True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

Keltaisen talon kolmiodraamaa

Teos: Tuuli Salminen: Rannalla poika (LIKE, 2019)

Keltaiseen taloon meren rannalla muuttaa uusi perhe, jota kukaan pikkukaupungin asukkaista ei tunne. Perheen äiti on psykiatri, ja häntä haastatellaan paikallislehdessä uusista haasteistaan turvapaikanhakijoiden auttajana. Kaupungissa on juuri lakkautettu tehdas, ja osa sen tiloista on muutettu vastaanottokeskuksen käyttöön. Pinnan alla kytee katkeruus ja viha, ja sille on helppo löytää kohde uusista tulokkaista.

Tuuli Salmisen romaani Rannalla poika on ovela läpileikkaus ajastamme, jossa työttömyys, sen uhka, mielenterveyden ongelmat ja ksenofobia kulkevat käsikynkkää markettien käytävillä. Kirjan psykiatriäiti Olga ei ole missään turvassa potilaidensa yhteydenotoilta, ja hän päätyy tilanteeseen, jossa hän kirjoittaa reseptejä ilmaiseksi ja tekee luvattomia kotikäyntejä pomonsa selän takana. Olga on myös itse masentunut, ja hänellä on suuria haasteita arkensa hallinnassa. Vahvimmin minuun teki vaikutuksen koulutetun akateemisen uusavuttoman arjen kuvaus, koska tämä olisi voinut olla kuin tuokiokuva minun keittiöstäni.

Kirjassa on kauttaaltaan hienovarainen maailmanlopun tunnelma: on nimettömiä stalkkereita, talo on hajoamassa käsiin, myrskyt ovat tuona talvena ilmiömäisiä, sähköt katkeilevat, ja perheen koira katoaa. Kun rannalta löytyy hypoterminen nuori mies, jonka äidinkieli on arabia, tilanne sakenee entisestään. Kuka voi luottaa keneen, ja kenellä on vastuu kuolemanvaarassa olevan nuoren kohtalosta?

Salmisen kieli on poeettista, ja kirjan rakenne on sopivan aukkoinen. Kaikkia juonen käänteitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu päättelemään asioita rivien välistä. Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei sen asetelma ollut täysin kliseinen: tässä auttaja on lähes yhtä suuressa kriisissä kuin autettava, lapset joutuvat ottamaan aikuisen roolin, eikä turvapaikanhakijoiden tarinaan liity suurta, rajoja rikkovaa romanssia. Nuoren Wael-pojan seksuaaliseen etsintään on vihjauksia, mutta teos ei kuitenkaan nouse tutkielmaksi muslimitaustaisten homomiesten tilanteesta. Etnisyyteen, uskontoon ja kulttuuriin liittyvät koordinaatit ovat kirjassa hienovaraisia, eivätkä ne pahemmin selitä henkilöiden käytöstä.

Tänä vaalikeväänä tämä romaani on äärimmäisen ajankohtainen, koska siinä käsitellään myös seksuaalirikoksia ja niiden pelkoa. Vihapuhetta, varsinkin netin välityksellä tapahtuvaa, Salminen käsittelee mielestäni paremmin kuin vaikka Jari Tervo viimeisimmässä kirjassaan. Vihaa pursuavat viestit menevät ihon alle, ja vaikuttavat kohteen arkiseen toimintaan.

Romaanina tämä on pieni, fokusoitu tarina, joka pysyy erinomaisesti lestissään. Se ei pyri selittämään puhki koko viime vuosien turvapaikanhakutilanteen ilmiötä, eikä pelastamaan koko maailmaa, vaan näyttää tavallisia ihmisiä eri tilanteissaan. Hyvää siinä on myös se, ettei se demonisoi maahanmuuttokriittisiä, joita tässä universumissa mahtuu myös ruotsinkieliseen vähemmistöön. Ihmisiä yritetään ymmärtää heidän lähtökohdistaan käsin, myös pitäen sisällä muutoksen mahdollisuuden.

Olin kirjaa lukiessa paikoitellen aidosti kauhuissani, mikä myös kertoo valitun minimalistisen tyylin tehokkuudesta. Toki sen poeettinen ympäristö ja hieno luontokuvaus auttoivat tunnelmiin uppoutumisessa. Kirja ei yleensä voi epäonnistua, kun sen tapahtumapaikaksi valitaan nurkistaan hapristunut, keltainen puutalo meren rannalla.

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Laudaturennätyksestä Netflix-äitiyteen

imageViime viikolla vietin pari tuntia aurinkoa paossa Kämmenniemen kirjastossa, ja siellä luin sujuvasti pomppien Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallista teosta Keskivaikea vuosi (S&S, 2016). Teoksesta olen kuullutkin jo paljon, ja itseäni siinä kiinnosti erityisesti kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Masennuksesta olen lukenut liikaakin. Paras masennuksesta kertova kirja on Julia Kristevan Musta aurinko, ja sen jälkeen en ole tarvinnut toista tietokirjaa aiheesta. Nyt tosin opiskelen kesäkursseilla mielenterveyskysymyksiä, joten masennuskirjojen lukeminen on jopa hyödyllistä. Ehdin jo käyttääkin tätä kirjaa yhdessä tehtävässä.

Vanhatalo on tullut minulle äskettäin tutuksi chicklit-kirjailija Veera Vaahterana, ja tässä teoksessa hän kirjoittaa koskettavasti syistä, miksi hän päätyi jakamaan kirjallisen uransa vakavampaan fiktioon ja viihteeseen. Veera Vaahteran alter ego syntyi masennuksen vuoksi, sillä hän oli uuvuttanut itsensä valitsemalla henkisesti raskaita teemoja. Hän halusi masennuksenkin keskellä kirjoittaa, mutta ei kyennyt jatkamaan  vanhoissa syvissä vesissä.

Vanhatalo meni psykiatrille hakemaan diagnoosia, jotta pääsisi haluamaansa taiteilijoille tarkoitettuun kuntoutukseen. Hän käveli vastaanotolta kädessään vakavampi diagnoosi kuin mihin hän oli varautunut. Masennusvuoden aikana diagnoosi vaihtui keskivaikeasta vakavaan. Hän vietti pitkiä aikoja sängyssä Netflixin parissa, ja lasten hoito jäi pääasiassa hänen miehelleen.  Tarinassa avioliiton vakaus oli pelastusrengas. Yksinhuoltajana hän olisi varmasti menettänyt lastensa huoltajuuden.

Vanhatalo oli nuorena tottunut helppoon menestykseen. Hän teki aikanaan yo-kirjoitusten laudaturennätyksen ja valmistui yliopistostakin kolmessa vuodessa. Oma asuntokin hänellä oli jo 24-vuotiaana. Olen itsekin miettinyt, altistaako asioiden liian helppo saaminen masennukselle. Oma tarinani ei ole ollut näin nousujohteinen, mutta jaan Vanhatalon kanssa tietynlaisen nopeuden. Kun suorittaa oman elämänsä maratonia 24/7, on todennäköistä, että romahdus tapahtuu jossain vaiheessa. Satumaisella menestyksellä on aina varjopuolensa.

imageVanhatalon sairauskertomus on melko tavallinen, eikä teos anna tiedollisesti paljoa uutta mielenterveydestä kiinnostuneille. Sen sijaan taiteellisesta itseilmaisusta ja luovuudesta se avaa kiinnostavia näkökulmia. Itse olen kokenut, ettei luovuus yleensä ole mahdollista ilman jonkunlaista maniaa, oman terveyden ja muiden tarpeiden laiminlyöntiä. Itse en ainakaan pysty kirjoittamaan hyvin, ellen istu 12 tuntia putkeen koneella. Rankka keskittyminen vaatii taas välillä rankkoja huveja. Tässä Vanhatalo kokee, ettei hän enää voi osallistua taiteilijaelämään, koska hänellä on dosetti. Sairaus on johtanut moniin luopumisiin, mutta onneksi kirjoittamisesta hän ei joutunut luopumaan.

Itse jouduin luopumaan tutkijan työstä, koska pääni ei enää kestänyt tieteellisen kirjoittamisen kurinalaisuutta. Toivoin, että ura kirjailijana olisi vihdoin auennut, mutta ylenpalttinen aika te-toimiston apurahalla ei ole tehnyt kirjoittamiselleni ihmeitä. Tavoitteenani on vain julkaista se ensimmäinen romaani, en enää haaveile kirjailijan urasta. Monilla ihmisillä taiteellinen lahjakkuus ei olekaan suoraviivaista, vaan he voivat olla vähän lahjakkaita monella alalla. Itse olen kokenut tämän turhauttavana ja masentavana. Siksi suuntaankin nyt sosiaalialalle, jossa toivon mukaan saan käyttää luovuuttani muiden innostamiseen. On nimittäin palkitsevampaa esimerkiksi järjestää onnistunut taidetapahtuma kuin julkaista huonosti myyvä proosateos. Kaikki sellainen taide, josta saa välitöntä palautetta, on ollut itselleni mieluisinta.

Vanhatalon tapauksessa kirjallinen lahjakkuus on ilmiselvää, mutta samalla herkästi tuntevana ihmisenä hän on joutunut tekemään kompromisseja teemojensa valinnassa. Tuotteliaana ihmisenä hän voi kirjoittaa kahdella nimellä ja eri genreissä. Itse pidän Veera Vaahteran nimellä julkaistuista chicklit-teoksista, mutta havaitsin niistä sen emotionaalisen samastumisen ongelman, josta hän tässä teoksessa kertoo avoimesti. Veera Vaahteran seurassa minulla on hieman steriili ja miellyttämisenhaluinen olo. Kirjat ovat meneviä ja hauskoja, mutta en koe niistä nauttiessani edes lukevani kirjaa. Ja tällaisiakin kirjoja tarvitaan.

Vanhatalon viimeisintä romaania lukiessani taas koin oivalluksia, vahvaa samastumista ja syviä tunne-elämyksiä. Onko sitten niin, että tällaisilla taide-elämyksillä ei voi tulla toimeen, vaan kirjailijan on alitettava itsensä tuottamalla harmitonta hupaa kiireisille ja väsyneille aivoille?

Korpihovin perilliset

Heinäkuun lukuhaasteeni liittyy Katja Ketun tuotantoon; hänen teoksiinsa en ole ehtinyt perehtyä, vaikka aihetta olisi ollut. Yritän lukea Ketun romaanit kronologisessa järjestyksessä, aloittaen esikoisteoksesta Surujenkerääjä (WSOY, 2005).

Surujenksurujen_i_550erääjä on monessa mielessä tyypillinen esikoisromaani, jossa päähenkilö varttuu lapsesta aikuiseksi ja tekee tiliä kipeän menneisyytensä kanssa. Vaikeimpana asiana teoksessa on hatara muistikuva isän seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka on johtanut nimettömän päähenkilön psykiatriseen hoitoon jo ennen kouluikää. Perheen äiti on kiinnostunut vain tytön hammashuollosta, sillä psykiatri on ollut huolissaan lapsen yliseksuaalisesta käyttäytymisestä. Tyttöön kohdistuu hellyyskielto, eli häntä ei saa ottaa syliin, jotta hän ei saisi vääriä vaikutteita.

Nuoren naisen kasvukertomus on kauttaaltaan tyly, mutta Kettu osaa kaivaa huumoria epätodennäköisistä paikoista. Yksilön ja suvun narratiivit polveilevat, eikä mikään taho tunnu suhtautuvan suopeasti toisiinsa. Lappi-kliseitä Kettu viljelee tavallista enemmän: teini-ikään tultaessa päähenkilöllä ei ole muita toimintamalleja kuin itsetuhoisen oloiset ryyppyputket ja isäänsä vanhemman alkoholisoituneen talonmiehen kanssa naiminen. Isoäiti ottaa välillä hunningolle joutuneen tytön katkaisuhoitoon, opettaen tälle pihapiirin eläinten oikeaoppista ampumista. Mummon karskius luultavasti johtuu siitä, että hän on selvinnyt hengissä äitinsä epätoivoisesta yrityksestä loikata Kuhmosta Kostamukseen. Suvun punaisuus ja punaisten henkinen selviytyminen lestadiolaisten dominoivalla kulttuurisella vyöhykkeellä oli kiinnostavaa, siitä olisin voinut lukea enemmänkin.

Kettu kieltää kirjoittaneensa oman sukunsa tarinan, mutta romaani tuntuu sellaiselta, jonka nuoren kirjailijan on kirjoitettava, jotta pääsee eroon joistain henkisistä taakoista siirtyäkseen syvempään fiktion maailmaan. Pidin teoksessa eniten kielenkäytöstä ja ronskista huumorista, mutta itse sukutarina tuntui jo jossain muualla koetulta. Maria Peuran ja Kreetta Onkelin vastaavat angstiromaanit tulivat kieltämättä mieleen tätä lukiessa. Tyylillisesti teoksessa näkyy esimerkiksi Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin vaikutus, mikä on kunnianhimoista esikoiskirjailijalta. Kaikki loistoromaanin ainekset ovat käsissä, mutta ehkä juonen kehittelyssä ja romaanin rakenteessa on jotain junnaavaa. Juoni lopulta ei ole kummoinen. Henkilöhahmot ovat silti omaperäisiä.

Jostain syystä pidin enemmän teoksen Turku-osuudesta kuin Lapin meiningistä. Nuoren naisen itsenäistyminen etelässä ei sekään noudata valtavirtayhteiskunnan hyväksymää kaavaa, mutta siinä alkoi olla jo toivoa. Hyryhjelmin suvun omistaman Makkaratalon proletariaatin nokkimisjärjestys aiheutti minussa jo huutonaurua ja pidin myös suhteen kuvauksesta reissaaja-Janiin. Lyyrisintä teoksessa oli nimenomaan tuo keräilyaspekti, eli pohjoisen surujen siirtäminen kivikokoelmaan.

Ihmisen psyykkisen selviytymisen näkökulmasta teos varmasti valottaa modernin psykoterapian sopimattomuutta paikallisiin kulttuureihin, joissa suruja on totuttu keräämään, hautaamaan ja tuhoamaan kaikin muin keinoin kuin analyyttisesti puhumalla. Teoksen perimmäinen viesti minulle liittyi yksilön terveeseen vastarintaan ylhäältä päin asetettuja toimintamalleja vastaan, ja yksilön oikeuteen tehdä suruilleen ja huolilleen mitä ikinä hän lystää.

Kun historia särkee mielen

1305892277893Pino Kjell Westön Kangastus 38 – teosta (Otava 2013, suom. Liisa Ryömä) oli lähdössä poistohintaan kesämökeille Kangasniemen S-marketin jonon kupeessa. Jonot kyseisessä liikkeessä olivat juhannuksen alla sen verran muhkeat, että niissä olisi voinut jo lukea muutaman kappaleen romaania. Olen lukenut Westöltä aiemmin vain yhden teoksen, mikä ei ollut laaja historiallinen epookkiromaani. Kangastus 38:ssa minua kiinnosti nimenomaan 1930-luku, sen henki ja kysymys, kuinka nykykirjailija voi sukeltaa sen syövereihin. Kuinka poliittista sisäänpäinkääntymistä ja tunkkaisuutta voi kuvata elävästi tekemättä tyypeistä naurettavia karikatyyreja?

Westö onnistuu tässä pistämättömästi. Haastatteluissa hän kertoo tiivistäneensä aikaa ja tehneen jopa tahallisia vuosilukuvirheitä, mutten usko, että pedantimmallakaan historiantutkijalla olisi sanottavaa yksityiskohdista. Minusta teoksessa kiinnostavinta oli helsinkiläisen porvariston kritiikitön länsimaisten tuotteiden ja elämäntyylien palvonta samalla kun monet heistä alkoivat kaihota isänmaallisen propagandan perään. Teoksessa on hienostotyttöjä, jotka suostuvat syömään aamiaiseksi vain Kellogg’s-maissihiutaleita, sillä ainainen puuro ällöttää heitä (omassa nuoruudessani 80-luvulla murojen syönti oli edelleen paheksuttavaa hapatusta monissa kodeissa; puuron keitto oli kelpo kansalaisen mittari). Päähenkilö Thune, keski-ikäinen asianajaja, on jokseenkin riippuvainen siirtomaakaupan brittiläisistä Ryker’s-merkkisistä kekseistä. Treffejä tehdään englantilaiselle teehuoneelle, joka taatusti oli korkeammalla statuksessa kuin nykyinen Starbucks. Lama ja työttömyys eivät kosketa teoksen sisäpiiriä, ei edes työväenluokkaista rouva Wiikiä, joka on ollut kauppaopiston käyneenä tarpeeksi taitava päästäkseen lakifirmojen konttoristiksi.

TearoomRouva Wiikillä on kolme persoonaa, joista pelottavin on Miljaneiti. Miljaneiti kannustaa naista metsästämään rikkaita miehiä hinnalla millä hyvänsä. Matilda on ystäviensä lempeä kuulija ja pyyteetön täti, kun taas rouva Wiik on asiallinen, ammatillinen työpersoona. Loppujen lopuksi mielen hajoamista kuvataan tässä hillitysti ja taloudellisesti ottaen huomioon, millaisia tapahtumia naisella on takanaan. Tammisaaren vankileirin kauhuja Westö kuvaa tarkasti, mutta välähdyksenomaisesti. Miljaneidin suhde toiseen sukupuoleen on pysyvästi vahingoittunut, eikä arkijärkevä Matilda pysty sisäiselle äänelleen mitään. Miesten kosketus herättää hänessä automaattisesti muistot äärimmäisestä nöyryytyksestä.

Toinen potilas, juutalaismies Jogi Jary,  on virallisesti hullu ja häntä hoidetaan uudenaikaisessa Kuparipuiston mielisairaalassa Uudenmaan maaseudulla. Joachim alias Jogi ei kestä uutisia Saksasta, vaan on sairastunut osittain maailmanpolitiikan vuoksi masennukseen, jossa on paranoideja piirteitä. Miesten keskiviikkokerhoon hän tuo kuvan Saksasta, jossa juutalaiset on laitettu pesemään katukiviä hammasharjalla kansan hurratessa vierellä. Jogin veljet jatkavat uriansa urheilijoina ja naistennaurattajina, mutta herkälle miehelle vähemmistönä asuminen ilmapiiriään kiristävässä maassa on liikaa. Sairaalan ylilääkäri Lindemark on Jogin läheinen ystävä ja keskiviikkokerhon jäsen. Hän on suostunut ottamaan ystävänsä yksityispotilaaksi kavereiden sponsoroimana. Lindemark ei itse ole pahin rotuhygienian kannattaja, mutta sairaalan muissa lääkäreissä ilmenee halukkuutta sterilisoida epäterve aines.

Jostain syystä tartuin teoksessa mielenterveyden ulottuvuuteen, vaikka tarjoaa se muitakin lähestymisvinkkeleitä. Mielen särkyminen johtuen poliittisista ja historiallisista syistä, ja rouva Wiikin tapauksessa myös syvästä seksuaalisesta traumasta, on aihe, jolle valtavirtapsykiatria on usein hampaaton. Mietin, olisiko kansalaissodan sukupolvi voinut paremmin, jos se olisi saanut aikanaan kriisi- ja traumaterapiaa – todennäköisesti ei. Ja kuten Westökin tässä osuvasti osoittaa, on terapiahoito tuolloinkin ollut täysin mahdoton hoitomuoto ns. tavalliselle kansalle. Ja jos traumoja hoitava lääkäri on mahdollisesti se sama sortaja, joka on sodan aikana kunnostautunut ihan muissa tehtävissä, silloin seilataan jo hyisillä vesillä. Teoksen Matilda on syystäkin pitänyt syvimmän traumansa omana salaisuutenaan. Tuona aikana hän voi vain yrittää auttaa itseään, eikä itseapu riitä.

Tuon ajan mielenterveyden ongelmien käsittely nykypäivän psykokielellä olisi ollut hirveää luettavaa, ja onneksi Westö onnistuu ohittamaan sen ansan. Matildan ja Jogin diagnoosit olisivat varmasti vakavia, mutta niitä ei onneksi nimetä ICD-tautiluokituksen mukaisesti. Erityisen riipivää oli Matildan tunne hyönteisten invaasiosta iholla. Nämä ”oireet” taitavatkin olla yleismaailmallisen klassisia kovia kokeneilla ihmisillä.

Teos rakentui dekkarin tai trillerin muotoon, vaikka rikoksia ei varsinaisesti ratkaistu eikä poliisi ehtinyt paikalle ennen kuin oli liian myöhäistä. Pidin paljon siitä, ettei mitään väännetty rautalangasta, vaan lukija joutui pinnistelemään hienovaraisten vihjeiden parissa. Kielellisesti tässä on saavutettu menneen ajan siveellinen sananparsi. Vaikka tässä varhaiskeski-ikäiset harrastavat reipastakin ilta-ja yöelämää, he eivät revittele tapahtumilla samalla tavalla kuin näinä päivinä tehdään. Se, että Matilda rohkenee kutsua pomonsa kosteisiin bileisiin Pitkänsillan toiselle puolelle ja sieltä tanssiravintolaan, jossa pomo saa turpiinsa naisen veljeltä, kuumaveriseltä orkan mieheltä, oli aikamoinen episodi, mutta Westö onnistuu kertomaan sen ajan kielellä vähemmän skandaalinkäryisesti.

Tove ja meriKoska teksti oli kokonaisuutena jopa ahdistava, pidin Westön tavasta tuoda mukaan pieniä juoneen kuulumattomia pilkahduksia. Ilahduttavin kohtaus tapahtui saarella, jossa Thune kohtasi yksinäisen soutajanaisen. Housupukuinen nainen tuli Pellingistä päin ja tuli tervehtimään, kun näki kerrankin rannalla kanssaihmisen. Myöhemmin Thune bongasi saman henkilön muiden kuvataiteilijoiden parista taideyhdistyksen näyttelystä. Nainen vain piipahtaa tekstissä kutsumattomana vieraana, haamuna tai hattivattina. Fiktion kirjoittamisen ilo piileekin siinä, että tekstiin saa upottaa tosielämän suuria sankareita sillä intensiteetillä kuin itse haluaa. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen, mutta uskon myös että tämän tyylinen kikkailu saattaa joitakuita ärsyttää.

Nautin myös tuon ajan Ruotsinlaivamatkailun kuvauksesta. Arizona-orkesterin kiinnitys laivan viihdyttäjinä ei eroa dramaattisesti tämän päivän bulgarialaisista tanssiorkestereista, vaikka yhtyeellä onkin luvassa levytyssopimus. Matkan Helsingistä Tukholmaan on täytynyt tuon ajan purtiloilla kestää kaksi päivää. Maailmanmies Thune ei matkanteosta pahemmin innostu, vaan vetäytyy lukemaan lakipapereitaan hyttiin, vaikka orkan miehet tarjoaisivat ilmaista viinaa. Tavalliselle suomalaiselle merimatka olisi noina päivinä ollut elämys, josta olisi puhuttu vuosikausia.

Kangastus 38 on tiiviiksi ja mestarillisesti rajatuksi teokseksi yllättävän moniulotteinen. Itse en usko, että pystyin sitä täysin avaamaan juhannuksen rankkasateissa, kun koko suku oli pakattuna pieneen mökkiin. Tuntuukin, että teos vaatii lukijaltaan yksinäistä, hiljaista tilaa ja varsinkin vahvaa mieltä.

Foliopipo kireällä

MinŠ, Dosentti ja JaneFredrik Lång on minulle uppo-outo suomenruotsalainen kertoja, jonka teoksen Minä, Dosentti ja Jane (Tammi, 2009, suom. Marja Kyrö) nappasin poistohyllystä. Teosta kuvataan kansitekstissä ”groteskiksi komediaksi, joka ei ole missään nimessä vaaraton.” Teoksessa kiinnosti eniten kuvaus syrjäytyneen kirjallisuuskriitikon elämästä maassa, jonka The Päivälehden kulttuurisivut ovat muuttuneet viihdesivuiksi ja jossa nuorempi polvi ei enää osaa, viitsi tai halua lukea varsinaista kritiikkiä. Kriitikon ammatti on museoitumassa, sillä ”kirjan niin kutsuttu lukuarvo tai sen puute nostetaan esiin eikä tätä niin kutsuttua lukuarvoa pääasiassa edes ilmaista sanoin ja lausein, eli toisin sanoen älyllisesti, vaan korkeintaan epä-älyllisesti” (93).

Teoksessa lukuisat havainnot ravistelivat erityisesti tätä pidäkkeettömättä kirjoista viihteellisesti kirjoittavaa kirjablogistia, sillä Långilla on myös pistävää sanottavaa bloggaamisesta. Osa sanottavasta tuntuu myöhäiskeski-ikäisen, hyväosaisen kulttuurieliitin joutavalta marinalta, osa taas tuntuu aiheelliselta. Mediatalon meininki esitetään tässä kuitenkin siedettävämpänä kuin sen kirjallisuuden laitoksen, josta päähenkilö on valmistunut ja jonka professuuria sijaistaa sukuvaakunoilla elvistelevä nuoruudenystävä Dosentti.

Päähenkilö Dick Soderstrom ei ole helppo karaktääri, eikä kirjailijan tarkoituksena ole saada lukijaa samastumaan hänen asemaansa. Hän on vanhan koulun kriitikko, Itävallan kirjallisuuden spesialisti, joka kirjoittaa kritiikkinsä edelleen kirjoituskoneella. Vanhoina hyvinä aikoina hänellä on ollut jopa huone päivälehden toimituksessa, mutta nyt hänen palveluksiaan halutaan enää freelance-pohjalta. Tästä huolimatta hän käy toimituksen viikkokokouksissa uskollisemmin kuin kukaan muu, ja tästä johtuen hänelle edelleen annetaan armonpaloja, kuten verkkoliitteen kolumni, jonka mediajolpit nimeävät OMG:ksi. Mies elää perintövaroilla ja vaimonsa tuloilla vetäytyen entistä enemmän omiin, harhaisiin maailmoihinsa.

Dickin ja Janen avioliitto on rakoillut jo kauan; vaimon on vaikea ymmärtää miehensä kiinnostusta maa- ja avaruussäteilyyn ja kasvavaa sähköallergiaa. Kun Dick alkaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla foliopipo päässä, avioliiton loppulaskenta alkaa. Mies passitetaan psykiatrin puheille, joka antaa diagnoosiksi rajatilapersoonallisuuden/pakkomiellehäiriön, mutta tämä ei Dickin menoa hidasta. Kuvioita sekoittaa myös Janen alkoholisoitunut kirjailijasisko April, joka on julkaisemassa kohukirjaa suhteestaan siskon avuttomaan nysväkemieheen. Sekä sisko että Jane kuolevat hämärissä olosuhteissa ja Dickin kertomus alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän huonoa dekkaria tai trilleriä – genrejä, joihin hän on kaikki kriitikkovuotensa suhtautunut alentuvasti.

Teksti oli hämmentävä siksikin, etten missään vaiheessa rekisteröinyt, missä maassa tarina tapahtuu. Soderstrom-nimestä päättelin kirjan kuvaavan suomenruotsalaisia Helsingissä, mutta nimen puuttuvat ö-pisteet olisivat voineet viitata amerikannokseen. Dickin mökkireissujen kuvaus kuulostaa perisuomalaiselta, ja pariskunnan asuminen periskandinaaviselta. Toisaalta tarinan loppuvaiheessa siirrytään keskieurooppalaiseen maisemaan: jäätyään leskeksi ja oltuaan aikansa suljetulla osastolla muissa maailmoissa Dick löytää itsensä Klagenburgista parantolasta. Lopulta miehelle löytyy autiotalo, jossa vallitsee sähkömagneettinen mykkyys.

Jollain tasolla tarina muistutti minua äskettäin lukemastani Juha Siron Linnun muotokuvasta, tosin Siron antisankari oli astetta sympaattisempi. Teksti ei ollut juonellisesti vaikeaselkoinen, vaan paikoitellen jopa vauhdikas – ongelmani tekstin ymmärtämisessä piili henkilöhahmojen karikatyyrimaisuudessa. Pervolla tavalla teoksessa on jopa yhtymäkohtia Paulo Coelhon uusimpaan: seikkaillaanhan tässäkin osittain alppimaisemissa, käsitellään aviokriisejä ja uskottomuutta ja käydään hakemassa huonoja neuvoja psykiatreilta ja psykoterapeuteilta. Tyylilaji on Coelhon täysi vastakohtapari, mutta lopputulema samansuuntainen. Elämän tarkoitusta ei löydy kummastakaan romaanista; tosin Lång ymmärtää olla sitä etsimättä keskittyen mitättömämpään napanöyhtään.

Lång tunnetaan suomenruotsalaisissa kirjailijapiireissä julkisuutta karttavana erakkona, joka on melkein ylpeä siitä, että hänen teoksensa saavat vain pieniä lukijamääriä. Minä, Dosentti ja Jane-romaanin kansikuva on sinänsä osuva, sillä koin ainakin itse Dickin seurassa monta kertaa karvat nostattavaa aversiota. Mies itse oli maailmalle niin allerginen, että hänen tarinansa kosketti vain postmodernin elämänpiirin äärimmäisenä satiirina.

 

Kuinka sveitsiläiset vapautuvat

Uskotmu_web_6681Paulo Coelho on ollut lukemisen historiassani ehkä hankalin kompastuskivi, jaakobinpaini tai taiottu kirous. En pysty suojaamaan itseäni maestron elämänviisauksilta, vaikka kuinka yrittäisin – joskus ne jopa valtaavat uneni. Olen totaalisen allerginen Coelho-kalentereille ja mietelausekokoelmille, mutta silti olen piinallisen tietoinen hänen uusista julkaisuistaan. Miehen tuotannossa on ollut viitisen vuotta luku- ja hengähdystaukoa, niellen takavuosien latteiden romaanien pettymykset. Nyt intuitio kehotti lukemaan uusimman romaanin, Uskottomuuden (Bazar, 2014, suom. Sanna Pernu), joka tuli ovelleni kustantamon arvostelukappaleena. Kiitos heille teoksen tyylikkäästä presentaatiosta.

Uskottomuus vie meidät Sveitsiin, Geneven kaupungin Audi-vyöhykkeelle, jossa 31-vuotias Linda on kadottanut onnellisuutensa ja henkisen tasapainonsa avaimet. Lindalla on hyväpalkkainen työ aikakauslehden toimittajana, jolla hän on ylennyt seurapiiripalstojen pitäjästä syvällisempien henkilöhaastattelujen tekijäksi. Mies ja lapset kuuluvat pakettiin, samoin taloudenhoitaja ja lastenvahdit, jotka takaavat menestyneen pariskunnan laatuajan hyväntekeväisyysgaaloissa ja muissa kaupungin silmäätekevien kissanristiäisissä. Parisuhteen ylläpitämiseksi kuuluisi vielä tehdä pikku matkoja päivästä pois, mutta jo ajatus romanttisesta viikonlopusta miehensä kanssa ikävystyttää Lindaa. Avioliittoon on laskeutunut mitäänsanomaton tyhjyys, ja aika lastenkin kanssa menee lähinnä heidän vieroitukseen tableteistaan.

Ajankuvana ja Sveitsin henkisen tilan arviona teos on kiinnostava, jopa piikikäs. Coelho tunnetaan mystis-romanttissävyisistä maakuvauksistaan, ollaanpa Irlannissa tai Transsylvaniassa. Nyt hän on valinnut tapahtumispaikaksi tylsän ja turvallisen Sveitsin, jossa jopa shamanismi, huumeidenkäyttö ja anaaliseksi tuntuvat kliinisiltä johtuen ympäröivästä kulttuurista. Täsmällisyys, yltiöpäinen rehellisyys ja hysteerinen valmistautuminen elämän katastrofeihin vievät sveitsiläisiltä kaiken spontaanin ilon ja seikkailunhalun. Tässä on hyvää analyysia kalvinismista ja protestanttisesta maailmankuvasta laajemmin – pilkka osunee myös suomalaiseen nilkkaan, vaikka meillä riskinottokyky saattaa olla vielä tervehenkisempää ja Audi-vyöhykkeiden osuus maan pinta-alasta huomattavan pieni suhteessa Sveitsiin. Sveitsiläisten oma-arvontunto, eristäytymishalu muusta maailmasta ja omahyväinen nationalismi tuntuvat erityisen tunkkaisilta Coelhon käsittelyssä.

Voimme siis arvata, että päähenkilö ajautuu syvään kriisiin epäillen vakavaa mielisairautta. Ainoaksi ankkuriksi muodostuu kohtaaminen nuoruudenrakastetun kanssa, joka nykyään on menestynyt poliitikko. Linda on suhteessa aktiivisempi osapuoli, ja pian miehen tapaamisesta ja tämän avioliiton tuhoamisesta tulee hänelle pakkomielle. Odotin teokselta hekumallista seksiä, mutta nimestä huolimatta tämä ei ole erityisen eroottinen tai ihmisen seksuaalisuutta avaava teos. Lindan varsinainen ongelma ei liity seksuaalisuuteen, vaan yleiseen merkityksettömyyteen – hän on yhtä hukassa itsensä kuin aviomiehensä kanssa. Mielenterveyden ja -sairauden rajapintaa avataan ansiokkaasti ja psykiatrisen hoidon mielivaltaisuutta kritisoidaan. Linda etsii ammattiapua oma-aloitteisesti kolmelta klinikalta, mutta ei kykene luomaan luottamuksellista suhdetta yhteenkään lääkäriin. Hän olisi kiinnostunut tapaamaan haastattelemaansa kuubalaista shamaania, mutta shamaani ei suostu ottamaan häntä asiakkaakseen johtuen hänen ammattitaustastaan.

Pidin siis sveitsiläisyyden kulttuurihistoriallisesta analyysista, yleisestä länsimaisen elämäntavan kritiikistä ja mielenterveyden ongelmien monisyisestä käsittelystä. Ongelmaksi nousi, etten pystynyt samastumaan yhteenkään teoksen avainhenkilöistä. Lindasta on kyllä luotu jonkinlainen universaali hahmo, jonka ulkonäköä, perhetaustaa tai muita henkilökohtaisia rasitteita ei ruodita loputtomiin. Oletuksena ilmeisesti on, että näin toimimalla mahdollisimman moni lukija pystyy pääsemään hänen ihonsa alle. Lindan inhimillinen kriisi ei edes ole sidottu sukupuoleen, vaan päähenkilö voisi yhtä lailla olla mies.

Minusta teoksessa olisi paljon potentiaalia, jos siitä poistettaisiin turha höpinä sydämestä, sielusta, valosta ja pimeydestä. En oppinut Coelhon kyydissä rakastamaan paremmin enkä panemaan elämäni arvoja radikaalisti uuteen järjestykseen  – siihen tämä farssinkin aineksia omaava aikuisten opettavainen satu oli aivan liian sormella osoittava. Teksti oli kuitenkin vetävää ja toiminnallisemmat osuudet viihdyttäviä. Teos ei myöskään toistanut edellisissä teoksissa tutuksi tulleita new age-kliseitä (shamaanikin on tässä miltei humoristinen), joten en tällä kierroksella lyönyt hanskoja naulaan maailman myydyimpiin kuuluvan bestseller-koneen suhteen. Tulevilta teoksilta odotan huomattavasti enemmän muuntautumiskykyä, mikä näin pitkän kirjailijanuran jälkeen tuntuisi asianmukaiselta.