Vallankumouksen surupäivä

RihataGuadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Mainokset

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Taistelijalentäjän depersonalisaatio

Anyuru

”Öisin näen kirjoja, jotka hajoavat niin kuin savukkeeni hajoavat  sateessa, joka huuhtoo kaupunkia. Kirjoja, jotka hajoavat kuin maat, kuin painavasta, märästä hiekasta  rakennetut veistokset, kirjoja, jotka musrkaantuvat kuin murtuvat aallot.”

Ruotsalais-ugandalaisen Johannes Anyarun (s.1979) teosta Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms, 2014) on suositeltu minulle asiantuntevilta tahoilta koko vuoden. Jo vinkistä kuultuani tiesin, etten kykenisi lukemaan alkuperäistä ruotsinkielistä teosta, puolikielinen kuin olen. Ottaen huomioon kirjailijan poeettisen taustan ja romaanin aihepiirin raskauden, en mitenkään olisi päässyt alkuperäisteoksessa kymmentä sivua pidemmälle. Luen edelleen joitain dekkareita ja kevyempää chicklit-tyyppistä tekstiä ruotsiksi tarvittaessa. Ruotsiksi lukeminen ei kuulu elämäni suuriin haasteisiin, mutta aina yhden alkukielisen teoksen selättäminen tuntuu minusta juhlalliselta. Nykyisin näin käy korkeintaan kerran vuodessa…

Outi Mennan käännös tuli tällä viikolla sopivasti eteeni, eikä lukukokemus suomeksikaan ollut mutkaton. Anyaru kirjoittaa edesmenneestä isästään, joten genren rajakin tulee vastaan – onko kyseessä romaani vai muistelma? Isän tarina kerrotaan kuitenkin niin kaukaisesti, että teksti menee korkeammasta romaanitaiteesta. Hän on mies nimeltä P, raa’asti kohdeltu lapsi ja nuori, jolla jo olisi kotimaan taakkojen kanssa tarpeeksi työstettävää. Hänen onnensa kantamoinen on kutsu uudelleenkoulutukseen Kreikan ilmavoimiin, kolmen vuoden kurssille Ateenaan, jossa hänestä on tarkoitus kouluttaa uuden linjan taistelijalentäjä ja samalla ilmailualan ammattilainen kaikkiin tehtäviin. Koulutuksessa hän kokee jo olevansa melkein jumalien kaltainen, ja kreikkalaisten suhtautuminen pikimustiin uusiin kandidaatteihin on harvinaisen kunnioittavaa.

P:n uran nousujohteen katkaisee Idi Aminin vallankaappaus v. 1971. Kreikan armeija ei tiedä, mitä tehdä mustilla sotilaillaan, lähettääkö heidät kotiin vai etsiäkö heille turvapaikkaa. Harva haluaa takaisin, moni etsii uutta uraa Euroopan lentoyhtiöissä. P on tässä vaiheessa kauttaaltaan epäpoliittinen ihminen, joka on tosissaan kiinnostunut pilvien muodostuksesta ja koneiden teknisistä ominaisuuksista enemmän kuin sosialismin ja kapitalismin painista. Hänen langi-heimoonsa kuuluu oppositiotaistelija Milton Obote, joka on sotilaskaappauksen aikana paennut jonnekin sosialistiseen Afrikkaan, mutta langius ei merkitse nuorelle miehelle paljoa. Hänen kunnialleen tärkeämpää on hankkia palkkatyö lentäjänä Afrikassa kuin jäädä Eurooppaan hoitamaan paskaduuneja. Siksi hän hakeutuu Samiaab myrkytysruiskuttajaksi. Sambia kuuluu väärään leiriin eikä miehellä ole mitään mahdollisuutta päästä maahan vakoilijoiden pelossa.

Afrikan etnisten ryhmien keksimisestä brittien aikaansaamana Anyarulla onkin paljon sanottavaa. Jo tiettyyn pisteeseen modernisoituneiden romaanihenkilöiden ei ole helppoa alkaa esittää heimovanhinta, kun arkielämässä tärkeintä on saada tuoreita muffinsseja leipomosta tai oikeanlaatuista olutta työpäivän jälkeen. Tälle porukalle yhdessä olo on tärkeämpää kuin etnisyys, kieli tai uskonto. Etnisyys on romaanin isoin kysymysmerkki, jota avataan säästeliäästi, mutta samalla ansiokkaasti uteliaisuutta herättäen. Romaanissa seikkailevat länsinilootit, langit, acholit ja bugandalaiset muiden lähinaapurikansojen mukana. Toivon, ettei etnisyyden kartoittaminen jäisi Anyarulla tähän.

Suurin osa romaanista keskittyy raakaan poliittiseen kuulusteluun sosialistisen ja kapitalistisen Afrikan rajamailla. Kirja ei sovi herkkähermoisille, mutta kuka tahansa Nelson Mandelan tai Ken Saro-Wiwan kohtaloihin perehtynyt osaa sijoittaa tarinan oikeaan slottiinsa. Silmittömään kidutukseen ei kuitenkaan sorruta, koska kuulusteltaville ja kuulustelijoille lopulta pääasiallinen arjen piristäjä on yhteinen tupakka. Pakolaisleirit ovat vankiloiden raaka jatkumo, joilta moni tulee kidnapatuksi armeijaan, jonne hän ei tietoisesti halua. Ugandan, Kenian ja Tansanian yhteinen historia tulee tässä mahtavasti toteen, ja luulen, että eniten teoksesta saavat irti toisen tai kolmannen sukupolven siirtolaiset. Kirjan kuvaaman diasporan ihmiset asuvat tällä hetkellä kaikilla mantereilla. Harva tunnistaa edes kymmenesosaa Anyarun mainitsemia komplekseja tai ongelmia. Siksi toivoisin teoksen käännettävän mahdollisimman monelle kielelle.

Romaanin isähahmo P on todellinen paradoksi ja mysteerio. Hän on rakastunut kreikkalaiseen tyttöystäväänsä syvästi, mutta tytön vanhemmat torpedoivat liiton. Keniassa maanpaossa oleva mies tutustuu ruotsalaiseen vapaaehtoistyöntekijään, jonka kanssa avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Pariskunta ei edes alussa suunnittele muuttoa Pohjolaan, mutta P:n kohtalo määrää tulevan perheen sävelet. Perhe elää yhdessä lasten ensimmäiset vuodet, mutta ero on väistämätön. Anyarun projektina onkin ollut poissaolleen isän elämänvaiheiden selvitys, mihin hän pystyy harvinaisella analyyttisyydellä ja lämmöllä.

Myrsky nousee paratiisista on harvinaisen yksityiskohtainen, poeettinen ja riipivä postkoloniaali dokumentti kansasta ja valtiosta, joka on rakennettu koloniaalisten tuntojen mukaan ja jonka mahdollinen yhtenäisyys ilmenee tulevaisuudessa vain yhteisestä poliittisesta tahdosta, jolla ei ole mitään tekemistä perinnön, kielen tai uskonnon kanssa. Isän rikkonainen, erehtyvä ja kuolemansairas hahmo tuo teokseen harvinaista syvyyttä, joka ylittää yksilön ymmärryksen rajat. Isän ja pojat harvat kohtaamiset itkettävät epäsentimentaalisesti, ei yhteisten hukattujen muistojen tasolla vaan levelillä, jolle harvalla on helppoa sanoitusta.

Teos kertookin rajoja ylittävästä globaalista depersonalisaatiosta, jonka kokemiseen tavalliset pohjoismaiset kansalaiset ovat liian persjalkaisia ja juurtuneita.

Jo’burgin vatsastapuhujat

Nadine-Gordimer(R)Nadine Gordimer (1923-2014) poistui tuonilmaisiin pari viikkoa sitten. Rakastetun nobelistin muistoa kunnioittaakseni luin tänä viikonloppuna ensimmäisen romaanini häneltä, Vieraita toisilleen (alk. A World of Strangers 1958, suom. Leena Reijonen, Otava 1991). Gordimer tunnetaan sinnikkäästä apartheidin vastustamisestaan aina ensimmäisestä romaanistaan saakka; Vieraita toisilleen on kirjailijan toinen teos viidestätoista julkaisusta. Gordimer vaikuttaa olleen teoksiaan hitaasti kypsyttävä sanataituri, joka on antanut jokaiselle teokselleen sille kuuluvan ajan tekemättä kompromisseja kustantajan julkaisupaineiden edessä. Hänen vuonna 1991 saamansa Nobel-palkinto on ollut todellinen työvoitto; muistan, kun sitä juhlittiin ja kuinka hänen teoksilleen lämmettiin Suomessa vasta palkinnon myöntämisen jälkeen. Itse olin parikymppisenä vielä liian epäkypsä arvostamaan tämäntyyppistä painavaa historiallista proosaa.

Vieraita toisilleen on kertomus nuoresta lontoolaisesta Toby Hoodista, joka on saanut tehtäväkseen edustaa setänsä kirjankustantamoa Etelä-Afrikassa, maassa, josta suvun varallisuus juontaa juurensa. Tobyn isoisä on buurisodan sankareita; suvulla on ollut myös lusikka sopassa Intian siirtomaahallinnossa ja nuori mies on utelias kuulemaan näistä hiljennetyistä tarinoista. Hänen vasemmistolaiset vanhempansa ovat kieltäneet pojaltaan häpeällisen menneisyyden muistelun, ja Afrikkaan lähtiessä hänen äitinsä ja setänsä toivovat pojalta syvällisiä raportteja mustiin kohdistuvasta sorrosta ja heidän vastarinnastaan. Toby taas haluaa elää elämäänsä vapaana historiallisesta syyllisyydentunnosta ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa siksi, että he kiinnostavat häntä, ei siksi, että he ovat poliittisesti oikeamielisiä.

Johannesburgissa Toby tutustuu kahteen rinnakkaiseen maailmaan, rikkaiden valkoisten seurapiireihin ja Sophiatownin nuorten afrikkalaisten älykköjen ja muiden vapaiden sielujen villimpään baarielämään. Erityisen tärkeäksi nousee ystävyys mustan Steven Sitolen kanssa, joka on jättänyt työnsä journalistina ja keskittyy nyt vakuutusmyyjän työhön huijaten veljiään hankkimaan kallita henkivakuutuksia, joilla ei kuitenkaan ole riittävää katetta. Stevenin kapina on yksityistä sorttia: sen sijaan, että liittyisi ANC:hen hän keskittyy juhlien järjestämiseen, ryyppäämiseen ja strategioihin olla maksamatta laskujaan. Mustien bileet ovat railakkaampia kuin valkoisten, ja niihin kutsutaan kourallinen valkoisia hangaround-aktivisteja ja usein rikollisia intialaisia, joista voi olla jollekulle kaupallista hyötyä. Intiaan ja intialaisten tapoihin suhtaudutaan välillä alentuvammin kuin kaupunkilaisten mustien kulttuuriin, vaikka virallisesti mustat ovatkin rotuhierarkian pohjalla.

Gordimer kirjoittaa kauttaaltaan monikulttuurisesta, mutta samalla hierarkkisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisten päivittäiset huolet ovat yhteensopimattomia. Valkoiset brittitaustaiset kantapeikot ovat kuin vatsastapuhujia, joiden elämät eivät tunnu täysin todellisilta eivätkä suunnitelmat kovinkaan tavoitteellisilta. Toby alkaa seurustella kauniin, mutta tyhjäpäisen Cecilin kanssa, joka on eronnut yksinhuoltaja, mutta pystyy laittamaan suurimman osan energioistaan ratsastuskilpailuihin. Vaihtoehtoisesti hän haaveilee mallin urasta Roomassa. Valkoisia naisia Gordimer tutkii jopa kriittisemmin kuin miehiä; yleisin naistyyppi on se, joka pystyy osoittamaan kiintymystä vain hevosiin ja koiriin.

Toby tietää menettävänsä tyttöystävänsä, mikäli tämä saa tietää miehen ruokailevan ja viettävän öitä mustien ystäviensä kotona. Hän ei kuitenkaan vartioi salaisuuttaan innokkaasti, vaan näkee eron todennäköisenä skenariona. Ihmissuhteista Gordimer kirjoittaa hämmentävän modernisti ottaen huomioon, että 1950-luvulla monissa kolkissa maailmaa vallitsi patriarkaalinen kotiäitikultti. Tässä suurin osa hahmoista on jotenkin juurettomia – ainoa tasapainoisen oloinen perhe kuuluu Stevenin ystävälle Samille, jonka vaimo Ellakin on intellektuelli ja pariskunnan koti pursuaa uusimpia levyjä ja kirjoja keskellä ghettoa. Samin luota Toby löytää henkisen kodin ja turvapaikan tympiinnyttyään maanmiestensä nuivaan elämäntapaan. Hän alkaa käydä mustien kirkoissa ja pikkuhiljaa Samin naapurusto tottuu valkoisen miehen läsnäoloon heidän nurkillaan. Kansalaisoikeusaktivistia hedonistisesta nuoresta miehestä ei saa tekemälläkään, mutta palatessaan Englantiin hän suhtautuu maailmaan ja sen ihmisiin täysin eri tavalla kuin matkalle lähtiessään. Ainakin tapa tutkia ihmisten välisiä eroja on muuttunut, Gordimerin sanavarastoon kuulumatonta uusiosanaa käyttääkseni, intersektionaaliseksi: hän ei enää näe bussipysäkillä odottavia mustia kaupunkilaisia ensisijaisesti ”neekereinä” tai ”alkuasukkaina”, vaan samanlaisista arkisista ongelmista kärsivinä kanssaihmisinä kuin hän itsekin.

Gordimerin tapa kertoa Etelä-Afrikan todellisuudesta, erityisesti rotusuhteista, tuntuu astetta lempeämmältä kuin esimerkiksi André Brinkin tai J.M. Coetzeen – hän on ainakin tässä varhaisessa teoksessa edelleen toiveikas suhteiden parantumisesta. Mukaan mahtuu ironiaa ja parodiaakin hyvää tarkoittavista valkoisista kulttuuri-ihmisistä, mutta ainakin itse viihdyin kuvauksissa sekalaisista seurueista, jotka pystyivät tapaamaan toisiaan vain kotioloissa. Kaiken kaikkiaan teos oli juureva, henkevä, paikoitellen humoristinen ja tuonaikaista eteläafrikkalaista yhteiskuntaa holistisesti tutkiva. Kyynisyyttä, epätoivoa tai silmitöntä väkivaltaa tässä teoksessa ei ollut lainkaan, mikä on yleistä eteläafrikkalaisten mieskirjailijoiden teoksissa. Ensi kosketus Gordimeriin oli siis rohkaiseva, siksikin, ettei teos tuntunut toivottoman raskaalta tai vaikeaselkoiselta. Jatkanen hänen tuotantoonsa tutustumista random-järjestyksessä; seuraavaksi kiinnostaisi vaikka hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Get a Life (2005).