Portugalia ristiin rastiin

Teos: Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta (Into, 2019)

Lyhyessä ajassa olen löytänyt ja lukenut jo kaksi Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvaa dekkaria. Patrakka on keski-iässä kirjailijan uran aloittanut downshiftaaja, joka asuu tätä nykyä Portossa, ja sijoittaa myös teoksensa tähän Atlantin rannikkomaisemaan. Kirjojen päähenkilö on rikoskomisario Rui Santos, jolla tuntuu olevan myös suomalaisia tuttavia.

Syyllisyyden ranta on sarjan kolmas osa, jossa kerrotaan enemmän suomalaisista downshiftaajista kuin aiemmissa osissa. Kirjassa katoaa keski-ikäinen taidemaalari Rafael Pikijoki, joka on muuttanut vaimonsa kanssa pieneen kalastajakylään luomaan toista uraansa ja keskittymään taiteeseen. Rafaelin vaimo Pia on kärsimätön edessä olevan läpimurron suhteen, koska pariskunnalla ei ole säästöjä, eikä muutakaan toimeentuloa ole tiedossa syvän talouslaman runtelemassa maassa. Rafaelin maalaukset käsittelevät enimmäkseen kuolemaa, eivätkä myy sisustuselementteinä, vaikka ovat saaneet positiivista huomiota kriitikoilta. Perheen aikuinen tytär on kuollut anoreksiaan, ja poikakin kamppailee kehonkuvaan liittyvien kysymysten ympärillä mallina Milanossa.

Pariskunnan meininki on herkullisen makaaberiä, eikä ”toinen elämä” vuoristokylässä suju sen mallikkaammin kuin aiempi elämä meren rannalla, syyllisyyden rannikolla. Patrakka kuvaa pienen vuoristokylän arkea juurevasti, näyttäen varsinkin kylän miesten patriarkaalisen omistushalun ja mustasukkaisuuden. Maaseudun syrjäytyminen on myös vahva teema, mutta kyläläiset eivät luovu 70 centin kahvilakahveistaan. Portugalissa bensikseltä saa kaljaa, ja kylän poikamiehet aloittavat sen litkimisen jo aamuyhdeksältä. Toisaalta kylässä yritetään maatilamatkailulla, mutta sekin yrittäjä on hollantilainen.

Nämä dekkarit ovat kiinnostaneet minua enemmän kulttuurin kuvauksena kuin dekkareina, mutta se tuskin on dismeriitti hyvälle kirjallisuudelle. Eläydyin varsinkin joulu-bacalhaun (eli turskan) jonotukseen, vaikka kirjan aika-akselissa oli kesä. Rui Santosin ja Rita Pereiran viipyilevästä romanssista oli korkeat odotukset, enkä saanut pettyä. Dekkareina lukemani teokset sijoittuvat vähemmän väkivaltaiseen, yhteiskunnalliseen päähän. Ruokaa ja romantiikkaa ne tarjoavat vähintään yhtä paljon kuin jännitystä.

Ainakin nämä kaksi lukemaani tarinaa olivat toisistaan poikkeavia, ja niissä tarinallisuus korostui enemmän kuin rikostekninen tarkkuus. Ylipäänsä suosittelen sarjaa kaikille, jotka haaveilevat uudesta elämästä Atlantin rannikolla, leppoistajille, fiilistelijöille ja meriuimareille.

Dourojoen murhamysteerio

Teos: Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018)

Anu Patrakka on keski-ikäisenä Portugaliin muuttanut ”downshiftaaja”, joka on lyhyessä ajassa julkaissut kaksi Porton kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria. Minulle on suositeltu tätä sarjaa, koska myös minulla on pitkään ollut juuri Portugaliin liittyviä muuttohaaveita. No, juuri nyt en voi ”downshiftata” minnekään, mutta pidän maata vanhuuteni haavemaana.

Teos miellytti minua kaikin puolin kulttuurisena kuvauksena. Teos kuvaa tämän päivän portugalilaista yhteiskuntaa sisältä päin, myös sen kipukohdista käsin, kuten vähävaraisten, vanhusten ja syrjäytyneiden näkökulmista, ja kertoo arjen selviytymisestä. Erityisen kiinnostavaa olivat asumiseen liittyvät yksityiskohdat: Portugalissa kun on edelleen voimassa laki, ettei ennen vuotta 1974 tehtyjä vuokrasopimuksia voi muuttaa, ja siksi joidenkin köyhien ikäihmisten asuminen saattaa olla todella edullista. Teos kuvaa tuollaisen tyhjenevän rappiotalon todellisuutta tilanteessa, jossa ahne ja vastuuton omistaja vain odottaa sen asukkaiden kuolemista, jotta voisi rakennuttaa tilalle uuden, kalliin kiinteistön.

No, sitten itse dekkarijuonesta. Kirjassa kuvataan asuntoonsa linnoittautuneen dona Constancan viimeisiä aikoja, ja hänen kurjaa kohtaloaan laiskanlinnan vankina. Olin hirveän ahdistunut tästä juonesta, vaikka se olikin koukuttava. Kirjassa kuvataan lähes liikuntakyvyttömän, ylilihavan vanhuksen elämää viidennessä kerroksessa, talossa, jossa ei ole hissiä. Ruumiillisuus on kaikenkattavaa, ja kuvaus on paikoitellen jopa inhorealistista. Mikään naisen sairaudessa ja yksinäisyydessä ei ole vierasta suomalaisesta näkökulmasta, paitsi se, että meillä ei taida enää olla kovin paljoa hissittömiä taloja. Eikä aivan noin huonokuntoisia kämppiä, mitä tässä kuvataan. Tavallaan teos siis kertoo vanhusten heitteillejätöstä, siitä huolimatta että uhrilla käy asunnossa siskontyttö ja naapurin rouva auttamassa.

Mutta hieman vähempi lihavan ruumiin ja pursuavan ihran kuvaus olisi riittänyt, enkä sano tätä edes feministisestä tai kehopositiivisesta näkökulmasta. Muuten Dona Constancan elämäntarina oli kekseliäs, ja myös naapurissa asuvan Filomenan kohtalo keski-ikäisen narkkaripojan asuinkumppanina kosketti.

Kirjan päähenkilö, rikoskomisario Rui Santos, on leppoisa, keski-ikäinen sinkkumies, joka ylläri ylläri, ei ole viinaanmenevä. Hänellä riittäisi enemmän vientiä työpaikan naisten keskuudessa kuin mihin rahkeet riittävät. Poliisien yksityiselämää teoksessa kuvataan sopivasti, ja mukaan mahtuu ainakin yksi suomalaistaustainen hahmo. Minusta oli jopa virkistävää, että teoksen poliisit olivat suht ”normaaleja” ihmisiä, sillä viime aikoina lukemissani skandidekkareissa poliisihahmot ovat enimmäkseen olleet juoppoja, entisiä narkkareita, autisteja ja/tai syvästi traumatisoituneita menneisyytensä vuoksi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Portugali. Minulla on kiinnostusta myös portugalilaisten syntyperäisten kirjoittamaan nykykirjallisuuteen, joten saatan vielä vaihtaa tämän kohdan teoksen, mutta ainakaan Patrakan dekkarista ei jäänyt fiilistä, etteikö kirjailija olisi tuntenut maata, josta kirjoitti.

Maitojunalla Lissaboniin

Teos: Luis Ruffato: Lissabonissa muistin sinut (Into, 2017)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Lissabon on yksi lempikaupungeistani tässä maailmassa, ja silti en ole lukenut montaakaan sinne sijoittuvaa kaunokirjallista teosta. En varsinaisesti tunnista tai muista muita portugalilaisia kirjailijoita kuin Fernando Pessoan, jonka teoksia en myöskään ole matkoillani sinne ahminut. Tilanne on nolo, mutta myös ymmärrettävä: Portugali on viimeisiä Euroopan maita, joka on saavuttanut melkein täyden lukutaitoprosentin, ja siksi maan kirjallisuus ei ehkä ole kehittynyt aivan samaa tahtia kuin pohjoisen Euroopan. Ehkä sitä ei myöskään pahemmin käännetä niille kielille, joita itse ymmärrän. Toimittaja Rita Dahlin suomentamaa nykyrunoutta olen lukenut vuosien varrella. 

Luiz Ruffato kirjoittaa tiiviisti vanhalle mantereelle eksyneen brasilialaissiirtolaisen Serginhon tarinan veijariromaanissaan Lissabonissa muistin sinut. Teoksen nykyisyydessä, 2000-luvun puolessavälissä Serginho on neljääkymmentä lähestyvä eronnut isä, jolla on mielisairas ex-vaimo, poika ja näiden suku elätettävänään. Teos koostuu kahdesta osasta: kertomuksesta siitä, kuinka Serginho lopetti tupakanpolton, ja siitä, kuinka hän aloitti polttamisen jälleen. 

Olen aloittanut lukemaan teosta aiemminkin, mutta en oikein saanut tarinan juonesta kiinni – tai se tuntui niin simppeliltä, etten ymmärtänyt sen ”pointtia”. Todennäköisesti tässä on nerokkaampaa kielellinen ilmaisu ja muoto kuin juoni. Mahdollisesti se on myös kirjoitettu siitä näkökulmasta, että se olisi mahdollisimman edustava tarina Eurooppaan muuttaneesta brasilialaissiirtolaisesta – tyypistä, jolla on kotoa lähtiessään ollut suuret suunnitelmat rikastumisen suhteen, ja joka joutuu tinkimään tavoitteistaan huomattuaan, että Euroopassa ei olekaan kullattuja katuja. 

Serginho etsii työtä Lissabonista, ja pääsee turistiravintolaan tarjoilijan apulaiseksi. Hänen yllätyksekseen ukrainalaisilla on etulyöntiasema työmarkkinoilla suhteessa brasilialaisiin, jotka kuitenkin puhuvat portugalia äidinkielenään. Hän joutuu kusipää-Anatolin nöyryyttämäksi, mutta nielee kiukkunsa pystyäkseen edes tienaamaan minimipalkan. Vapaa-aikanaan hän hengailee Lopo Garcia-nimisen kodittoman runoilijan kanssa, joka on maan suurin kirjallinen lupaus, vaikka ei ole vielä julkaissut mitään. Vaihtoehtoisesti hän käy treffeillä maannaisensa Sheilan kanssa, joka ei pääse Zaran putiikkiin myyjäksi, vaan joutuu myymään itseään 30-40 euron tuntitaksalla nuhjuisissa kortteleissa. 

Kirjassa tavataan myös afrikkalaisia siirtolaisia, joiden on pakko vuokrata vaimojaan, ja jotka kannattelevat koko merentakaisen yhteisön kunniaa harteillaan. Kizomba soi ja cachacha virtaa naapuruston juhlissa, mutta kaikesta tästä ei voi selvitä ilman tupakkaa. 

Kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä on upeasti tavoittanut kahden eri portugalin rekisterin erot, ja suomennos on leikkisää sukkulointia murresanojen ja merkitysten välillä. Kansi on hurmaava, ja varsinkin Lissaboniin matkaavan turistin näkökulmasta tämä pikku kirja tarjoaa raikkaita näkökulmia ilmiselvien vierailukohteiden ulkopuolella.   

Maahaasteessa kuittaan tällä kohdan 8/196: Brasilia. (Portugali-rastia varten on myös tarjolla monia kesken jääneitä kirjaprojekteja.)

Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

6_2_4-Macau_03Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.

 

Naurujoogaa bensiksellä

Millman warriorDan Millman (s. 1946) on Suomessa heikosti tunnettu henkisen kasvun opettaja ja kirjailija, jonka esikoisteokseen Way of the Peaceful Warrior (1980) sain tutustua oikeaan aikaan. Juuri nyt kaipasin jotain korkealentoista henkistä tekstiä – tai Putouksen Heikkis-Jamoa lainaten, inspiroivaa pellekoulutusta pärnulaiseen tyyliin. Juuri nyt en kaipaa tekstejä, joissa massamurhataan, koulukiusataan, viillellään, sekaannutaan alaikäisiin tai suoritetaan armomurha syöttämällä huumattua Jacky-vanukasta dementoituneelle puolisolle. Nimim. Lionel Shriverin Poikani Keviniä ja Riikka Pulkkisen Rajan tv-dramatisointia edelleen kelaava. Nyt kaipaan kirjoja, jotka eivät revi sielua rikki, vaan ruokkivat sitä.

Teos on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta päähenkilö on parikymppinen Dan, jonka elämän koordinaatit muistuttavat läheisesti Millmanin omia. Dan on parikymppinen opiskelija Berkeleyn yliopistossa 60-luvulla, jolle elämä hymyilee ulkoisesti. Hän on menestynyt voimistelija, joka on erikoistunut akrobatiaan – treenit vievät leijonanosan hänen ajastaan. Koska hänestä kirjoitetaan lehdissä, naisiakin pyörii nurkissa. Tenteistäkin hän selviää kohtuullisesti, ottaen huomioon kuinka vähän hän voi akateemisiin opintoihin panostaa.

Eräänä yönä hän herää painajaiseen viikatemiehestä ja on niin nälkäinen, että lähtee etsimään murkinaa yön yli auki olevalta bensa-asemalta. Bensiksellä häntä palvelee valkohapsinen mies japanilaisissa sandaaleissa – sama mies, joka esiintyi hänen painajaisessaan pelastajana. Dan päätyy bensiksen kodinomaisiin sosiaalisiin tiloihin surrealistiseen paikkaan ja aikaan, jossa hänet initioidaan soturiopiskelijaksi. Opinnot eivät kuitenkaan suju mutkattomasti, vaan Dan sortuu joka askeleella jackass-temppuihin, jotka muistuttavat hänen luonteensa ja elämänsä sovinnaisuudesta ja tavanomaisuudesta.

Koska opettaja ei koskaan esittäydy Danille reaalimaailman henkilönä, jolla on historia, hän alkaa kutsua tätä Socratesiksi, mutta välillä mies kulkee myös Marilynin lempinimellä (viitaten tämän blondiin kuontaloon). Sokraattista dialogia teos onkin pullollaan. Socrates kulkee Danin rinnalla läpi urheilu-uran kohokohdat opettaen tälle meditatiivista keskittymistä ja itsensä ylittämistä. Voitoista huolimatta Danin elämä tuntuu ulkokohtaiselta. Hän valmistuu ajallaan, menee naimisiin, itkee häissään tyhjyyttään, alkaa henkivakuutuskauppiaaksi ja saa lapsen tietoisena edessä siintävästä erosta ja henkisestä uupumuksesta.

Tarinan yksityiskohdat tuntuvat hämmentävän moderneilta suomalaisesta perspektiivistä: tässä kokataan tofua, ylistetään raakaruoan paremmuutta, harrastetaan detox-kuureja ja nauretaan henkisen kasvun tuotteistamiselle, korneille teepaidoille ja muille oheistuotteille, jotka syntyvät ”minän” parantamisen teollisuudessa. Dan kokee välillä sosiaalista eristäytymistä luovuttuaan alkoholista ja roskaruoasta, ja seksistä pidättäytyminen aiheuttaa omia komplikaatioitaan. Tässä ei pyritä absolutismiin millään elämän saralla, mutta etsitään balanssia nautintojen ja niistä luopumisen väliltä.

Tämä oli yksi selväpäisimmistä ja hauskimmista henkisen kasvun oppaista, joita olen koskaan lukenut. Tässä on zenbuddhalaisia pohjamutia, mutta mihinkään uskontoon tai opinkappaleeseen ei takerruta. Ei tässä naurujoogasta puhuta, mutta erityisesti kuvaukset bensa-aseman yövuoroista naurattivat minua kaikessa absurdiudessaan. Bensiskohtauksissa oli kökköä yliluonnollisuutta, joka muistuttaa c-luokan tieteisleffoista. Kirjasta onkin tehty elokuva, mutta en tiedä haluanko nähdä sitä. En siis ollut vaikuttunut tarinan visuaalisista efekteistä, vaan pikemminkin kertojan äänestä.

Vertaan teosta automaattisesti Paulo Coelhon Alkemistiin, jossa vastaavanlaista matkaa tehdään länsimaiden näkökulmasta eksoottisemmissa puitteissa. Tässä pysytään enimmäkseen Kaliforniassa – vasta loppumetreillä rauhallinen soturi lähtee matkalle maailman ympäri löytäen lopulta totuutensa Sierra Nevadan vuoristossa. Millman ei keskity eksoottisten maisemien kuvaukseen, vaan puhtaasti sisäiseen matkaan. Silti hihkuin onnesta siinä vaiheessa, kun päähenkilö Dan istui Cascaisin kalastajakylän rannalla Portugalissa pohtimassa matkansa viimeistä siirtoa. Samainen kylä on vaikuttanut minuun henkisesti niin syvältä, että olisin valmis muuttamaan sinne pysyvästi.

Alkemisti teki minuun vaikutuksen alle kolmikymppisenä, mutta kyynisenä nelikymppisenä luultavasti en saisi siitä uudestaan vastaavia kicksejä. Millmanin teoksessa on sopivaa kyseenalaistamista ja itseironiaa elämää enemmänkin nähneille ja maailmantuskissa marinoituneelle; ehkä Coelho on kaunokirjallisesti taitavampi kertoja, mutta Rauhallisen soturin tie tuntui pyyteettömämmältä narratiivilta.

Globaalia tätimagneetti Paulo Coelhoa en voi suositella nuorisolle, varsinkaan nuorille miehille, mutta Millmanin teos voisi upota sellaiseenkin poikaan, joka ei normaalisti lue kirjoja, saati henkisen kasvun oppaita. Ehkä tämä selittää teoksen suosion – sillä on potentiaalia puhutella epätodennäköisiä yleisöjä.

PS: Millmanilta näyttää tulleen myös yksi suomennettu teos: Kaksitoista porttia eheään elämään (WSOY, 2000).

Rukoilijasirkkojen kylässä

Couto FlamingoMia Couton Flamingon viimeinen lento (LIKE, 2001) on ilkikurinen, moniääninen kertomus Tizangaran peräkylästä Mosambikissa maan itsenäisyyden alkuajalta, jolloin kommunistit ja ex-siirtomaavallan kannattajat (eli kapitalistit) edelleen taistelivat verisesti vallasta. Rauhaa turvaamaan kylään on tullut joukko kansainvälisiä YK-sotilaita muista Afrikan maista ja Etelä-Aasiasta. Kyläläisten suhtautuminen ulkomaalaisiin tunkeilijoihin on skeptinen, eikä kestä kauan, kun sotilaille alkaa tapahtua kummia.

Romaani alkaa irvokkaasti kohtauksella, jossa kyläläiset ovat keskellä tietä tutkimassa siihen jostain pusikosta lentänyttä miehen penistä. Perusteellisten tutkimusten jälkeen todetaan, että penis ei kuulu oman kylän pojalle. Peniksen alkuperän voi todistaa vain kylän prostituoitu Ana Deusqueira, jonka asiantuntijakokemukseen on luottaminen. ”Hyvät” ja ”huonot” naiset taistelevat muutenkin vallasta ja paikastaan kylän universumissa. Anan valta-asema uhkaa jo syrjäyttää kylän ”ensimmäisen naisen” hallintojohtajan vaimo Ermelindan auktoriteetin. Nuoria miehiä ja naisia tappava tautikin on jo tainnut saapua kylään, ja räjähtävä penis saattaa viitata symbolisella tasolla seksin vaarallisuuteen.

”Räjähtäneitä” tai kadonneita sotilaita on tarinan alussa jo viisi, ja lukumäärä kasvaa päivittäin. Paikalle kutsutaan italialainen tarkkailija Massimo Risi arvioimaan tilanteen vakavuutta. Risi asettuu asumaan kylän ainoaan majataloon nimettömän paikallisen kertojan kanssa, joka on värvätty vieraalle simultaanitulkiksi, mutta tosiasiassa miehen tehtävänä on raportoida italialaisen toimista paikallishallinnolle. Kertoja epäonnistuu työssään katastrofisesti ja lopulta kaikki todistajanlausunnotkin katoavat kuin tuhka tuuleen.

Majatalossakin tapahtuu kummia: ehkä Risin tyhmyyksissään tappamat rukoilijasirkat (joiden uskotaan olevan vainajien henkiolentoja) kostavat tai Risi jää naapurihuoneen kirotun Temporinan pauloihin. Temporina on nuori nainen, jolla on vanhuksen kasvot eikä hän yleensä poistu majatalosta ulkomuotoaan häveten. Vain rakastellessaan miehen kanssa hänestä tulee hetkellisesti nuori taas. Maaginen realismi ja suullinen kansanperimä yhdistyvät tässä globaaliin poliittiseen analyysiin, päätyen lopulta koko Mosambikin valtion katoamiseen Afrikan kartalta.

Mosambikin henkisestä tilasta tietää ehkä tarkimmin kylän poppamies Andorinho, joka kertoo vieraalle seuraavaa: ”Puhutaan paljon siirtomaavallan ajasta. Mutta minä epäilen sen koko olemassaoloa. Mitä ne valkoihoiset tekivät oli, että ne tulivat valtaamaan meidät. Mutta ne eivät vallanneet pelkkää maata, vaan meidän sisimpämme, ne leiriytyivät meidän pääkoppaamme. Me olemme puuta joka on kastunut sateessa. Nyt me emme syty emmekä luo varjoa. Meidän on kuivuttava auringonvalossa jota ei vielä ole. Se aurinko voi nousta vain meidän sisältämme. Pysyykö herra kärryillä, aivan täysin kärryillä?” (156)

En tiedä, onko mainitsemisen arvoista, mutta Couto on valkoinen portugalilaisten jälkeläinen, joka on jäänyt asumaan maahan siirtomaaherrojen lähdettyä. Tajusin tämän biografisen faktan vasta romaanin luettuani, sillä oletukseni oli, että kirjailija on musta. Kai Mosambikin kirjallisuuden lyhyestä historiasta kertoo jotain se, että sen kansainvälisesti tunnetuin edustaja on valkoinen mies.

Couto kirjoittaa pigmenttieroista ja valtasuhteista humoristisesti ja suoraan:

”Tiedättekö mikä ero on valkoisella viisaalla ja mustalla viisaalla? Täällä meillä viisain on se joka vetkuttaa vastaustaan kaikkein pisimpään. Jotkut ovat niin viisaita etteivät vastaa koskaan.” (182)

Teoksessa oli kaikessa absurdiudessaan hyväntahtoinen, joviaali tunnelma. Se tuntui klassiselta veijaritarinalta pikemminkin kuin syvällisemmältä poliittiselta allegorialta, tai raaka postkoloniaali politiikka oli onnistuttu ymppäämään niin nerokkaasti tarinan saumoihin, että sen olemassaolon välillä unohti. Tuntui kuin olisi elänyt hyvin kerrotun kansansadun sisällä iltanuotiolla. Muistutuksina nykypäivästä toimivat ehkä vain YK-sotilaiden jeepit ja Massimo Risin nauhuri, johon kyläläiset suhtautuivat luontaisen epäilevästi, peläten, että laite varastaa puhujan sielun. Suullisen ja kirjallisen kulttuurin vaihteluista ja statuseroista Couto sai myös paljon irti, mutta jätän nämä havainnot johonkin akateemisempaan esseeseen.

Flamingon viimeinen lento taitaa olla ensimmäinen löytämäni Bookcrossing-kirja, joka on odottanut lukemista hyllyssäni ainakin vuoden. Nyt on aika vapauttaa se seuraavalle lukijalle – se luultavasti löytyy Hervannan kirjaston kierrätyskorista lähipäivinä. Bookcrossing-aktivistiksi taidan kuitenkin olla vielä liian laiska, valitettavasti.

 

 

Oudompi keikka Lissaboniin

Hollantilaisen Cees Nooteboomin romaani Seuraava tarina (WSOY, 1991) on tämän viikon random-lukukokemukseni. Muistan silmäilleeni takavuosina romaania kirjastossa, mutta reitannut sen liian älylliseksi. Nyt tartuin teokseen siksi, että siinä seikkaillaan Lissabonissa.

Vuonna 1935 syntynyt Nooteboom on kirjoittanut enemmän runoja ja matkakirjoja kuin romaaneja. Seuraava tarina on hänen teoksistaan kansainvälisesti tunnetuin; tuotantoa on käännetty muille kielille verrattaen vähän. Tästä huolimatta Nooteboom on ollut Nobel-veikkausten listalla jo pitkään mm. minulle tutumpien kokeneiden konkareiden kuten Alice Munron ja Haruki Murakamin kanssa. Kyseessä taitaa olla myös ensimmäinen hollantilainen kirjailija, johon tutustun, jos Anne Frankia ei lasketa mukaan.

Romaani on kuin hengästyttävän pitkä proosaruno, siinä pannaan antiikin Kreikan ja Rooman klassikot, ihmisen biologia, astronomia ja löytöretket halki, poikki ja pinoon. Kertojana on keski-ikäinen amsterdamilainen opettaja Herman Mussert, joka joutuu jättämään virkansa opettajanhuoneen mustasukkaisuusdraaman vuoksi ja alkaa elättää itseään tohtori Strabona ala-arvoisia matkaoppaita kirjoittaen. Eräänä aamuna hän ei herääkään kotonaan Amsterdamissa, vaan lissabonilaisessa hotellissa, samassa huoneessa, jossa hän vietti kiihkeitä hetkiä punatukkaisen opettajakollegansa Marian kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Yöllinen lento on ihme, joka herättää kertojassa tapahtuneen perusteellisen selvittämisen halun.

Minua puhutteli romaanissa eniten kertojan nuiva huumori erityisesti suhteessa matkailuun ja siitä elämiseen. Mussertista on tultava Strabo, koska hänen antiikin Kreikan oppituntinsa eivät enää puhuttele nykynuorisoa, eikä hänen kiihkeä vanhoille teksteille omistautunut persoonansa sovi nykypäivän koulumaailmaan. Matkaoppaat elättävät 24/7-tahtista kirjafriikkiä kammiossaan, mutta hän on tehnyt itsensä kanssa diilin: hän ei missään nimessä suostu paljastamaan lempipaikkojaan kävelykeppejä kaipaavalle massalle, vaan näyttää heille juuri sen ilmiselvän ja valmiiksi paketoidun, jota he odottavatkin näkevänsä. Tämä on hänen salainen kostonsa maailmalle, joka tuottaa pelkkiä pettymyksiä. Lissabonin magia liittyy hänellä varastettuihin hetkiin Marian kanssa, ei Pessoan penkkiin A Brasileira-kahvilan edessä, jossa kirjailija ryyppäsi itsensä hengiltä ja jolla tuhannet turistit kuvauttavat itsensä päivittäin.

Hienoimmat hetket romaanissa vietetään Belémin tornin kupeessa – paikassa, josta löytöretkeilijät jättivät Euroopan taakseen ja jonne palattiin eri ihmisinä kuin lähdettiin. Lissabon, Euroopan verkkaisin reuna, ei koskaan jätä kävijäänsä tai siitä lukijaa kylmäksi:

”Tämä koko kaupunki ilmentää jäähyväisiä. Euroopan reuna, ensimmäisen maailman viimeinen ranta, paikka missä nakerrettu manner vajoaa, hajoaa vähitellen mereen, suureen sumuun, jota valtameri nykyisin muistuttaa. Tämä kaupunki ei kuulu tähän päivään, täällä vallitsee aiempi aika, koska on myöhempi. Naurettava Nyt ei ole vielä alkanut, Lissabon epäröi. Siinähän se onkin, tämä kaupunki työntää jäähyväiset tuonnemmaksi, täällä Eurooppa jättää jäähyväiset itselleen.” (s. 59)

Täytyy sanoa, etten tajunnut kaikkia romaanin tasoja, mutta sen, minkä tajusin oli riemastuttavaa. Maagisen realismin, surrealismin ja proosarunon ystäville suosittelen. Ja kannattaa lukea hitaasti. Sivumäärä ei aina kerro sisällön määrästä.

Matkakuumeen aiheuttaja

Eilen kävi niin, että lukitsin itseni päiväksi ulos ja vietin puoli päivää Hervannan kirjastossa sadetta pitämässä. Käteeni tarttui ihmeellinen romaani. Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta (2012, WSOY). Ruusuvuori on minulle melko vieras kertoja, muistan tavanneeni hänen edellistä teostaan Stallaria ja koin sen maailman jälkijättöisen tunkkaisena. Mutta nyt! Nyt lähti Lyyti kirjoittamaan, sillä Ruusuvuori vei minut romaaninsa siivin sinne, minne olen halunnut matkustaa jo jonkun aikaa.

São Tomélle ja Principelle.

Niin, pikkusaarille Nigerian ulkopuolella, entiseen Portugalin siirtomaahan. Älkää kysykö, miksi olen koukussa Portugalin siirtomaihin. Innostukseni alkoi vuonna 97, kun tein selvitystä Suomen Mosambikin kehitysyhteistyöhankkeiden kulttuurisensitiivisyydestä Ulkoministeriön kesäduunissa. Kiinnostus oli latenttia kymmenisen vuotta. Sitten matkustin ensi kertaa Lissaboniin. Tämän jälkeen olen ollut koukussa. Toistaiseksi olen vieraillut vain Macaossa ja Kap Verdellä, mutta kummatkin reissut ovat olleet ikimuistoisia. Lissabonin matkoilla olen nähnyt halpalentotarjouksia São Tomélle. Veikkaisin, että TAP:ilta saisi Lissabonin kautta meno-paluulennot saarille alle 700 eurolla.

Ruusuvuori vie lukijansa sinne vuodeksi asumaan suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan Tapio ja Tarja Takapuron kämpille. Kertojana tosin toimii mystinen kangaskauppias, joka seuraa suomalaisten edesotttamuksia ja suhteita paikallisiin pölyisen kauppansa ikkunaluukkujen säleistä. Tapion ja Tarjan liitto vetää viimeisiään, he ovat toisilleen läpinäkyvän haljuja kuten vain pohjoismaiset sivistyneet kaverikämppikset voivat olla. Tarja on tullut saarelle Marttojen rahoittamaan reilun kaupan suklaaprojektiin maistajaksi, Tapio tutkii Tarzanin kirjoittajan Edgar Rice Burroughsin elämäkertaa ja suunnittelee paljastavansa suuren historiallisen salaisuuden: että Tarzan-kirjat saivat inspiraationsa São Tomélla. Hänen visionsa mukaan tämä on avain saarten kehitykseen: jos sinne saadaan rakennettua Tarzan-teemapuistoja, turismin rahavirrat aukeavat. Kolmas päähenkilö, liikenneministeri Gaston Bongo taas haaveilee pääsystä avaruuteen ensimmäisenä afrikkalaisena.

Tarina on hyvällä tavalla hulvaton, hahmot täysiä hihhuleita, mutta samalla huruudessaan uskottavia. Huumori on hirtehisen lempeää. Kieli on rönsyilevää, ehkä tiivistämisen varaa olisi ollut tuolla osastolla, mutta tyylilajin valinta johtuu kertojasta, joka on arkistoihinsa uppoutunut ikäloppu siirtomaakauppias. En tiedä, kuinka paljon kirjailija osaa portugalia, mutta mielestäni hän on päässyt maan mainiosti portugalinkielisen maailman, Lusofonian, erikoisuuksiin sisälle. Yksi historiallinen erikoisuus oli portugalilaisten siirtomaaherrojen tapa jättää jälkeläisiä kaikkialle, missä liikkuivat – ero britteihin ja ranskalaisiin näkyi tässä.

Kirjan paras anti minulle oli tavallisen arjen kuvaus, kauppojen ja baarien kohtaamiset, ihmiset, jotka tulevat toimeen vähällä ja siitä huolimatta kykenevät haaveilemaan. Ruusuvuori esittää tavalliset kadunmiehet itseoppineina intellektuelleina, jotka muistavat hyvin Suomenkin sotahistorian ja piikittelevät veljeilystä natsi-Saksan kanssa. Ihmisten äly, sielukkuus ja historiallinen subjektiviteetti loistavat tässä romaanissa. Tässä ei ollut yhtään kliseistä suomitunkkaa, ja luulisin, että romaani ilahduttaisi käännöksenä ulkomaisiakin lukijoita, myös sãotomélaisia.