Hänen majesteettinsa hotelleissa

Teos: Jeffrey Archer: Vankilapäiväkirja. Osat 1-3, Helvetti-Kiirastuli-Taivas. (Saga Egmont, 2021)

Suomennos: Laura Hanttu

Äänikirjan lukija : Petri Ala-Kokko

Joskus 00-luvulla harrastuksiini kuului eri kehitysmaiden toisinajattelijoiden vankilapäiväkirjojen lukeminen; myös väitöskirjaani kuului tällainen osio. Tätä genreä kutsuttiin tuolloin resistance literatureksi. Varmasti yksi ikimuistoisimpia lukemiani vankilapäiväkirjoja oli nigerialaisen Ken Saro-Wiwan muistelmat. Myös Suomen historiaan on liittynyt eeppisiä vankilasaagoja, joista muistan parhaiten Elvi Sinervon kirjoitukset turvasäilöstä toisen maailmansodan aikaan.

Kun sitten lähdin lukemaan Jeffrey Archerin, miljonäärikirjailijan ja pitkäaikaisen konservatiivipoliitikon vankilapäiväkirjoja, ei resistance literature ollut heti mielessäni. Mutta Archerin vankilaan joutumisen syyt ovat silti kiintoisat, ja tuomion aikaansaama massiivinen mediajulkisuus oli omanlaisensa hullunmylly. Tässähän oli pulaan joutunut yläluokkainen julkkis, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat niin Margaret Thatcher kuin John Major. Mitään kapinaa hänen majesteettinsa arvovaltaa vastaan ei tästä vankilasaagasta löydy.

Alunperin Archer sai neljä vuotta kakkua väärän valan sanomisesta tapauksessa, jossa puitiin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankäyttöä. Archer oli ollut kymmenisen vuotta tukemassa kurdien itsenäisyyshanketta ja ja Britannian Punainen Ristikin oli tässä hankkeessa taustatekijänä. Muut asiaan sekaantuneet eivät joutuneet linnaan, ja Archerinkin tuomio lyheni huomattavasti saagan aikana.

Vankilaan joutuessaan hän oli 61-vuotias, ja monella tapaa häntä kohdeltiin rikosseuraamuksen hierarkiassa ikäihmisenä. Roskalehdet yrittivät koko ajan etsiä todisteita Archerin luksuselämästä ja etuoikeuksista tuomion aikana, vaikka näitä tuskin oli mainittavissa määrin. Mies lusi tuomiotaan kolmessa eri paikassa, joista ensimmäinen (”Helvetti”) oli Belmarshin pahamaineinen korkeimman turvaluokituksen vankila – paikka, jonne moni joutui linnauransa aluksi huolimatta oletetun rikoksen luonteesta.

Yllättävää kyllä, pidin tästä trilogiasta paljonkin, vaikka Archer yksityishenkilönä ja poliitikkona vaikuttaa yläluokkaiselta ja sovinnaisiin tapoihinsa piintyneeltä. Tässä kuvataan arjen vankilaelämää hänen omista, rehellisistä lähtökohdistaan ennakkoluuloinen kaikkineen, mutta ainakaan tuo näkökulma ei ole epäempaattinen. Archerin oma linja huumeisiin on ollut ennen vankilaan joutumistaan kategorisen kielteinen, eikä se linnatuomion aikana paljon liberaalimmaksi muutu, mutta hän alkaa nähdä monisyisemmin huumeidenkäytön syitä ja seurauksia. Elämän ehdot kovia huumeita käyttävällä taparikollisella kun ovat varsin erilaiset kuin House of Lordsin veteraanilla, jolla on yksityiskoulutausta. Tosin linnatuomionsa aikana Archer kohtaa myös huumeriippuvaisia ns. paremmista piireistä. Hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei oikein mikään perhetausta suojaa addiktioon taipuvaista yksilöä koukuttumiselta.

Eliittiasema Archerilla on siitä näkökulmasta, että hänellä on rakastava perhe, suuri varallisuus ja ammatti, jota voi harjoittaa vankilaoloissakin. Silti lusiminen vaikuttaa myös hänen mielenterveyteensä, ja mukaan mahtuu vaikeitakin päiviä. Belmarshissa hän kokee äärimmäistä väkivaltaa, Waylandin vankilassa yleinen levottomuus, rap-musiikin pauhe ja rivokielinen huuteleminen selleistä toisiin rasittaa, ja North Sea Campin syrjäisessä avovankilassa on nuhjuista ja paikoitellen jopa törkyistä. Viimeisessä instituutiossa hän kuitenkin saa mielekästä tekemistä: työ vankilan hallinnon paperihommissa, teenkeittäjänä ja lääkintäassistenttina motivoi enemmän kuin esimerkiksi osallistuminen keramiikkapajaan. Lyhyen ajan hän saa myös opettaa luovaa kirjoittamista kanssavangeille, mutta myöhemmin tämä mahdollisuus evätään.

Kuinka monelta vangilta sitten puuttuu kokonaan luku- ja kirjoitustaito, siitäkin tässä kirjasarjassa on vinkkejä. Brittiläisessä vankilajärjestelmässä on kuitenkin jo pitkään yritetty vakavasti paikata vankien koulutuksellisia aukkoja. Monenmoisia työllistämishankkeitakin on vankiloissa käynnissä, ja osan vangeista motivaatio palata työelämään on suuri. Minusta tämä saaga on ansiokas siksi, että se osoittaa vankeinhoitojärjestelmän ruusut ja risut hyvin realistisesta näkökulmasta.

Trilogian kakkososassa Archer tutustuu kolumbialaiseen Sergioon (nimi muutettu), jota odottaa pian karkotuspäätös Britanniasta. Tämä kohtelias, keskiluokkainen valkokaulusrikollinen alkaa heti hioa Archerin kanssa jalokivi- ja taidekauppoja. Aito smaragdi saapuukin perheen joulukuuseen, mutta taidekaupat ehtyvät ja kontakti mieheen katkeaa. Muutkin ystävyyden kuvaukset ovat hienoja, vaikka enimmäkseen niissä diilataan puhelinkorttien ja Mars-patukoiden valuutalla.

Tämä oli nyt toinen tutustumiseni Archerin teoksiin. Ensimmäinen otos oli erittäin lupaava, kertoohan se Himalajan valloituksesta, tämänhetkisestä lempiaiheestani. Ihan kaikki Archerin kirjojen aihepiirit eivät minua inspiroi, mutta tykkään hänen kerronnan tyylistään.

Eli kirjallista fanitusta voi tapahtua yli puolue- ja näkemyserojen. Iso hurraahuuto sille!

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Suomalialaisuuden juurilla

IMG_1742Luin juuri Jani Toivolan muistelmat, ja tämän kokemuksen jälkihehkussa päädyin lainaamaan Abdirahim ”Husu” Husseinin omaelämäkerrallisen teoksen. Markku Hattulan kanssa yhdessä kirjoitettu teos Minä Husu, suomalialainen (Minerva, 2017) on mielestäni omaelämäkerta, koska se on kirjoitettu minä-muodossa.

Kirja kartoittaa nuoren turvapaikanhakijana maahan tulleen kotoutumispolkua ja identiteetin etsintää rehellisen sydämellisesti. Moni kirjaan tarttuva saattaa jo etukäteen tietää Husun radio- ja poliittisesta urasta, joista myös kerrotaan, mutta painopiste teoksessa on enemmän yksityiselämässä.

Kirjassa eletään vahvasti villiä 90-lukua Salon suunnassa ja Turussa, jolloin skinheadit olivat todellinen uhka nuorten maahanmuuttajien arjessa. Skinien ja hiphoppareiden konflikteista Husu selvisi lopulta vammoitta, mutta hän olisi saattanut yksin maahan tulleena ajautua pahoihinkin porukoihin. Koska hänellä oli nuorena vaikeuksia päästä haluamiinsa kouluihin, välivuosia tuli. Onnekseen hän pääsi töihin mm. Viking Linelle, ja motivoitui rahan tienaamisesta jengitappeluiden sijaan.

Rasismin ja islamofobian lisäksi Husu käsittelee teoksessaan somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Hänen äitinsä on Ruotsissa asuvan somalimiehen toinen vaimo, ja tullessaan Suomeen perheenyhdistämisen kautta hän oli raskaana. Husua pidettiin lapsen isänä synnytysosastolla, koska oikea isä ei tietystikään ollut paikalla. Yleensäkin isien poissaolo leimaa hänen kasvutarinaansa, ja hän tutkii myös omaa vanhemman rooliaan tästä näkökulmasta. Myös hänen omalle ikäluokalleen moniavioisuus on edelleen mahdollisuus, vaikka monilla ei ole siihen rahkeita tai kiinnostusta.

Somaliyhteisön keskinäisistä haasteista olisin mielelläni lukenut lisääkin, mutta tämä oli jo lupaava avaus.

Pidin kirjassa eniten episodista, jossa Husu matkustaa Somalimaahan vaalitarkkailijaksi suomalais-somalialaisessa valtuuskunnassa. Hän on ehdottomasti seurueen pelokkain, ja kokee varsinkin itseään vanhempien suomalaisnaisten suojelemisen liiallisilta kontakteilta tehtäväkseen, vaikka naiset eivät suojelua pyydä. Samalla reissulla paikallinen nuori lääkäri olisi kovasti halunnut Husun toiseksi vaimoksi. Moniavioisuus saattaa siis olla monen korkeasti koulutetun itsenäisen naisen haave, koska sen kautta voi saada lapsia ilman parisuhteen päivittäisiä velvoitteita. Somalimaa ei ole Husun kotimaa, eikä hän tässä kerro matkoista Mogadishuun. Afrikkaan paluun kulttuurishokki on kiinnostava teema, ja Husu kertoo myös peloistaan matkustaa sinne lastensa kanssa.

Abdirahim Husseinin ja Jani Toivolan teoksia ei voi suoraan verrata toisiinsa, koska yksi on maahanmuuttajan ja toinen Suomessa syntyneen suomalaisen äidin pojan tarina. Poliitikkojen muistelmina niillä tosin on side toisiinsa, ja Husu Hussein on kulkenut pidemmän ja kivisemmän tien politiikan kentillä kuin Toivola. Politiikkaa hän ruotii aika kiltisti, ottaen huomioon kaiken sen asiattoman palautteen, jota hän on vuosien aikana saanut nettivihaajilta ja kasvotusten Keskustan puoluetovereilta. Keskustapuolueessa hän ei kokenut rasismia, mutta koki uskontonsa olevan este eteenpäin menolle. Ehkä kirjan keskeisin anti onkin miettiä, mitä islamofobia käytännön työelämässä merkitsee.

Suosittelen teosta erityisesti maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä työelämässä pärjäämisestä ja järjestökentästä. Toivon varsinkin, että nuoret afrikkalaistaustaiset miehet löytäisivät teoksen, sillä esikuvia poliitikoksi tai kirjailijaksi ryhtymiseen heillä on tässä maassa vähän. Koin, että kirja on kirjoitettu omaa yhteisöä kannustavaan henkeen, ja varsinkin koulutuksen tärkeyttä korostaen.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

gallupOlen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.