Kornin kielen elvytystalkoot

IMG_1906Vaikea kirjapuutostauti sai minut lataamaan brittiläisen S.K. Tremaynen (pseudonymi) toisen psykologisen trillerin, vaikka ensimmäinen, Jääkaksoset, ei selvästikään ollut minun kirjani. Toinen teos, Tulilapsi (Otava 2017, suom. Jaana Iso-Markku), jatkaa lapsiteemaa, ja haasteellinen vanhemmuus on siinäkin työn alla.

Teoksen asetelma on joskeenkin korni, ja kun siinä vielä muistellaan kornin kieltä (en edes tiennyt, että Cornwallissa puhutaan omaa kieltä), voitaisiin puhua tuplakorniudesta. Päähenkilö Rachel on kolmikymppinen sinkkunainen, joka tapaa itseään vanhemman leskimiehen Davidin ja menee tämän kanssa naimisiin pari kuukautta ensi treffien jälkeen. Ja kukapa ei menisi, jos kosija on menestyvä liikejuristi ja omistaa valtavan kartanon sukusijoillaan Cornwallissa?

Miehensä varallisuuden turvin valokuvaaja-Rachel voi lopettaa hanttihommat Lontoossa ja omistautua kartanon pidolle ja lapsipuolensa Jamien hoitamiseen. Jamie on kahdeksanvuotias, käy elitististä yksityiskoulua ja suree syvästi ranskalaisen äitinsä poismenoa. Uuden äitipuolen asema perheessä ei ole helppo, mutta hän uskoo selviävänsä tehtävästä.

Kirjassa kerrotaan paljon Cornwallin historiasta, varsinkin kaivostyöläisten vaikeasta asemasta, ja Davidin suvusta heidän riistäjinään. Läheiset kaivoksen rauniot kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, mutta niiden synkkä historia kietoutuu myös Nina-äidin kohtaloon. Jamie näkee näkyjä ja turvautuu maagiseen ajatteluun vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin. Hän saa myös Rachelin pohtimaan kysymystä, onko Nina sittenkään kuollut. Rachelin pakkomielle talon entisen emännän kohtalosta syvenee, ja pian hän huomaa olevansa ansassa.

En tällä kertaa kurkkinut juonta etukäteen, mihin joskus sorrun, kun romaanin juoni on harvinaisen saippuaoopperamainen. Ja tällä kertaa en osannut loppuratkaisua arvata, mutta melodramatiikka oli tässä joulun odotuksessa uuvuttavaa. Sen sijaan kirjan kulttuurihistoriallinen anti oli runsasta, ja jäin miettimään, kuinka kiinnostavan teoksen olisi saanut aikaan pelkästä valokuvaajasta, joka haluaa selvittää jonkun lapsityövoimaan sidotun kivenkerääjätytön kohtalon. S.K. Tremayne myy, koska ihmiset haluavat lukea satumaisen rikkaista ihmisistä, ja tirkistellä myös rikkaita miehiä napanneiden ”slummihuorien” nuhjuisiin menneisyyksiin, mutta minkäänlaista yhteiskunnallista analyysia luokkasuhteista tämä teos ei tarjonnut.

Varsinkin Rachelin menneisyyden takaumat tarjosivat pelkkää sosiaalipornoa, jota ei olisi voinut julkaista sellaisenaan, ellei sitä olisi tungettu tähän unelmahöttöformaattiin.

Luen näitä bestsellereitä siksi, että minua kiinnostaa se, mikä suurten kustantamoiden mukaan miellyttää keskivertolukijaa. Tämä ei ollut otoksestani huonoimmasta päästä, mutta parisuhteen, avioliiton, perhe-elämän ja seksin kuvauksena harvinaisen kökkö. Maisemien, historian, arkkitehtuurin ja jopa muodin kuvauksena aivan jees. Positiivista kirjassa olivat siis kunnolliset kulissit. Pääsin käymään Cornwallin maaseudulla kohtuuhyvän oppaan seurassa, jonka osaaminen on selvästi enemmän paikkojen kuin ihmismielen kuvauksessa.

 

Mainokset

Savannibaarin sulkemisen jälkeen

niin_kuin_me_olisimme_kauniita-gin_phillips-40381339-frntlOlen blogissani pitkään ollut sitä mieltä, että kaiken voi lukea. Luen jonkun verran teoksia, jotka voisin ajankäyttöteknisistä syistä jättää myös lukematta. Siksi harrastan myös välillä ns. tyrmäarvioita – varsinkin, jos kyseessä on ulkomainen teos eikä jonkun hiellä ja verellä läpi taistelema esikoinen. Varsinkin luen näitä kustantajien suitsuttamia kansainvälisiä bestsellereitä, joita usein saan arvostelukappaleina. Kirjan, josta nyt kirjoitan, pyysin itse kustantajalta, koska se vaikutti mainostekstin perusteella ihan luettavalta. Lämmin kiitos arvostelukappaleesta.

Amerikkalaisen Gin Phillipsin romaani Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) on yhdenpäivänromaani (tai pikemminkin muutaman tunnin romaani), psykologinen trilleri äidinvaistosta uhkaavassa tilanteessa. Siinä Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln jäävät mottiin eläintarhaan, jonka joukko ammuskelijoita on saartanut. Alueelle on jäänyt heidän lisäkseen joukko muita panttivankeja. Teos seuraa äidin ja pojan selviytymistaistelua viidakoksi muuttuneessa tarhassa, jossa kukaan ei tiedä, onko seuraava vastaantulija ampuja vai potentiaalinen uhri.

Kirjasta tulee mieleen sosiaalipsykologian oppiaine, ja malliesimerkki sen oppikirjasta. Aikuisilla ja lapsilla on erilaisia selviytymismekanismeja tilanteissa, joissa he tulevat riistetyiksi perustarpeista. Jotkut piiloutuvat, toiset käyttäytyvät uhmakkaammin, ja jonkun yksilön vastuullinen kiintymyssuhdevanhempi saattaa hylätä jälkeläisensä uskoen, että erillään heidän mahdollisuutensa selviytyä ovat paremmat kuin yhdessä. Joillain on halu pelastaa myös tuntemattomia, kun taas toiset keskittyvät vain omaan perheeseensä.

Kiinnostavaa, mutta tämä ei ole kirjallisuutta. Tämä voisi olla lyhyt tv-elokuva, mutta en maksaisi tämän näkemisestä elokuvateatterissa.

Toki Gin Phillips kirjailijana taustoittaa äidin ja pojan suhdetta, ja suhdetta myös perheen isään, joka yrittää pitää yhteyttä tekstiviestein. Äidin ja pojan vuorovaikutus, tilanteen fyysinen rasitus, ja sivuhenkilöiden mukaantuoma jännite, yhteistyö ja neuvokkuus tuntuvat kaikki täysin uskottavilta. Sivuhenkilöissä on hieman enemmän särmää kuin Joanissa, jonka hahmo on rakennettu niin, että hänellä ei oikein ole historiaa. Hän voisi olla kuka tahansa äiti, ja lukemisen ”koukku” perustuu lähes kokonaan päähenkilön neutraaliuteen – lukija voi kuvitella itsensä tämän paikalle. Samastuminen tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa aivan liian helpolta.

Psykologisissa trillereissä yleensä arvostan sitä, että sen henkilöillä olisi henkilökohtaisen elämän saralla haasteita. Jos kirjan teemana on äitiys, on huomattavasti kiinnostavampaa, jos päähenkilöllä on äitiyden suhteen haasteita kuin että hän omistautuu lapsilleen eikä tee mitään väärin. Yleensä psykologisten trillereiden juoni pohjautuu sille, että jonkun henkilöistä todellisuus on jakautunut, ja että niissä kerrotaan ristiriitaisia kertomuksia. Tässä teoksessa lukija ei pääse kunnolla kaappaajien ihon alle, vaan näkökulma on visusti uhrien näkökulma. Ja näkökulma on valitettavan naiivi.

Kirja luultavasti avautuu aivan toisella intensiteetillä niille lukijoille, joilla itsellään on juuri nyt alle kouluikäisiä lapsia. Tämä on äippäkirjailijan puhtaasti äidinvaistoihin vetoava tilannekartoitus toisille äideille. Minusta se vetoaa juuri vaistoihin enemmän kuin tunteisiin. Vaistonvaraisuutta korostaa myös eläinten läsnäolo, niiden äänet, hajut ja käyttäytyminen. Kirja kuvaa ihmisen vaistonvaraista käyttäytymistä enemmän kuin kulttuurista perimää.

Ehkä teos voi jopa hillitä perheellisten haluja viettää puolet kesälomasta erilaisissa teemapuistoissa ja landioissa. Itse en kokenut, että jättäisin lukemisen jälkeen eläintarhareissun välistä – kun eläintarhat ovat yleensä olleet niitä vähemmän ärsyttäviä tai kaupallisia kohteita. Pidän edelleen eläintarhoista tämänkin lukukokemuksen jälkeen, ja voin kuvitella käyväni sellaisissa myös ilman lapsia.

Kirja sai minulta Goodreadsissa kaksi tähteä. Kaksi siksi, että se on kuitenkin koherentisti kerrottu ja pysyy hyvin kehyksissään.  Tämä ei ollut minun teokseni, vaan se on maannut iltalukemisena jo toukokuusta saakka – ja kirja on kieleltään niin simppeli, että tällaisen nopea lukija selättää parissa tunnissa. Positiivista teoksessa on selkeä ulosanti ja tiiviys. Tämän eläintarhan porteilta pääsee nopeasti ulos, eikä sen aikaansaama kauhu jäänyt piinaamaan lukemisen jälkeen.

Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.

Nainen uupumassa kaupallisiin kliseisiin

NAINEN IKKUNASSAMiksi, oi miksi, olen koukussa helppolukuisiin psykologisiin trillereihin? Miksi kerta toisensa jälkeen kahmin näitä samalla kaavalla kirjoitettuja bestsellereitä, vaikka tarjolla olisi jotain persoonallisempaa? Miksi puolella näistä kirjailijoista on pseudonyymit, ja miksi kirjojen nimet toistavat toisiaan?

Nainen junassa, Nainen hytissä 10, Nainen ikkunassa. Nainen kiipelissä suljetussa tilassa, damsel in distress. Yleensä tämän tyyppiset kirjan nimet eivät lupaa laatua. Tosin genren sisällä on eroja, ja jotkut teoksista tarjoavat kauhun ja jännityksen lisäksi muutakin ajateltavaa, toiset taas pelkän adrenaliinikicksin.

Amerikkalaisen A.J.Finnin teoksessa Nainen ikkunassa (Otava, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) päähenkilö elää talonsa vankina New Yorkin Harlemissa. Talo on hulppea viisikerroksinen kaupunkitalo, jonka kellarikämppä on vuokrattu nuorelle miehelle, Davidille. David toimii Anna Foxin epävirallisena talonmiehenä, koska Anna kärsii akuutista paniikkihäiriöstä ja agorafobiasta, eikä kykene ulkoilemaan kuin takapihallaan sateenvarjon turvassa. Enimmäkseen ei sielläkään. Jopa ikkunoiden avaaminen tuulettamistarkoituksessa tekee tiukkaa.

Anna Fox on nelikymppinen psykoterapeutti, jonka perhe, mies ja tytär, ovat muuttaneet muualle. Annan psyykkinen epävakaus ja alkoholismi tekevät hänestä hankalan elämänkumppanin ja äidin. Ilmeisesti hän on kerännyt varoja ennenaikaiseen eläköitymiseen, sillä hän pystyy edelleen asumaan 350 neliön lukaalissaan ja tilaamaan ruokaa ja viiniä kotiinkuljetuksella mielin määrin. Anna ei ole tyypillisin ”mielenterveyskuntoutuja” kuten me täällä Suomessa termin ymmärrämme, vaan hän pystyy edelleen tiettyyn pisteeseen saakka sanelemaan elämänsä kulkua. (Tosin minun on vaikea kuvitella yhteiskunnan tuilla elävän amerikkalaisen mielenterveyskuntoutujan arki Trumpin aikakaudella. Heistä ei ole olemassa kirjallisuutta, koska he eivät ole kaupallisesti kiinnostavia. Tai he kuolevat ennen kuin päätyvät jonnekin, jossa joku kirjailija voisi varastaa heidän tarinansa.)

Annan elämä keskittyy lähes kokonaan nettiin, elokuvien katselua, ryyppäämistä ja naapurikyttäystä lukuunottamatta. Hän antaa edelleen ”terapiaa” kaltaisilleen kotiin linnoittautujille, ja opiskelee ranskaa interaktiivisesti nettiryhmässä. Naapureitaan hän tarkkailee Canonin järjestelmäkameran linssin kautta, mutta ottaa harvemmin kuvia. Tai on liian kännissä pystyäkseen ottamaan tolkullisia kuvia.

Kirja onnistuu pitämään lukijan pihdeissään aivan loppuun saakka, enkä ainakaan itse osannut arvata juonen keskeisiä käänteitä etukäteen. Henkilöhahmoja on sopivasti, ja muillakin kuin Annalla on elämässään haasteita. Itse olin lukijana tosin aika pitkälti Annan oman tilanteen vankina, enkä ehkä eläytynyt tarpeeksi itse rikokseen, joka tapahtui Annan kotikadulla. Jäin kovasti miettimään täydellisen eristäytymisen ongelmakenttää, jonka nyky-yhteiskunta mahdollistaa, ainakin joillekin. ”Rikkaat syrjäytyneet” tulevat olemaan kasvava trendi, ja varsinkin kirjassa kuvattu vastuuttoman oloinen psyykenlääkkeiden määrääminen (ja apteekkikuriirin toiminta) ahdisti kovasti.

Nais-alkuisista teoksista tämä oli ainakin paljon parempi kuin Ruth Waren Nainen hytissä 10, ja kauhun suhteen tasavahva Paula Hawkinsin Nainen junassa-teoksen kanssa. Tosin juuri tuon teoksen kanssa temaattisia yhtymäkohtia oli niin paljon (päähenkilön alkoholismi, henkinen epävakaus ja yksinäisyys), etten aina muistanut, kumpaa teosta olin lukemassa. Tämä oli myös paljon rikkaampi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisen Shari Lapenan teokset, joita olen myös blogissani arvioinut.

Siis genren sisäisesti teos asettuu mielestäni ”parempaan päähän”. Ehkä teos olisi vakuuttanut vielä lisää, jos siinä olisi ollut ripaus tulevaisuusdystopiaa – tällaisenaan se kertoo todellisuudesta, joka on jo täällä keskellämme. Suomessa ei vielä näin räikeänä, mutta kaikki idut kohti täydellisen kohtaamattomuuden yhteiskuntaa ovat jo itämässä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tätä blogia lukiessa viettävät kotona pyjamapäivää. Suosittelen siksi, että toivon kirjan kannustavan kotoa ulos lähtemiseen silloinkin, kun se ei ole pakollista. Itse kirjoitan blogia tänään kirjastossa, ja toivon valon lisääntyessä myös lukuharrastukseni siirtyvän enemmän ihmisten ilmoille.

Uusi aluevaltaus: ekokauhu

schweblinSaksalais-argentiinalaisen Samanta Schweblinin esikoisromaania Houreuni (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on luonnehdittu ”ekokauhuksi”, enkä oikein tiennyt, mitä tuo genre tarkalleen merkitsisi. Dystooppiset ekokatastrofia kuvaavat teokset ovat toki minulle tuttuja, kuten myös kauhu, mutta usein en osaa erottaa toisistaan kauhua tai psykologista trilleriä. Klassinen kauhu toki on rakenteeltaan hieman simppelimpää kuin kompleksiset kokonaisten yhteiskuntien tuhoa käsittelevät dystopiat. Ja kyllä, tämä teos on omanlaisensa klassikko.

Teos sijoittuu jonnekin Argentiinan maaseudulle, siinä kasvatetaan kilpahevosia, joita katoaa ja kuolee mystisesti. Hevosista tarttuu ihmisiin matoja ruumiiseen levittävä epidemia, jonka oireet ovat rajut ja hengenlähtö todennäköinen. Nuori mies David on lapsena saanut tartunnan, mutta vihreän talon energiahoitaja on siirtänyt hänen sielunsa toiseen ruumiiseen. Operaation jälkeen pojan äiti Carla alkaa hyljeksiä lastaan, ja muutenkin hänen tarinansa edellisvuosien tapahtumista vaikuttaa kovin epäuskottavalta. Eli koukkuna on epäluotettava kertoja.

Carlan naapuriin muuttaa häntä nuorempi kotirouva Amanda, jolla on vainoharhaisen suojeleva suhde pieneen Nina-tyttäreen. Amandalla on myös outoja rituaaleja, kuten talon kiertäminen kolme kertaa ennen lounaan tarjoamista. Amanda ja Carla ystävystyvät ja viettävät laiskoja iltapäiviä uima-altaan äärellä, mutta Amandan saatua tartunnan hänen kuolinvuoteellaan päivystää vain David. Romaani rakentuu periaatteessa kokonaan näiden kahden dialogille, ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä ja tarkkuutta.

Huoh. No, ainakaan Schwebliniä ei voi syyttää kaupallisen psykologisen trillerin kaavan noudattamisesta, eli täysin omaperäinen kirjoitustyyli hänellä on. Tarina luultavasti vaatii useamman lukukerran, jotta sen imuun pääsisi kunnolla. Vahva paikallisuuden ilmapiiri välittyy luontokuvauksen kautta, ja joitain argentiinalaisen kulttuurin helmiä, kuten maten nauttimisen etikettiä tässä myös kuvaillaan. Maalaiskylässä ollaan sen verran edistyneitä, että luomu- ja lähiruoka ovat lyöneet läpi paikallisilla markkinoilla. Silti soija- ja auringonkukkapeltojen yllä väijyy vaimea kuolema. Vammaisia lapsia haudataan riviin, ja yhä useampi syntyy kantaen vaikeita epämuodostumia.

Psykologiseksi trilleriksi kuitenkin se ”psykologisuus” jää tässä hyvin ohueksi, eikä henkilöhahmoista oikein saa otetta. Varsinkin äidinrakkauden teema tuntuu hyvin kolkolta ja kalsealta, tai en oikein aistinut rakkautta yhdessäkään hahmossa missään vaiheessa tarinaa. Amanda on opettanut tyttärensä pysymään ”pelastusetäisyyden” päässä itsestään, ja lieka lyhenee hänen houreensa aikana lähes olemattomiin. Kirjallisena tehokeinona tuo toimii, mutta tehokeinon alta ei löytynyt kuin viittaus menneeseen suvun perimään.

Minulla kai on lukijana fiksaatio historiaan, ja siksi koen hankaliksi romaanit, jotka ovat lähes kokonaan historiattomia. Jos teos olisi annettu minulle anonyymina ilman kansia, en olisi välttämättä edes tunnistanut (mate-teeviittausta lukuunottamatta), mille mantereelle teksti sijoittuu. Toisaalta taas tuon tyyppinen yksinkertaistaminen voi antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vastaava omaan lähiympäristöönsä.

Luulen, että teos kolahtaa aivan eri tavalla kauhun suurkuluttajiin, ja että tulin taas testanneeni omaa rajoittuneisuuttani. Silti minusta on hienoa, että tämän tyyppistä kokeellista ja kirjallisesti kunnianhimoista kauhua kustannetaan, koska ainakin anglomaailman kirjamarkkinoilla puhaltavat aivan eri tuulet.

Teos on hyvin tiivis, vain 121 sivun mittainen, eli kirjaan kannattaa tarttua, vaikka aihepiiri tuntuisikin haasteelliselta. Ehkä ekokauhussa ollaan taloudellisia myös sanojen määrän ja teemojen suhteen, eli ei haluta kuormittaa lukijan kovalevyä turhilla yksityiskohdilla.

Illallista Tove Jansson-salissa

Ruth WareBrittien psykologinen trillerituotanto on omanlaisensa teollisuus, jonka kirjoittajilla on oltava hallussaan sama kaava, menestyksen algoritmi. Olen lueskellut ainakin viiden tuoreimman menestyskirjailijan teoksia (Paula Hawkins, Clare Mackintosh, J.K. Tremayne, J.P. Delaney ja Ruth Ware) ja löydän näiden teosten välillä niin paljon yhtäläisyyksiä, että melkein heikottaa.

Tosin en ole asiasta hämmentynyt tai huolissani, mutta se huvittaa.

Lukemissani kirjoissa kauhu on rakentunut näiden kolmen asian ympärille (tai niiden yhdistelmälle): 1) päähenkilön päihde- tai mielenterveysongelma tai traumatausta, 2) kuolleet tai kadonneet lapset, 3) eristetty tai kontrolloitu paikka (kuten saari, syrjäkylä, kesämökki, laiva, älytalo).

Ruth Waren toisessa romaanissa Nainen hytissä 10 (Otava, 2017, suom. Terhi Kuusisto) kauhun kohteena toimii luksusristeilijä Aurora Borealis, jonka tarkoituksena on viedä huippurikkaita katsomaan Norjan vuonojen revontulia eksklusiivisessa seurassa. Laivan neitsytmatkalle on kutsuttu mediaväkeä, ja lontoolainen toimittaja Laura ”Lo” Blacklock pääsee lyhyellä varoitusajalla mukaan paikkaamaan pomoaan.

Reilu kolmikymppinen Lo on ollut uskollisesti töissä samassa matkailulehdessä jo kymmenen vuotta, mutta ura on tyssännyt jo aikoja sitten, ja työn sisältö on puuduttavaa. Risteily on hänelle näytön paikka, sillä onnistunut juttu voisi poikia äitiysloman sijaisuuden ja oikeita juttukeikkoja maailmalle. Kukaan muukaan ei ole tullut laivalle rentoutumaan, vaan nimenomaan verkostoitumaan kyynärpäät verillä rahaeliitin kanssa.

Minusta kirjassa oli varsin lupaava alkuasetelma, ja olin klaustrofobisesta tunnelmasta aidosti kauhuissani ainakin puoliväliin saakka. Ruth Ware vaikuttaa kirjailijalta, jolle pohjoinen ulottuvuus on rakas – hänen esikoisteoksessaan Synkän metsän siimeksessä viihdyttiin pohjoisenglantilaisella kesämökillä, myös viileissä tunnelmissa. Tässä romaanissa viljellään huumorin sävyttämänä monia skandi-kliseitä, ja miehistö puhuu paikoitellen herkullista tankeroenglantia. Muumit, Henning Mankell ja moni muu skandikirjallisuuden helmi mainitaan, ja Norjan perukoilla tuntuu asuvan vain kalapuikkokapteeneja.

Luin kirjan sujuvasti, ja nautin matkanteosta, vaikka en ollut vakuuttunut kaikista henkilöhahmoista enkä juonesta. Sivuhenkilöt jäivät hyvin ohuiksi karikatyyreiksi, enkä oikein jaksanut edes spekuloida murhaajan identiteetillä. Päähenkilön omaa mielenterveyshistoriaa käsiteltiin suht uskottavasti, ja kirjassa myös pohdittiin masennuslääkkeiden pitkäaikaisen käytön rasituksista muistille ja havainnointikyvylle.

Tämä teos ei ollut heikoin esitys em. kirjailijoiden tarjonnassa, mutta en usko sen jättävän minuun syvää muistijälkeä. Sen verran kevyt trilleri tämä on, että uskallan suositella tätä vaikka matkalukemistoksi laivalle. Ja nimenomaan lomalukemistona teos voi toimia, koska se ei vaadi syvällistä keskittymistä.

Kirja saattaa myös miellyttää lukijoita, jotka rakastavat lifestyle- lehtiä. Laivan tunnelmien ja sisustuksen kuvaus oli ansiokasta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin J.P. Delaneyn lontoolaisen älytalon kuvauksesta teoksessa Edellinen asukas. Superrikkaiden maailmaan kurkistaminen on ehkä se ”koukku”, joilla tämäntyyppisiä kirjoja myydään. Mutta ehdoton rimanalitus tässä oli viittaus Fifty Shades of Grey:hin, ja sen jälkeen en enää jaksanut ottaa mitään juonessa tosissaan.

 

Kun et sopeudu äityleiden vaunujengiin

IMG_1875Dekkareiden maailma yllättää välillä todellisilla täsmäteoksilla. Minulla on kaunokirjallisuusaddiktina todellinen väsymys kaiken kriminaalikirjallisuuden suhteen, enkä myöskään ole kokenut kovin hedelmälliseksi dekkareista bloggaamista (koska ei näitä postauksia kukaan lue). No, enpä itsekään käy lukemassa blogeista dekkareiden juonipaljastuksia ainakaan ennen kirjan lukemista – sillä juonipaljastuksia tulee aina, haluaapa kirjan arvioija niin tapahtuvan tai ei.

Amerikkalainen Harlan Coben on minulle aiemmin tuntematon dekkarigenren maraton-ottelija, jonka teokset sijoittuvat New Yorkin ja New Jerseyn maisemiin. Sain käsiini hänen toiseksi uusimman teoksen Petät vain kerran (2017, suom. Salla-Maria Mölsä) Minervan kustantamana. Ja kun olen tässä etsinyt juutalaistaustaisia kirjailijoita, niin täytyy mainita, että Coben myös kuuluu heihin, mutta tämä ei taida näkyä hänen tuotannossaan kovin voimallisesti.

Tämä dekkari on kovin koukuttava, helppolukuinen, mutta henkilöhahmoiltaan yllättävä. Kirjassa seikkailee newyorkilainen US Armyn sotaveteraani Maya Stern, joka on myös tuore leski ja kaksivuotiaan Lilyn yksinhuoltaja. Maya on äskettäin menettänyt sekä miehensä että sisarensa hämärissä olosuhteissa ja pelkää pahoin kuoleman seuraavan häntä, kuten Syyrian sotatantereilla. Hän kärsii sodasta johtuvasta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä, unettomuudesta ja vaikeista painajaisista, mutta hän on myös viime vuodet ollut naimisissa rikkaaseen WASP-sukuun, jolla on ylimaallinen kyky tuottaa painajaisia jäsenilleen myös rauhan aikana.

Kiinnostavinta teoksessa oli kysymys lasten turvallisuudesta, ja siitä panopticon-todellisuudesta, joka taitaa olla totta monessa paikassa maailmassa, ainakin rikkaiden parissa. Kirjassa Maya saa ystävältään lahjaksi ovelan digikehyksiin asennetun kameran, joka kuvaa salaa hänen lastenhoitajansa puuhia. Tämä homma kusee alleen eeppisesti, ja Maya joutuu laittamaan lapsensa paikalliseen tarhaan, joka hänen onnekseen striimaa jatkuvaa videoesitystä päiväkodin kaikista huoneista.

Ja joillekin vanhemmille tämä lapsen reaaliaikainen seuranta todella tuo mielenrauhaa. Ja tämä varmasti on totta, ei kirjailijan liioiteltua provosointia. Kuinka kukaan voi keskittyä mihinkään työntekoon, jos pitää pitkin päivää käydä katsomassa päiväkodin live-streamia nukutusrituaaleista? Ja missä on luottamus? Miksi pitää antaa lapsensa joka päivä vieraiden käsiin, jos joka päivä epäilee heidän syyllistyvän väkivaltaan, aivopesuun tai pedofiliaan?

Muuten Maya on kapinallinen äiti, joka ei ole integroitunut naapurustonsa lattemammojen vaunujengeihin. Hän tosin huoltaa myös kuolleen siskonsa vanhempia lapsia, koska lankomies on pahasti alkoholisoitunut. Siskontyttärensä jalkapallotreeneissä hänet tunnetaan uhkaavana feministipahiksena, joka saattaa vetää miesvalmentajalta housut kinttuun, jos tämä ei suostu yhteistyöhön.

Kirjassa kuvataan myös paljon newyorkilaista kyläyhteisöllisyyttä, ja tavallisten perheiden arkielämää, mikä ainakin minua innosti, kun olen tottunut lukemaan ja katsomaan otteita vain hyvin stailatusta ja tyylistään itsetietoisesta hipsteritodellisuudesta tuosta kaupungista ja maailman osasta. Toki Maya Stern on räikeästi etuoikeutettu, johtuen edullisista naimakaupoistaan, mutta hänellä on muitakin arvoja kuin materialistiset kuluttaja-arvot.

Psykologiseksi trilleriksi Petät vain kerran edustaa perinteisempää kerrontaa, jossa juonen pyöritys ei mene äärimmäisyyksiin. Kirja ei rasita lukijan muistia samalla tavalla kuin monet uudempien angloamerikkalaisten tekijöiden monisyiset järkäleet. Kirjoitustyyli on lineaaris-loogista, ja kielen tasosta tulee mieleen, että tässä ei ole ainakaan haluttu karkottaa pois hajamielisiä metrossa lukijoita (jos helppoa englanninkielistä luettavaa etsii, niin tämä voi olla hyvä alku). Ylipäänsä New Yorkin elämäntyylistä tulee mieleen, että siellä varmaan luetaan kirjoja enemmän julkisissa liikennevälineissä kuin viinilasin ääressä takkatulen ääressä loikoillen.

Ja tämä teos on omiaan kaikille niille, jotka stressaavat lapsen tarhasta hakuun ehtimistä iltapäivisin, ja niille, jotka odottavat lapsiaan joka päivä autossa erinäisistä treeneistä. Suurella sydämellä.