Kun et sopeudu äityleiden vaunujengiin

IMG_1875Dekkareiden maailma yllättää välillä todellisilla täsmäteoksilla. Minulla on kaunokirjallisuusaddiktina todellinen väsymys kaiken kriminaalikirjallisuuden suhteen, enkä myöskään ole kokenut kovin hedelmälliseksi dekkareista bloggaamista (koska ei näitä postauksia kukaan lue). No, enpä itsekään käy lukemassa blogeista dekkareiden juonipaljastuksia ainakaan ennen kirjan lukemista – sillä juonipaljastuksia tulee aina, haluaapa kirjan arvioija niin tapahtuvan tai ei.

Amerikkalainen Harlan Coben on minulle aiemmin tuntematon dekkarigenren maraton-ottelija, jonka teokset sijoittuvat New Yorkin ja New Jerseyn maisemiin. Sain käsiini hänen toiseksi uusimman teoksen Petät vain kerran (2017, suom. Salla-Maria Mölsä) Minervan kustantamana. Ja kun olen tässä etsinyt juutalaistaustaisia kirjailijoita, niin täytyy mainita, että Coben myös kuuluu heihin, mutta tämä ei taida näkyä hänen tuotannossaan kovin voimallisesti.

Tämä dekkari on kovin koukuttava, helppolukuinen, mutta henkilöhahmoiltaan yllättävä. Kirjassa seikkailee newyorkilainen US Armyn sotaveteraani Maya Stern, joka on myös tuore leski ja kaksivuotiaan Lilyn yksinhuoltaja. Maya on äskettäin menettänyt sekä miehensä että sisarensa hämärissä olosuhteissa ja pelkää pahoin kuoleman seuraavan häntä, kuten Syyrian sotatantereilla. Hän kärsii sodasta johtuvasta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä, unettomuudesta ja vaikeista painajaisista, mutta hän on myös viime vuodet ollut naimisissa rikkaaseen WASP-sukuun, jolla on ylimaallinen kyky tuottaa painajaisia jäsenilleen myös rauhan aikana.

Kiinnostavinta teoksessa oli kysymys lasten turvallisuudesta, ja siitä panopticon-todellisuudesta, joka taitaa olla totta monessa paikassa maailmassa, ainakin rikkaiden parissa. Kirjassa Maya saa ystävältään lahjaksi ovelan digikehyksiin asennetun kameran, joka kuvaa salaa hänen lastenhoitajansa puuhia. Tämä homma kusee alleen eeppisesti, ja Maya joutuu laittamaan lapsensa paikalliseen tarhaan, joka hänen onnekseen striimaa jatkuvaa videoesitystä päiväkodin kaikista huoneista.

Ja joillekin vanhemmille tämä lapsen reaaliaikainen seuranta todella tuo mielenrauhaa. Ja tämä varmasti on totta, ei kirjailijan liioiteltua provosointia. Kuinka kukaan voi keskittyä mihinkään työntekoon, jos pitää pitkin päivää käydä katsomassa päiväkodin live-streamia nukutusrituaaleista? Ja missä on luottamus? Miksi pitää antaa lapsensa joka päivä vieraiden käsiin, jos joka päivä epäilee heidän syyllistyvän väkivaltaan, aivopesuun tai pedofiliaan?

Muuten Maya on kapinallinen äiti, joka ei ole integroitunut naapurustonsa lattemammojen vaunujengeihin. Hän tosin huoltaa myös kuolleen siskonsa vanhempia lapsia, koska lankomies on pahasti alkoholisoitunut. Siskontyttärensä jalkapallotreeneissä hänet tunnetaan uhkaavana feministipahiksena, joka saattaa vetää miesvalmentajalta housut kinttuun, jos tämä ei suostu yhteistyöhön.

Kirjassa kuvataan myös paljon newyorkilaista kyläyhteisöllisyyttä, ja tavallisten perheiden arkielämää, mikä ainakin minua innosti, kun olen tottunut lukemaan ja katsomaan otteita vain hyvin stailatusta ja tyylistään itsetietoisesta hipsteritodellisuudesta tuosta kaupungista ja maailman osasta. Toki Maya Stern on räikeästi etuoikeutettu, johtuen edullisista naimakaupoistaan, mutta hänellä on muitakin arvoja kuin materialistiset kuluttaja-arvot.

Psykologiseksi trilleriksi Petät vain kerran edustaa perinteisempää kerrontaa, jossa juonen pyöritys ei mene äärimmäisyyksiin. Kirja ei rasita lukijan muistia samalla tavalla kuin monet uudempien angloamerikkalaisten tekijöiden monisyiset järkäleet. Kirjoitustyyli on lineaaris-loogista, ja kielen tasosta tulee mieleen, että tässä ei ole ainakaan haluttu karkottaa pois hajamielisiä metrossa lukijoita (jos helppoa englanninkielistä luettavaa etsii, niin tämä voi olla hyvä alku). Ylipäänsä New Yorkin elämäntyylistä tulee mieleen, että siellä varmaan luetaan kirjoja enemmän julkisissa liikennevälineissä kuin viinilasin ääressä takkatulen ääressä loikoillen.

Ja tämä teos on omiaan kaikille niille, jotka stressaavat lapsen tarhasta hakuun ehtimistä iltapäivisin, ja niille, jotka odottavat lapsiaan joka päivä autossa erinäisistä treeneistä. Suurella sydämellä.

 

Mainokset

Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

Kuinka pelastua keskinkertaisuudesta?

IMG_1807Ani FaNelli on kaksikymmentäkahdeksanvuotias naistenlehden toimittaja, joka haaveilee ajasta, jolloin hänen ei enää tarvitsisi kirjoittaa artikkeleja suihinotosta. Hän on kihloissa Luke Harrisonin kanssa, jonka vakava, vanha raha ja suvun perintö on lupaus loistavasta tulevaisuudesta. Anin ja Luken häitä on suunniteltu ammattimaisesti jo pitkään, ja Dukanin dieetillä Ani toivoo pääsevänsä ihanteellisiin morsiusmittoihin, vaikka jo muutenkin käyttää kokoa 32.

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliere) on kai lajityypiltään lähimpänä psykologista trilleriä, vaikka se ammentaa myös paljon perinteisestä chicklit: istä (jossa keskiössä on shoppailu ja miehenmetsästys). Teoksessa asutaan New Yorkissa, mutta varsinainen kauhun näyttämö aukeaa Philadelphian esikaupunkialueella nimeltä Main Line. Sinne TifAni FaNelli laitetaan 13-vuotiaana Bradleyn eliittikouluun, vaikka TifAnin perhe ei varsinaisesti edusta koulun arvomaailmaa. Hyppy katolisesta tyttökoulusta rikkaiden ja poispilattujen kakaroiden opinahjoon on rankka, ja TifAni joutuu raivaamaan tiensä kaveriporukoiden suosioon verellä ja kyynelillä.

Kirjassa on sopivan ironinen kertojan ääni, eikä juonikaan ole täysin ennalta-arvattava, vaikka lukija voi arvata, että täydellisyyden tavoittelussa lopulta päädytään allikkoon. Juonesta ei kannata ottaa selvää etukäteen enempää kuin mitä takakansi kertoo. Ylipäänsä teos kertoo neuroottisesta menestyshakuisesta elämäntavasta ja keskinkertaisuuden pelosta. Anilla näyttää olevan jonkunasteinen syömishäiriö, ja seksuaalisesti hän haluaisi toteuttaa itseään väkivaltaisissa leikeissä, joista tuleva sulho ei ole kiinnostunut – kuitenkin ”vanhan rahan” sukunimi suojakilpenä merkitsee hänelle enemmän kuin tyydyttävä seksielämä.

Luin kirjan sujuvasti, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään henkilöhahmon kanssa. Kirjassa matkustetaan käsittämättömän pahuuden lähteille ja sieltä takaisin, mutta järkyttävät kokemukset eivät ainakaan jalosta Anista ja kumppaneista empaattisempia ihmisiä. Raha, menestys ja statussymbolit nousevat nuoren naisen selviytymisen toteemeiksi, mutta maanisen muista erottautumisen takana piilee suuri sielullinen tyhjyys.

Viihdekirjana teos on onnistunut siksi, että se osoittaa, että myös rikkailla ja menestyneilläkin voi olla todellisia ongelmia. Toisaalta teos ei muuttanut maailmaani piirunkaan vertaa, ja kouluelämän kuvaus oli sen verran angstista, etten oikein osannut nauttia tästä viihteenä. On silti kiinnostavaa lukea näitä amerikkalaisia bestsellereitä, joissa tietynlaiset kliseet monistuvat. Niiden purkamisessa tarvittaisiin reippaampaa otetta kuin mitä Jessica Knoll pystyy tarjoamaan. Tässä on jo yritystä, mutta tuntui, että tässä on alusta saakka lähdetty kirjoittamaan suurta kaupallista bestselleriä. Kovin omaperäisiä ratkaisuja ei sillä kaavalla voi tehdä.

 

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Hukkuneiden mutkassa

IMG_1694Olen blogissani hehkuttanut Paula Hawkinsin Nainen junassa-teosta niin monta kertaa, että se jo nolottaa. Minulla on muitakin brittiviihteen suosikkeja, kuten Jojo Moyes, joka on jo julkaissut pidempään ja kirjoittaa eri genressä. Jos näitä globaaleja menestyskirjailijoita tutkii, voi todeta, että toiset kulkevat kujan aurinkoista, toiset varjoisaa puolta. Itse olen ehdottomasti varjopuolen kulkija omassa arjessani, mutta kirjallisuudessa arvostan meheviä paradokseja.

Paula Hawkinsin toinen romaani, Tummiin vesiin (Otava, 2017, suom. Antti Autio) on omistettu hankalille ihmisille. Sen paalupaikalla, Beckfordin pikkukaupungin joen mutkassa on paikka, joka tunnetaan naisten hukuttautumisista. Mahdollisesti se on myös paikka, jossa on päästy eroon hankalista naisista – liian tiedonhaluisista tai niistä, joilla on ollut yliluonnollisia kykyjä. Hukkuneiden mutkaan liittyy kauhutarinoita, mutta samalla se on nuorten biletyspaikka. Sen läheisellä hullun Annien mökillä on aina tapahtunut laittomuuksia, ja siellä käydään myös pettämässä hyväuskoisia puolisoita.

Teoksen tunnelmat ovat tiiviit, ja paikkakunnan sisäsiittoinen henki huokuu pahanilkisyyttä. Kylä kokoontuu hautaamaan joen mutkassa kuolleita, mutta kaikki eivät ole aidosti suruissaan heidän lähdöistään. Juonen aikana kuolee viisitoistavuotias Katie ja nelikymppinen valokuvaaja Nel, joka on viime ajat yrittänyt kirjoittaa kirjaa joen mysteeriosta. Nel ei varsinaisesti kuulu yhteisöön, vaikka hän on viettänyt kylässä lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä. Hän on muuttanut sukunsa perintötaloon Old Milliin vasta äskettäin teini-ikäisen tyttärensä Lenan kanssa. Hän on boheemi kasvattaja, jonka marijuanavarastot ovat liian helposti löydettävissä. Jopa hänen vapaankynsiensä sininen lakka tuntuu kyläläisistä liian eksoottiselta.

Maisemat ovat pohjoisenglantilaiset, lähin isompi kaupunki on Newcastle ja Skotlannin läheisyys tuntuu ihmisten puheissa ja kulttuurissa. Ihmisillä on kesämökkejä syrjäisissä kolkissa, jotka toimivat välillä myös rikollisten piilopaikkoina. Teoksessa on jotain yhteistä Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä kanssa, joka tosin oli lyhyemmän aikavälin saaga.

Teos ei kolahtanut minuun aivan samalla intensiteetillä kuin Nainen junassa, vaikka sen miljöö olikin kiinnostavampi. Kertomus hajosi liian useaan kertojan ääneen, eikä pääkertoja, Nelin sisko Jules, ollut tarpeeksi vangitseva hahmo ollakseen päähenkilö. Esimerkiksi pienemmässä roolissa ollut pikkurikollinen, selvännäkijä-Nickie, oli juureva hahmo, mutta jäi marginaaliin juonen kehityksen suhteen. Opettajan ja teinitytön kielletty suhde tuntui kulahtaneelta teemalta, eikä viittaus aiheen käsittelyyn Lolitan kautta äidinkielen tunnilla sitä kovin piristänyt.

PJ Harveyn ikonisen biisin käyttäminen teoksen nimessä ja kantavana teemana oli toimiva valinta, mutta noin yleisesti tässä viitataan liikaa valtavirtakulttuurin yleisimpiin kliseisiin, kuten Midsomerin murhiin. Olisin innostunut kirjasta enemmän, jos paikallista historiaa olisi avattu huolellisemmin. Nyt nämä historialliset naisten murhat ja itsemurhat jäävät pelkäksi taustahälyksi, pikanteiksi kulisseiksi.

Positiivista aiheen valinnassa on se, ettei se lainkaan toista Nainen junassa-romaanin  teemaa. Teokseen on taatusti kohdistunut myös paineita 20 miljoonaa kappaletta myyneen esikoisen jälkeen. Tämä teos seisoo vahvasti omilla jaloillaan, ja tarjoaa laadukasta psykologista kauhua. Se on myös dekkarimaisempi kuin Nainen junassa, ja poliisihahmot ovat mahtavasti rähmällään keissien ratkojina. Pidinkin tästä enemmän dekkarina kuin trillerinä, jos genrerajoilla on merkitystä.

Hawkinsin keski-iän menestystarina epäonnistuneesta romanssikirjailijasta miljonääriksi toki inspiroi tätä köyhää kerjääjää. Aivan J.K. Rowling-tasoisesta nyyhkytarinasta tosin ei ole kyse, sillä Hawkins ei kirjoittanut kahvilassa vauvan kanssa paossa kylmää rotankoloaan. Suurta kaupallista laskelmointia en tässäkään teoksessa näe muuten kuin tiedollisten yksityiskohtien vähyydessä – tässä tarjotaan keskivertolukijalle helposti sulatettava määrä feminististä historiaa, mikä ei kuitenkaan pahoita kenenkään mieltä.

Kevytfeminismi on parempi vaihtoehto kuin ei feminismiä lainkaan. Ja jos lukisin tätä nuortenkirjana, siinä esiintyvä sisarussuhde ja teini-iän seksuaaliset traumat avautuisivat hyvin rakentavalla tavalla.