Lasillinen pelottavaa chileläistä

VyöryTeos: Niina Repo: Vyöry (Siltala, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Tänään, Aleksis Kiven päivänä, onnistuin lukemaan romaanin, jossa siteerattiin Kiven Oravan laulua. Romaani kertoo naisesta, joka on linnoittautunut idylliseen puutaloonsa stressiperäiselle sairauslomalle, ja jonka yksi pakkomielle on takan rakennuttaminen. Nainen viettää päiviä kotona mystisen Takkamestarin kanssa, joka tuntuu ottavan perheen asioiden hoitamisessa isomman roolin kuin remonttimiehen kuuluisi.

En tunne Niina Revon aiempaa tuotantoa, enkä muutenkaan tiedä hänen kirjailijanurastaan paljoa. Tämä on hänen seitsemäs romaaninsa, ja hän on myös kirjoittanut lastenkirjoja yhdessä edesmenneen Seita Parkkolan kanssa. Vyöry osui ja upposi minuun niin, että ihmettelen, miksi en ole hänen teoksiaan aiemmin huomannut.

Romaanin päähenkilö Sylvia on ammatiltaan arkistonhoitaja, ja hän käyttää työajastaan ison osan kirjoittamalla kirjeitä kuolleille historian hahmoille. Sylvian miehellä Rurikilla on heikosti menestyvä kalakauppa, eli hän kuljettaa tuoretta kalaa asiakkailleen kylmäautolla ovelta ovelle. Rurik on mennyt naimisiin Sylvian kanssa tietoisena tämän mielen hauraudesta, heillä on kaksi tytärtä ja ainakin ulkoisesti asiat mallillaan. Sylvia on hyvin omistautunut äiti, joka on jatkuvasti lastensa hyvinvoinnista huolissaan.

Kun perheeseen saapuu vaihto-oppilas Chilestä, asiat alkavat eskaloitua niin Sylvian päässä kuin perheen dynamiikassakin. 17-vuotiasta Karlaa epäillään milloin mistäkin, mutta samalla Sylvia haluaa auttaa nuorta naista tämän ongelmissa. Perheen oma tytär on vastavuoroisesti vaihtarina Chilessä, eikä Sylvia kestä henkisesti, ellei saa tyttäreltään päivittäistä ”kaikki ok”-viestiä. Karla käy asumassa kolmessa eri perheessä, ja hän katoaakin ainakin kerran. Ehkä Karla on patologinen valehtelija, mutta kaikki hahmot teoksessa ovat tavalla tai toisella epäluotettavia.

Harvoin olen innostunut näin paljon romaanista, jossa on täydellisesti epäluotettava kertoja. Vyöry ei ole varsinaisesti psykologinen trilleri (vaikka kategorisoin sen siksi tässä postauksessa muun genremääritelmän puutteessa), emmekä tiedä, tapahtuuko siinä edes rikosta, mutta ainakin itse koin sen lukijana kauhua. Nyansoitua, epämääräistä kauhua, joka johtuu Sylvian monista rinnakkaisista todellisuuksista. Sylvia on rasittava NIMBY:ilijä, naapurikyttä, ilmiantaja, feikkien rikosilmoitusten tehtailija, ammattihuolestuja. Paikoitellen hänen ulosantinsa muistuttaa myös Touretten syndroomaa.

Mielenterveyskirjana teos onnistuu siksi, että se ei yritä liiaksi diagnosoida Sylviaa ja hänen lähipiirinsä hulluja. Iltaisin Sylvia viettää enemmän aikaa netin keskusteluryhmässä nimeltä ”Vaihdetaan hulluja”, jossa ihmiset jakavat tarinoita hulluista elämässään, kuin aviomiehensä kanssa. Repo näyttää tässä oivasti internetin vertaistuen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia – ryhmä ei pelkästään voimaannuta Sylviaa, vaan antaa hänelle mahdollisuuden syventää sivupersooniaan. Sylvia on sairaalloisen kiinnostunut muiden mielenterveysongelmista, varsinkin naapurin kaupungin vuokratalon epätoivoisista ihmiskohtaloista.

Tämä oli vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, vaikka vaikuttaa täysin fiktiiviseltä ja keskittyy enemmän avohoidon haasteisiin kuin sairaalaelämään. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka Sylvian traumaattista lapsuutta avataan vain vähän, sairastumisen juuret ovat kotioloissa. Liikuttavin ja koskettavin teema oli vanhat valokuvat, joille Sylvia puhelee ja joiden hahmoille hän kirjoittelee kirjeitä. Suomessa kun on ollut tapana eliminoida kuvista mieleltään sairastuneita sukulaisia – käytäntö, johon en ole itse törmännyt, mutta joka vaikuttaa uskottavalta. Sylvialla on sukulaissielu Emma, joka on tullut tuolla lailla deletoiduksi, ja hän pelkää omankin kohtalonsa puolesta.

Pidin kirjasta siksikin, että se osoittaa mielenterveysongelmien yleisyyden myös noin sanotuissa ehjissä perheissä, joissa ei käytetä yltiöpäisesti päihteitä. Sylvialle perhe on kaikki kaikessa, ja eniten hän pelkää sen menettämistä. Pidin myös työelämän kuvauksesta teoksessa, sillä elämme viimeisiä aikoja, jolloin joku voi kirjoitella kirjeitä mielikuvitusystävilleen työajalla. Repo kertoo herkullisella tavalla suojatyöpaikkojen viimeisestä rintamasta. Sylvian kaltaisille ei nykymaailmassa ole tarjolla paljoa mahdollisuuksia, ei välttämättä edes kuntouttavaa työtoimintaa, jossa sielläkin on pelattava yhteiskunnan normien mukaan.

Vyöry on monitasoista, haastavaa laatuproosaa, joka varmasti jakaa lukijoita. Arvostan kovasti sen monisyistä kerrontaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia, toden ja valheen häilyviä pintoja, ja myös huumoria, joka pilkehtii paikoitellen täysin kreisillä tavalla.

En ole lukenut yhtään huonoa teosta Siltala-kustantamolta, mutta välillä luen heiltä sanataidetta, jossa pelkillä sanoilla on suurempi paino kuin teemalla. Meitä lukijoita on moneksi, ja minuun ei yleensä tee vaikutusta fiktio, jossa taide kulkee kaiken muun edellä. En esimerkiksi saanut suurta kicksiä Aki Ollikaisen Pastoraalista (myös Siltalalta), joka oli kaunis ja idyllinen teos kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tässä romaanissa oli huikeaa sanataidetta ja yhteiskunnallista sanomaa samassa paketissa.

Mainokset

Pysähdyksiä ylösnousemuksen satamassa

pimea-jaaTeos: Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti, 2018), 300 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus eteen tulee kirjoja, joiden synnystä ei voi olla kateellinen. Kun hyvä kirja edustaa eri genreä kuin mihin itse panostat ja pitää sisällään teemoja, joista et itse tiedä paljoa, silloin sen lukeminen ei johda siihen ikävään tilanteeseen, jossa alkaa vertailla omaa heikkolahjaisuuttaan kirjailijan lahjoihin. Ei silloinkaan, jos kirjailija on tuttu henkilö ja joku, joka on tallannut kanssasi samoja polkuja.

Tällainen onnenkantamoinen sattui kohdalleni, kun luin esikoiskirjailija Tuire Malmstedtin dekkaria Pimeä jää. Jo ennen kirjan julkaisua sain kuulla, että kirjailija on lapsuuden toverini, naapurintyttö, jonka olen viimeksi nähnyt 12-vuotiaana.

Pimeä jää on teos, jonka olisi suonut julkaistavaksi minkä tahansa, myös suuremman kustantamon toimesta. Se on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana kerännyt loistavaa palautetta. Teoksessa on paljon elementtejä, jotka tuntuvat kuin minua varten räätälöidyiltä: on itäsuomalaisuutta, saaristolaisuutta, folklorea, juuria Venäjälle merten taa, uskonnollisuutta. Varsinkin teoksen tapahtumapaikka, Oravin saari Saimaalla, on harvinaisen kiehtova valinta.

Dekkarin päähenkilö Isa Karos on traumatisoitunut poliisi, jonka taustaan liittyy paljon surua ja menetystä. Hänen uudella työparilla Niilaksella ei tunnu menevän paljoa paremmin, ja molempien taustoihin liittyy psyykkistä epävakautta. Kirjaa luonnehditaankin enemmän psykologiseksi trilleriksi kuin dekkariksi, mutta itse luin sitä dekkarina siksi, että se on kuitenkin poliisivetoinen. Ihmismielen syvimpiin onkaloihin tässä sukelletaan, ja pohditaan myös ylisukupolvisia traumoja.

Teoksessa on kolme aikatasoa: 1800-luvun lopun Alaska ja Venäjä, 1940-60-lukujen Naarajärvi ja 2010-luvun Savonlinna. Kuinka alaskalaiset vaikutteet sitten päätyvät Savoon, sitä voi lukija jo etukäteen pähkäillä. Tlingit-intiaanien satuihin ja legendoihin pohjautuva kerronta on lumoavaa, ja nuoren Naalnish-pojan pakotarina koskettaa. Tarinassa alkuperäiskansan uskomusten ja ortodoksisen ”oikeauskoisuuden” kerrostumat limittyvät, ja hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan molemmissa. Koin jääväni tuon tarinan vangiksi, ja alkoi kiinnostaa enemmänkin tuollaisten pakomatkojen taustat.

Jo kirjan nimestä voi päätellä, ettei teos ole kevyt kotoiludekkari. Kirjassa etsitään sarjamurhaajaa, jonka kohteena ovat alakouluikäiset tytöt. Lapsenmurhaan liittyy raskasta symboliikkaa, ja jopa pienessä yhteisössä rikosten ratkaisu osoittautuu harvinaisen vaikeaksi rastiksi. Saaren asukkaat eivät tunne toisiaan läheskään niin hyvin kuin uskovat tuntevansa, ja tapahtumien aikana ilmapiiri kiristyy tyypilliseksi suomalaiskansalliseksi kyräilyksi. Malmstedt onnistuu saarensa kuvaamisessa erinomaisesti siksikin, ettei hän rakenna Oravista idyllistä puuhamaata.

Monissa muissa lukemissani saariaiheisissa dekkareissa huomio keskittyy turismiin, ja paikkojen kuvailussa mennään täysin överille tasolle. En esimerkiksi ole pitänyt yhdestäkään ruotsalaisdekkarista, jossa liikutaan Tukholman saaristossa. Tässä Oravi on yksi paikka muiden joukossa, eikä kirjailija jää sen uskomattoman ainutlaatuisuuden vangiksi. Lisäksi vähemmän idyllinen Naarajärvi tuo kerrontaan sopivaa rosoisuutta ja tasapainoa.

En osannut arvata murhaajaa, ja muutenkin luin teoksen spekuloimatta liikaa vaihtoehdoilla. Juoni oli koukuttava, ja myös sivuhenkilöt tuntuivat juurevilta persoonilta. Dekkariksi teos on runsas ja monitasoinen, eli mitään helppoa pääntyhjennysviihdettä se ei tarjoa.

Jos mietitään Nordic Noir-genren kansainvälistä menestystä, niin tässä olisi loistava ehdokas käännöskirjaksi ja tv-sarjaksi. Intiaaniteeman käsittelyssä on samaa charmia kuin esimerkiksi tanskalaisen Peter Hoegin tavassa kertoa Grönlannin inuiiteista. Kirjan uskoisi myös kasvattavan ulkomaisten lukijoiden kiinnostusta Saimaan saariin ja niiden ainutlaatuiseen luontoon.

Onneksi kyseessä on sarjan aloitusteos, joten meillä on mitä odottaa Saimaan suunnalta. Tulevilta teoksilta toivon monimuotoisuutta, ja sitä, etteivät päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän traumat ja haasteet saa liian suurta roolia. Mitään kepeää kotoilu- ja mökkeilykuvausta en Malmstedtiltä odota, mutta tämän järeän aloituksen jälkeen on mahdollista valita myös toisenlaisia tunnelmia. Kirjailijalla näyttää myös olevan täysi potentiaali siirtyä historiallisen fiktion tekijäksi, jos genren vaihto joskus kiinnostaa.

Pimeän jään lukeminen oli minulle toivoa antava, voimaannuttava kokemus, jossa eri elementit ja tasot tukivat harmonisesti toisiaan. Vaikka kyseessä on keskivertoa rankempi dekkari, se ei kuitenkaan jäänyt vellomaan synkissä vesissä. Minulle, humanistihippilukijalle, myös rikosten tutkinnan tarkkuuden taso oli sopiva, eli arvostin sitä, ettei patologialla ollut liian suurta osuutta juonessa.

Runollisuus, sadut ja tarinat olivat minulle kirjan parasta antia, ja olisin voinut lukea Naalnishin ja Kalevin vihkoja enemmänkin. Mitään lukukokemuksesta ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan, kyseessä oli harvinaisen kypsä, ryhdikäs ja loppuun saakka toimitettu esikoisteos.

Kornin kielen elvytystalkoot

IMG_1906Vaikea kirjapuutostauti sai minut lataamaan brittiläisen S.K. Tremaynen (pseudonymi) toisen psykologisen trillerin, vaikka ensimmäinen, Jääkaksoset, ei selvästikään ollut minun kirjani. Toinen teos, Tulilapsi (Otava 2017, suom. Jaana Iso-Markku), jatkaa lapsiteemaa, ja haasteellinen vanhemmuus on siinäkin työn alla.

Teoksen asetelma on joskeenkin korni, ja kun siinä vielä muistellaan kornin kieltä (en edes tiennyt, että Cornwallissa puhutaan omaa kieltä), voitaisiin puhua tuplakorniudesta. Päähenkilö Rachel on kolmikymppinen sinkkunainen, joka tapaa itseään vanhemman leskimiehen Davidin ja menee tämän kanssa naimisiin pari kuukautta ensi treffien jälkeen. Ja kukapa ei menisi, jos kosija on menestyvä liikejuristi ja omistaa valtavan kartanon sukusijoillaan Cornwallissa?

Miehensä varallisuuden turvin valokuvaaja-Rachel voi lopettaa hanttihommat Lontoossa ja omistautua kartanon pidolle ja lapsipuolensa Jamien hoitamiseen. Jamie on kahdeksanvuotias, käy elitististä yksityiskoulua ja suree syvästi ranskalaisen äitinsä poismenoa. Uuden äitipuolen asema perheessä ei ole helppo, mutta hän uskoo selviävänsä tehtävästä.

Kirjassa kerrotaan paljon Cornwallin historiasta, varsinkin kaivostyöläisten vaikeasta asemasta, ja Davidin suvusta heidän riistäjinään. Läheiset kaivoksen rauniot kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, mutta niiden synkkä historia kietoutuu myös Nina-äidin kohtaloon. Jamie näkee näkyjä ja turvautuu maagiseen ajatteluun vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin. Hän saa myös Rachelin pohtimaan kysymystä, onko Nina sittenkään kuollut. Rachelin pakkomielle talon entisen emännän kohtalosta syvenee, ja pian hän huomaa olevansa ansassa.

En tällä kertaa kurkkinut juonta etukäteen, mihin joskus sorrun, kun romaanin juoni on harvinaisen saippuaoopperamainen. Ja tällä kertaa en osannut loppuratkaisua arvata, mutta melodramatiikka oli tässä joulun odotuksessa uuvuttavaa. Sen sijaan kirjan kulttuurihistoriallinen anti oli runsasta, ja jäin miettimään, kuinka kiinnostavan teoksen olisi saanut aikaan pelkästä valokuvaajasta, joka haluaa selvittää jonkun lapsityövoimaan sidotun kivenkerääjätytön kohtalon. S.K. Tremayne myy, koska ihmiset haluavat lukea satumaisen rikkaista ihmisistä, ja tirkistellä myös rikkaita miehiä napanneiden ”slummihuorien” nuhjuisiin menneisyyksiin, mutta minkäänlaista yhteiskunnallista analyysia luokkasuhteista tämä teos ei tarjonnut.

Varsinkin Rachelin menneisyyden takaumat tarjosivat pelkkää sosiaalipornoa, jota ei olisi voinut julkaista sellaisenaan, ellei sitä olisi tungettu tähän unelmahöttöformaattiin.

Luen näitä bestsellereitä siksi, että minua kiinnostaa se, mikä suurten kustantamoiden mukaan miellyttää keskivertolukijaa. Tämä ei ollut otoksestani huonoimmasta päästä, mutta parisuhteen, avioliiton, perhe-elämän ja seksin kuvauksena harvinaisen kökkö. Maisemien, historian, arkkitehtuurin ja jopa muodin kuvauksena aivan jees. Positiivista kirjassa olivat siis kunnolliset kulissit. Pääsin käymään Cornwallin maaseudulla kohtuuhyvän oppaan seurassa, jonka osaaminen on selvästi enemmän paikkojen kuin ihmismielen kuvauksessa.

 

Savannibaarin sulkemisen jälkeen

niin_kuin_me_olisimme_kauniita-gin_phillips-40381339-frntlOlen blogissani pitkään ollut sitä mieltä, että kaiken voi lukea. Luen jonkun verran teoksia, jotka voisin ajankäyttöteknisistä syistä jättää myös lukematta. Siksi harrastan myös välillä ns. tyrmäarvioita – varsinkin, jos kyseessä on ulkomainen teos eikä jonkun hiellä ja verellä läpi taistelema esikoinen. Varsinkin luen näitä kustantajien suitsuttamia kansainvälisiä bestsellereitä, joita usein saan arvostelukappaleina. Kirjan, josta nyt kirjoitan, pyysin itse kustantajalta, koska se vaikutti mainostekstin perusteella ihan luettavalta. Lämmin kiitos arvostelukappaleesta.

Amerikkalaisen Gin Phillipsin romaani Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) on yhdenpäivänromaani (tai pikemminkin muutaman tunnin romaani), psykologinen trilleri äidinvaistosta uhkaavassa tilanteessa. Siinä Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln jäävät mottiin eläintarhaan, jonka joukko ammuskelijoita on saartanut. Alueelle on jäänyt heidän lisäkseen joukko muita panttivankeja. Teos seuraa äidin ja pojan selviytymistaistelua viidakoksi muuttuneessa tarhassa, jossa kukaan ei tiedä, onko seuraava vastaantulija ampuja vai potentiaalinen uhri.

Kirjasta tulee mieleen sosiaalipsykologian oppiaine, ja malliesimerkki sen oppikirjasta. Aikuisilla ja lapsilla on erilaisia selviytymismekanismeja tilanteissa, joissa he tulevat riistetyiksi perustarpeista. Jotkut piiloutuvat, toiset käyttäytyvät uhmakkaammin, ja jonkun yksilön vastuullinen kiintymyssuhdevanhempi saattaa hylätä jälkeläisensä uskoen, että erillään heidän mahdollisuutensa selviytyä ovat paremmat kuin yhdessä. Joillain on halu pelastaa myös tuntemattomia, kun taas toiset keskittyvät vain omaan perheeseensä.

Kiinnostavaa, mutta tämä ei ole kirjallisuutta. Tämä voisi olla lyhyt tv-elokuva, mutta en maksaisi tämän näkemisestä elokuvateatterissa.

Toki Gin Phillips kirjailijana taustoittaa äidin ja pojan suhdetta, ja suhdetta myös perheen isään, joka yrittää pitää yhteyttä tekstiviestein. Äidin ja pojan vuorovaikutus, tilanteen fyysinen rasitus, ja sivuhenkilöiden mukaantuoma jännite, yhteistyö ja neuvokkuus tuntuvat kaikki täysin uskottavilta. Sivuhenkilöissä on hieman enemmän särmää kuin Joanissa, jonka hahmo on rakennettu niin, että hänellä ei oikein ole historiaa. Hän voisi olla kuka tahansa äiti, ja lukemisen ”koukku” perustuu lähes kokonaan päähenkilön neutraaliuteen – lukija voi kuvitella itsensä tämän paikalle. Samastuminen tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa aivan liian helpolta.

Psykologisissa trillereissä yleensä arvostan sitä, että sen henkilöillä olisi henkilökohtaisen elämän saralla haasteita. Jos kirjan teemana on äitiys, on huomattavasti kiinnostavampaa, jos päähenkilöllä on äitiyden suhteen haasteita kuin että hän omistautuu lapsilleen eikä tee mitään väärin. Yleensä psykologisten trillereiden juoni pohjautuu sille, että jonkun henkilöistä todellisuus on jakautunut, ja että niissä kerrotaan ristiriitaisia kertomuksia. Tässä teoksessa lukija ei pääse kunnolla kaappaajien ihon alle, vaan näkökulma on visusti uhrien näkökulma. Ja näkökulma on valitettavan naiivi.

Kirja luultavasti avautuu aivan toisella intensiteetillä niille lukijoille, joilla itsellään on juuri nyt alle kouluikäisiä lapsia. Tämä on äippäkirjailijan puhtaasti äidinvaistoihin vetoava tilannekartoitus toisille äideille. Minusta se vetoaa juuri vaistoihin enemmän kuin tunteisiin. Vaistonvaraisuutta korostaa myös eläinten läsnäolo, niiden äänet, hajut ja käyttäytyminen. Kirja kuvaa ihmisen vaistonvaraista käyttäytymistä enemmän kuin kulttuurista perimää.

Ehkä teos voi jopa hillitä perheellisten haluja viettää puolet kesälomasta erilaisissa teemapuistoissa ja landioissa. Itse en kokenut, että jättäisin lukemisen jälkeen eläintarhareissun välistä – kun eläintarhat ovat yleensä olleet niitä vähemmän ärsyttäviä tai kaupallisia kohteita. Pidän edelleen eläintarhoista tämänkin lukukokemuksen jälkeen, ja voin kuvitella käyväni sellaisissa myös ilman lapsia.

Kirja sai minulta Goodreadsissa kaksi tähteä. Kaksi siksi, että se on kuitenkin koherentisti kerrottu ja pysyy hyvin kehyksissään.  Tämä ei ollut minun teokseni, vaan se on maannut iltalukemisena jo toukokuusta saakka – ja kirja on kieleltään niin simppeli, että tällaisen nopea lukija selättää parissa tunnissa. Positiivista teoksessa on selkeä ulosanti ja tiiviys. Tämän eläintarhan porteilta pääsee nopeasti ulos, eikä sen aikaansaama kauhu jäänyt piinaamaan lukemisen jälkeen.

Påskekrim från Nykarleby

ErlandssonNorjalaisilla on jo 1920-luvulta saakka ollut upea käsite, ”påskekrim”, eli dekkareiden lukeminen on heillä pääsiäisen aikaan varsinainen kansanperinne. Minulla on vieläkin ensimmäinen Harry Hole-dekkarini kesken, mutta muuta norjalaista ”krimiä” on tullut luettua senkin edestä. Yleensä nautin norjalaisen ”krimini” suomeksi käännettynä, mutta ruotsalaisia dekkareita olen ainakin takavuosina pystynyt lukemaan alkukielellä.

Ja nyt palaan ”ruotuun”, eli korkkaan vuoden ensimmäisen ruotsinkielisen romaanini. Viime vuonna en tainnut lukea yhtäkään, ja toissa vuonna muistaakseni puolitoista. Teos on Karin Erlandssonin uutuusteos Pojken (Schildts &Söderströms, 2018). Olen lukenut Erlandssonin kaikki kolme aikuisten romaania, joista nyt kaksi ruotsiksi ja yhden suomeksi. Taidan siis olla fani.

Pojken (suomeksi Saarretut) on itsenäinen jatko-osa dekkarille Kuolonkielot, ja asettuu edeltäjänsä tavoin 1990-luvun Uuteenkaarlepyyhyn. Siinä Krister-nimisen miehen perhe, isä ja kaksi teini-ikäistä lasta, toipuvat äidin taannoisesta murhasta. Monikan varjo on edelleen kaikkialla talossa, ja Krister on kykenemätön palaamaan töihinsä. Myös Jonas on lintsannut koko syyslukukauden lukiosta. Kajsa-tyttären harteille lankeaa liian suuri taakka, kun sekä isä että veli oireilevat pahasti.

Perhetragedian lisäksi kirjassa seurataan paikallislehden toimituksen pientä arkea, joka dramatisoituu, kun kaupunkiin saapuu valtava lumimyrsky. Kaupunki joutuu lumen saartamaksi, tiet ja puhelimet ovat poikki, eikä lehteäkään saada toimitettua sähkökatkosten vuoksi. Lehteen on värvättävä hätäavuksi alkoholisoitunut ex-päätoimittaja Gunnar, joka ei muista vastaavaa tapahtuneen sitten vuoden 1972. Kaupunkilaisten katastrofivalmiudet eivät ole kummoisia, ja paikallinen poliisikin osoittautuu hädän hetkellä täysin hampaattomaksi.

Luonnehtisin teosta lempeäksi trilleriksi enemmän kuin dekkariksi, ja ennen kaikkia perhedraamaksi. Pohjanmaan ruotsinkielisten pienille piireille, pariskuntaillallisille ja omanlaiselleen ahdasmielisyydelle tässä piikitellään tyylikkäästi. Elämäntapa on nurkkakuntaista, kotikeskeistä ja turvallisuushakuista, eikä keski-ikäisillä pariskunnilla tunnu olevan muita vaihtoehtoja elämän sulostuttajaksi kuin viina, uskottomuus tai työväenopiston käsityökurssit. Tosin tässä kuvattu elämäntapa ei johdu kielellisestä identiteetistä, ainakaan muuten kuin parinmuodostusrintamalla.

Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän, mutta ilmapiiri on painostavan runollinen, ja kaikilla päähenkilöistä on omat salaisuutensa ja taakkansa kannettavanaan. Toimittaja Sara Kvist, joka oli päähenkilö sarjan ykkösosassa, jää tässä nyt vähemmälle huomiolle, vaikka hänen hankala tilanteensa väkivaltaisen miehen eksänä jatkuu. Sara asuu auttajansa Lea-tädin olohuoneen sohvalla, koska ei uskalla palata takaisin omaan asuntoonsa.

Kirja päättyi taas sillä tavalla ”kesken”, että mahdollista jatkoa voisi olla tiedossa. Erlandsson on taitava kertoja, ja osaa luoda draamaa ja jännitteitä suht vaatimattomista aineksista. Tässä teoksessa huomio kohdistuu ehkä eniten yhteisön kollektiiviseen muistiin, ja hatariin yrityksiin luoda yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin individualismi ja eristäytyminen ovat saapuneet myös pohjalaiseen pikkukaupunkiin. Itselleni parasta antia Erlandssonin kirjoissa on ollut katsaus maamme kolkkaan, jonka menosta olen autuaan tietämätön.

Kirjassa elettiin adventtiaikaa, mutta luin tätä lumisena pääsiäisenä, joka tänään (toisena pääsiäispäivänä) huipentunee kunnon lumimyräkkään. Eli tunnelmat sopivat hyvin myös tähän kevääseen.

Nainen uupumassa kaupallisiin kliseisiin

NAINEN IKKUNASSAMiksi, oi miksi, olen koukussa helppolukuisiin psykologisiin trillereihin? Miksi kerta toisensa jälkeen kahmin näitä samalla kaavalla kirjoitettuja bestsellereitä, vaikka tarjolla olisi jotain persoonallisempaa? Miksi puolella näistä kirjailijoista on pseudonyymit, ja miksi kirjojen nimet toistavat toisiaan?

Nainen junassa, Nainen hytissä 10, Nainen ikkunassa. Nainen kiipelissä suljetussa tilassa, damsel in distress. Yleensä tämän tyyppiset kirjan nimet eivät lupaa laatua. Tosin genren sisällä on eroja, ja jotkut teoksista tarjoavat kauhun ja jännityksen lisäksi muutakin ajateltavaa, toiset taas pelkän adrenaliinikicksin.

Amerikkalaisen A.J.Finnin teoksessa Nainen ikkunassa (Otava, 2018, suom. Jaakko Kankaanpää) päähenkilö elää talonsa vankina New Yorkin Harlemissa. Talo on hulppea viisikerroksinen kaupunkitalo, jonka kellarikämppä on vuokrattu nuorelle miehelle, Davidille. David toimii Anna Foxin epävirallisena talonmiehenä, koska Anna kärsii akuutista paniikkihäiriöstä ja agorafobiasta, eikä kykene ulkoilemaan kuin takapihallaan sateenvarjon turvassa. Enimmäkseen ei sielläkään. Jopa ikkunoiden avaaminen tuulettamistarkoituksessa tekee tiukkaa.

Anna Fox on nelikymppinen psykoterapeutti, jonka perhe, mies ja tytär, ovat muuttaneet muualle. Annan psyykkinen epävakaus ja alkoholismi tekevät hänestä hankalan elämänkumppanin ja äidin. Ilmeisesti hän on kerännyt varoja ennenaikaiseen eläköitymiseen, sillä hän pystyy edelleen asumaan 350 neliön lukaalissaan ja tilaamaan ruokaa ja viiniä kotiinkuljetuksella mielin määrin. Anna ei ole tyypillisin ”mielenterveyskuntoutuja” kuten me täällä Suomessa termin ymmärrämme, vaan hän pystyy edelleen tiettyyn pisteeseen saakka sanelemaan elämänsä kulkua. (Tosin minun on vaikea kuvitella yhteiskunnan tuilla elävän amerikkalaisen mielenterveyskuntoutujan arki Trumpin aikakaudella. Heistä ei ole olemassa kirjallisuutta, koska he eivät ole kaupallisesti kiinnostavia. Tai he kuolevat ennen kuin päätyvät jonnekin, jossa joku kirjailija voisi varastaa heidän tarinansa.)

Annan elämä keskittyy lähes kokonaan nettiin, elokuvien katselua, ryyppäämistä ja naapurikyttäystä lukuunottamatta. Hän antaa edelleen ”terapiaa” kaltaisilleen kotiin linnoittautujille, ja opiskelee ranskaa interaktiivisesti nettiryhmässä. Naapureitaan hän tarkkailee Canonin järjestelmäkameran linssin kautta, mutta ottaa harvemmin kuvia. Tai on liian kännissä pystyäkseen ottamaan tolkullisia kuvia.

Kirja onnistuu pitämään lukijan pihdeissään aivan loppuun saakka, enkä ainakaan itse osannut arvata juonen keskeisiä käänteitä etukäteen. Henkilöhahmoja on sopivasti, ja muillakin kuin Annalla on elämässään haasteita. Itse olin lukijana tosin aika pitkälti Annan oman tilanteen vankina, enkä ehkä eläytynyt tarpeeksi itse rikokseen, joka tapahtui Annan kotikadulla. Jäin kovasti miettimään täydellisen eristäytymisen ongelmakenttää, jonka nyky-yhteiskunta mahdollistaa, ainakin joillekin. ”Rikkaat syrjäytyneet” tulevat olemaan kasvava trendi, ja varsinkin kirjassa kuvattu vastuuttoman oloinen psyykenlääkkeiden määrääminen (ja apteekkikuriirin toiminta) ahdisti kovasti.

Nais-alkuisista teoksista tämä oli ainakin paljon parempi kuin Ruth Waren Nainen hytissä 10, ja kauhun suhteen tasavahva Paula Hawkinsin Nainen junassa-teoksen kanssa. Tosin juuri tuon teoksen kanssa temaattisia yhtymäkohtia oli niin paljon (päähenkilön alkoholismi, henkinen epävakaus ja yksinäisyys), etten aina muistanut, kumpaa teosta olin lukemassa. Tämä oli myös paljon rikkaampi yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisen Shari Lapenan teokset, joita olen myös blogissani arvioinut.

Siis genren sisäisesti teos asettuu mielestäni ”parempaan päähän”. Ehkä teos olisi vakuuttanut vielä lisää, jos siinä olisi ollut ripaus tulevaisuusdystopiaa – tällaisenaan se kertoo todellisuudesta, joka on jo täällä keskellämme. Suomessa ei vielä näin räikeänä, mutta kaikki idut kohti täydellisen kohtaamattomuuden yhteiskuntaa ovat jo itämässä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tätä blogia lukiessa viettävät kotona pyjamapäivää. Suosittelen siksi, että toivon kirjan kannustavan kotoa ulos lähtemiseen silloinkin, kun se ei ole pakollista. Itse kirjoitan blogia tänään kirjastossa, ja toivon valon lisääntyessä myös lukuharrastukseni siirtyvän enemmän ihmisten ilmoille.

Uusi aluevaltaus: ekokauhu

schweblinSaksalais-argentiinalaisen Samanta Schweblinin esikoisromaania Houreuni (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on luonnehdittu ”ekokauhuksi”, enkä oikein tiennyt, mitä tuo genre tarkalleen merkitsisi. Dystooppiset ekokatastrofia kuvaavat teokset ovat toki minulle tuttuja, kuten myös kauhu, mutta usein en osaa erottaa toisistaan kauhua tai psykologista trilleriä. Klassinen kauhu toki on rakenteeltaan hieman simppelimpää kuin kompleksiset kokonaisten yhteiskuntien tuhoa käsittelevät dystopiat. Ja kyllä, tämä teos on omanlaisensa klassikko.

Teos sijoittuu jonnekin Argentiinan maaseudulle, siinä kasvatetaan kilpahevosia, joita katoaa ja kuolee mystisesti. Hevosista tarttuu ihmisiin matoja ruumiiseen levittävä epidemia, jonka oireet ovat rajut ja hengenlähtö todennäköinen. Nuori mies David on lapsena saanut tartunnan, mutta vihreän talon energiahoitaja on siirtänyt hänen sielunsa toiseen ruumiiseen. Operaation jälkeen pojan äiti Carla alkaa hyljeksiä lastaan, ja muutenkin hänen tarinansa edellisvuosien tapahtumista vaikuttaa kovin epäuskottavalta. Eli koukkuna on epäluotettava kertoja.

Carlan naapuriin muuttaa häntä nuorempi kotirouva Amanda, jolla on vainoharhaisen suojeleva suhde pieneen Nina-tyttäreen. Amandalla on myös outoja rituaaleja, kuten talon kiertäminen kolme kertaa ennen lounaan tarjoamista. Amanda ja Carla ystävystyvät ja viettävät laiskoja iltapäiviä uima-altaan äärellä, mutta Amandan saatua tartunnan hänen kuolinvuoteellaan päivystää vain David. Romaani rakentuu periaatteessa kokonaan näiden kahden dialogille, ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä ja tarkkuutta.

Huoh. No, ainakaan Schwebliniä ei voi syyttää kaupallisen psykologisen trillerin kaavan noudattamisesta, eli täysin omaperäinen kirjoitustyyli hänellä on. Tarina luultavasti vaatii useamman lukukerran, jotta sen imuun pääsisi kunnolla. Vahva paikallisuuden ilmapiiri välittyy luontokuvauksen kautta, ja joitain argentiinalaisen kulttuurin helmiä, kuten maten nauttimisen etikettiä tässä myös kuvaillaan. Maalaiskylässä ollaan sen verran edistyneitä, että luomu- ja lähiruoka ovat lyöneet läpi paikallisilla markkinoilla. Silti soija- ja auringonkukkapeltojen yllä väijyy vaimea kuolema. Vammaisia lapsia haudataan riviin, ja yhä useampi syntyy kantaen vaikeita epämuodostumia.

Psykologiseksi trilleriksi kuitenkin se ”psykologisuus” jää tässä hyvin ohueksi, eikä henkilöhahmoista oikein saa otetta. Varsinkin äidinrakkauden teema tuntuu hyvin kolkolta ja kalsealta, tai en oikein aistinut rakkautta yhdessäkään hahmossa missään vaiheessa tarinaa. Amanda on opettanut tyttärensä pysymään ”pelastusetäisyyden” päässä itsestään, ja lieka lyhenee hänen houreensa aikana lähes olemattomiin. Kirjallisena tehokeinona tuo toimii, mutta tehokeinon alta ei löytynyt kuin viittaus menneeseen suvun perimään.

Minulla kai on lukijana fiksaatio historiaan, ja siksi koen hankaliksi romaanit, jotka ovat lähes kokonaan historiattomia. Jos teos olisi annettu minulle anonyymina ilman kansia, en olisi välttämättä edes tunnistanut (mate-teeviittausta lukuunottamatta), mille mantereelle teksti sijoittuu. Toisaalta taas tuon tyyppinen yksinkertaistaminen voi antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vastaava omaan lähiympäristöönsä.

Luulen, että teos kolahtaa aivan eri tavalla kauhun suurkuluttajiin, ja että tulin taas testanneeni omaa rajoittuneisuuttani. Silti minusta on hienoa, että tämän tyyppistä kokeellista ja kirjallisesti kunnianhimoista kauhua kustannetaan, koska ainakin anglomaailman kirjamarkkinoilla puhaltavat aivan eri tuulet.

Teos on hyvin tiivis, vain 121 sivun mittainen, eli kirjaan kannattaa tarttua, vaikka aihepiiri tuntuisikin haasteelliselta. Ehkä ekokauhussa ollaan taloudellisia myös sanojen määrän ja teemojen suhteen, eli ei haluta kuormittaa lukijan kovalevyä turhilla yksityiskohdilla.