Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Kyyhkynen nimeltä Hurriya

Teos: Tahar Ben Jelloun: Sokaiseva pimeys (Gummerus, 2002)

Suomennos: Annikki Suni

Tahar Ben Jelloun kuuluu niihin islamilaisen maailman hieman mystisiin kertojiin, jotka löysin samaan aikaan kuin Paulo Coelhon, ja muistikuvissani on sekaannusta näiden kahden kirjailijan tuotannoissa. Paitsi että Ben Jelloun on vakavampi kirjailija, eikä hän varmasti pitäisi vertauksesta. Hyllyssäni on useampi hänen teoksensa, jotka olen pelastanut kirja-alennusmyynneistä, enkä ole lukenut kuin pari niistä.

Käsissä oleva teos, Sokaiseva pimeys, on ehdottomasti rankin häneltä lukemani. Se sai aikaan poliittista sekaannusta Marokossa, ja voitti Dublinin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004. Ymmärrän myös, miksi en ole kirjaa lukenut aikanani – koska luin työkseni toisen muslimimaan vankilamuistoja, en jaksanut lukea marokkolaisista sellaisista. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja sitä voi lukea myös dokumenttiromaanina, vaikkakin se on hyvin kaunokirjallinen ja stilisoitu.

Tässä teoksessa kahdeksantoista poliittista vankia elää hidasta, kiduttavaa kuolemaa maanalaisessa Tazmamartin vankilassa 1970-80-luvuilla. Suuri osa miehistä on yrittänyt vallankaappausta kuninkaallisessa kesäpalatsissa vuonna 1971, ja moni on ollut hyvin nuori ja tietämätön mahdollisista seurauksista. Kertojana kirjassa on vanki numero 7, osaston ”virallinen” tarinankertoja Salim, joka on marrakechiläisen runoilijan poika. Salimin isä on perheensä hylännyt, naisten parfyymeja käyttävä elostelija, joka on päässyt kuninkaan suosioon, eikä mies palatsiin marssiessaan tiedä, onko hän murhaamassa kuningasta vaiko isäänsä.

Salimin tehtävänä on kertoa tovereilleen tunnettujen elokuvien ja romaanien juonia. Hän harmittelee sitä, että on aikanaan jättänyt Tuhannen ja yhden yön tarinat lukematta, mutta saa paljon irti Marlon Brandonin roolisuorituksista. Toki myös Camus’n Sivullinen saa uusia tulkintoja, joihin joku tovereista voi jopa yhtyä. Kun miehen kunto heikkenee eikä hän enää kykene muistamaan kestosuosikkejaan, myös muiden vankien tilassa ilmenee heikentymistä. Suurin osa tovereista kuolee, mutta millainen tulevaisuus odottaa henkiin jääneitä?

Salimin äiti on jäänyt huoltamaan yksin perhettään, eivätkä isän kosiskelut saa ensimmäistä vaimoa takaisin perhekuntaan. Isällä on uusi vaimo toisessa kaupungissa, mutta haluaisi pitää kiinni luontaiseduistaan myös Marrakechissä. Perheen tilannetta helpottaakseen Salim liittyy armeijaan, josta hän lähettää äidilleen suuren osan palkastaan. Armeijaura ei kuulu tämän ylempikeskiluokkaisen perheen kulttuuriin, sillä heillä on totuttu katsomaan Hollywood-leffoja ja analysoimaan ranskalaisia romaaneja puhki. Salimin vankilassaolon aikana hänen veljensä päätyy teatterikouluun New Yorkiin, mutta Salim opiskelee hengessäpysymisen aakkosia maan alla kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ainoastaan usko pitää Salimia hengissä, ja uskoa edustavat myös selliin eksyvät linnut, kuten kyyhkynen nimeltä Hurriya (”Vapaus”). Jostain syystä linnut valitsevat kohteekseen juuri Salimin, mistä muut vangit ovat kateellisia. Selleissä pelätään myös, että lintuihin on tahallaan istutettu tarttuvia tauteja, mutta linnunlaulu pimeässä helvetissä on todellinen merkki paratiisin olemassaolosta. Osastolle eksyy myös kulkukoira, joka saa jäädä miesten lemmikiksi, mutta eläin kuolee rankkoihin oloihin muutamassa kuussa.

Kirjan juoni keskittyy muiden sellitovereihin poismenoihin, ja on äärimmäisen raaka ja surullinen. Alkuvuosina miehet pääsevät vankilan ulkopuolelle hautaamaan tovereitaan, ja valon kokeminen on heille ainoa henkireikä. Kiltimmät vartijat antavat heidän nauttia auringosta noilla reissuilla joitain ylimääräisiä hetkiä, mutta vanki numero 8:n kuoltua skorpionin pistoksiin tämä etuoikeus peruutetaan.

Vaikka aihe on äärimmäisen ankea, onnistuu Ben Jelloun taikomaan vahvoja tunnelmakuvia ja luomaan hienoja sivuhenkilöitä niukimmista mahdollisista aineksista. Lukija tietää Salimin pelastuvan, joten juonen suhteen ei ole paljoa jännitettävää. Kirjaa lukiessa voi keskittyä Jellounin poeettiseen kieleen ja sen symboliikkaan, jos vankien ruumiillisuus käy liian tukalaksi.

Tähän haasteeseen lukemistani maa-aiheisista kirjoista Sokaiseva pimeys on toistaiseksi vakavin. Se kertoo valtiovallan sokeudesta ja virheistä vielä enemmän kuin päähenkilön kasvavasta hengellisyydestä. Amnesty Internationalilla on myös merkittävä rooli tarinan suhteen. Marokon vankilat ovat olleet, ja varmasti ovat edelleenkin, karmivia paikkoja, ja nykypäivän näkökulmasta lukija saattaa päätyä pohtimaan vankilaolojen suhteellisuutta.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 39/196: Marokko. Listallani oli nuorempienkin marokkolaiskirjailijoiden teoksia, maasta on kirjoitettu mm. kiinnostavia dekkareita (ks. esim. Abdelilah Hamdouchi). Maa vaikuttaa oikein lupaavalta kirjamaalta, ja marokkolaiskirjoja on saatavilla paljon englanniksi, ehkä sinne kohdistuvan turismin vuoksi. Sen sijaan naapurimaiden, Algerian, Tunisian ja Libyan suhteen päässäni lyö pelkkää tyhjää, eikä Camus’n Sivullinen nyt kelpaa algerialaisrastiksi.

Riäväkylän likat Sörkan kulmilla

sisaruksetPirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on ensimmäisiä tv-sarjoja, joista muistan välähdyksiä lapsuudestani. ”Kaik on mänt, koko elämä” oli siitä napattu lentävä lause, joka kiersi perheessäni. Elämänmenokin on maannut hyllyssäni vuosikausia lukemattomana. Olen lähinnä perehtynyt Saision myöhempiin omaelämäkerrallisiin teksteihin, jotka toimivat takavuosina suurina inspiraation lähteinä.

Sisarukset (Kirjayhtymä, 1976) on Saision toinen romaani, joka ei saanut yhtä suurta suosiota kuin Elämänmeno. Veikkaisin, että Elämänmenossa karjalainen potku oli se kansaa ihastuttava lisäarvo. Sisaruksissa tapaamme Tampereelta Helsinkiin muuttaneen kolmikon Vilhon, Kertun ja Hiljan toisen maailmansodan aattona. Tai oikeastaan he ovat sisarpuolia, mutta ovat kasvaneet yhdessä. Kaikki ovat punaisten jälkeläisiä vaatimattomasta työläistaustasta, mutta 30-luvulle tultaessa politiikasta tulee vedenjakaja.

Tarina alkaa Hiljan isän kuolemasta ja hiljaisista hautajaisista. Haudattuaan isänsä Hilja päättää lähteä sisarustensa perään Helsinkiin. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa Branderin leipomon apulaisena Tampereella, kun isän uusi rakastettu on tyhjentänyt asunnon. Vilhon perheen ahtaissa oloissa Sörnäisten kupeessa asuu myös Kerttu-sisko. Sisarukset jakavat keittiön laverin, ja Hilja joutuu todistamaan siskonsa paheellisia yöjuoksuja. Sisko viettää iltojaan kommunistien kokouksissa ja tapailee piirin vanhempaa johtohahmoa Olavia, joka on naimisissa. Vilhon ja Elman liittokin rakoilee vaimon kasvavan helluntailaisen hurmion vuoksi.

Pelkkänä työläisarjen kuvauksena teos olisi kieltämättä nuhjuinen, mutta sen hahmot eivät ole pelkkiä työläisiä, vaan myös täysvaltaisia poliittisia subjekteja, kansalaisia. Olavi on käynyt todistamassa Espanjan sisällissodan kauhut vapaaehtoisena partisaanina, ja tuo työläiskotiin ensi käden tietoa fasismin (”vaskismin”) voittokulusta Euroopassa. Kerttu pohtii päivittäin, mikä on hänen oma panoksensa kommunistiselle liikkeelle, sillä häntä syytetään reittä pitkin matkustamisesta. Talvisodan alkaessa peli on selvä: avoimesti kommunistisia sympatioita osoittavien rauhanaktivistien päivät vapaudessa ovat luetut.

Teos muuttuu perhedraamasta sotaromaaniksi, jossa fokus on kotirintaman oloissa. Punaisten lapsille lotta-aate on vieras, mutta Lindströmin pesulassa lottiin liittymiseen kannustetaan. Hilja ja Kerttu joutuvat työpaikallaan selvään paitsioon: Kerttu poliittisesta vakaumuksestaan ja Hilja siksi, että on kommunistin sisko. Hilja joutuu myös usein suureen vastuuseen veljensä lapsista, kuten kuljettamaan näitä maalle sukulaisiin evakkoon. Lopulta lapset lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, mutta heidän äitinsä päätyy hakemaan lapset takaisin henkilökohtaisesti, sillä huhut rajan pikaisesta sulkeutumisesta kiirivät. Pelko lasten lopullisesta menetyksestä länsimaailmaan rajan taa on konkreettinen. Lisäksi tässä pohditaan sopeutumista mahdollisiin sosialistisiin oloihin, kaalikeiton hajuun ja kolhoosielämään.

Teosta voi lukea monella tasolla. Ahtaiden olojen ja ruokapulan kuvauksena teos ei ehkä säväytä. Itse sain uutta tietoa kommunistien hankalasta asemasta sodan aikana ”ryssän kätyreinä”. Vankilaolojen kuvaus oli tässä vain lyhyt episodi; lisää sota-ajan poliittisista vankeuksista voi lukea esimerkiksi Elvi Sinervolta. Kertun vankilatoverista Sennistä tulikin etäisesti Elvi Sinervon hahmo mieleen.

Arkielämän erikoisin twisti liittyi tässä seksuaalisuuteen ja seurusteluun. Pariskuntien salatapaamiset kerrostalojen pesuhuoneissa jäivät mieleen – monille tämä on ollut ainoa mahdollisuus tavata vastakkaista sukupuolta. Sisarukset Kerttu ja Hilja ovat seurustelukuvioissaan varsin erityylisiä. Varautuneemman Hiljan kauhistus helsinkiläisten nuorten viinanhuuruisissa pippaloissa on kouriintuntuvaa. Naisten juominen on myös paheksunnan kohteena. Kerttu-sisko ei tosin ole pahasti viinaanmenevä, mutta hänen avoin tupakanpolttonsa sanomalehden ääressä on perheen muista naisista julkean miehekästä.

Teos ei näytä saaneen ylistävää vastaanottoa muilta blogisteilta. Moni nykylukija pitää tällaista realistista työväenluokan kuvausta aikansa eläneenä. On kuitenkin ilahduttavaa, että teosta luetaan edelleen. Saision kirjoitustyyli on muuttunut rajusti sitten 1970-luvun, samoin koko taiteellinen visio. Uskollisuus työväenluokkaa kohtaan pysyy, mutta dynaaminen taiteilija on löytänyt uusia keinoja kertoa työtä tekevän kansan ja myös työelämästä ulkoistettujen tilanteesta globaalissa taloudessa. Valitettavasti en ole ehtinyt seurata Tehdas-sarjaa kuin parin jakson ajan, mutta siitä vähästä näkemästäni pidin paljon. Tästäkin romaanista pidin, jopa Tampereen murteesta, joka ei laimentunut lainkaan sisarusten Helsinkiin muuton jälkeen. Oikeastaan koin teosta lukiessani olevani enemmän Tammelan torin reunalla kuin Sörkan kulmilla.