Vapaakaupungista mielen vankilaan

Teos: Jussi Sudenlehti: Christian (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

Christian on elämäänsä kyllästynyt psykoterapeutti, joka asuu Turussa, mutta on kasvanut Kööpenhaminan Christianiassa, vapaassa kaupungissa. Hän saa asiakkaakseen itseään hieman nuoremman Anan, jolla on pakkomielle sukunsa tarinaan, aina Krimin sotaan saakka. Anan pakkomielteenä on luoda elämälleen koherentti tarina, ja hän selittää taipumuksiaan hyvin kaukaisilla tapahtumilla.

Kyseessä on esikoisteos, sukutarina ja historiallinen romaani, joka ulottuu kolmelle mantereelle, moniin kaupunkeihin ja kolmelle vuosisadalle. Pääpaino tarinassa on kuitenkin nykypäivässä ja Christianin ja Anan suhteessa, joka jo lähes alkumetreiltä muuttuu epäeettiseksi. Vaikka rakkaussuhde jää lyhyeksi, Christian jää Anan tarinan vangiksi. Hän jatkaa elämäänsä epätyydyttävissä, lyhyissä naissuhteissa ja tylsistyy kuoliaaksi asiakastapaamisissa.

Kaikkeen tähän punoutuu miehen psykoanalyyttisen mentorin, ”esi-isä” Tobias Wallgrenin murha. Wallgren on ollut Turussa kontroversielli hahmo, psykoanalyytikko ja äärioikeistolainen ajattelija, joka on radikalisoitunut ennestään viime vuosina. Hänet löydetään pää sahattuna ja sen tilalle asetetun hirvenpään kanssa. Koska Christian tunnetaan hahmoterapian guruna, hänet kutsutaan avustamaan poliisia murhan ratkaisussa.

Sukutarina ja historiallinen romaani siis taipuu loppua kohti tähän päivään sijoittuvaksi dekkariksi, johon ilmaantuu myös perinteinen poliisitutkinta. Paikoitellen koin, että kerroksia oli liikaa, mutta koukutuin tarinasta Christianiasta – paikasta, joka on ollut itsellenikin merkityksellinen, vaikken ole siellä asunutkaan. Christianin tietynlainen neuroottisuus on mahdollisesti epävakaan lapsuuden perimää, sillä hänelle vaihtoehtoisessa vapaakaupungissa asuminen oli aikanaan traumaattista. Perheen äiti tosin oli vastuullinen vasemmistolaisaktiivi, ja keskitti energiansa luontopolkujen järjestämiseen kommuunin lapsille. Äiti lopulta matkustaa takaisin Suomeen poikansa kanssa, ja jättää isän esittämään Trotskya Pusher Streetin baarien nurkkiin.

Kirjassa tutkitaan kaupunkien kollektiivisia tajuntoja, ja sukupolvien yhteisiä merkityksiä. Christianin suomalaiselle sukupolvelle on merkityksellistä hankkia ylihintaisia lippuja Bruce Springsteenin keikalle ja kasvattaa chiliä omassa keittiöpuutarhassa ennen eläkkeelle jäämistä. Eksentrisen lapsuuden jälkeen miehellä itselläänkin on pyrkimyksiä tavallisuuteen, mutta silti hän saa noottia taloyhtiössä sääntöjen rikkomisesta. Hän pelkää muistuttavansa liikaa karismaattista poliittista saarnaajaisäänsä, vaikka on yrittänyt pehmentää persoonaansa porvarillisen ammatinvalinnan kautta. Samalla hän kaipaa 1970-luvulle, aikaan, jolloin kaikkiin aterioihin tungettiin herne-maissi-paprikaa ja jolloin viiniä juodessa ei tarvinnut tuntea rypälelajeja.

Koska kirjaa voi lukea monella tasolla ja monen genremäärittelyn kautta, se myös voi karata lukijaltaan. Itsekin kuuntelin tätä nopeutettuna äänikirjana – nopeutettuna siksi, että puolen välin jälkeen teoksen runsaus hieman puudutti. Koin Anan tarinan vastustamattoman hurmaavana, mutta lopulta se jää koristeelliseksi kulissiksi, eikä lukija voi olla varma, oliko tuota ihmeellistä naista lopulta olemassa. Terapeutti on ainakin tässä akuutin terapian tarpeessa, ja hänen ammatillisuutensa tuntuu ulkokultaiselta.

Suosittelen teosta henkilöille, jotka rakastavat kaupungeissa flaneeraamista, sillä koin Sudenlehden vahvuudeksi kaupunkien arjen ja baarielämän kuvauksen. Varsinkin Turun sataman baarien yöt vakuuttivat rosoisuudellaan, ja olin melkein hengästyä Kakolanmäen ja Samppalinnanmäen portaissa. Sudenlehden Turku on moni-ilmeinen, eikä ainakaan liian elitistinen, vaan siellä yksinhuoltajien yhdistys nousee boikotoimaan äänekkäästi naisvihaista uutuusromaania, eikä kosteiden iltojen suosikki ole merkkishampanja vaan kaskijallu.

Turun ja Köpiksen lisäksi kirjassa seikkaillaan New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa ja Barcelonassa, eri vuosikymmenillä. Sukutarinat eivät ainakaan jää perinteisen ”suomitunkan” tasolle, vaan niihin lomittuu yllättäviä kohtaamisia. Kaikkien juonen vaiheiden välille ei kannata edes yrittää löytää loogisia yhteyksiä, vaan kirjasta saa eniten irti, jos vaan antautuu sen tapahtumisen ylenpalttiseen virtaan.

Teos ei taas luultavasti aukea perinteisten historiallisten romaanien ystäville, mutta ei se ole hirveän kokeellinenkaan. Hybridi kerronnallinen tekniikka jopa hämmensi minua, koska en tiennyt, luinko ns. taideproosaa vaiko toiminnallista dekkaria. Kirja siis luultavasti hurmaa määrittelyn mahdottomuudellaan tai jättää lukijansa kokonaan kylmäksi. Minua tämä teos viihdytti ja ilahdutti kovasti, mutta en tiedä, muistanko siitä paljoa ensi viikolla tai vuonna. Suurella todennäköisyydellä se tulee saamaan ristiriitaisia arvioita ja ainakin jonkun kirjallisuuspalkinnon, sillä tämäntyyppiset ambivalentit, rajoja ylittävät teokset ovat kilpailuehdokkaiden peruskauraa.

Turkoosin auran ystävyydestä

Teos: Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos, 2019)

Toukokuun melankoliseen sadepäivään sopii hyvin romaani, jossa enimmäkseen loikoillaan terapeutin sohvalla, hyvällä maulla sisustetussa vastaanottohuoneessa, jossa on huolella valittuja taideobjekteja. Huoneessa on venäjänsininen ja amandenvihreä lepotuoli, mutta helsinkiläisen terapeuttinaisen ykkösasiakas Natalia valitsee aina turvapaikakseen perinteisen analyysisohvan. Jalkojen oikaiseminen on hänelle tärkeää, ja välillä hän kertoilee rajuista seksimuistoistaan villahuopaan kääriytyneenä. Huoneen vangitseva maalaus on hankinta Bukowskin taidehuutokaupasta, mutta yllättävää kyllä, sillä on maaginen kytkös Nataliaan.

Romaanin terapeutti on psykologian tohtori, keski-iässä erikoisesta menetelmästä, itse keksimästään kerrostushoidosta väitellyt nainen, joka ei ole saanut Psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi eikä häntä hyväksytä Valvirassa. Tämä johtuu hänen uraauurtavista tekniikoistaan, joita viiden pennin puoskarit kadehtivat. Natalia on hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka on kyennyt maksamaan terapiasta täyden hinnan ja joka resonoi hyvin varsinkin luovan kirjoittamisen tehtäviin. Hän kykenee myös piirtämään tarkan graafisia kuvia seksuaalielämästään jonkunlaisessa transsissa. Terapian aikana hän myös etenee nauhoittamaan ja kuvaamaan fantasioitaan, niin kerrottuina tarinoina kuin livenä. Live-tilanteet ovat monessa suhteessa vaarallisia, mutta eniten niissä rikotaan terapeutin ja asiakkaan ennaltasovittuja rooliodotuksia.

Jos nykyajan teknologioita ei oteta huomioon, teos muistutti minua eniten 80-luvun psykoanalyyttisestä feministisestä kirjallisuudesta, johon itse olin hurmaantunut jälkijunassa 90-luvun puolivälissä. Kirjan naiset eivät enää ole nuoria; Natalian ikää en osaa täysin arvioida, mutta hän saattaa olla kirjan nykyisyydessä jo viisikymppinen, ja terapeutti selkeästi hänestä vanhempi. Natalialla viittaa myös tarinoissaan paljon Neuvostoliittoon, vaikka toisaalla kasvuympäristönä mainitaan joku pohjoisen Suomen peräkylä. Natalian lapsuudessa syödään ukrainansalaattia, ja teoreettisia viitteitä on paljon varsinkin neuvostoliittolaiseen psykologian historiaan.

Miksi terapeutti sitten päätyy kutsumaan Nataliaa ystäväkseen? Hänhän jatkuvasti korostaa istuntojen maksullisuutta, ja asiakassuhteen rajallisuutta. Hän on hyvin virkaintoinen, ja ammatillisesta identiteetistään tarkka, ja ylikorostunut itsetutkiskelu leimaa hänen arkeaan myös työn ulkopuolella. Toisaalta hän kertoo kovin vähän itsestään, muuten kuin urakehityksen näkökulmasta. Hänen oma seksuaalisuutensa tuntuu pelkästään hämmentyneeltä, eikä hän ainakaan tunnu käyttävän omia kokemuksiaan terapiansa työvälineinä.

Teos oli positiivinen yllätys siksi, että se oli aivan erilainen kuin odotin. Odotin tältä jonkunlaista petosdraamaa, mutta tarina olikin yllättävän karnevalistinen, paikoitellen jopa hillitön. Varsinkin Eskilstunan tantrafestivaalit alkoivat heti kiinnostaa, ja nauroin niiden kuvaukselle estottomasti. Itse koin, että Natalian monessa rekisterissä kerrotut tarinat hänen omituisista existään oli kirjan ”pihvi”, enkä lopulta jäänyt pohtimaan paljonkaan terapiasuhteen eettisyyttä. Toki teokseen mahtuu valtaa ja sen molemmanpuolista väärinkäyttöä, mutta myös vallattomuutta ja halua nauraa koko psykoanalyysin pompöösille instituutiolle.

Kysymys valehtelemisesta terapiassa nousi myös keskeiseksi, ja terapeutti toivoo, että Natalia osaisi edes valehdella systemaattisesti. Mikä sitten on valhetta ja mikä totta, kun puhutaan ihmisen mielenliikkeistä, ja onko ”totuudellisuus” parantumisen ehto, kun kyseessä on niinkin vaikea instrumentti kuin ihmisen eletty elämä? Entä sitten, jos keski-ikäisellä uranaisella on sivupersoona, ja hän tykkää videoita tämän seikkailuja? Ketä Natalia tällä toiminnallaan vahingoittaa?

Luin tämän teoksen sujuvasti tänään, koska viihdyin sisällä enkä kaivannut mihinkään hehkeään luonnonmaisemaan. Teos tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin Oneiron, jonka luin vaivalloisesti ymmärtämättä sen kaikkia kerroksia. Oneironissa toki ansiokasta oli monipaikkaisuus ja historiallisuus; tässä asetelma on kompaktimpi, ja sen vuoksi tarina pysyy hyvin kasassa. Ja vaikka tässä enimmäkseen pysytään Suomen rajojen sisäpuolella, sen teema, naisen seksuaalisuus ja sen moninaiset tulkinnat, on niin universaali, että kokisin tällekin teokselle olevan oiva käännöspotentiaali.

Kuvituksesta ja hassusta käsinkirjoitetusta osiosta plussaa, ne myös lisäsivät Natalian persoonan uskottavuutta, olihan hän graafinen suunnittelija ammatiltaan. Kaiken kaikkiaan teos oli ilkikurisen kupliva, minuuteen syvääluotaava, mutta samalla helposti lähestyttävä.

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Elämänmittainen sotaromanssi

kadonnut sulhanenEila Kostamo on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka nimi tuntuu tutulta – todennäköisesti ranskalaisen kirjallisuuden käännöksistä. Kostamo teki elämäntyönsä kääntäjänä ja kustannustoimittajana, mutta on myös julkaissut omaa proosaa säännöllisesti vuodesta 1975 saakka. Näyttää, että eläkkeelle jäätyään hänen kirjailijanuransa on ollut nousussa, ja hänen uusin fiktiivinen teoksensa Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta (Sanasato, 2016) merkitsee paluuta kirjailijan lapsuuden juurille, Oulun seudulle ja muualle pohjoiseen.

Lähdin lukemaan novellikokoelmaa, mutta ainakin omassa mielessäni kirja esiintyi rehevänä romaania, jossa on kolme aikatasoa. Kirjassa on miltei raamatullinen päähenkilö Ruut Vanhala, jonka itävaltalainen sulhanen Rudolf katoaa toisen maailmansodan lopussa. Ruut on lukiolainen, työvelvollinen ja sotalotta, joka päätyy opiskelemaan farmasiaa sotakoneiston antamien mahdollisuuksien kautta. Toisin kuin monet muut Suomessa toimineet SS-joukkojen sotilaat, Rudolf on Ruutinsa kanssa tosissaan, mutta katoaa itärintaman kautta Gulagin leireille elinikäiseen tuomioon. Pienen ihmeen kautta Ruut saa vielä kihlatultaan viestin vankileiriltä, ja siunauksen uuteen elämään ilman häntä.

Ruutin paras ystävä Helka on menettänyt sulhasensa Samulin rintamalle Vienan Karjalaan, eikä lämpene tämän jälkeen saksalaisten kosiskeluille. Hänestä tulee uranainen ja vannoutunut vanhapiika. Luokkakaveri Seija taas tulee raskaaksi saksalaiselle sotilaalle, ja hänet lähetetään vauvaa synnyttämään miehen vanhempien luo Saksaan, vaikka mies ei ehkä haluaisi naimisiin. Kaikille nuorille naisille, jotka ovat liikkuneet saksalaisten kanssa julkisesti, huudellaan, ja heitä pidetään moraalisesti langenneina. Ruut pakenee tätä kohtaloa Kainuuseen, jossa hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä hänen salaisuudestaan.

Ajattelin aluksi, että kirja voisi rakentua hyvinkin uskonnolliseksi kertomukseksi, mutta raamatullinen kertomus Ruutista pakolaisena, joka seuraa miestään vieraaseen maahan, on metatason kehys. Kai Ruutin kirja käsittelee myös lojaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Romaanin Ruut asuu suruttomana lestadiolaisalueella, mutta lestadiolaisuus ei nouse kantavaksi teemaksi. Hänen elämässään on ollut liikaa taakkoja, surua ja velvollisuuksia jo ennen sodan syttymistä, ja vanhat traumat aktivoituvat keski-iässä, kun hän menettää iltatähtensä vauvana.

Sotaromanssiteeman rinnalla toinen kantava teema on psykoanalyysin hidas tulo Suomeen. Ruut saa totaalisen hermoromahduksen 43-vuotiaana, ja joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi pitkäksi jaksoksi. Tässä eletään jo 1960-lukua, jolloin käsitykset naisen asemasta ovat murroksessa. Lääkkeistä paljon tietävä Ruut ei halua elää loppuelämäänsä psyykenlääkekoukussa, vaan hän kyselee sairaalassa terapiahoidon mahdollisuudesta. Osastonlääkäri ei voi tarjota muuta kuin kirkon perheasiainneuvottelukeskusta, mutta lopulta hänelle löytyy alaa opiskeleva nuori kandidaatti.

Ruut pääsee kokeilemaan klassista freudilaista psykoterapiaa, ja perusteellisena ihmisenä hän päätyy myös opiskelemaan aihetta itse hoidon rinnalla. Terapian aikana hän oppii vihdoin antamaan tilaa ja aikaa itselleen, eikä sen aikaansaama muutos miellytä aviomiestä. Kasvavat pojat joutuvat kokkikouluun, ja mies päätyy klassisesti ulkoruokintaan toisella paikkakunnalla asuvan lesken luo. Myös eroa Ruut tekee perusteellisesti ja analyyttisesti, mutta yhteys pohjoiseen ei hänellä katkea Tampereelle muuton jälkeenkään.

Romaani on elämänmittainen teos, jossa tapahtumia, varsinkin traagisia menetyksiä, riittää, mutta ilmavan kerrontatekniikan vuoksi se ei tuntunut lainkaan raskaalta. Koin varsinkin sota-ajan kuvauksen kohdalla, että kyseessä oli elämäniloisin lukemani kuvaus raskaasta teemasta. Olen nimittäin lukenut nyt aika monta romaania, jossa käsitellään saksalaisten ja suomalaisten suhteita Lapin sodassa, ja suurimmassa osassa teoksista naispuoliselle päähenkilölle käy huonommin. Tässä itävaltalainen sulhanen ei ole natsi, vaan nuori lääketieteen opiskelija, jolla ei ole ollut vaihtoehtoja. Rakkaustarinana ja kuvauksena ystävyydestä romaani on harvinaisen monisyinen ja koskettava.

Historialliseksi romaaniksi teos on harvinaisen taiteellinen, mutta samalla ajankuvaus on tarkkaa. Kiinnostava yksityiskohta liittyi lukiolaisten saamaan sosiaaliseen arvostukseen vielä 1940-luvulla. Ruut pestautuu kotiapulaiseksi, mutta jättää mainitsematta lukio-opinnot ja jää lopulta kiinni valkoisesta valheesta. Taka-ajatuksena on, että kotiapulaisen työ on liian ”alhaista” lukiolaiselle, jonka katsotaan jo kuuluvan tavalla tai toisella herrasväkeen.

Uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän historiallisia romaaneja. Itse luen jonkun verran myös tätä viihteellisempää ja kaupallisempaa historiallista naisviihdettä, ja vaikka silläkin on ansionsa, joistain teoksista tulee automaattisesti olo, että istuisi teemapuistossa tai historian oppitunnilla. Kostamo ei tuotteista sota-aikaa eikä luennoi sodan syistä ja seurauksista. Hän onnistuu rakentamaan draaman kaaren ilman ainuttakaan historian merkkihenkilöä tai julkkista, eikä myöskään rakenna saksalaisten morsiamista nyyhkytarinaa. ”Naisviihdettä” teos ei edusta, mutta muuten naisnäkökulma on vahva, jopa feministinen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin vastikään lukemastani Anna-Liisa Ahokummun esikoisteoksesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Teoksia yhdistää teema, ajallinen monikerroksellisuus, ja hieman myös tyyli, mutta lukukokemuksena Kostamon teos oli emotionaalisesti läsnäolevampi ja rikkaampi. Yhdessä luettuna nämä kaksi romaania voisivat luoda kiinnostavia kontrasteja ja vaihteluja, sillä kumpikaan ei millään muotoa tyhjennä toista.

 

 

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Kun ”uskontojen uhri” ei anna periksi

Holy SmokeVäliin hassunhauskaa nostalgiaa 2000-luvun taitteesta. Kaikki varmasti muistavat filmintekijä Jane Campionin, jonka kuuluisin elokuva on Piano. Campionin käsikirjoitustyyli alkoi sen jälkeen liikkua vahvasti kohti kokeellisuutta ja postmodernismia, enkä ole hänen uraansa seurannut yhtä tarkasti kuin tosi fanit. Minulla on hatara muistikuva leffasta Holy Smoke (2000), jonka olen saattanut nähdä, mutta se ei tainnut tehdä vaikutusta.

Nyt teos pomppasi esiin kirjana, ja takakannessa alkoi heti askarruttamaan termi ”uskontojen uhrit”. Meille Suomeen tämä uhrien pelastamisdiskurssi on kai tullut vähän jälkijunassa, joten en olisi 2000-luvun alussa ehkä tiedostanut koko teemaa. Tällä vuosikymmenellä olen viettänyt aikaa paljonkin erilaisilla uskontojen uhrien keskustelufoorumeilla, ja lukenut paljon teoksia ahdasmielisen uskontonsa hylänneiltä kirjailijoilta. Apua on varmasti myös saatavilla Intiaan itsensä hukanneille, vaikka länsimaisia ashrameissa viihtyviä reppureissaajia ei välttämättä yhdistä yhteinen käsitys uskosta.

Holy Smoke on siinä mielessä iloinen ja karnevalistinen teos, että siinä nauretaan sekä uususkonnollisille etsijöille että heitä pelastamaan pyrkivälle terapiakoneistolle. Teoksen päähenkilö Ruth on jättänyt yliopisto-opinnot ja lähtenyt etsimään itseään Intiaan ystävänsä  Prue Lemonin kanssa. Kaksikon päästyä kuuluisaan Rishikeshin ashramiin Ruth polttaa paluulippunsa Sydneyhin ja Prue Lemon ottaa huolissaan yhteytä tämän vanhempiinsa raportoiden heidän tyttärensä sekoamisesta. Koska Ruth on täysi-ikäinen ja täysin tajuissaan, ei häntä saa pakkosiirrettyä maasta millään ilveellä. Perhe keksii varsin järeän sotasuunnitelman, johon kuuluu paljon manipulaatiota ja valheita – ja kallis newyorkilainen ”uskontojen uhrien” asiantuntija, kulteista vapautumisen neuvonantaja PJ Waters.

PJ Watersin kaltaista kulttiasiantuntijaa ei löydy Australiasta, ja hänen strategiansa on eristää ”uskontojen uhri” kolmeksi päiväksi uudelleenkoulutukseen, jonkunlaiseen intensiiviseen terapiasessioon, joka perustuu muka-avoimeen dialogiin. Mutta Ruth on harvinaisen itsepäinen ja sitkeä tapaus, joka tajuaa miehen piilostrategian ja onnistuu käyttämään sitä hyväkseen. Waters häviää henkien taistelun ja tulee potilaansa vieteltäväksi.

Kirjassa nauretaan enemmän australialaisten kuin intialaisten uskomuksille ja stereotypioille, mutta valitettavasti Ruthin huolestuneet sukulaiset jäävät hieman slapstick-komedian tasolle. Pornoa, viinaa, dullaa ja kiroilua tuutataan tässä teoksessa joka luukusta, eivätkä he ainakaan ole pelastamassa tytärtään kristinuskolle, vaan muodottomalle, kaiken sallivalle elämäntavalle, jonka taustalla on kouluttamattomuus ja näköalaton junttius.

Vaikka teos oli minulle ainakin nyt välipala ja harmiton sivupolku, laitan sen uskontohyllyyni odottamaan mahdollista uudelleenkäyttöä. Jos intialaisten ja länsimaalaisten kohtaamisia käsitteleviä viihdekirjoja etsii, esimerkiksi ruotsalainen Mikael Bergstrand ja brittiläinen Tarquin Hall käsittelevät aihetta paljon nyansoidummin. Intia tässä teoksessa jää tosiaankin hysteeristen turistien shokkikuvauksen tasolle, mutta oma johtopäätökseni on, ettei teos oikeastaan kuvaa Intiaa, vaan länsimaisten fantasioita itsensä kadottamisesta johonkin suurempaan universumiin.

 

 

Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Suma_Drjelings_6767Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.

Valekallonkutistaja 1920-luvulta

axel_tulikiven_traagillinen_kohtaloLöysin Teuvo Nisoniuksen (1906-1985) postuumina julkaistun romaanin Axel Tulikiven traagillinen kohtalo (Tammi, 2011) Suomalaisen kirjakaupan alekorista Tampereelta 1,95 euron polkuhintaan. Jo teoksen runollinen kansikuva herätti suuren mielenkiintoni, sillä olin juuri edellisenä päivänä kirjoittanut fantasioiden 20-luvun naisten poikatyttöestetiikasta polkkatukkineen ja tupakkaholkkeineen. Minulle 1900-luvun alkupuolen historia on loputon aarreaitta, josta ammennan myös sukututkimuksen saralla. Kiitän myös kansikuvan suunnittelija Markko Tainaa hyvästä työstä; cinemaattisen kansikuvan lisäksi minua viehätti takaliepeen tunnelmallinen kuva räntäsateesta Aleksanterinkadulla. Jo kirjasta objektina tuli hyvä mieli.

Teoksen tyylilaji vaihtelee rankasta itseironiasta ja tilannekomiikasta traagiseen perhedraamaan. Keskiössä on Teuvo-kertojan kiinnostus freudilaiseen psykoanalyysiin ja elokuvateoriaan, joista 23-vuotiaalla vastavalmistuneella maisterilla on aikomus valmistella väitöskirja lähitulevaisuudessa. Teuvo saa yhteyden Suomi-filmin studioiden legendaariseen Axel Tulikiveen, näyttelijä-ohjaajaan, jonka elämäntapa herättää pahennusta myös taiteilijapiireissä. Axel kuitenkin suostuu Teuvon aineistonkeruupyyntöön ja Teuvo pääsee studioille jonkunlaiseksi palkattomaksi jobbariksi.

Teuvon intressi psykoanalyysiin ei ole puhtaasti tieteellinen; hän etsii nuoria naispotilaita oppiakseen lisää naisten viettimaailmasta. Freudin teorioita hän on opiskellut itsenäisesti kotonaan pitkinä kesinä sanakirjan, voileipien ja maitokannujen seurassa, kun muu perhe on ollut laitumilla Keski-Suomessa. Teuvon menestys naismarkkinoilla on ylioppilasaikoina ollut alakuloinen; vasta maisteriksi valmistuttuaan hän rohkenee lähestyä osakunnassa intellektuellia Kaijaa, kunnon perheen tytärtä, jolle mikään inhimillinen ei tunnu olevan outoa. Siveellisyyssäännöt estävät kuitenkin esiaviollisen suhteen edistymisen, joten Kaijan sijaan Teuvo saa analysoitavakseen vapaamielisemmän Esterin, jonka hän kohtaa työn touhussa Lapinlahden mielisairaalassa. Analyysisessioiden dokumentointi on puhdasta komiikkaa, mutta herättää kysymyksen valelääkärien historiallisuudesta. 1920-luvulla ei ollut Valviraa. Teuvon psykoanalyysiyritys ei menesty kauan, mutta hän melkein pääsee sänkyyn ainoan potilaansa kanssa.

Melkein uskoin teoksen esi- ja jälkisanoissa sepitettyyn ”tositarinaan” uudelleen löydetystä vanhasta kässäristä ja kustannusluvasta päähenkilöiden kuoleman jälkeen. Joissain kohdin epäily heräsi, itselleni eritoten akateemisia pyrintöjä kuvatessa. Onko 1920-luvun lopulla ollut missään maailmassa akateemista elokuvantutkimusta ja kuinka tällainen itseoppinut julli olisi keksinyt omasta päästään yhdistää psykoanalyysin ja filmin? Muuten Teuvon karaktääri on kaikessa naiiviudessaan kovinkin uskottava. Romaanin kieli ja ajankuva valloittavat, erityisesti kuvaukset elävissäkuvissa käynneistä, perhe-elämästä ja vanhempien tavasta holhota jo täysi-ikäisiä kotona asuvia opiskelijanuoriaan. Siveellisyyden ja siveettömyyden rajankäynti on rankkaa. Kuitenkin vanhemmilla riittää luottamusta jälkikasvuunsa, ja toista sukupuolta olevia vieraita pidetään kuin piispaa pappilassa.

”Traagillisempi” juoni liittyy Axel Tulikiven persoonaan ja perhe-elämään. Rikkonaisen perheen sijaiskärsijäksi nousee 11-vuotias puhumaton, usein psykoosiin vaipuva tytär Tyyne, joka toimitetaan Lapinlahden sairaalaan lähes menetettynä tapauksena. Tyyneä käytetään sairaalassa häikäilemättömästi hyväkseen opetuskappaleena, ja ilmeisesti tyttö on kiireisessä lobotomiajonosssa. Teuvo koittaa lähestyä tyttöä näyttämällä tälle isänsä ja äitinsä yhteisiä filmipätkiä ja soittamalla heidän karkeita puheitaan. Sessiot epäonnistuvat katastrofaalisesti, mutta lopulta Tyyne pääsee matkustamaan Tukholmaan äitinsä kanssa, joka on edennyt Siiri Turusesta Sigrid Lejonstjernaksi.

Joissain arviossa teosta on verrattu Mika Waltarin Suureen Illusioniin. Tässä tosin seikkaillaan vain Helsingin porvarispiireissä, ei maailmalla.  Vastaavaa nuoruuden intomielisyyttä, dekadenssin ihailua ja juurettomuutta on havaittavissa Nisoniuksen tekstissä. Ihailen kirjailijan kykyä uppoutua täysvaltaisesti ajan henkeen. Itseäni lukukokemuksessa haittasi se, että aivan loppumetreihin saakka uskoin lukevani reaalimaailmassa eläneen ihmisen tositarinaa, jonka ihmeellistä edistysmielisyyttä ja modernismia hämmästelin.

Pieleen meni, hähhähhää. Jonkun aikaa kirjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että oikea kirjailija onkin HS:n kuukausiliitteen toimittaja Teppo Sillantaus, joka tunnetaan myös menestyneen Naisen kanssa-sarjakuvan kirjoittajana. Tässä siis valekallonkutistajan seikkailuista dokumentoi aito vale-elämänkerturi. Eläköön bluffi ja fiktion magia!