Medeia kantaa Vuittonin laukkua

Teos: Ruth Ware: Huonetoveri (Otava 2023)

Suomennos: Elina Koskelin

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Hannah Jones on ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Oxfordissa, ja hänellä on onni päästä asumaan collegessaan vanhaan asuntolaan, jossa on tilavat, herraskaiset huoneet. Kämppiksekseen hän saa Aprilin, jonka isä on pohatta, joka rahoittaa rakennusten remonttia. Monet juoruilevat, ettei April olisi päässyt sisään yliopistoon omilla ansioillaan, sillä hän poikkeaa niin suuresti tavallisten akateemisten nörttien joukosta.

April kuitenkin yrittää parhaansa, ja hänen työteliäisyytensä on ihailtavaa. Nuori nainen ei tunnu nukkuvan koskaan, ja hän onnistuu väsäämään täysin uskottavia historian esseitä reippaan bileputken keskellä. Tämän lisäksi hän kunnostautuu ylioppilasteatterin näyttelijänä, ja hän on kuin luotu kreikkalaisen tragedian roolitukseen.

Kevätlukukaudella April murhataan, ja Hannahin elämä muuttuu pysyvästi. Hän joutuu armottomaan mediamyllytykseen, ja käy terapiassa vuosikausia selviytyäkseen shokista ja surusta. Jossain vaiheessa hän pakenee kriisiä Skotlantiin, ja päätyy työskentelemään Tall Tales-kirjakaupan myyjänä. Elämä jämähtää vaatimattomiin uomiinsa, ja rahapula on kroonista.

Romaanin nykyisyydessä kymmenen vuotta murhan jälkeen Hannah on raskaana, ja lapsen isä on Will, mies, joka oli Aprilin poikaystävä veriteon aikana. Pariskunta on löytänyt toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Will eksyi Hannah’n kirjakauppaan asiakkaaksi. Tragedia varjostaa pariskunnan suhdetta edelleen, sillä media ja anonyymit kansalaiset vainoavat heitä.

Murhasta tuomittu John Neville, collegen entinen vahtimestari, kuolee yhtäkkiä vankilassa sydänkohtaukseen, ja keissiä aletaan puida medioissa uudelleen. Neville ei ollut koskaan tunnustanut tekoaan, ja oli anonut armahdusta systemaattisesti ennen kuolemaa. Tässä vaiheessa Hannah saa kuulla uusia tietoja valovoimaisesta ystävästään, ja tämä sysää hänet uuteen painajaiseen raskauden loppuvaiheessa.

Olen lukenut monta teosta Ruth Warelta, ja pitänyt hänen teostensa laatua epätasaisena. Monissa aiemmissa trillereissä hän on keskittynyt kauhuun suljetuissa paikoissa tai syrjäisissä kohteissa. Tässä teoksessa asetelma on erilainen, mutta ei erityisen kekseliäs. Innostuin kuitenkin kirjan asetelmasta siksi, etten ole aikoihin lukenut mitään Britannian eliittiyliopistoihin sijoittuvaa teosta.

Kirjan nuoret ovat lopulta melko tavallisia, kun ottaa huomioon Oxfordin elitistiset perinteet ja puitteet. Toki April kuuluu tässä opiskelijaporukassa kaikista rikkaimpiin, mutta hänkään ei edusta ns. vanhaa rahaa, eikä hänen sukunsa ole akateeminen. April ja Will kuuluvat yksityiskoululaisten klikkiin, jotka ovat tunteneet toisensa jo ennen yliopistoon tuloa.

Ei tämä teos nouse samalle tasolle kuin vaikka Donna Tarttin The Secret History , joka on omassa lukuhistoriassani noussut kaikkien aikojen hulppeimmaksi collegekuvaukseksi. Mutta teoksessa on hienoa arjen kuvausta niin Oxfordin kuin Edinburghin päässä, joten sen kautta saa nautinnollisen kierroksen paikallisiin kahviloihin ja kirjakauppoihin. Teos herätti minussa matkakuumetta, varsinkin Edinburghin päässä, jossa en ole vielä päässyt käymään.

Reittaisin tämän teoksen Waren tuotannon parempaan päähän, ja muutenkin koin teoksen lukemisen piristävänä nyt, kun en ole aikoihin lukenut brittiläistä psykologista trilleriä. Sain jossain vaiheessa yliannostuksen koko genrestä, ja päädyin vain tutkiskelemaan teosten kaupallisesti koukuttavia juonikaavioita. Mutta tässä teoksessa oli sisällöllistä substanssia, ja laadusta kertoi se, että juoni onnistui yllättämään monessa käänteessä.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Uusi kierros koirapuistossa

Teos: Sofi Oksanen: Koirapuisto (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Leena Pöysti

Olen kyllä lukenut Sofi Oksasen Koirapuiston vuonna 2019, mutta siitä raportointi jäi välistä. Ukrainan lähihistoria ei ilmeisesti kiinnostanut minua kolme vuotta sitten tarpeeksi, vaikka teoksen pääteema, sijaissynnytysbisnes tuntui tarpeeksi raflaavalta romaanin aiheeksi. Olen ollut jopa kirjan julkkareissa Tampereella, jossa oli kiinnostava ukrainalainen naislauluyhtye keikalla, ja harvinaisen autenttinen ilmapiiri. Mutta kirjasta jäi ensi lukemalla jotenkin kylmä fiilis, enkä pystynyt eläytymään kunnolla kumpaakaan päähenkilöön.

Teoksen Olenka on Suomessa pysyvästi asuva siivooja, joka on nuorempana tehnyt uraa Kiovassa sijaissynnytysbisneksissä, ja tätä ennen kokeillut mallin uraa Pariisissa. Tarinan nykyisyydessä Olenka pukeutuu omasta mielestään ryysyihin, häpeää kynsiään ja käyttää käytännöllistä reppua merkkilaukkujen sijaan. Vapaa-aikanaan hän viihtyy paikallisen koirapuiston kupeilla, vaikka hänellä ei ole koiraa.

Eräänä päivänä puistoon ilmaantuu nainen Olenkan menneisyydestä, Daria, joka on ollut yksi hänen ”tytöistään”, synnyttäjistä. Daria tietää, että hänen synnyttämänsä lapsi elää Helsingissä leveää elämää Lada Kravets-nimisen leskinaisen luona, jolla on myös koira. Ladan aviomies Viktor on ollut merkittävä mafian keskushenkilö Ukrainassa, ja Olenka on joskus ollut tämän läheinen ystävä.

Olenka kertoo tarinaansa Romkalle, joka oli hänen rakastettunsa ja Viktorin autokuski. Olenkaa ja Romkaa yhdistävät juuret Siperiaan, vaikka Olenkan äiti haluaa unohtaa aasialaiset geeninsä. Romkaa kutsutaan Ukrainassa ”japanilaiseksi”. Olenka taas on kasvanut Tallinnassa, ja siirtynyt Itä-Ukrainaan teininä isän katteettomien bisnesssuunnitelmien vuoksi. Perheen elintaso kutistuu, ja tämän lisäksi he saavat huollettavaksi ison kasan köyhiä sukulaisia. Meininki isän suvun juurilla on pikkurikollisten gopnikien tähdittämää, ja yleistä valuuttaa on unikkokompotti, tuo itäeurooppalaisten huumeiden kotitekoinen kilju.

Teos on todella runsas historiallisine kerroksineen, ja niiden kaikkien ymmärtämiseksi lukijan on täytynyt perehtyä Ukrainan menneisyyteen muutenkin. Minua esimerkiksi kiinnosti tässä juutalaisten kerrostuma, kun olen lähinnä lukenut juutalaistarinoita Ukrainasta. Yhtä kiinnostava toki oli Irkutskin suunnalta tulleiden burjaattien historia. Psykologiseksi trilleriksi teos on runsaan informatiivinen, ja jos vertaan tätä vaikka lukemiini brittisellaisiin, niin tämä kyllä vaatii lukijaltaan enemmän vaivaa. Toki kirjaa voi lukea Helsingin pään tapahtumien tasolla maahanmuuttajasaagana tai feministisenä tarinana hedelmällisyyden kaupallistamisesta, mutta minulle teos avautui enemmän historiallisena romaanina.

Kun tätä sitten luki Ukrainan kriisin eskaloitumisen aikana, eli päivänä, jolloin Putin tunnusti Donetskin ja Luganskin alueet itsenäisinä valtioina, niin varsinkin Olenkan kotikylän tapahtumat avautuivat eri tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla. Varsinkin Olenkan kokema katkeruus Ladaa kohtaan avautui minulle nyt eri tavalla kuin ennen. Lada kun on kirjan hahmoista se, jonka suvussa ei ole koskaan koettu puutetta tai nälkää.

Minulla on jäänyt Oksasen teoksista pari muutakin kesken, mutta nyt olen tyytyväinen itseeni, että pystyin tämän romaanin kautta tarkentamaan ymmärrystäni Itä-Ukrainan alueen lähihistoriasta. Melkein toivon, että Oksanen jatkaisi Ukrainasta kirjoittamista, vaikka tämä saattaa rajata hänen suomalaista lukijakuntaansa jonkin verran.

Naisia metropolin syrjäpoluilla

Teos: Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli (Otava, 2021)

Suomennos: Markku Päkkilä

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Daniel Sutherland on taiteellisesti lahjakas nuori mies, joka löytyy raa’asti murhattuna talolaivastaan Lontoon Regent’s Quaysta. Poliisi löytää pian pääepäillyn puukotukseen, mutta tapaus tuntuu vähän liiankin ilmiselvältä. Muutenkin Danielin taustassa on paljon epäilyttävää jo lapsuudesta saakka, mutta moni hänen lähipiiristään on jo kuollut todistaakseen aiempia tapahtumia.

Teoksessa neljän eri-ikäisen ja – taustaisen naisen polut kohtaavat Lontoon takakujilla ja syrjäpoluilla. Laura on nuori ja epävakaa pesulan työntekijä, joka saa työstään potkut epäluotettavan käytöksen vuoksi. Miriam on keski-ikäinen kirjakaupan apulainen, joka asuu talolaivassa samassa satamassa kuin Daniel, ja uteliaan luonteensa vuoksi päätyy löytämään ruumiin. Carla taas on Danielin täti, joka suree edelleen pienen poikansa kuolemaa onnettomuudessa, joka tapahtui tämän siskon ja Danielin kotona viisitoista vuotta sitten. Irene on kahdeksankymppinen leskinainen, jonka paras ystävä oli Danielin edesmennyt äiti Angela, ja joka on saanut uuden ystävän Laurasta. Laura käy Irenen luona auttelemassa kauppa-asioissa, mutta myös Laura on avun tarpeessa niin rahallisesti kuin henkisesti.

Tämän lisäksi soppaa sekoittaa Carlan ex-mies Theo, kirjailija, jonka luomisvoima on kärsinyt paljon perheen kokeman tragedian vuoksi. Hän on henkensä pitimiksi ryhtynyt kirjoittamaan dekkareita, mutta silläkin saralla menestys on vain marginaalista. Theo ja Carla yrittävät edelleen palata yhteen, mutta suhde on takkuisen melankolinen.

Lontoon hintataso huomioon ottaen minua hämmensi se, että romaanin hahmot ylipäänsä pystyivät pitämään kattoa päänsä yllä kaupungissa. Kenenkään elämä ei ainakaan ole kovin trendikästä, ja yksinäisyys vaivaa kaikkia. Miriamilla, Lauralla ja Carlalla syrjään jäämisen syy on selvästi huonosti hoidettu trauma, joka saa heidät käyttäytymään holtittomasti tai vetäytymään koko yhteiskunnasta. Teos ei kerro köyhien naisten solidaarisuudesta tai yhtäkkisestä voimaantumisesta, vaan haparoivista ystävyyksistä vaikeissa elämäntilanteissa.

Pidin kirjan hahmoista sen yleisestä synkkyydestä huolimatta, mutta kerronnallisesti tässä ei ollut samaa magiaa kuin Hawkinsin hittikirjassa Nainen junassa. Rikosjuoni ei tuntunut erityisen kekseliäältä, enkä ainakaan lukenut tätä murhan ratkaisu edellä. Toisaalta Hawkins osaa jouhevan tarinankerronnan, eli voin lukea häneltä arkisempaakin tarinaa, vaikka tiedossa ei olisi uskomattomia juonellisia cliffhangereita.

Helppolukuisuuden kääntöpuoli on usein valitettavasti loppuun saakka purtu vaikutelma. No, olihan tässä useampi epävakaa päähenkilö, joiden lausunnot menneistä tapahtumista eivät olleet luotettavia tai uskottavia. Mutta tämäkin kuuluu niin olennaisesti psykologisen trillerin formaattiin, etten tällä kertaa kokenut edes tulleeni jymäytetyksi. Loppuvaikutelma teoksesta oli hieman vaisu, enkä usko, että teos olisi ylipäänsä tullut julkaistuksi, ellei se olisi ollut miljoonia tienanneen kirjailijan kynän jälkeä.

Tämä ei ollut huonoin lukemani brittiläinen psykologinen trilleri, sillä hahmojen elämäntilanteisiin liittyi yhteiskunnallista pohdintaa. Hahmoilla oli myös kirjallisia harrastuksia, ja välillä kiivaitakin mielipiteitä lukemistaan kirjoista. Niistä heikoimmista teoksista en ole yleensä edes jaksanut raportoida blogiin, ellei niissä ole ollut jotain tahattoman koomista.

Karua tarinaa karismaattisuudesta

Teos: Abigail Dean: Tyttö A (Aula, 2021)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

”Elämän pienet pettymykset olivat jo jättäneet merkkinsä Äidin leuan alle ja rintoihin. Hänestä oli tulossa katkera; lapsuusajan valokuvista tuttu valpas katse oli nyt kylmä ja alistunut. Äiti joi isän viinalasin tyhjäksi ja jäi odottamaan miehensä paluuta. Hän tunsi uuden vauvan värähdykset kohdussaan. Pettymysten paraati jatkoi kulkuaan.”

Näin kuvaa brittiläinen esikoiskirjailija Abigail Dean suurperheen äitiä Deborah Gracieta romaanissaan Tyttö A. Romaanissa 15-vuotias Alexandra pääsee pakenemaan kodista, josta on tullut seitsemän lapsen vankila, olosuhteista, jotka eivät enää ole vuosiin olleet ihmisarvoiset. Lex on lastensuojelun koodaama tyttö A, sillä vaikka kaikki lapset otetaan huostaan omille tahoilleen, perhettä pyritään myös käsittämään kokonaisuutena. Perheessä isä tekee itsemurhan ja äiti tuomitaan vankilaan, missä tämä kuolee lasten ollessa jo aikuisia. Romaanin nykyisyydessä sisarukset yrittävät jakaa äitinsä perintöä ja tutustumaan toisiinsa uudelleen tilanteessa, joka on kaikille omalla tavallaan kuormittava.

Tässä eletään nuhjuisten seurakuntatalojen saleissa öiseen aikaan, perustetaan aina uusia soluja uusiin hylättyihin kiinteistöihin, epäonnistutaan seurakunnan lampaiden maahan kaatamisessa, ja sulkeudutaan maailmalta siinä vaiheessa, kun kymmenykset eivät enää kilahda kolehtiin. Lasten vetäminen kotiopetukseen kuuluu kuvioon, eikä tätä opetusta todellakaan valvota asianmukaisesti. Lapset elävät kirjaimellisesti tunkiolla, ja jossain vaiheessa heidät kahlitaan yöksi sänkyihinsä.

Sisarusten ikäerot saavat heidät muistamaan lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia eri tavalla toisistaan. Alexandra pyrkii kommunikoimaan kaikkien kanssa, mutta kaikki muut eivät halua tavata toisiaan. Osalla on vaikeita riippuvuuksia ja mielenterveyden haasteita, osa taas superosaajia ja menestyjiä. Ethan, eli perheen esikoinen, poika A, oli lapsista ainoa, joka ankaran kotikouluvaiheen aikana sai liikkua kodin ulkopuolella vapaasti. Alexandra puuhaa yhteisökeskusta vanhempiensa taloon nuorimman siskonsa Evien kanssa. Koska hylätty talo on yhteisössään leimattu, ja sitä pidetään jopa turistikohteena, sisarukset haluaisivat muuttaa sen imagoa ja tuoda sen paikallisten ihmisten käyttöön.

Yksi veljeksistä, Gabriel, rahoittaa miesystävänsä huumeostoksia myymällä perheen memorabiliaa nettikaupoissa. Osa sisaruksista ei halua kertoa taustastaan uusille ystävilleen ja kumppaneilleen. Paluu kotikonnuille tekee kipeää, mutta Alexandra kokee sen oudolla tavalla terapeuttiseksi.

Olen kaikenlaisten kulttitarinoiden ja karismaattisen kristillisyyden kuvausten suurkuluttaja, joten teos iski minuun syvälle siitä huolimatta, että sen rakenne on aika sekava. Vaikka Alexandra on kirjan päähenkilö, tarina jakautuu useamman sisaruksen osioihin, ja aika-akseli vaatii suurta keskittymistä. Tässä on taatusti käytetty hyväksi psykologisten trillerien ”kaavaa”, mutta aihepiirissä tai sisarusten henkilöhahmoissa ei ole mitään kaavamaisuutta.

Dean kertoo etsineensä romaaniinsa vaikutteita enemmän Yhdysvalloista, vaikka tarina sijoittuu hänen kotikonnuilleen Pohjois- ja Keski-Englantiin. Tämän tyyppisiä true crime-tarinoita lasten äärimmäisistä kaltoinkohtelusta äärikristillisessä kontekstissa taitaa löytyä enemmän rapakon takaa kuin Euroopasta, mutta pidin tätä brittitarinaa fiktiivisyydestä huolimatta todella uskottavana. Tässä perhe elää urbaanilla vyöhykkeellä monien naapureiden katseiden alla, mutta silti täysin eristyneenä ns. normiyhteiskunnasta.

Löysin tästä kirjasta yhtymäkohdan varsinkin yhdysvaltalaisen Tara Westoverin omaelämäkerralliseen teokseen Opintiellä (2018), mutta tässä tarinassa kristityn pariskunnan elämänhallinta hajoaa vielä surkeammin kuin Westoverin tarinan mormonipariskunnan. Vanhaa Testamenttia luetaan vimmaisesti ja viinalla läträtään lasten läsnäollessa. Perheen tarina on äärimmäinen ja raskas, mutta sen henkilöiden nykyisyys tuo siihen myös muunlaisia mausteita. Yhteiskunnallisuutta teoksessa varsinkin riittää, ja traumapsykologian ystäville teos voi tarjota myös ammatillisia vinkkejä.

Huomaan, että kirjailija on viikonloppuna vierailulla Helsingin Kirjamessuilla, joten häntä voisi olla hauska kuulla livenä.

Ajankohtaisuuden kipurajalla

Teos: Clare Mackintosh: Panttivanki (Gummerus, 2021)

Suomennos: Marja Luoma

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Clare Mackintoshin vasta suomeksi julkaistun trillerin jo ennen juhannusta, ja tähän väliin kiilasi jo muutama muu teos. Muistijälki Panttivangista on edelleen tuore, mutta omat näkemykseni teoksesta ovat edelleen hakusalla. En osaa sanoa, oliko tämä minulle kahden vai neljän tähden lukukokemus.

Kuluneella viikolla kirjojen ulkopuolella pientä mielenkiintoa on herättänyt Elokapina-liikkeen leireily Helsingin kaupunkitilassa. Sympatiani ovat aktivistien puolella, mutta ymmärrän myös niitä, joita erityisesti kadulla telttailu ärsyttää. Juuri nyt en voinut lähteä liikettä tukemaan Helsinkiin saakka, mutta sain hyviä energioita joistain näkemistäni videostreameista.

Näin ollen olin ahdistunut siitä, että näin Clare Mackintoshin kirjan kaapatulla lennolla vahvasti elementtejä kansainvälisestä Extinction Rebellion-ryhmittymästä. Jos joku pelkää liikoja juonipaljastuksia, voi lopettaa arvioni lukemisen tähän. Yritän olla paljastamatta romaanin keskeisimpiä koukutuksia, mutta kirjasta olisi todella latteaa kertoa pelkästään sen tylsän päähenkilöpariskunnan kautta.

Teos kertoo länsimaisten, hyväosaisen nuorten harjoittamasta ekoterrorismista, jota on markkinoitu varsin viattomin, rauhanomaisin keinoin. Varsinaista toimintaa on suunniteltu sisäpiiriläisten kesken kryptattujen koodien takana Tor-verkossa. Mukaan mahtuu sosiaalisesti rajoittuneita ja epätasapainoisia yksilöitä, joilla on oma roolinsa liikkeessä, vaikka he eivät ole tanssimassa pääkaupunkien kaduilla.

Romaanissa noin nelikymppinen ”lentoemäntä” tai nykykielellä matkustushenkilökuntalainen Mina on naimisissa poliisimies Adamin kanssa. Pariskunta on pitkän lapsettomuuskriisin jälkeen päätynyt adoptoimaan kotimaassa syntyneen Sofia-tytön, joka on jo kuusivuotias. Sofian biologisia sukulaisia asuu lähellä pariskunnan kotia, mutta tämä ei enää haittaa perheen arkea.

Perhe on joutunut turvautumaan au pairien apuun, sillä molempien epäsäännölliset työajat eivät mahdollista varmaa, rutiinikeskeistä arkea. Viimeisin, ukrainalainen au pair Katja on juuri lähtenyt ovet paukkuen viitaten Adamin uskottomuuteen hänen itsensä kanssa. Mina on laittanut ukkonsa ulkoruokintaan, ja tämä voi harvinaisen huonosti omassa miesluolassaan. Ensi hätään on palkattu lapsenvahdiksi paikallinen teini Becca, johon varsinkaan Adam ei tunnu luottavan pätkääkään.

Sofia-tyttären käytöksessä on paljon sellaista, joka viittaa kiintymyssuhdehäiriöihin. Hän on rakastettava lähinnä vieraille ihmisille, kun taas omien vanhempiensa kanssa hän on oppinut manipuloimaan tunteilla. Varsinkaan Adam ei ole oikein koskaan kokenut todellista läheisyyttä älykkään, mutta vaativan lapsensa kanssa. Liian usein hän kadehtii niitä, joilla on ”normaaleja” biologisia lapsia – ikään kuin yhteiset geenit takaisivat lapsen käytöksen ennakoitavuuden.

Ainoa kiinnostava asia tässä raskaassa ja seikkaperäisesä perhekuviossa oli sen kielitilanne. Minalla on ranskalais-algerialaiset juuret, ja hän haluaisi tyttärensä oppivan sekä ranskaa että arabiaa. Arabia on hänelle lähinnä kiroilun ja moitteiden kieli, jota Minan oma äiti käytti lähinnä suutuspäissään. Omalle tyttärelle hän haluaisi opettaa parempaa tunneilmaisua molemmalla kielellä.

Puolet trilleristä sijoittuu Britannian mantereelle, puolet Lontoon ja Sydneyn väliselle nonstop-neitsytlennolle, ja ihan lopussa vietetään vielä lyhyt jakso Sydneyssä. Mackintosh on luonut lennolleen mittavan henkilögallerian, ja monella sivuhenkilöistä voisi olla henkilökohtaisia syitä kostaa maailmalle räjäyttämällä jumbojetti pillun päreiksi. Koneen henkilökunnasta harva tuntee toisiaan hyvin, eikä työpaikka tosiaan ole mikään unelmatehdas yhteishengen tai palkkaetuuksien vuoksi.

Ilmeisesti Mina on päässyt urallaan huipulle, kun hän saa palvella businessluokan puolella historiallisella lennolla. Taidokasta kirjassa on Minan epäluotettava kertojan positio, sillä hän tuntui olevan lennon aikana, jo ennen terroriuhkaa, sekaisin kuin seinäkello.

Ärsyynnyin kirjassa siitä, että moni sen asetelmista tuntui kuin käyttäytymispsykologian oppikirjoista revityiltä. Loppusanoissa Mackintosh kertoo kirjoittamisprosessistaan, ja sitä kautta päädyin kysymään, olisiko tässä teoksessa menty liiankin pitkälle taustoituksen kanssa. Kaikki Mackintoshin taustamateriaali ei kuitenkaan tule kirjoista, sillä hän on tehnyt pitkän uran poliisivoimissa ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Siksi on kiinnostavaa, ettei hän kirjoita dekkareita, vaan psykologisia trillereitä, joissa äitiys ja vanhemmuus ovat aina jotenkin keskiössä.

Positiivista Panttivangissa kuitenkin on se, että se saattaa hyvin kiinnostaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään pienten lasten vanhempia. Suurkatastrofin teema kiinnostaa usein enemmän mies- kuin naislukijoita, vai onko oletukseni vain ennakkoluuloinen?

Kirjaa hetken auki kelattuani jäin vaikutelmissa kuitenkin plussan puolelle, mutta tämä ei ole suosikkini Mackintoshin tuotannossa. Samalla olen hyvin tietoinen, että monille muille tämä saattaa olla koko kesän hittikirja.

Itse jään teoksen siivittämänä vain haaveilemaan päivästä, jolloin vielä lentäisin johonkin ilman terrorismin tai virustartunnan pelkoa. Itse tienaamalla rahalla. Siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Tällä välillä olen jo oppinut korvaamaan lentokoneet pitkän matkan busseilla.

Ja tuollaisesta Itä-Eurooppaa halki tahkovasta bussistakin saisi aikaan mainion trillerin…

Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Karu stoori talonvaltauksesta

Teos: Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (WSOY, 2021)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Koska olen viime päivät ahminut todella syvällisiä ja historiallisesti raskaita teoksia, on hyvä lukea väliin jotain viihteellisempää. Viikon viihdekirjaksi valikoitui brittiläisen Lisa Jewellin tuorein teos, joka sijoittuu Lontooseen ja Etelä-Ranskaan. Olen lukenut Jewelliltä aiemmin ainakin pari teosta, jotka ovat olleet psykologisen trillerin genren sisällä positiivisia yllätyksiä.

Tässä romaanissa Libby Jones saa 25-vuotispäivänään kirjeen lontoolaiselta asianajajalta, jossa on kutsu tulla neuvottelemaan naisen tulevasta perinnöstä. Libby on adoptoitu vauvana perheeseensä, ja hän tietää biologisista vanhemmistaan aika vähän. Nämä ovat kuolleet kotonaan Lontoon Chelseassa, talossa, josta Libby löydettiin ja josta tytön teini-ikäiset sisarukset katosivat maan ääriin vuonna 1990.

8 makuuhuoneen talo superarvokkaalla tontilla voisi olla monelle ainutlaatuinen onnenpotku, mutta Libby sukeltaa syviin vesiin keissin tutustuessaan. Oikeastaan asiasta on vaikea avautua tavallisille ihmisille, eikä Libby ole varma, onko hänellä edessä elämänsä käänteentekevä mahdollisuus vai kirottu kohtalo. Talokin on 24 vuotta tyhjänä olleena karmea mörskä, eikä hänellä olisi nykyisillä tuloillaan varaa kunnostaa ja ylläpitää sitä. Hänhän on proosallisen keittiökalustefirman myyntipäällikkö, joka asioi Lidlissä ja jolle Aperol Spritz-drinkki merkitsee äärimmäistä luksusta.

Nelikymppinen Lucy taas on asunnoton kahden lapsen yksinhuoltaja Etelä-Ranskassa, joka yrittää elättää heitä kadulla viulua soittamalla. Hän on elänyt maassa 24 vuotta ilman passia, ja nyt hän suunnittelee paluuta Britanniaan. Hänellä on väkivaltainen ex-mies, joka omalla tavallaan rajoittaa naisen liikkuvuutta. Lucylla ei ole tainnut koskaan ollut ns. normaalia perhe arkea missään maassa, ja johtuen nuoruuden traumoista myös hänen muistinsa rakoilee.

Keitä Lucy ja Libby lopulta ovat toisilleen, ja ketkä ovat keiden lapsia?

Tarinassa on paljon kiehtovia elementtejä, joista Chelsean taloon linnoittautunut kultti on karmivin. Kuinka sitten tällainen asuinyhteisö on voinut pärjätä Lontoon etuoikeutetulla hienostoalueella on kysymys, joka hieman veloittaa tarinan uskottavuutta (toisaalta luin juuri vastaavan kulttikuvauksen Iris Murdochilta 1960-luvulta – häntä ei pidetty viihdekirjailijana, koska hän oli Oxfordin filosofian professori) . Uskottavaa taas on Jewellin tapa käsitellä sellaisten lasten ja nuorten maailmankuvaa, jotka on eristetty ideologiseen kuplaan, ja oikeastaan myös jätetty selviytymään keskenään, koska yhteisön aikuiset eivät ole kykeneviä toimimaan vanhempina. Millainen moraalikäsitys siis rakentuu sellaisille lapsille, joilta on riistetty koulunkäynnin mahdollisuus ja jotka eivät enää tapaa sukulaisiaan?

Lucyn kodittomuuden kertomus oli riipivää seurattavaa, ja uskon, että vastaavia kohtaloita voisi löytyä myös suomalaisten parista esim. Espanjan Aurinkorannikolla. Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista suuri osa on entisiä kultin jäseniä. Oikeastaan kaikki kirjan kertojat ovat omalla tavallaan epäluotettavia, ja heillä on hyvin erilaisia keinoja tulla toimeen menneisyytensä kanssa.

Tämä teos on laadukasta viihdettä siksi, että se pyrkii enemmän herättämään lukijassa omia kysymyksiä kuin selittämään maailmaa puhki. Ilokseni myös huomaan, etten ole vielä lukenut Jewelliltä näitä kaikkia viimeaikaisia trillereitä, joten saatan tänä kesänä korkata häneltä toisenkin teoksen.