Krusiaalia työelämäpohdintaa

Teos: Markku Rönkkö: Ilmalinna (LIKE, 2019)

Sanni ja Fogeli ovat tuore nuoripari Espoon lähijunan varrella. Sanni, entinen henkkamaukan myyjä, on päässyt muuttamaan sossun avulla Helsingin puolelle pienen vauvansa kanssa, ja postissa töissä käyvä Fogeli harjoittelee kuumeisesti varaisän roolia rakkaansa luona. Lapsen biologisesta isästä vaietaan, mutta tämän maksamat elatusmaksut eivät riitä kasvavan lapsen menoihin edes nimeksikään.

Fogelilla on lojaaliuskonflikti uuden tyttöystävänsä ja bestiksensä Aslanin kanssa, jota Leijonaksikin kutsutaan. Aslan on yliopisto-opinnot kesken jättänyt sohvafilosofi, jonka kotijumalana toimii Slavoj Zizek. Fogeli on ainoa työpaikalla, joka jaksaa kuunnella tämän lennokkaita juttuja, ja mies kannustaa nuorempaansa opiskelemaan muutakin kuin logistiikka-alan irtisanomisten taktiikkaa.

Mikä tahansa kirja, jossa luetaan Slavoj Zizekiä, miellyttää minua, joten Zizekin maininta toimi mainiona sisäänheittäjänä teoksen maailmaan. Kirjassa eletään läntisen radanvarren nuhjuisemmissa baareissa, joita Espoossakin riittää, universumissa, jossa viikottainen tietovisa on viikon kohokohta. Siellä pivystää myös pyörätuoliin sidottu miljonääri johtaja Haarla, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien parissa tarjoamalla näille kierroksia. Johtaja Haarla löytää baarista Sannin äidin Sonjan, joka on Fogelin lailla juuri saanut potkut työstään maan suurimman mediatalon graafikkona. Hänet palkataan kuolevan miehen seuraneidiksi ja muotokuvamaalariksi palazzoon, jossa muut palkolliset ovat kroatialaisia.

Romaanin hahmojen tiet kruisailevat keskenään kutkuttavalla tavalla, ja kaikilla, myös saneerauksista vastuussa olevilla rikkailla, on yhtälaisia murheita ja syyllisyyttä repussaan. Työelämään liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin kirjan ”pihvi”, sillä Rönkkö näyttää erinomaisesti, kuinka ”krusiaalia” on pysyä puppugeneraattorien tahdissa, jos haluaa menestyä. Menestys ei kuitenkaan ole kirjan nuorille itseisarvo, vaan heidän maailmassaan rakennetaan ilmalinnoja yhteiskunnan ulkopuolelle, paikkoihin, joihin isoveljen turvakamera ei yllä. Kirjan paras osio oli Aslanin kirjoittama pitkä kirje ystävälleen, jossa hän jakaa tälle ilmaisen selviytymisen vinkkejä urbaanissa viidakossa.

Kun äsken lukemani Anna-Maria Eilitän romaanissa pysyttiin visusti Café Ursulan maksetuissa pöydissä, tässä romaanissa kerätään herkkusieniä sen takana. Ilmaisen ruoan kanavat ovat moninaiset, ja Rönkkö maalaa tulevaisuuden maisemaa, jossa entistä useampi joutuu opettelemaan luonon antimilla selviytymistä. Ihmisarvon säilyttäminen nousee teemaksi tilanteessa, jossa nuori Sanni sairastuu Crohnin tautiin eikä tulevaisuuden hoidosta ole takuita alati julmistuvassa varttituntikapitalismin maailmassa.

Luin viime vuonna sattumalta Rönkön aiemman romaanin Hajaannus, jossa sukellettiin vielä syvempiin vesiin kovia kokeneessa ihmismielessä. Ilmalinna on pienempi romaani kerronnan tasolla, jossa ei ole selkeää päähenkilöä ja aika-akselikin on rajatumpi. Temaattisesti Rönkkö kuitenkin profiloituu syrjään jääneiden ja kaltoin kohdelluiden puolustajana, ja tässä romaanissa varsinkin taloudellinen selviytyminen nousee keskeiseksi huolenaiheeksi. Mitä yhteistä sitten on kaiken hilloavilla isovanhemmilla, itsensä kieltävällä tyttären taitoluisteluun sijoittavalla yh-äidillä ja nuorilla sohvaperunavanhemmilla, jotka hukuttavat murheensa siideriin, se jää lukijan oivallettavaksi.

Tämä pieni kirja on lennokasta, urbaania parcouria, jossa luonto nostaa päätään joka nurkan takaa todellisuudessa, jossa kulttuuri lupaa ihmisille vähän. Vaikeita elämäntilanteita näytetään sievistelemättä, mutta tästä huolimatta kirjailija antaa hahmoilleen toivoa. Pidät tästä kirjasta, jos tykkäät pohdiskella nykymenon vaihtoehtoja, ja kyseenalaistaa markkinavoimien logiikkaa.

Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

mediahuoraOletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.