Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Uuvuttava tyynykirja

Catherine M.Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä (WSOY, 2002) räjäytti eroottisen kirjallisuuden pankin ainakin kotimaassaan Ranskassa kirvoittaen kriitikoiden ylistystä, kauhistusta ja kaikkea siltä väliltä. Teos on maannut poistettavien kirjojeni meressä vuosikausia; nähtävästi olen yrittänyt sitä kaupitella kirpparillakin 50 sentillä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Vielä suurempi päänvaiva Fifty Shades of Grey taisi lähteä kiertoon jopa 2 eurolla. Kirjakasan kohtaloa punnitessani päätin vielä antaa tälle sensaatiolle uuden mahdollisuuden.

Ongelma teoksen kanssa oli yksinkertainen: se ei sytyttänyt. Teos alkaa kymmenien sivujen kuvauksella 70-luvun pariisilaistaidepiirien orgioista Boulognen metsässä ja parinvaihtoklubeilla. Tämä on nuoren Catherinen eroottinen yliopisto, jossa hän oppii mittailemaan ja vertailemaan miehenelimiä toistensa kanssa. Orgioissa hän on aina etäinen ja ainakin ulkoa käsin katsottuna henkisesti koossa pysyvä ”uuttera työläinen”. Miehet oppivat arvostamaan hänen toverillista suhdetta seksiin ilman turhia tunteiluja.

Teos rakentuu kuin akateeminen tutkielma: tässä tutkitaan seksipartnereiden lukumäärän vaikutusta naisen seksuaalisuuden kehitykseen ja erilaisia tiloja, joissa seksiä voi harrastaa. Catherine M. on erityisen kiinnostunut ulkomuodoltaan rähjäisistä miehistä, välillä myös peseytymättömistä tapauksista. Hän pitää myös seksistä varastoissa, parkkihalleissa, ryteiköissä ja kaikenlaisissa välitiloissa, joissa harva tuntee oloaan kotoisaksi. Fantasiat liittyvät tässä kasvavassa määrin paikkoihin, ei niinkään miehen persoonaan, ei välttämättä edes hänen fyysiseen vartaloonsa. Catherine M. ei tunne erityistä vetovoimaa tietyn näköisiin tai -taustaisiin miehiin. Jos tässä teoksessa on feministinen sanoma, se liittyy kai esineellistämiseen ja naisen ”vastakatseeseen” – tässä peniksiä pannaan kuin halpaa makkaraa ja miehet ovat enimmäkseen käveleviä dildoja. Feministisestä liikkeestä Millet kuitenkin irtisanoutuu pontevasti. Silti tietty 70-lukulainen kulttuurinen vastarinta nostaa päätään myllätyistä lakanoista. Sukupuolitauteja hoidetaan ahkerasti, mutta tuona aikakautena ei vielä tunneta HIV:iä.

Catherine tykkää myös seksistä naisten kanssa, mutta erityisesti näistä kohtauksista tulee vaivaantunut olo. Ikään kuin hän lavastaisi lesboseksinkin jossain puskassa piileskelevää tosimiestä varten. Ylipäänsä kaikki tässä kirjassa tuntuu lavastetulta – hän käyttääkin termiä ”rooliodotukset” ja ”repertoaari”. Toinen hyvä metafora on luontoelokuva. Teknistä taitavuutta kuvakulmien valinnassa kirja pursuaa – tässä näkee taidekriitikon ammatillinen vahvuus. Taidemaailman lainalaisuuksiinkin kuuluu väistämättä keikkatöiden saaminen reittä pitkin: melkein kaikki Catherinen rakastajat päätyvät hänen toimittamaansa lehteen freelancereiksi.

Jos rietasta ja pornografista tekstiä voi kuvailla kliiniseksi, tämä on sitä. En tiedä, estääkö minua teoksen ymmärtämisessä kulttuuriero vaiko henkilökohtaiset estoni – en vain päässyt sen maailmaan sisälle. Joku kielellinen lahjakkuus estää minua kategorisoimasta tätä pelkäksi pornoksi. Silti tämä ei opettanut minulle  mitään uutta ihmisen seksuaalisuudesta enkä huomenna luultavasti muista näistä seikkailuista kuin muutaman ovelan sanankäänteen.