Häävieraana Niilin törmällä

Teos: Tayeb Salih: The Wedding of Zein, and Other Stories (Heinemann, 1968)

Käännös: Denys Johnson-Davies

Moni saattaisi luulla, että Sudan, yksi Afrikan köyhimmistä valtioista, kuuluisi myös kirjamaana lilliputtikategoriaan, mutta näin ei ole laita. Itsekin olin jo lukenut useamman sudanilaisteoksen ennen haasteen alkamista, tosin vain kahdelta kirjailijalta, Tayeb Salihilta (1929-2009) ja Leila Aboulelalta (s. 1964). Aboulela on kuulunut kaikkien aikojen suosikkeihini postkoloniaalin kirjallisuuden saralla, mutta olen missannut hänen viimeisimmät teoksensa. Salihin A Season of Migration to the North (1967) on upea postkoloniaali klassikko, joka kuvaa Britanniassa englantilaisesta runoudesta väitelleen tohtorismiehen karvasta paluuta kotikyläänsä Wad Hamidiin 1950-luvulla.

Wad Hamidin kylä esiintyy myös tässä Salihin novellikokoelmasta, joka koostuu vain kolmesta tekstistä. ”The Wedding of Zein” on ehkä paremminkin miniromaani, ja kaksi lyhyempää tekstiä edustavat novellia sellaisena kuin sen ymmärrän. ”The Doum Tree of Wad Hamid” on kehyskertomus muille tarinoille, missä kuvataan yleisemmällä tasolla Niilin rannalla sijaitsevan syrjäkylän historiaa ja kollektiivista muistia. Kylä on oikeasti olemassa, ja Salih nostaa siellä sijaitsevan puun kansalliseksi symboliksi, sillä sen asukkaat ovat onnistuneet torpedoimaan kaikki brittihallituksen, ”home rulen” ja itsenäisen maan hallitusten kehityshankkeet viittaamalla puun pyhyyteen. Kylä ei saa kaivoa, sairaalaa eikä höyrylaivasatamaa, mutta se saa marmorilaatan ja hienon aidan puun ympärille muistuttamaan menneestä vastarinnasta.

”The Wedding of Zein” kuvaa kylän hulttiopojan lukuisia naima-aikeita ja takkuista tietä kohti avioliiton satamaa. Konservatiivisessa kylässä iloluontoinen Zein on jo nuoresta saakka leikitellyt romansseillaan, eikä kukaan tyttö ole ottanut hänen kosiskelujaan vakavasti. Sen sijaan hänet tunnetaan häiden rohmuna ja kuokkavieraana, ja hän tapaa ylpeillä häistä varastamansa ruoan määrällä. Eräissä mahtimiehen häissä hän saa kirveestä päähän pelleilynsä vuoksi, ja joutuu tämän vuoksi Merowin kaupungin sairaalaan. Sairaalavierailu on Zeinille mieluinen, koska hoitajien peput ovat pyöreämpiä kuin kotikylän naisten, ja nämä antavat flirttailevalle miehelle tupla-annoksia ruokaa. Tuliaisena kaupungista Zein tuo tekohampaat, mikä parantaa hänen asemaansa kosijana.

Onko Zein sitten myös heikkolahjainen, sitä voi lukija ihmetellä, mutta ainakin hän saa jo tietyissä piireissä miltei pyhimyksen aseman. Hän tulee hyvin juttuun rampojen, vammaisten ja kerjäläisten kanssa, ja ruokkii näitä aina, kun kynnelle kykenee. Pahimpaan juopporemmiin hän ei kuulu, vaan hän on enemmän oma yksikkönsä, jota ei voi kategorisoida samalla tavalla kuin ”Oasis”-salakapakassa viihtyviä dialektisesta materialismista väitteleviä ateisteja. Tuossa baarissa pyörii myös ”käytettyjä” naisia, entisiä orjia, jotka nyt palvelevat viihdealalla.

Kolmas novelli ”A Handful of Dates” kuvaa pienen pojan ja isoisän suhdetta, heidän kävelyretkiään kylässä, ja yhteisten taatelipuiden ikävää kohtaloa. Kylän rahamies on onnistunut omimaan puut, vaikka kylässä on aina ollut perinne kerätä taatelit ja jakaa ne tasan. Uudessa tilanteessa pohatta odottaa edelleen kyläläisten tulevan talkoisiin, mutta perii heiltä maksua kotiin viedyistä taateleista jälkikäteen. Yhteisöllisyys murtuu mammonan vallan alla, ja taatelit saavat pistävän maun.

Kovin hyvin en muista The Season of Migration…-romaanin sisältöä, mutta muistaakseni se on paljon kärkevämpi teos kuin tämä lempeä kyläreissu. Huolimatta saamastaan kansainvälisestä ylistyksestä tuo romaani oli pitkään sensuroitujen kirjojen listalla kotimaassaan. Tässä teoksessa en näe mitään riskialtista tai rajoja rikkovaa. Toki kuvaukset muslimimiesten ryyppäämisestä saattavat loukata uskovaisia lukijoita, mutta seksuaalisuuden saralla teos vain näyttää hieman napatanssia. Kun nyt olen lukenut useamman samaa ajanjaksoa kuvaavan (maiden itsenäistymiseen sijoittuvan) afrikkalaisteoksen, niin uskallan väittää, että seksuaalisuuden saralla Saharan eteläpuolen teokset ovat välillä melko uskaliaita.

Pidin paljon kirjan kuvituksesta, jonka on tehnyt Ibrahim Salahi (kuvat ohessa). Luin myös, että Zeinin häätarinasta olisi tehty elokuva 1970-luvulla Kuwaitissa, mikä myös kertoo Salihin kansainvälisestä menestyksestä.

Nyt olen siirtynyt maahaasteessa kohtaan 104/196: Sudan. Myös uudesta Etelä-Sudanin valtiosta on toivon mukaan tulossa oma postauksesta, vaikka maan kirjallinen elämä on vielä lapsenkengissään.

Mainokset

Jouluturskan makuinen sukutarina

Teos: Germano Almeido. The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo. (New Direction, 1991/2004)

Käännös: Sheila Faria Glaser

Kap Verde on ollut yksi elämäni parhaita matkakohteita, ja heti, jos kynnelle kykenen, aion lentää noille saarille uudestaan. Hävettää myöntää, etten ensi reissullani enkä sitä odotellessa lukenut ainuttakaan kirjaa saarista, ja siellä ollessani tein johtopäätöksen, että saaret elävät musiikkiteollisuudestaan. En usko, että monessakaan noin pienessä maassa olisi niin paljon levyttäviä artisteja, mutta ehkä musiikkibuumi myös syö pattereita muilta taiteilta.

Kap Verden kirjailijoita kammatessani olin jo vaipua epätoivoon, sillä mitään ei meinannut löytyä asettamillani hakuehdoilla. Kun sitten muutin hakusanoja, löysin jopa kaksi englanniksi käännettyä teosta saarilla asuvilta kirjailijoita, joista toinen, se vakavampi, löytyi e-kirjana päätteeltäni. Toinen oli vetävän oloinen dekkari Sergio F. Monteirolta, johon mahdollisesti tutustun maahaasteen jälkeen.

Germano Almeida (s. 1945) on saarten tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka tuotanto on laaja. Kuudestatoista julkaistusta teoksesta yhdeksän on romaaneja, ja hän on myös perustanut saarille oman kustantamon, Ilhéu Editoran. Siviiliammatiltaan Almeida on lakimies, ja on toiminut tässä ammatissa kirjailijanuransa rinnalla.

Romaani herra Araújon testamentista oli räjäyttää pankkini ja tajuntani, sillä kirjan huumori on vähäeleisyydessään tarttuvaa. Kirjassa ahkera import-export-yrittäjä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuolee kasikymppisenä poikamiehenä, ja hänen veljenpoikansa Carlos uskoo perivänsä kaiken, koska muitakaan perijöitä ei ole näkyvissä. Carlos on työskennellyt uskollisesti setänsä firmassa nuoresta saakka, ja seurannut kärsivällisesti tämän vanhan liiton toilailuja. Saarten vientituotteet ovat vähäisiä, ja herra Araújon firma keskittyy selkeästi enemmän importiin kuin exportiin. Vietävänä heillä tuntuu olevan vain vuohennahkaa, punaista kasviväriä ja suolaa.

Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, ja saarten itsenäistyminen tapahtuu herra Araújon toimiessa innokkaasti Mindelon kaupungin paikallispolitiikassa. Mies on varmasti jo ammattinsa vuoksi poliittisesti oikealla, mutta hän ei voi tuomita kadulla rettelöiviä neilikkavallankumouksen lapsia, koska köyhyys on saarilla niin jokapäiväistä ja riipivää. Hän on itsekin aloittanut bisneksensä nollasta, ja tullut San Vicenten saarelle pieneltä San Nicolasilta, jolla elämä on ollut kovin niukkaa. Vaurastuttuaan hän keskittyykin hyväntekeväisyyteen, varsinkin kotien rakentamiseen Boavistan saaren tulvien uhreille.

Herra Araújoa pidetään pinttyneenä poikamiehenä, mutta piinallisen seikkaperäisessä perinnönjakotilaisuudessa ilmenee, että miehellä on tytär, joka tulee perimään melkein kaiken. Tytär on saanut alkunsa firman toimiston pöydällä, ja hänen äitinsä Dona Chica on pelkkä toimistosiivooja. Nainen ei selvästikään ole miehen elämän suuri rakkaus, vaan hän edelleen haikailee nuoruuden heilojensa perään. Saarilla korostuu se tuttu ilmiö, että naiset lähtevät ja miehet jäävät, ja ainakin yksi hänen mielitietyistään on paennut Amerikkaan hyvää miestä ja kunnon katolista avioliittoa. Kun mies saa tietää lapsen tulosta, hän järjestelee asiat ja hoitaa tyttären elatuksen, mutta ei uskalla ottaa askelta kohti alttaria. Maria Gracasta tulee verisukulainen vasta perinnönjaossa, ja vihan purkauksien jälkeen hän on halukas tutustumaan siittäjäänsä.

Teoksen nykyisyydessä Carlos ja Maria Graca käyvät läpi herra Araújon jäämistöä, ja heidän välilleen muodostuu luonteva ystävyys, vaikka Maria Gracan on vaikea kutsua vainajaa isäksi. Onneksi hänellä on ollut kyllin hyvä isäpuoli, joka on tullut tytön elämään jo ennen tämän syntymää. Jäämistöstä löytyy päiväkirjoja, joissa mies tilittää eroottisesta elämästään, ja varsinkin yksipuolisesta rakkaudestaan myyttiseen Adéliaan, joka piti miestä kesäkissanaan kihlatun ollessa ulkomailla.

Kiinnostavaa kirjan hahmoissa on, ettei heillä ole ihonväriä. Sain suvun hahmojen kuvauksesta käsityksen, että he olisivat valkoisia siirtomaaherrojen jälkeläisiä, mutta herra Araújon naiset eivät välttämättä ole. Ainakin hän nuorempana metsästää kuumaa mimmiä Dakarista, jolta hän sitten saa tippurin. Baarielämä on Mindelossa vauhdikasta, mutta herra Araújo ei ole tarpeeksi peluri nauttiakseen siitä. Haave perheen perustamisesta kytee hänessä vielä kuusikymppisenä, mutta hänen on tyydyttävä jouluturskan nauttimiseen tohtori Sousan ja tämän vaimon luona. Myös Carlos on usein kutsuttu näille päivällisille, sillä kaksikolla ei tunnu olevan omia sukulaisia missään.

Kirjassa parasta on kertojan ääni, joka suorastaan piikittelee vainajalle. Pedantin miehen hautajaisten valmistelukin on hupaisaa, sillä vainaja on kirjallisesti määrännyt niiden kulun. Kontrollifriikkiys on ollut hänen elämänsä teema, mutta silti hän ei saa arkusta käsin paikallista bändiä oppimaan Beethovenin soittamista hautajaismusiikkina yhdessä yössä. Vainajan puvun etsintä saa jo tragikoomisia piirteitä, mutta romaanin alun polveileva veijarihuumori ei aivan kanna loppuun saakka.

Kulttuurisena ja historiallisena kuvauksena romaani on kuitenkin hulppea, sillä se onnistuu 172 sivussa tiivistämään tuoreen postkoloniaalin saarivaltion haasteet olematta pätkääkään opettavainen. Yksinäisyys, eristyneisyys ja yhteisöjen hajoaminen ovat haasteita maastamuuton riivaamilla saarilla, joilla syntyvyys ei ole korkeaa. Jokaisen Maria Gracan syntymä on siis pieni ihme, ja verisiteillä on edelleen merkitystä pienessä maassa. Naurun lisäksi kirja herättää haikeutta ja kaipuuta, ja parasta siinä olikin vähemmän yksioikoinen tunneilmasto.

Maahaasteessa olen kohdassa 96/196: Kap Verde.

Vihreiden silmien taikavoimasta

Teos: Emmanuel Dongala: The Fire of Origins (Lawrence Hill, 1987/2000)

Käännös: Lillian Corti

Suuremmasta Kongosta olisi löytynyt mielin määrin kirjallisuutta, mutta pienempi Kongo muodostui jo haasteeksi. Minulla sattui olemaan hyllyssäni Alain Mabouchukin teos Broken Glass, joka sijoittuu Kongon tasavaltaan, mutta luin kirjan jo aiemmin enkä kelpuuta sitä haasteeseen. Onneksi löytyi toinen kirjailija, Emmanuel Dongala (s. 1941), joka Mabouchukin lailla on lähtenyt pakolaiseksi Yhdysvaltoihin ja on siellä saanut kirjojaan julkaistua englanniksi.

Dongala on taustaltaan kemisti, ja oli Brazzavillen yliopiston dekaani ennen maastamuuttoaan. Hän on myös toiminut kemistinä Yhdysvalloissa, ja opettanut luonnontieteitä Bard Collegessa, New Yorkin osavaltiossa. Kolme hänen romaaneistaan on käännetty englanniksi, ja niistä tunnetuin, Johnny Mad Dog, on kuvattu elokuvana ranskalais-liberialaisessa yhteistyöprojektissa. Hänen kansainvälinen menestyksensä on siis tapahtunut eläkeiässä, ja hän vaikuttaa olevan edelleen aktiivinen kirjallisissa piireissä uudessa kotimaassaan.

The Fire of Origins on perinteisessä tarinamuodossa kerrottu kansallinen allegoria, jossa postkoloniaali ulottuvuus. Sen sankari on vihreäsilmäisenä syntynyt Mankunku Mandele, jonka kotikylä Lubituku on sisämaassa suurten jokien läheisyydessä. Mankunkun lahjakkuus huomataan jo lapsena, ja hänen poikkeavia taitojaan myös pelätään. Vihreiden silmiensä vuoksi häntä kutsutaan palmulapseksi, ja myös hänen uimataitonsa ja vesissä viihtymisensä kertovat demonisista voimista. Kylän viisaat näkevät pojassa tuhovoimia, joita voidaan tulkita omanlaisekseen lahjaksi, sillä ilman tuhoa ei voi rakentaa uutta. Vastoin isänsä tahtoa Mankunku alkaa noitatohtorienonsa oppipojaksi, mutta opettelee myöhemmin myös isän kyläsepän ammatin.

Kun valkoiset saapuvat Lubitukuun, kapinallinen Mankunku vetäytyy viidakkoon ja tarkkailee sieltä käsin sukulaistensa suhtautumista vieraisiin. Bizenga-eno, johon hän on aikanaan luottanut enemmän kuin isäänsä, esiintyy kyläpäällikkönä ja sokeutuu ranskalaisten tuomista lahjoista, kankaista, koruista ja astioista. Pian kyläläisiä pakotetaan viljelemään kumia ravinnon sijaan, ja nuoret miehet, Mankunku mukaan lukien, lähetetään pakkotyöhön rautateitä rakentamaan. Noilla leireillä on paljon miehiä Afrikan muista siirtomaista, kuten Tsadista, ja länsiafrikkalaiset, kuten senegalilaiset ovat nousseet sotilaiden ja työnjohtajien asemaan. Miehille syötetään ruokia, joita kaikki eivät sulata, kuten angolalaista suolakalaa, ja varsinkin sisämaan tsadilaiset ystävät kuolevat vatsavaivoihin.

Kun Mankunku sitten palaa työleiriltä kotikyläänsä, hän löytää vanhempansa kuolleina näiden otettua yhteen valkoisten kanssa. Hän on menettänyt toivonsa, syyttää kaikesta korruptoitunutta enoa, joka ei välitä enää muusta kuin syömisestä ja naimisista, ja karkaa kaupunkiin onneaan etsimään. Kaupungissa hän hakee töitä jo tuntemiltaan rautateiltä, käy valokuvaamossa, hankkii henkilöpaperit, joissa on kuvitteellinen syntymäaika, ja pääsee kuin pääseekin veturinkuljettajan koulutukseen. Miehen luontainen kiinnostus teknologiaan ja koneisiin huomataan, ja hän etenee urallaan nopeasti.

Suomalainen lukija bongaa rivien välistä historialliset yhteydet, eikä Juhani Ahon maailma ole tämän kirjan maailmasta kaukana. Kirjan sisämaan ihmiset eivät pelkää metallisia lintuja ja lehmiä niin paljon kuin meren näkemistä: monille matka pääkaupunkiin on mahdottomuus siksi, että he uskovat meren tuovan kotikylään vitsauksia ja sairauksia. Mankunku on edelleen tuhoaja, sillä hän tuo synnyinsijoilleen paheellisia asioita, ja on itse ensimmäisten joukossa kokeilemassa niitä.

Historiallinen aika alkaa Mankunkun elämässä ennen toista maailmansotaa, kun hän saa henkilöpaperit, ja hänestä tulee ensin Maximilian (kristitty nimi), sitten kansan suussa Massini Mupepe (Konemies). Teksti muuttuu sotakuvausten aikana: yhtäkkiä päitä lasketaan yksitellen, ja sotaan lähtee Brazzavillen Kongosta 63 344 sotilasta. Sieltä palaa vain n. 39 000, ja heistäkin osa on jalattomia juoppoja. Myös sodan jälkeisen ilmapiirin kuvauksessa on paljon tuttua, eikä sotaveteraanien kuntoutus ole helppoa, vaikka radiossa soi cha cha cha ja merengue.

Vuosilukuja romaanissa viljellään vähän, mutta ymmärtääkseni tarina alkaa 1900-luvun alkuvuosista ja päättyy 1970-luvulle, kommunistisen hallinnon alkuaikaan, jolloin vanhoja kansakunnan rakentajia ja sotaveteraaneja kunnioitettiin surkeasti. Mankunkun vanhuudessakin tuhoamisen teema jatkuu, eikä tragediaa saa pestyä hänen ihohuokosistaan. Onnen hetket ovat lyhyitä ja ohikiitäviä, mutta miehen elämään mahtuu monta elämää, hän on kaiken suuren ja merkittävän silminnäkijä ja kokija. (Ehkä se, että hän on aina paraatipaikalla, kun jotain suurta tapahtuu, on romaanitaiteen näkökulmasta epäilyttävää, mutta Brazzavillen Kongon historiasta oppimisen näkökulmasta asetelma on ihanteellinen.)

Edessäni on nyt useampi käännöskirja ranskasta englanniksi, ja täytyy sanoa, että tämän romaanin käännös loistaa erinomaisuudellaan verrattuna moneen muuhun. Dongalan kieli on poeettista, ja sitä määrittävät pitkät lauseet ja paikoitellen onomapoeettinen tajunnanvirta. Kirjan ymmärrettävyysongelmat eivät ainakaan johdu kielestä, eikä sen kulttuurinen kontekstikaan ole liian pikkutarkasti kuvattu. Luontoa kuvaillaan välillä suuremmalla innolla kuin kulttuuria, ja kulttuurin tasolla keskiössä ovat eri ryhmien väliset yhteydet pikemminkin kuin yhden heimon sisäiset tavat ja tottumukset.

Kirjahaaste etenee nyt kohtaan 90/196: Kongon tasavalta.

Vallankumouksen surupäivä

RihataGuadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.