainen, farmaseutti Milja Sahanen, on äärimmäisen kiinnostava henkilö, mutta olisin halunnut lukea hänestä enemmän vielä hänen ollessa elossa. Juoni kyllä yllättää vielä loppumetreillä, mutta kerrankin luin dekkarin, johon olisin toivonut enemmän rikosteknistä ja -oikeudellista tutkintaa. Rikoksen ratkaisijaksi tässä nousee tietysti Elisabet-rouva hänen hitaanlaisen miehensä langettua ryyppäämään. Miehen itsetunto kolhiintuu pahasti vaimon ottaessa ohjat prosessista.

Pidin kirjasta paljon sen tunnelman vuoksi, mutta odottaisin Metropoliitta Panteleimonin tulevilta dekkareilta lisää ”kierroksia” ja juonen huolellisempaa rakentamista. Ymmärrän hyvin hänen motiivinsa kirjoittaa vähemmän veristä tai brutaalia rikossarjaa, sillä dekkarin lukijoitakin on moneen makuun. Moni taatusti kaipaa dekkareita, jotka kertovat nykypäivää lempeämmästä maailmasta. Uskonnollisuuden ja rikosten ratkaisunkin kombinaatio toimii loistavasti. Kerronnan hidastempoinen rytmikään ei varsinaisesti ollut ongelma, vaan koin vain lukijana, että jossain kohtaa juonta mutkat vedettiin liian suoriksi.

Harrastelijateatteriaiheesta kirjoittaa aivan toisella tyylillä uusi dekkarilupauksemme Vera Vala teoksessa Kuolema sypressin varjossa (Gummerus, 2012). Kiinnostavaa verrata näitä kahta dekkaria toisiinsa: Valan tähtinäyttelíjä murhataan Tolfan kylässä Roomasta pohjoiseen nykypäivänä. Pikkukylien elämänmeno on viehättävää missä maailman kolkassa tahansa, ja teatteri pikkukylien elvyttäjänä kiinnostava kaunokirjallinen teema. Valan kahdesta ensimmäisestä teoksesta en ole vieläkään saanut kirjoitettua arviota, sillä annoin nämä ”kuumat” kirjat nopeasti eteenpäin kaverille – niin paljon ne tuottivat iloa, että ilo piti jakaa.

Teos herätti nostalgiaa ja halun nähdä Jääkärin morsiamen elokuvaversiona. Suosittelen Panteleimonin dekkareita ortodoksisuuden ja Savon ystäville, niille, jotka ovat eläneet 1950-luvuilla ja kaltaisilleni peräkylien koluajille, jotka tippa linssissä kuvaavat suljettujen kyläkauppojen nurmettuneita betonirappuja.

Punssia nelivuotiaalle

tyomiesEn ole aikoihin lukenut Seiskaa, mutta onneksi päivän sosiaalipornokiintiön saa myös ladattua ilmaiseksi Kansalliskirjaston vanhojen sanomalehtien digiarkistosta. Hännisiä edelleen etsiessäni huonolla tuloksella päädyin Kuopioon, jossa työmies Otto Hänniseltä karkasi mopo ikävästi käsistä.

NELIVUOTIAS LAPSI JUOTETTU JUOVUKSIIN

”Tällainen surkea tapaus sattui tällä viime viikolla. Kaupungista kotoisin oleva työmies Otto Hänninen tuli eräänä päivänä mainitulla viikolla työmies Olli Kukkosen lesken asuntoon Tulliportinkadun 13:sta, missä olivat kotona ainoastaan Kukkosen lapset, 10 wuotias Olli ja 4 wuotias Matti. Hänninen oli tarjonnut pojille punssia mukanaan olevasta pullosta. Vanhempi Olli ei ollut ottanut, jotavastoin nuorempi Matti joi niin paljon että sai pian pahoinvointikohtauksen ja vatsanpoltetta sekä alkoi tavattomasti oksentaa. Äidin kotiin saapuessa oli lapsi jo melkein tunnottomassa tilassa, joten oli lääkäri paikalle haettava. Asiasta tullaan nostamaan oikeusjuttu, kertoo Sawo.” (Savon Työmies, 19.6.1909)

Tästä tulee mieleen yksinhuoltajaäitien hankala asema yhteiskunnassa  kautta aikojen. Tulipa kerran minunkin luo moniongelmainen vuokraisäntä täydessä seilingissä kaljamäyräkoiran kanssa  tennissukissa ja linttaanastutuissa purjehduskengissä, kun lapset olivat vielä pieniä, vuosi oli ehkä 2004. Ei tarjonnut kaljaa lapsille, mutta tuli perimään rästiin jäänyttä vesimaksua, jota en ollut ymmärtänyt maksaa epähuomiossani. Asiastahan ei olisi voinut soittaa tai muuten olla yhteyksissä. Olin kirjoittamassa seuraavan päivän luentoa. Kohtaamisen jälkeen kuljin kuin sumussa, pidin viikon luentonikin, mutta olin jo ehtinyt muuttaa asunnosta pois viikon sisällä tapahtuneesta, kiitos myötämielisen TOAS:in, joka otti minut sisään pian valmistuvana tohtorina. Vuokraisäntä ehdotti maksua luonnossa, jos minulla ei ollut maksukykyä. Vaikutti, ettei kerta ollut ensimmäinen ja että sama tulisi tapahtumaan hänen monien omistamiensa jugendtaloasuntojen seinien sisällä vuodesta toiseen -niin paatunut oli tapaus. Sosiaalivirkailija ehdotti tosi oikeustoimia, mutta minulla ei ollut tarpeeksi todisteaineistoa, sitäpaitsi talossa tapahtui samalla viikolla karmea vesivahinko ja kämppä olisi muutenkin mennyt pian täysremonttiin. Äänestin jaloillani, mutta kai asiasta olisi pitänyt nostaa isompikin haloo.

Kaverit ovat myös kertoneet ihmeellisistä selänpesijäehdokkaista avioerojensa tai leskeksi jäämisensä jälkeen, jotka tulevat norkoilemaan nurkkiin ilmoittamatta ikään kuin se olisi heidän luonnollinen oikeutensa saalistavina miehinä (yleensä nämä patologiset tapaukset ovat kaveripiirin ukkomiehiä). Minun tulkintani Kuopion uutisesta on seuraava: Otto on ollut kiinnostunut nuoresta leskestä ja halunnut juottaa lapset känniin, jotta he eivät olisi hänen kosioyrityksensä tiellä. Raukkamaista meininkiä. Pistää vihaksi 104 vuotta myöhemminkin. Toivon, että Kukkosen leski sai tyypin maksamaan kovat maksut kivusta ja särystä pikku Matille.

Nykyään lapsia koulutetaan ehkä paremmin olemaan avaamatta ovea tuntemattomille. Oliko noihin aikoihin Kuopion kaupunkiasunnoissa edes kunnollisia lukkoja, epäilen.

Tupakkaahan nelivuotiaat saattoivat polttaa, olen kuullut vastaavia juttuja 50-luvultakin. Onko se tuntunut aikuisesta hupaisalta? Vai ovatko he halunneet nähdä lapsen ”pikku aikuisena”, jolle on pienestä pitäen opetettava miehen tavat?