Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

PaldarTeos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Painajaisten My Fair Lady

ConstantineTeos: Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (HarperCrime, 2020)

Käännös: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Tuulimaria Bützow

Tänä vuonna sinnittelin maaliskuun alkuun saakka sortumatta yhteenkään populaariin anglomaailmaan sijoittuvaan psykologiseen trilleriin. Vuoden ensimmäinen kandidaatti tässä genressä olikin sitten koukuttavaa settiä, ja viikonloppu on mennyt mukavasti  niljakkaissa tunnelmissa. Kovin montaa minua puhuttelevaa amerikkalaista trilleriä en ole viime aikoina kohdannut, ja brittiteostenkin kanssa on tullut välillä suuria pettymyksiä. Mutta Liv Constantinen Toinen rouva Parrish tarjosi minulle alusta loppuun saakka sopivan ahdistavan, mukaansatempaavan elämyksen.

Kirjailijakaksikko ovat sisaruksia, ja Liv on keksitty nimi, Constantine heidän oikea kreikkalaistaustainen sukunimensä. Kahden naisen kollektiivinen kirjoittajuus ei sinänsä näy tekstissä, mutta ehkä teosta on editoitu keskimääräistä enemmän. Tarina on jouheva ja nopeatempoinen, ja siinä seurataan kahden naispuolisen ”onnenonkijan” sosiaalista nousua keskilännen vaatimattomista oloista kohti Long Islandin rikkaidenrantaa ja sen varteenotettavia aviomieskandidaatteja.

Pääasiallinen kertoja on alle kolmikymppinen Amber, jolla on synkkä tausta ja valtava draivi päästä hyviin naimisiin. Tarinan alussa hän toimii kiinteistönvälittäjänä, mutta onnistuu soluttautumaan hienostorouvien piireihin paikallisella kuntosalilla. Pian hän on järjestänyt itselleen potkut ja paikan varainhankkijana kystisen fibroiditaudin potilaiden tukiyhdistyksessä. Yhdistyksen puheenjohtaja Daphne on toinen kertoja, joka saa äänen vasta kertomuksen loppupuolella. Hän on myös noussut sosiaalisesti yhdistyksensä kautta, ja napannut Bishop’s Harbourin menestyneimmän bisnesmiehen Jacksonin.

Daphne ja Amber ystävystyvät nopeasti, ja pian Amber on adoptoitu perheeseen uskotuksi luottoystäväksi. Naisilla on reilu kymmenen vuotta ikäeroa, ja heitä erottaa myös parikymmentä kiloa painoa. Rouva Parrish lahjoittaa mielellään nuoremmalle ystävälleen pieneksi jääneitä vaatteita, eikä kestä kauan, kun Amber jo työskentelee Jacksonin toimistossa New Yorkissa miehen henkilökohtaisena sihteerinä. Amberilla on päämäärä, eikä hän kaihda mitään keinoa sen saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti.

Kirjan asetelma on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta juonen pyöritys on hurjaa ja kolmiodraama kehittyy myös yhteiskunnallisen analyysin ympärille. Daphne on päätynyt rikkaiden piireihin osittain sattumalta, hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut päätyä ”pidetyksi” naiseksi. Hänen New Hampshiressa asuva äitinsä pitää majataloa (eli elättää itseään rehellisellä työllä) ja on ainoa, joka pystyy kritisoimaan tyttärensä elämäntapaa. Perheen tytärten synttärit ovat ehkä ainoa tilaisuus, jolloin Daphne joutuu kohtaamaan vähemmän onnekkaita sukulaisiaan. Tyttäret ovat poispilattuja, nenäkkäitä ja yhtä ”kujalla” elämän realiteeteista kuin vanhempansakin.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa arviota ilman juonispoilereita. Toisaalta jo kirjan takakansi paljastaa tämän saman asetelman, josta arviossani nyt kerron. Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta suosittelen kirjan lukemista mahdollisimman tuorein silmin, kuten itsekin tein (sain kirjan kirjastosta nopeasti tietämättä siitä etukäteen liikaa). Minuun tämä tarina iski johonkin angstihermoon kuin häkä, ja jaksoin seurata paikoitellen saippuaoopperaisia kohtauksia ihmeen hyvin. Henkilöiden juonikkuus oli paksumpaa kuin muinaisissa suosikkisarjoissani Dallasissa ja Dynastiassa, mutta paikoitellen tarina tuntui jopa akateemisesti suuntautuneelta.  Loppua kohti aloin tosin jo laskeskella Amberin ja Daphnen leuan loksahteluja ja muita kehollisia manerismeja, jotka toistuivat säännöllisesti. Naisilla oli molemmilla ilmiömäinen kyky tuottaa toisilleen ikäviä yllätyksiä, eikä kaksintaistelussa kumpikaan selvinnyt voittajana.

Toki kriittinen lukija voi hämmästellä tarinaa, jossa ainoa päämieshenkilö on sydänjuuriaan myöten pahuuden ilmentymä. Monella tapaa romaanissa kerrataan klassisen narsistin käyttämiä psykologisia sodankäynnin keinoja, mutta tällainen kuvaus taitaa olla psykologisten trillereiden peruskauraa. Romaanin vahvuus ei ole henkilöhahmoissa, eikä välttämättä juonessakaan, vaan edistyneen kapitalismin analyysissa, joka ilmenee uskonnon korvikkeena ja paljon vahvempana huumeena.

Hyväntekeväisyyden ja potilasjärjestön teemat olivat hyvä lisä tässä ihmissuhdesopassa, joka kertoi myös yhteiskunnasta, joka ei pyöri ilman rikkaiden joutilaiden armeliaisuutta. Sairaan kinkkisellä tavalla Constantinen sisarukset myös kirjoittavat uudelleen My Fair Ladyn eli Pygmalionin tarinaa, jossa rikas mies alkaa kouluttaa köyhää naista itselleen sopivaksi kumppaniksi. Jacksonin vaimon koulimisen tavoissa näkyi tendenssejä Yhdysvaltojen uuskonservatiivien eetoksesta, jossa naisten kontrollia ja kurittamista ei enää tarvitse kaikissa piireissä piilotella. Ruokapäiväkirjan pitäminen pakolla oli yksi alistamisen muoto, joka jäi minulla tästä kirjasta vahvasti mieleen.

Romaanissa seikkaillaan Long Islandin lisäksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja Bora Boralla. Yksityiskoneella lentäminen on jo ilmastonäkökulmastakin niin törkeää, että teos saattaa puhutella sellaisiakin lukijoita, jotka harvemmin lukevat psykologisia trillereitä. Lukuasentoon on säädettävä erityinen nappi överille tykitykselle, muuten teos voi tuntua liioitellulta. Ja vaikka siinä käsitellään myös vakavia yhteiskunnallisia kipupisteitä, ei sen kaikkea melodraamaa kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Paretskoi

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

AjomiesTampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

KoskinenJP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Lukurauhan päivänä

Teos: Harriet Tyce: Veriappelsiini (Otava, 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa alkaa olla jo kolmen viikon hiljaisuus, mikä on pisimpiä sen elinaikana. Näinä viikkoina olen ollut muuttostressissä, eikä tilannetta paranna sekään, ettei uudessa yksiössäni supernopea WiFi vieläkään toimi. Kännyllä bloggaaminen on tuskaista, mutta ajattelin silti tänään lukurauhan päivän kunniaksi katkaista hiljaisuuteni. Jonossa on seitsemän muuta juttua, jotka saattavat jäädä julkaisematta – enimmäkseen kirjaston poistokirjoista, joita olen tavaillut nettipaastoni aikana.

Tänään sain luettua kokonaisen e-kirjan puhelimeltani. Kävi jopa niin, että lukeminen loppui kesken, sillä Pikin uutuuskirjoihin on nykyään niin pitkät jonot. Olen konmarittanut omat hyllyni niin tehokkaasti, että paperikirjojen saralla lukeminen alkaa olla lopussa. Tällaista tilannetta en muista tapahtuneen aikuisiässä ainakaan Suomessa asuessani.

Harriet Tycen psykologinen trilleri Veriappelsiini tuli eteeni ilman mitään ennakko-odotuksia. Lähestyin kirjaa tuorein silmiin, sillä viimeisestä tämän lajityypin luennasta on jo kuukausia, ja vaikka teos edustaa tyyppiään uskollisesti, oli sillä silti jotain uutta annettavaa.

Kirjan päähenkilö Alison Bailey on nelikymppinen lontoolainen asianajaja, äiti ja vaimo. Nyt nelikymppisenä hän vihdoin alkaa saada kontolleen muitakin keissejä kuin pikkurikollisten törttöilyjä ja lähestymiskieltoa. Valitettavasti perhe-elämän ruuhkavuodet sattuvat samaan syssyyn, eikä Alison tunne kykenevän pitämään lankoja käsissään, vaikka aviomies Carl on puoliksi koti-isä, puoliksi alisuoriutuva terapeutti.

Alison on tottunut viettämään kosteita iltoja kollegoiden kanssa niin iloissa kuin suruissa, ja juominen on hänellä luisumassa klassisen alkoholismin puolelle. Juomista tapahtuu myös 6-vuotiaan Matildan läsnäollessa, eikä Alison ole ystävien viikonloppulounailla kovinkaan hurmaavaa seuraa. Mutta sen sijaan, että mies lähtisi hakemaan vaimolleen apua, hän on keksinyt pirullisia keinoja dokumentoida tämän kelvottomuutta äitinä ja huoltajana.

Alison saa kriisinsä keskellä uransa vaikeimman keissin, murhatapauksen, johon liittyy raakaa perheväkivaltaa. Luonnollisesti hän alkaa peilata omaa tilaansa murhasta syytetyn kotirouva Madeleinen tilaan, sillä molemmilla on samantyyppinen alkoholiongelma. Keissi ei yhtään helpota se, että työparina on Alisonin on/off-salarakas Patrick, jonka seksuaalinen holtittomuus vetoaa naiseen ainakin silloin, kun hänellä on naula päässä.

Romaani on siinä mielessä herkullinen, etten bongannut siitä ainuttakaan kovin sympaattista aikuista hahmoa. Oikeastaan kaikki olivat itsekkäitä kusipäitä ainakin suhteessa johonkuhun. Päihderiippuvuuden lisäksi siinä käsitellään seksuaalisia riippuvuuksia ja häiriöitä, joihin nämä korkeasti koulutetut, hyvin tienaavat ihmisrauniot ovat taipuvaisia.

Loppua kohti teos lipsahtaa paikoitellen melodraaman puolelle, mutta Tyce ei kuitenkaan mene äärimmäisyyksiin juonen pyörityksessään kuten jotkut muut tämän lajityypin edustajat. Veriappelsiini kantavana symbolina on kekseliäs veto, jonka merkitystä ei lukija voi arvata alkumetreiltä.

Kirja ei varsinaisesti herättänyt minussa kaihoa Lontooseen, vaan pikemminkin vahvisti vaikutelmaani siitä, että tavallinen arki siellä voi olla kovin karua jopa niillä, joilla on varaa asua viktoriaanisessa talossa ja ajaa työmatkoja taksilla. Kyseessä ei siis ole hyvän mielen kirja, vaan kunnon angstinen pläjäys tyypeistä, joita et välttämättä haluaisi kavereiksisi tai edes naapureiksi.

Hyvin tämä pohjustaa myös tulevaa ystävänpäivää. Kaiken imelän ja sentimentaalisen tykityksen keskellä voi olla aiheellista maistaa kirpeämpiä makuja. Tuntui myös kovin tyypilliseltä, ettei romaanin päähenkilöllä ollut yhtään aitoa ystävää eikä edes sukulaisia, joiden puoleen kääntyä kriisin keskellä.

Pidin kirjasta, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään sen hahmon kanssa. Paikoitellen liika kiroilu ja muu alatyylinen kielenkäyttö jo puuduttivat, kun ne eivät enää toimineet tehokeinoina. Kielellisestä näkökulmasta (myös käännöksenä) romaani tuntui paikoitellen liian arkiselta, mutta arjen käsite oli näillä antisankareilla pahasti hukassa.

 

 

Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.

Painajaisia pohjoislinjan päässä

Teos: Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (WSOY, 2019)

Suomennos: Karoliina Timonen

Viisikymppinen Ellie Pohjois-Lontoosta on kokenut pahimman, mitä äiti voi kokea: kadottanut toisen tyttäristään keskellä tavallista toukokuun päivää, keskellä lapsen GSCE-loppukokeita. Ellien perhe on vähitellen hajaantunut tragedian jälkeen: vanhemmat lapset ovat lentäneet pesästä ja aviomies Paul on löytänyt uuden onnen. Vain Laurel tuntuu surevan tyttärensä poissaoloa syvästi, kaikki muut ovat hyväksyneet asian ja menneet elämässä eteenpäin. Hän elää persoonatonta varjoelämää uudessa steriilissä asunnossaan Northern Linen päässä ja tekee tylsää markkinointityötä paikallisessa ostoskeskuksessa. Ainoa keino pitää yllä normaaliuden illuusiota on vanhemman tyttären asunnon siivoaminen. Ilman tätä hän ei luultavasti näkisi Hannah’ia koskaan.

Kahden vuoden jälkeen tyttären etsimistä vähennetään, mutta kymmenen vuoden jälkeen metsästä löytyy kohtalokkaat jäännökset. Samaan aikaan Laurel törmää kahvilassa mieheen, joka tarjoaa tälle porkkanakakkua. Mies on fiksu, filmaattinen amerikkalaistaustainen matemaatikko, jonka perheessä myös on kadonnut joku. Katoamisten synkronia synnyttää parissa syvän ymmärryksen, ja pian Laurel huomaa tulleensa äidin korvikkeeksi erityisherkälle Poppie-tyttärelle, joka käy isänsä opastuksella kotikoulua.

Heh, kotikouluteema seuraa minua nyt uskollisesti, luinhan juuri Tara Westoverin teoksen Educated. Jotain muutakin yhteistä teoksissa on, vaikka Jewellin teoksessa seikkaillaan Lontoon metropolin sykkeessä, eivätkä hahmot ole uskonnollisia. Floydin perheen omituisuus johtuu ehkä neurologisista syistä, eli aspergeriin taipuvainen isä kokee kasvattavansa varhaiskypsää neroa. Teos resonoi myös vastikään äsken lukemani Gail Honeymanin teoksen Eleanorille kuuluu ihan hyvää kanssa siinä, että teosten molemmat päähenkilöt ovat lähes traagisella tavalla yksinäisiä.

Paikoitellen kirja sortuu ulkonäkökeskeiseen chicklit-hypetykseen, ja joissain kohdissa arjen kuvaus on puputupunamaista jaarittelua. Toisaalta hahmoilla on yllättäviä tendenssejä ja tapoja: pikku Poppie on tottunut jo parivuotiaasta saakka syömään etiopialaista injera-leipää lähiravintolassa, ja hän luennoi Donna Tarttin romaanien henkilöistä Laurelille, joka hoomoilasena tunnustaa, ettei ole lukenut ainuttakaan romaania kymmeneen vuoteen.

Juonesta ei kannata tietää paljoa etukäteen, ja psykologiseksi trilleriksi teos vinkkaa lopun ratkaisun mahdollisuuksia jo melko varhaisessa vaiheessa. Toisaalta suhdesoppa on railakasta, mutta ei kuitenkaan saippuaoopperamaista. Kahden keski-ikäisen aikuisen rakastuminen on tässä kuitenkin keskiössä menneisyyden varjojen hämyssä. Uusperheen problematiikka on kuvattu herkullisesti, ja olisin voinut lukea siitä jopa ilman katoamisteemaa.

Olen muistaakseni lukenut jonkun Jewellin chicklit-teoksen 90-luvulla ja autuasti unohtanut koko kirjailijan. Genren vaihto on kyllä tehnyt hänelle hyvää, ja voisin hyvin lukea häneltä toisenkin vastaavan tykityksen. Briteissä psykologisia trillereitä tuotetaan näinä päivinä paljon, ja osa niistä on luokattoman huonoja – tämä teos pääsi omalla luettujen listallani heti tämän genren kärkikaartiin.

Annos korealaista kauhua

Teos: You-jeong Jeong: Piruparka (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Korealaisen kirjallisuuden saralla olen kunnostautunut viime aikoina kummasti. Aikuisiässäni meni yli 20 vuotta, joiden aikana olin lukenut näinä vain yhden korealaisteoksen englanniksi, mutta viime vuosina Suomen markkinoille on suorastaan tulvinut kiinnostavaa korealaiskirjallisuutta. Muutaman kirjailijan otos ei vielä ole buumi, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäänsä suomennetaan, voidaan todeta, että Korea alkaa olla suomennosten kärkimaita.

Piruparka on intiimiin perhepiiriin sijoittuva dekkari/psykologinen trilleri, jonka kertoja on 25-vuotias nuori mies Yu-jin. Hän on herkkä introvertti, joka asuu vielä aikamiehenä äitinsä kanssa, eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Viime vuodet hän on käynyt töissä hanttihommissa valtion virastossa, ja odottaa oikeustieteellisen pääsykokeiden tuloksia. Nuorempana hän on ollut kilpauimari, mutta psyykkiset ongelmat ovat katkaisseet urheilu-uran. Miehen täti on psykiatri, jonka asiantuntemukseen tämän äiti nojaa poikansa hoidossa. Yu-jinin lääkkeiden otto on koko perheen huolenaiheena, mutta hän alkaa olla kypsä ympärivuorokautiseen holhoukseen.

Kun Yu-jin on teini, hän saa veljekseen adoptiopojan Hae-jinin, joka on tämän orpo koulutoveri. Äiti adoptoi Hae-jinin täyttämään perheen kuolleen isoveljen täyttämää tyhjiötä. Kirjan nykyisyydessä myös Hae-jin asuu kotona, vaikka viettääkin paljon aikaa muualla maassa elokuvien kuvauksissa. Veljeksillä on tiivis suhde, mutta Hae-jiniä kohdellaan selvästi enemmän aikuisena kuin Yu-jiniä, joka elää lyhyessä lieassa.

Enempää en voi juonesta paljastaa, mutta ainakaan kirja ei jättänyt kylmäksi. Tai se on niin kylmäävä, että se pitää otteessaan loppumetreille saakka. Kuka Yu-jin lopulta on, ja mitä oikeasti on tapahtunut hänen yöjuoksuillaan? Kumpi on sairaampi, nuori potilas vai yhteiskunta, joka aloittaa millimetrintarkan diagnosoinnin yhdeksänvuotiaana? Olisiko Yu-jin voinut kehittyä normaalisti ilman lääkkeitään?

Minäkertoja on kirjassa vahva, ja tämän lisäksi kurkistetaan Yu-jinin äidin mieleen tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Äiti ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta on kuvannut lapsensa edesottamuksia ensimmäisestä epilepsiakohtauksesta saakka. Muuten äiti ilmaisee itseään lähinnä Neitsyt Marian patsaan kautta, eli kristillisellä symboliikalla on rooli kerronnassa. Myös peitetarina, jossa äiti on häipynyt kristilliseen retriittiin kertomatta asiasta lähipiirilleen, oli kutkuttava. Kirjan äiti on hallitseva, mutta ei omnipotentti, koska hän on riippuvainen psykiatrisiskonsa neuvoista.

Kauhun ja väkivallan akselilla kirja on keskivertoa raaempi, mutta toisaalta tapahtumat ovat hyvin rajatut. Minut tämä teos yllätti ja olin sitä lukiessani aidosti kauhuissani, eli juuri psykologisesti teksti oli hurjan taitavaa. En myöskään osannut löytää teoksesta menestystrillerin algoritmia, kuten usein vastaavia brittikirjoja lukiessani löydän, eli kirja tuntui raikkaalta ja omaperäiseltä. Piruparka voi tulla uniisi, eli en ainakaan suosittele tämän lukemista myöhään yöllä, kun olet yksin jossain eristyneessä kohteessa. Toisaalta kirjan piruparan kaikenkattava tavallisuus ja inhimillisyys myös yllätti: hän ei arjen puuhissaan vaikuttanut lainkaan siltä tunteettomalta psykopaatilta, joksi psykiatria oli hänet jo 9-vuotiaana määritellyt.

Korealaisesta kulttuurista teos toki kertoo, mutta satunnaisten kimchi-ämpäreiden ja paputahnakeiton keittämisten ulkopuolella teoksen perhetragedia on myös universaali. Kirjan perhe edustaa ylempää keskiluokkaa, jossa valkokaulusammatit ovat itsestäänselvyys ja luovia aloja suositaan. Hae-jin-veljen leffakuvauskeikkojen kuvaus toi muuten raskaaseen teokseen vähän hengitystaukoja. Myös korealaisten lomanviettosaarten kuvaus oli kiehtovaa, vaikka niissäkin tapahtui kauheita asioita.

Jos sinulla on aikaa lukea vain yksi dekkari tai trilleri tänä vuonna, suosittelen lämpimästi tätä teosta siksi, että se nousee järkyttävällä tavalla trilleriteollisuuden massasta. Edullinen lento Koreaan tulee bonuksena, mutta kirjan tapahtumia voi samalla tarkastella minkä tahansa kulttuurin kehyksistä käsin.