Pieni bordelli Värmlannissa

Teos: Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (BookBeat, 2017)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Noin kuukauden päivät olen ollut kiinnostunut vain Intiaan ja lähialueille sijoittuvasta kirjallisuudesta, eli palasin millenniumin vaihteen aikaiseen lukumoodiini. On ollut myös ikävä kaikkia niitä Intia-aiheisia paperikirjoja, joista olen joutunut luopumaan tilan puutteen vuoksi. Pelkäsin jo, etten enää kiinnostuisi kirjoista lähempää kotoa – tämä ei olisi huono käänne, mutta se hankaloittaisi nykyelämääni, kun resurssit ovat vähäisemmät kuin 20 vuotta sitten.

Onneksi löysin ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarit, jotka aiheuttivat välitöntä koukutusta. Kuuntelin Hagfors-sarjaa neljä osaa putkeen, mutta bloggaan nyt vain tästä ensimmäisestä osasta. Arviossani saattaa näkyä se, että tiedän päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista enemmän kuin mitä aloitusosassa paljastetaan. Tämä tuskin häiritsee ketään, sillä sarja on alkanut Ruotsissa jo vuonna 2010, ja luulen, että sarjan tosifanit ovat siitä jo niin kärryillä, etteivät he lue tällaisia jälkijättöisiä arvioita.

Sarja sijoittuu Hagforsin pikkukuntaan Värmlannissa, jossa sattuu ja tapahtuu poikkeuksellisen paljon suhteessa väkilukuun. Madeleine on neljääkymppiä lähestyvä toimittaja, joka palaa kotikonnuilleen Tukholmasta vaikean avioeron jälkeen. Hänellä on kuusivuotias adoptiopoika Nils, joka joutuu matkustamaan joka toinen viikko isän luo bussilla. Neljän tunnin yksinäinen bussimatka tuntuu kohtuuttomalta tuon ikäiselle, ja Madeleine saa aiheesta ikäviä kommentteja ulkopuolisilta. Huonon äidin syndrooma vaivaa häntä, vaikka hän on omalla tavallaan hyvinkin omistautunut vanhempi.

Madeleinen uusi työnantaja, Värmlandsbladet, on nihkeä paikallisaviisi, joka kutistaa palvelujaan tehokkaasti joka vuosi. Vielä sarjan alussa hänellä on paikallinen toimitus ja puolipäiväinen sihteeri Barbro, mutta leikkaukset tulevat kurittamaan Madeleinen polkua siitä huolimatta, että hän tuottaa todellisia skuuppeja rikososastolle. Innokas kuvaaja Jens on töissä freelancerina, vaikka tuntuu päivystävän poliisin kuumilla linjoilla koko hereilläoloaikansa.

Parisuhteiden ja perhe-elämän rooli sarjassa on suuri, mutta lifestyle-hifistelyn vähäisempi. Värmlannissa hirvenlihan osuus perheiden ravinnossa on edelleen keskeinen, ja Helly Hansenin ulkoilutakit ovat kuuminta muotia. Ehkä eniten ihastuin sarjassa esiteltyyn mutkattomaan elämäntapaan, kun itsekin koen jo vieraantumista siitä.

Teoksessa 16-vuotias lukiolainen Hedda katoaa uutenavuotena hämärissä oloissa, eikä Heddan vanhemmilla ole ollut hajuakaan tyttärensä kaksoiselämästä. Samaan aikaan purkutuomion saaneista vuokrataloista löytyy epäilty salabordelli, jonka toiminnan jäljittäminen on vaarallista ja vaikeaa. Poliisilla ei tunnut löytyvän resursseja tähän työhön, koska pian heillä on käsissä kahden nuoren tytön väkivaltaiset kuolintapaukset. Liittyykö Heddan tapaus itäeurooppalaisten tyttöjen ihmiskauppaan, sillä spekuloidaan pitkään. Vahvana toisena äänenä kirjassa puhuu moldovalainen Sonja, joka luuli lähteneensä töihin hotellin aamiaishuoneeseen Saksaan, mutta päätyikin seksiorjaksi paikkakunnalle, jonka nimeä hän tuskin tietää.

Madeleinen rooli rikosten ratkaisijana nousee sarjassa merkittäväksi. Poliisivoimista hän tuntee parhaiten Christerin, joka on hänen entinen koulukaverinsa ja parhaan ystävän isoveli. Christer on ollut aikanaan hyvin rakastunut Madeleineen ilman vastakaikua. Miksi mies on jämähtänyt kotikonnuilleen ja on edelleen sinkku, sitä ihmettelevät monet. Samaan aikaan Madeleine päätyy heilastelemaan taksikuski-Petterin kanssa, joka ei myöskään näe elämää Värmlannin ulkopuolella mahdolliseksi. Tässä myös vietetään kuumia ja kosteita kasaribileitä paikallisessa pizzeriassa, joka on ainoa nelikymppisten eronneiden ja karanneiden menomesta.

Hyvää tässä sarjassa on sekin, että myös sivuhenkilöillä on jatkuvuutta myöhemmissä osissa. Vaikka henkilöitä tämän tyyppiseen yhteisödraamaan riittää muistin rasitukseen saakka, tyyppien ilmaantuminen uudestaan hieman eri valossa seuraavassa osassa on ilahduttavaa. Näkökulma sarjassa on melko työväenluokkainen, mutta maanviljelijöitä ei pahemmin näillä hoodeilla näy.

Pidän tästä sarjasta yhtä paljon kuin Åsa Larssonin Kiiruna-sarjasta, joka oli minulle tärkeä henkireikä ruuhkavuosina. Tuolloin pystyin seuraamaan sarjaa ruotsiksi, ja hankin osat Tukholman reissuilta ennen niiden ilmestymistä suomen kielellä. Tätäkin sarjaa pystyisin varmasti lukemaan hyvin ruotsiksi painettuna, mutta kuullun ymmärtäminen ei ehkä edelleenkään onnistuisi. En myöskään olisi jaksanut ahmia näitä kirjoja yhdessä viikonlopussa painotuotteina.

VIP-kerroksessa ei nyt ole ruuhkaa

Teos: Joonas Koskimaa: Särkynyt (Myllylahti, 2021)

Yritän nyt vuorokauden sisällä urakoida kolme dekkariarviota, mikä ei ole kovin järkevää itseni tai blogin lukijoiden kannalta. Kirjat ovat olleet pöydälläni jo pari kuukautta, ja paperikirjojen lukutahti on minulla hidastunut huolestuttavasti. Tosin noin puolentoista vuoden koronatauon jälkeen residenssiini on taas saapunut uusia paperikirjoja, muitakin kuin kustantamon arvostelukappaleita. Eli toivoa on minunkin takaisin saamisesta oikeiden kirjojen lukijoiden ruotuun.

Joonas Koskimaan uuden teoksen sain arvostelukappaleena, ja kyseessä on jo useita dekkareita kirjoittaneen nuorehkon (s. 1987) kirjailijan uuden sarjan aloitus. Teoksessa seikkaillaan tämän päivän Helsingissä, ja rikoksia ratkaisevat nuorehko komisario Ella Salo ja KRP:n rikoskomisario Tuomas Nygren. Kaksikko ei tule kovin hyvin toimeen keskenään, sillä Ella ei pidä Tuomaan vanhan viinan lemusta, eikä Tuomas Ellan tekopirteydestä.

Sarja alkaa varsin järeästi, sillä kaksikon ensimmäiseen yhteiseen keissin liittyy Suomen Pankin johtajan murha yhdessä nuoren prostituoidun kanssa hotelli Tornin sviitissä, VIP-kerroksessa, jossa ei ole valvontakameroita. Juttua yritetään pitää medioilta piilossa tutkinnan alkuvaiheiden ajan, mutta joku vuotaa sen toimittajille talon sisältä. On syytä uskoa, että vyyhteen liittyy muutakin isokenkäisiä, mutta on myös mahdollista, että Suomen Pankin johtaja ei ollutkaan murhien varsinainen kohde, vaan joku halusi saada nuoren seksityöläisen pois päiviltä.

Olen lukenut raaempiakin seksuaalisen väkivallan kuvauksia, mutta reittaisin romaanin väkivaltakohtaukset asteen keskivertodekkaria raaemmiksi. Väkivallalla ei kuitenkaan tässä märehditä, vaan raa’at kohtaukset ja uhrien takaumat jäävät suht lyhyiksi.

Juonesta en paljasta enempää, mutta vaikutelmani teoksesta ovat kahtiajakoiset. Luin teoksen tällä toisella yrityksellä muutamassa tunnissa yhdeltä istumalta, eli teksti oli todella helppolukuista. Helppolukuisuuden varjopuoli on aina kielen arkisuus, eli en jäänyt ihmettelemään ainuttakaan lausetta. Kirja oli siis kielellisesti täysin haasteeton. Ymmärrän kyllä myös sen, että dekkareita pitää tuottaa myös kiireisille lukijoille tai lukijoille, jotka eivät lue paljoa.

Niin. Tässä dekkarissa keskeiset poliisi- ja syyttäjähahmot eivät harrasta kulttuuria. Ja vaikka tässä käsitellään poliitikkojen ja entisten poliitikkojen rötöksiä ja murhaa, ei tässä analysoida politiikkaakaan. Ainoa yhteiskunnallinen epäkohta, joka mainitaan, on miesten kokema vääryys huoltajina avioerotilanteessa. Kirjassa ei ole myöskään historiallisia kerrostumia, eikä paikallisilla kummallisuuksilla herkutella lainkaan.

On siis kiinnostavaa, että näillä eväillä voi silti saada aikaan täysin toimivan rikoskertomuksen. En haltioitunut päähenkilöistä, ja varsinkin RKP:n Tuomaksen jokapäiväinen viinan katku tuntui liian koetulta suomalaisen dekkarin maneerilta. Mutta koska kyseessä on sarjan alku, komisariohahmoille voi vielä tapahtua yllättäviä käänteitä elämässä.

Voin siis rehellisesti tunnustaa, ettei tämä teos ollut kirjoitettu minua varten. Tiedän monia muita, joihin tällainen koruton kirjoitustyyli puree, ja jotka haluavat dekkareita lukiessaan vain ratkaista rikosta, ei fiilistellä epäolennaisuuksien äärellä. Onneksi dekkarigenren sisältä löytyy nurkkia kaikenlaisille tallaajille. Tähän näyttää luottavan myös Myllylahden kustantamo, joka selkeästi palvelee dekkareiden suurkuluttajia moninaisine intresseineen.

Äitienpäivän täsmädekkari

Teos: Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Minerva, 2020)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Toukokuun alussa mediat pursuavat vinkkejä äitienpäivän lahjakirjoista; usein näissä etsitään koskettavaa, omakohtaista narratiivia. Itselläni ei enää ole äitiä, enkä itsekään äitinä odota saavani kirjoja, koska olen niiden suhteen itse niin omavoimainen. Äitiys toki pysyy kirjallisuuden kestoteemana, eli lähes joka romaanista voi halutessaan kaivaa esiin äitienpäivään sopivan juonteen.

Itselläni oli luennassa tanskalaisen Anna Ekbergin naisaiheisen trilogian kolmas osa. Tämä onkin jo neljäs lukemani teos häneltä, sillä talvella hehkutin hänen yhdessä Thomas Rydahlin kanssa kirjoittamaa historiallista dekkaria Merenneidon kuolema.

Tässä teoksessa alle nelikymppiseltä Rebekka Christenseniltä on riistetty äitiys nuorena. Hän on luullut menettäneensä ainokaisensa onnettomuuden seurauksena Kampalassa, Ugandassa alle parikymppisenä. Tosiasiassa lapsi on jäänyt eloon, mutta hänet on annettu orpokotiin tilanteessa, jossa Rebekan oma henki on ollut vaakalaudalla. Samassa auto-onnettomuudessa kuoli Rebekan äiti, ja tämän diplomaatti-isällä on aina ollut ylimaallinen kyky päättää asioista kaikkien muiden puolesta.

Rebekka on tarinan alussa Århusissa vaikuttava juristi, joka keskittyy kiinteistökauppoihin. Aiemmin hän on ollut maailmanparantaja, tulisieluinen aktivisti, mutta onnettomuudesta kuntoutuminen on vaatinut häneltä paljon voimavaroja. Myös hänen elämänsä rakkaus, heimopäällikön poika Dominic on kadonnut häneltä, ja muutenkin suhde Afrikkaan on vuosien varrella saanut kyynisempiä piirteitä.

Kaikki muuttuu, kun Rebekka saa leukemiadiagnoosin. Tässä yhteydessä hänen isänsä päättää paljastaa tyttären kohtalon, eikä asia jätä naista rauhaan. Hän saa tietää, että tytär on päätynyt lapsisotilaaksi sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos koulusta 14-vuotiaana. Matka Ugandaan ei ole hänen terveydentilassaan järkevää, mutta hän on päättänyt selvittää tyttären olinpaikan ennen mahdollista kuolemaansa.

Tarinassa on paljon yhteistä John Le Carren ja Henning Mankellin Afrikka-aiheisten teosten kanssa, ja tämä on minusta kunniamaininta. Toki kirjan asetelma on äärimmäisen traaginen, mutta Ekbergin tapa kuvata äidin ja tyttären hankalaa perheenyhdistämistä ei ole liian sentimentaalinen. 17-vuotias Angel ei ole pelkästään koulutettu tappaja, vaan hän on päätynyt seksiorjaksi ensin sotilaille, sitten siviileille. Hän matkustaa Darfurista maateitse kohti Italiaa, eikä prostituutio toisella mantereella tule hänelle yllätyksenä.

Ihan koko tarina ei keskity ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmien vertailuun, vaan kirjassa eletään myös tavallista tanskalaista arkea. Rebekka uskaltaa kaiken kokemansa jälkeen haaveilla jo parisuhteesta, mutta nettipalvelun sattumat tuntuvat aikamoisilta ”kulkumulkuilta” (ilmaus minun, ei kirjailijan). Hänen ympärillään vaikuttavat ystävät ja kollegat tuntuvat kaikki viruvan epätyydyttävissä avioliitoissa. Hän tutustuu myös poliisi-Kimiin, jonka ainoa keino pysyä järjissään on paeta ilkeää vaimoaan jalkapallofanien bussiin. Hän siis alkaa kööpenhaminalaisena kannattaa Århusin joukkuetta, joka häviää lähes kaikki pelinsä.

Romaanissa ratkaistaan myös Kööpenhaminassa murhatun afrikkalaisen seksityöläisen keissiä. Ihmiskaupan verkostot ulottuvat kaikkialle Eurooppaan, ja erityisen haavoittuviksi uhreista tekee matala koulutustaso ja yleinen tietämättömyys eurooppalaisesta elämänmenosta. Kaikki ennakkotieto mantereesta perustuu puskaradion suulliseen perimään, ja odotukset maagisesta rikastumisesta ovat aina pohjavireenä.

Ekberg on tätä kirjaa varten matkustanut Ugandaan haastattelemaan niin entisiä lapsisotilaita kuin paikallisia asiantuntijoita. Tämä näkyykin kynän jäljessä, ja varsinkin Angelin näkökulma tuntui vahvalta ja uskottavalta. Tyttö on tarmokas ja neuvokas, silti monissa asioissa todella tietämätön, ja nuoren naisen ikätasoon on saatu uskottavaa vaihtelua ottaen huomioon rankat kokemukset, yksin pärjäämisen ja ugandalaisen köyhäinkoulun opit.

Afrikkaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta on monenlaista, tämä teos on klassinen äärimmäisen pahuuden ja maailmantuskan kuvaus, kun taas olen onnistunut löytämään huomattavasti pienempään kontekstiin sijoittuvia, leppoisampia teoksia muiltakin kuin Alexander McCall Smithiltä. Uganda ei kuitenkaan turbulentin lähihistoriansa vuoksi taida kuulua sellaisiin maihin, joissa ”cosy crime” olisi mahdollinen genre.

Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

Copenhagen Dungeon

Teos: Anna Ekberg ja Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Raikko Häyrinen

Esiteininä ja teininä yksi mieleenpainuvimpia turistikohteitani oli London Dungeon, interaktiivinen kidutusmuseo, jossa olen vieraillut ainakin kahdesti. Ensi käynti paikassa oli järkytys, koska paikassa vilisi rottia – tosin pleksilasin takana, mutta tarpeeksi uhkaavasti minulle, jolla on siimahäntäfobia. Museo esitteli vankilaelämää ja historiallisia kuritusmuotoja varsin uskottavasti, ja elämys jäi kunnolla ihon alle. Elettiin aikaa, jolloin kaikenlainen historian elävöittäminen oli vielä lapsenkengissään, eikä museoissa kirkuminenkaan ollut tavanomaista. Vierailu perustui kuitenkin yhden kerran shokkiefektiin, enkä muista, että toisella kerralla mikään siellä olisi enää pelottanut niin perusteellisesti.

Jostain syystä muistelin tuota museovierailua lukiessani Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin dekkaria Merenneidon kuolema, ehkä siksi, että myös siinä käydään 1830-luvun kööpenhaminalaisessa vankilassa ja julkisessa mestaustilaisuudessa, joka tuohon aikaan kuului Tanskassa kansanhuveihin. Vaikutelma romaanista ei muuten ollut museomainen, eikä se tuonut mieleen pahinta kaupallista turistikitschiä. Silti se ratsastaa tanskalaisen kansallisikonin muistolla, ja pitää sisällään elementtejä, joista Tanska on globaalisti tunnettu.

Olen lukenut molemmilta dekkaristeilta teoksia, ja varsinkin Rydahlin synkistelevä tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Ekbergin kirjoissakaan ei ole ollut mitään vikaa, vaikka niissä on selkeästi seurattu jotain menestysdekkarin algoritmiä. Ilolla huomasin, että tässä teoksessa kahden erityylisen kirjoittajan yhteistyö toimii saumattomasti. Mukaan mahtuu sopivasti varjoisten kujien synkkyyttä, mutta myös osuvaa analyysia tuon ajan tanskalaisista mentaliteeteista. Teksti on aistivoimaista tykitystä, jossa kasvavan kaupungin puute, epätoivo ja alamaailman lihallisuus ottavat mittelöä porvarillisista arvoista.

Tarinan taustalla on faktaa satusetä Hans Christian Andersenin elämästä. Miehen elämään mahtui vuosina 1834-5 aika, jolloin hän ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka muuten hän oli tunnollinen arjen dokumentoija. Tuo oli myös aikaa, jolloin kirjailijanalku oli laittamassa pillejä pussiin kirjoitettuaan epäonnistuneita näytelmiä, jotka vaiennettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen hän alkoi yleisön kehotuksesta kirjoittaa lapsille – ei siksi, että hän olisi ollut erityisen lapsirakas, vaan siksi, että hän epäili kykyjään vakavamman proosan tuottajana.

Teos keskittyy vuoteen 1834, jolloin Hans Christian on palannut pitkältä Italian-matkalta Kööpenhaminaan. Hän on kiinnostunut siluettien leikkaamisesta, ja käy etsimässä inspiraatiota hahmoilleen huorataloista. Eräässä tällaisessa hän kohtaa nuoren yksinhuoltajaäidin Annan, joka löytyy surmattuna miehen vierailun jälkeisenä yönä. Kirjailijaa epäillään rikoksesta, ja hän joutuu pian tutkintavankeuteen tyrmään, jonka helvetillisyys on tarpeeksi todistamaan herkälle sielulle elämän merkityksettömyydestä.

Olosuhteiden pakosta HC päätyy salapoliisiksi, ja saa rinnalleen uhrin siskon Mollyn, jonka vastuulle on jäänyt siskontyttärensä elätys. Molly pitää Hans Christiania luonnottomana elostelijana, sillä hän ei voi luottaa asiakkaisiin, jotka eivät halua käynnillään seksiä. Tästä huolimatta kaksikko ryhtyy toimiin oikean murhaajan etsimiseksi johtolankanaan oudon hajuinen kaulahuivi, joka löytyi vainajan huoneesta. Noihin aikoihin kaupungissa toimii jo alkeellinen poliisi, mutta tiedetään, ettei sitä suuresti kiinnosta kadunnaisten ahdinko.

Molly päätyy etenemään sosiaalisesti huiman askeleen kirjailijan sepitystaidon ansiosta. HC väärentää lukutaidottomalle naiselle moitteettoman palveluskirjan, jolla tämä pääsee keittiöpiiaksi kuninkaalliseen hoviin.

Olisi epäreilua paljastaa kaikkia juonenkäänteitä, mutta murhat eivät jää yhteen tapaukseen ja motiivit liittyvät tuon ajan käsityksiin sukupuolten moninaisuudesta. Monella tapaa kirjassa sivutaan myös lääketieteen historiaa, lääkärien etiikkaa ja koulutusta.

Hehkutin tätä jo Facebookin dekkariryhmässä, ja huomasin, että siellä esiintyi myös kritiikkiä kirjan ideaa kohtaan. Luulenkin, että kirja kuuluu niihin, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Merenneidon tarinan lisäksi tässä herätetään tulitikkutytön tarina uuteen uskoon. Voihan tässä olla myös turistimaista kliseillä ratsastamista, mutta itse en kokenut tätä niin. Olen jopa asunut Tanskassa, ja vieraillut Odensessa kaikissa satusetään liittyvissä kohteissa, mutta tästä huolimatta koin oppivani jotain uutta maan historiasta ja historiallisten dekkareiden kirjoittamisesta.

Ainakaan tämä teos ei ollut liian kuiva tai luennoivan faktakeskeinen. Voisin hyvin kuvitella sen kiinnostavan nuorempiakin lukijoita, ja itse ottaisin sen mukaan Kööpenhaminan kaupunkikävelylle.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Mauritiuksen mustista mansikoista

Teos: Ananda Devi: Näistä raunioista. (Fabriikki Kustannus, 2018)

Käännös: Sanna Rusi

Kirjastossa kannattaa käydä, koska pienkustantamojen erikoisimpia helmiä ei koskaan löydä e-kirjoina. Tänään eteeni tupsahti Metso-kirjastossa mauritiuslaisen nykykirjallisuuden löydös, joka yllätyksekseni on tuore suomennos minulle tuntemattoman, turkulaisen Fabriikki-kustantamon toimesta.

Ennen kirjaan tarttumista minun piti tarkistaa, onko Mauritius valtio, ja onhan se. Olisin ehkä arvannut sen olevan Ranskan siirtomaa, kuten jotkut muut pikkusaaret. Mauritiuksesta en tiedä mitään muuta kuin että sinne kohdistuu ökyturismia. Ja sijainnin. En tiedä, haluaisinko matkustaa sinne, mutta ainakaan saari ei kuulu kärkihaaveisiini.

Romaanissa puhuu neljä 17-vuotiasta nuorta, joista kukaan ei ole päässyt osalliseksi saaren kulutusjuhlista. Eve on koulunsa hylkiö, tyttö, joka on päätynyt myymään itseään niin turisteille kuin paikallisille, koska kotona ei ole muuta turvaa kuin lähiöasunnon ankeat seinät. Sadiq on pihkassa Eveen, mutta ei pysty suojelemaan tätä riittävästi. Hänen elämänsä jakautuu Rimbaudin lukemisen ja jengiväkivallan välille. Clelio on jo tuomittu nuorisorikollinen, jonka kapina saa jopa rajumpia muotoja kuin Even. Ja Savita on ainoa henkilö, joka pystyy murtamaan Even henkisen panssarin, mutta heidän muut poissulkeva ystävyytensä myös ärsyttää varsinkin poikajengiä.

Romaanina teos on minimalistisen runollinen, ja varsinkin sen sivuhenkilöt jäävät ohuiksi haamuiksi. Luontoa ja paikallista maantiedettä kuvataan riittävästi, mutta myös historialliset viitteet ovat vähäisiä. Ranskan kolonisaatio näkyy kielessä ja maastamuuton trendeissä, mutta nykyaikana saarta tuntuvat hallitsevan enemmän kiinalaiset tehtailijat, jotka päättävät nuorten vanhempien työllisyydestä. Yleinen johtopäätelmä on, että Mauritiuksen työvoima on liian kallista, ja siksi hikipajat siirtyvät johonkin halvempaan aasialaiseen kohteeseen.

Eve-tytön kokema hyväksikäyttö on teoksen kantavin teema, ja hänen ”suhteensa” himosta hikoilevaan, kaljuuntuvaan biologian opettajaan on karua luettavaa. Loppua kohti romaaniin hiipii jopa dekkarin juonne, mutta siinä ei ole rikosromaanin rakennetta tai motiivia.

Ananda Devi (s. 1957) on jo vahvasti keski-ikäinen kirjailija, joka on julkaissut teoksia 1970-luvulta saakka. Psykologisella tasolla hän kyllä pääsee nuorten henkilöhahmojensa ihon alle, mutta koin, että nuorisokulttuurin kuvausta olisi saanut olla enemmän. Esimerkiksi modernin teknologian käyttö oli kirjassa vähäistä, mutta alkuperäisteos onkin vuodelta 2006, jolloin Mauritiuksella ei välttämättä käytetty tietotekniikkaa samoissa määrin kuin Euroopassa. Kirjan nuorilla on kyllä modernin kulttuurin kulutusobjekteja, kuten Niken lenkkareita ja Ralph Laurenin hikipajan kakkoslaadun paitoja, mutta Devi ei paljoa avaa esimerkiksi heidän musiikki- tai leffamieltymyksiään.

Koin, että Devi on kirjailijana vahvasti hahmojensa puolella, ja että teoksessa oli vahva yhteiskunnallinen sanoma – nuorten pelastaminen kalmankalpealta tulevaisuudelta, joka ei paljoa muuta tarjoa kuin päihteitä ja prostituutiota. Mutta sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Mauritiuksen kulttuuria, tämä teos ei toimi kovin vahvana ”sisäänheittäjänä”. En kokenut pääseväni täysin perille saakka, en edes maistamaan noita kannen mustia mansikoita.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Mauritius.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Orkidea Bogotán mutalammikossa

escobar kauneussalonkiLukiolaistyttö Kolumbian Bogotássa tahtoo bikinivahauksen ennen strategisia treffejä. Samana iltana hän kuolee alapäähän hierotun kokaiinin yliannostukseen. Naisen pimpsa on hänen kallein tavaransa, jonka hoitoon ollaan valmiita panostamaan kaikissa sosiaaliluokissa. Kauneushoitoloissa kohtaavat kaikki naiset, joilla on vähänkin maksukykyä, myös köyhyydestä ponnistavat seuralaispalveluiden työläiset. Hoitola voi myös olla keskeinen tietotoimisto, kun naisiin kohdistuvia rikoksia lähdetään ratkaisemaan

Karen Valdés on uhria hieman vanhempi hoitolan työntekijä, entinen sosiaalityön opiskelija, joka on joutunut jättämään opintonsa tultuaan raskaaksi. Hän tekee pitkää päivää pystyäkseen elättämään neljävuotiasta poikaansa ja äitiään, joka on suostunut ottamaan pojan hoidettavaksi. Hoitolan palkasta hän pystyy hädin tuskin maksamaan elämisensä pääkaupungissa, mutta hän säästää juomarahoja saadakseen pojan luokseen.

Karenin uskollisin asiakas on maahan vasta palannut Claire Dalvard, keski-ikäinen psykoanalyytikko, joka on viettänyt aikuisikänsä Pariisissa. Claire tutkii synnyinmaataan vieraantuneen ekspatriaatin silmin, eikä oikein itsekään tiedä, mikä häntä veti takaisin Bogotaan. Kaupunki on runollinen aamuyön orastavassa valossa, mutta muuten sen meininki enimmäkseen ahdistaa. Kauneushoitolasta tulee älykkönaiselle erikoinen henkireikä, vaikka hän kritisoikin maannaistensa sokeaa kauneuden kulttia. Sen kautta hän tutustuu maahansa ja sen muuttuvaan arvomaailmaan uudelleen, ironisin silmin.

Tällainen asetelma on kolumbialaisen Melba Escobarin dekkarissa Kauneussalonki (Aula&co, 2018, suom. Taina Helkamo). Teos on v. 1976 syntyneen toimittajan esikoisteos (alkuperäisesti julkaistu v. 2015, La Casa de Belleza), joka on saanut paljon huomiota varsinkin englanninkielisessä maailmassa. Suomeen teos on saapunut suht pian englanninnoksen jälkeen. On ilo ja kunnia lukea kolumbialaisen nuorehkon naiskirjailijan teosta näin ”ensimmäisessä aallossa”, koska tällaisia teoksia käännetään äidinkielellemme niin harvoin.

Luonnehtisin teosta yhteiskunnalliseksi dekkariksi, koska se kertoo paljon muustakin kuin käsiteltävästä murhasta. On ilmiselvää, että se avaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten asemaa aivan suvereenisti, mutta se kertoo myös rodusta ja etnisyydestä, talousjärjestelmästä ja kompleksisista huoltosuhteista. Aivan perinteistä dekkarin juonta tässä ei ole tarjolla, enkä varsinaisesti tiennyt, olivatko Karen ja Claire rikoksen amatöörisalapoliiseja vai vain tarinan taitavia dokumentoijia. Molempien naisten äänet olivat lumoavia. ja mukaan mahtui myös loistavaa huumoria.

Jos vihaat self help-kirjallisuutta ja olet varsinkin kyllästynyt erääseen aforismikuninkaana tunnettuun eteläamerikkalaiseen rahasampoon, tämä teos takaa moneen otteeseen rehevät naurut. Kirjan Eduardo Ramelli tosin on vain mantereen toiseksi tunnetuin sielunhoitaja, mutta hänenkin kyydissään meinaa happi loppua, sen verran sakeaa on hänen liiketoimintansa.

Kirjassa on myös loistavia havaintoja varsinkin afrotaustaisten naisten hiustenhoidosta. Escobar ei tässä kopioi Chimamanda Ngozi Adichien suitsutusta afrohiusten monipuolisesta kauneudesta, vaan kertoo enemmän oman maansa mustien naisten tuskasta, kun hiusten suoristaminen usein aloitetaan jo noin 9-vuotiaana. Jotkut yliopistotaustaiset feministit kapinoivat virallista karvapolitiikkaa vastaan, mutta kaikki tietävät, ettei afropehkolla saa töitä –  ei ainakaan hyvin palkattuja sellaisia ilmastoiduissa toimistoissa.

Kirjassa on suht raakoja seksuaalisen väkivallan kohtauksia, mutta onneksi niiden välissä voi myös lukea tavallisesta bogotálaisesta arjesta. Hikisistä bussimatkoista läpi kaupungin, tuntemattomien kanssamatkustajien keskenään jakamista eväistä, ja paikallisten tavasta odottaa penkille istumista, kunnes edellisen matkustajan lämpö on siitä viilentynyt. Jossain vuorten rinteiden kojuissa kaupataan Kristuksen veri-nimistä pirtelöä, ja ylipäänsä uskonnollisuus tahdittaa varsinkin köyhemmän kansanosan arkea. Toisaalta arjessa on myös paljon spontaania aistillisuutta, mikä kaikki ei ole seksuaalista.

Lämmin kiitos kustantajalle tästä arvostelukappaleesta, mikä avarsi maailmankuvaani taas piirun verran.

Sakinhivutusta Sörnäisissä

saartoJuhannus toi mukanaan myös lähes pakollisia dekkareita, joista ensimmäisenä korkkasin Timo Saarron historiallisen, Helsinkiin sijoittuvan teoksen Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017). Saarto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka tyyli ja aihepiirin valinta muistuttivat jo etukäteen jonkun verran Virpi Hämeen-Anttilaa ja Mikko Porvalia (joka kirjoittaa Viipurista).

Romaanissa keskitytään marraskuuhun 1917, jolloin Helsinkiä piinaa nälkä, puute ja yleiset levottomuudet. Aiempi poliisi on korvattu sosialistien järjestyskaartin järjestämällä miliisillä, kun taas ”lahtarikaarti” harjoittelee vastaiskua Kaivohuoneella. Jossain taustalla järjestäytyy myös punakaarti, joka hylkii myös maltillisempia sosialisteja. Kaikki joukot odottavat vapauttajaansa jostain suunnasta, mutta tavalliselle kansalle tärkeämpää kuin tulevan valtakunnan lipun väri on lämmin leipä.

Yleensä en innostu dekkareista, joiden nimessä on ”kuolema”, koska se on nimeämisen politiikan tasolla liian itsestään selvää. Tässä kirjassa eniten kiinnosti poliittinen konteksti, jonka kuvaaminen onkin uskottavaa ja perusteellista. Myös tapahtumien rajaaminen yhteen kuukauteen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Tässä kirjassa hengellinen ulottuvuus, eli salaperäisen Mirjamin puuhat työväen suosimalla rukoushuoneella, nousi minua kiinnostavammaksi kuin varsinainen poliisin/miliisin työn kuvaus. Mirjamin rooli unissasaarnaajalta tai selvännäkijänä tuntui sopivan kyseenalaiselta, ja vaikka hän tuntui olevan aidosti köyhien puolella, hänen taustansa jäi herkullisen sumuiseksi. Molemmat poliisihahmot, Leo Waara ja Anders Autio, ovat tahoillaan Mirjamin lumoissa niin, että se jo vaikuttaa heidän työntekoonsa. Poikamies Leo Waara on myös ihastunut ”ammattia harjoittamaan” leskirouva-Bettyyn, joka kokee tulevansa kaltoin kohdelluksi vähän joka nurkilla, niin miesten kuin naisten toimesta. Apua hän saa tiukkaan tilanteeseensa vain Oosin rukoushuoneelta, josta tuleekin varsinainen alamaailman risteysasema.

Opin kirjasta myös jotain uutta, eri termin ”sakinhivutus” etymologiaa. ”Sakki” viittaa tässä sakilaisiin, eli Sörnäisten puolirikollisiin poikajengeihin, joita huligaaneiksi ja apasseiksikin kutsuttiin. Sakinhivutus on merkinnyt porukan yhteistä päätöstä pahoinpidellä sen yksi jäsen, mutta voi kai myös viitata yleisempiin joukkotappeluihin. En kuitenkaan tiennyt ”sakilaisista” näin tarkasti määriteltynä ryhmänä.

Koin, että teoksen henkilöhahmot olivat onnistuneita, ja juoni oli historialliseksi romaaniksi tiivis ja toiminnallinen.  Esimerkiksi lukemieni Porvalin Viipuri-romaaneissa on huomattavasti hitaampi tempo, ja suurempi intressi poliisihahmojen yksityiselämään. Porvalin kirjoissa selvitetään myös historiallisia taustoja paljon perusteellisemmin kuin tässä, kun taas tämä teos ehkä näyttää enemmän kuin selittää (tätä yleensä pidetään aina hyvän romaanitaiteen merkkinä). Molemmilla kirjoitustyyleillä on varmasti ystävänsä, ja itse hurmaannun joskus myös romaaneista, joiden sisältämä tietomäärä on suuri.

Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittävässä romaanissa minua taas on eniten hurmannut kieli. Ihan vastaavaan vanhahtavaan autenttisuuteen tässä ei vielä päästy, vaikka stadin slangia käytetäänkin runsaasti. Tarkka lukija, joka ei ole varttunut Helsingissä, saattaa joutua käyttämään tätä lukiessaan enemmänkin Googlea kuin itse tein sakilaisia jäljittäessäni.

Saarto on julkaissut kolme dekkaria, jotka kaikki edustavat eri aikoja, mutta kaikki sijoittuvat Helsinkiin. Siviiliammatiltaan hän on pappi, mutta on äskettäin jättänyt virkansa keskittyäkseen kokonaan kirjoittamiseen. Tämä romaani on saanut vuoden 2018 Johtolanka-palkinnon, eli arvostusta juuri dekkarien suurkuluttajien piireissä. Juuri pelkän hyvän dekkarin kriteerien (eli juonen arvoituksellisuuden ja jännityksen säilymisen) suhteen teos tuntuikin lunastavansa lupauksensa. En ainakaan itse osannut yhtään arvata etukäteen murhien lopullista motiivia.