Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Punjabilaisten viiksien taika

IMG_1903Teos: Tarquin Hall: Kadonneen palvelijattaren tapaus

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Tero Valkonen

Sivumäärä: 360

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Olen lukenut brittiläisen Tarquin Hallin dekkareita väärässä järjestyksessä, ja vasta pari viikkoa sitten sain käsiini Vish Purista kertovan sarjan aloitusosan. Vish Puri-sarjaa on ilmestynyt neljä osaa, ja jokaisessa niistä perehdytään johonkin suureen Intian yhteiskuntaa järisyttävään epäkohtaan. On aika loogista, että matkailu aloitetaan kotoa, kysymyksestä palveluskunnan asemasta.

Kirjat ovat ensisijaisesti suunnattu ulkomaisille lukijoille, mutta bongasin Goodreadsista niistä myös intialaisten tekemiä arvioita. En ole intialaisen dekkarigenren suuri asiantuntija, sillä luettavaa maasta on riittänyt muutenkin. Yleensä intialaisissa romaaneissa tapahtuu muutenkin jotain rikollista tai vähintään moraalisesti arveluttavaa, joten en ole kaivannut dekkareita siihen soppaan. Tarquin Hall taitaa olla ainoa Intiasta kertova dekkaristi, jota olen lukenut, mikä sinänsä on noloa, sillä varmasti kotoperäisiä kertojiakin riittää.

Vish Puri-dekkareissa on hämmentävän samantyyppinen formaatti kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teoksissa, vaikka niissä rikokset ovat astetta raaempia. Jos tämän kepeän, kaupallishenkisen toiston voi antaa anteeksi, kirjat varmasti viihdyttävät ja kuljettavat perille Intiaan saakka. Kulttuuria tulkataan perusteellisesti, ja lukija oppii eri provinssien mentaliteettieroista.

Yksityisetsivä Vish Puri on ylipainoinen, rasvaiselle ruoalle perso punjabilaismies, jolla on valtavat armeijatyyliset viikset. Hänen sukunsa on tullut Delhiin v. 1947 maan jaon jälkeen, eli suvun juuret ovat nykyisessä Pakistanissa. Minulle Puri-show on intialaisista kulttuureista läheisintä, ja varsinkin tässä esiintyvä ruokakulttuuri on tuttua. Toki Vish Puri on karikatyyri, ja hänen konservatiivinen perhekeskeisyytensä saattaa joitain lukijoita uuvuttaa. Itse pidän hänen hahmostaan, hänen omaperäisestä kielenkäytöstään ja kotikutoisuudestaan, sillä hän ei kuuluisuudestaan huolimatta ole kovin arvostettu eikä ainakaan elitistinen.

Kirjassa etsitään Rajasthanissa kadonnutta kristittyä palvelija-Marya, jonka oletettu murha on lavastettu teollisuusmoguli Kasliwalin pään menoksi. Se kertoo palveluskunnan prekaarista asemasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta myös hyvää tahtovista huoltosuhteista, joissa tarkoituksena on pelastaa joku kadun kasvatti rikollisuuden polulta. Mitä rikollisuus sitten on miljardin asukkaan maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa? Onko kukaan ollut tekemättä rikosta, tai ainakaan vilppiä, maassa, jossa korruptio on ainoa keino selviytyä?

Vish Puri-kirjat ovat samantyyppistä hyvän mielen viihdettä kuin ruotsalaisen Mikael Bergstrandin ”man lit”-teokset Göran Bergistä – moni varmasti lukee niitä korvikkeena matkailulle. Delhin kaupunki ei edelleenkään kuulu matkahaaveideni kärkeen, enkä ole käynyt siellä kuin kääntymässä. Sen sijaan Purin kyydissä pääsee matkailemaan kiinnostaviin paikkoihin saasteisen metropolin ulkopuolelle, kuten vaikka kristittyjen adivasien kylään Jharkandin provinssissa. Kokisin, että teokset toimivat parhaiten matkakuumeen ylläpitäjänä, ja koska todennäköisyyteni päästä vielä tässä elämässä uudelleen Intiaan on korkeampi kuin McCall Smithin Botswanaan, aion lukea tämän hassun sarjan loppuun.

Ehkä siksikin, että Puri-kirjoja on vain 4 ja McCall Smithin Botswana-kirjoja on 19. Pieni Botswana on niissä kyllä perin pohjin tallattu. Lukevatkohan botswanalaiset kirjoja edelleen innolla?

Kauan eläköön Punjab!

west_is_west_ver2_xlgPääsiäisen pyhien angstinsekaisen videoputkeni päätti kaunis ja iloluontoinen brittielokuva West is West (BBC ja Assassin Films, 2010). Tämä Ayub Khan-Dinin kirjoittama elokuva on jatkoa v. 1999 menestysleffalle East is East, jossa keski-ikäinen pakistanilaismies George (Om Puri) Salfordista toteuttaa viidenkympin villitystä kuvankauniin nuoren brittiblondin kanssa. Leffassa West is West seurataan saman kahden kulttuurin perheen meininkiä viitisen vuotta myöhemmin eli vuonna 1976,  lähinnä perheen nuorimmaisen Sajid-pojan näkökulmasta. Elokuvan tuottajat ovat paljastaneet, että perheen saagalle olisi luvassa kolmaskin osa.

Teini-ikäinen Sajid on kasvamassa hyvää vauhtia koulupudokkaaksi ja pikkurikolliseksi, johtuen lähinnä rasistisesta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta. Isä-Georgen (alias Jahangirin) näkemys lastenkasvatuksesta on patriarkaalisen perinteinen, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa pojan palauttamiseen ruotuun kuin pitkä loma ”juurilla” Punjabissa. George ei olekaan käynyt kotona 30 vuoteen, eikä paluu ole helppoa, sillä kotikylässä häntä odottaa hylätty ensimmäinen vaimo ja aikuiset tyttäret miehineen. Rahaa mies on lähettänyt ensimmäiselle perheelleen tunnollisesti, niin, että sukulaiset ovat ostaneet lisää maata ja pitäneet kotitaloa jokseenkin tolpillaan. Avio-onni toisen Ella-vaimonkin kanssa on kaikkea muuta kuin seesteistä: Ella on katkera siitä, että mies pimitti tiedon ensimmäisestä vaimosta ja perheestä aivan liian kauan. Ulkona kadulla Ella kuitenkin puolustaa miestään ja lapsiaan leijonaemon lailla. Ulkomaailman suhtautuminen siihen, että ”paki” pyörittää fish and chips-kauppaa, ei sekään tule annettuna, mutta pikkuhiljaa firma alkaa myydä kebab-annoksiakin salaisen perhereseptin mukaisesti.

Mielestäni on aiheellista, että aina negatiivista huomiota saavasta Pakistanista tehdään myös kevyempiä ”hyvän mielen” elokuvia. Tässä leikitään melko sovinnaiseen tapaan kulttuurieroilla ja niiden yhteentörmäyksillä, mutta historiallinen näkökulma aiheeseen tuo syvyyttä. 1970-luvulla Pakistan oli Zulfikar Ali Bhutton johtama länsimaailmaa myötäilevä modernismiin pyrkivä muslimimaa, jonka maaseudulla ei kuitenkaan (kuten tämä leffakin osoittaa) vielä nautittu modernismin hedelmistä. Pienen kylän uskonnollisuus on sufilaista mystiikkaa, ja perinnetiedon yliopettaja on Pir Naseem (Nadim Sawalha), jonka sydämellisyys sulatti tämän tätikatsojan sydämen. Pir Naseemin arvoitukselliset opetukset ovat se ankkuri, joka kiinnittää nuoren Sajidin isänsä maan syvään multaan. Vanhan miehen ja pojan keskustelutuokiot tarjoavat todellista balsamia sielulle.

Leffaa on moitittu paikoittaisesta repsahtamisesta melodraaman puolelle, kun siinä olisi ollut kaikki ainekset vakavampaankin draamaan. Brittiäiti-Ellan ja tämän ystävän Annien yllätysvisiitti kylään on tragikoominen käänne, jossa kulttuurieroja kuvataan halvahkon liioitellusti. Koska kyseessä  on kuitenkin draamakomedia, näitä överiksi vedettyjä hahmoja voi tulkita monella tavalla. Kolmas naiskoomikko on isoveli-Maneerin morsian, joka on kuin Nana Mouskourin kopio ja vetää kosijaltaan jalat alta siksi. Naiset ovat ehdottomasti leffan hauskuuttajia, kun taas miesten aiheuttama komiikka on synkempää, melkein itsesääliin vajoavaa.

Elokuvassa on sykähdyttävän kaunista maisemaa ja se voi jopa herättää kaukokaipuuta maahan, johon harva nykyään uskaltaa matkustaa. Pakistan-osiossa kyllä nauretaan melko ilmiselville kehitysmaan asioille, kuten huonoille teille, täyteen pakatuille busseille, olemattomille saniteettioloille ja eläimille kaikkialla, mutta leffan antama yleisilme maasta ja sen ihmisistä on melkein romanttinen. Hienoin kohtaus tapahtui vanhassa hindulaisessa temppelissä, joka oli unohdettu keskelle erämaata islamisaation aikana.

Leffakritiikki ei ole jokapäiväistä kauraani (eikä tämän blogin fokus), mutta annan tälle 9/10 pistettä, tunnustaen että yksi piste tuli ehkä ”keittiön kautta” siksi, että pidän Pakistanista. Visuaalisesta toteutuksesta antaisin täyden kympin, näyttelijäntyöstä ysin ja käsikirjoituksesta ehkä vain 7 1/2 tiettyjen kliseiden viljelyn vuoksi.

Lehmipojan kutsuhuuto

Shava_by_Sami_Mannerheimo_500Tänään ihmetyksen aiheena on Shava, suomalainen bhangra-bändi, joka on toiminut maassamme jo melkein vuosikymmenen. Olen ollut hämärästi tietoinen Shavan keikoista seurattuani toista suomalais-intialaista klassista yhtyettä Shankaraa (ja erityisesti sen legendaarista laulajaa Peali Juvaa), mutta vasta viime viikolla tutustuin lähemmin heidän tuotantoonsa ystävän laitettua minulle heidän uusimman youtube-kesähittivideonsa Onkimiehen bhangra.

Biisi on järjettömän kreisi ilottelu suomalaisen työväenlauluperinteen ja bhangran välillä – päällimmäisenä viestinä on helsinkiläinen ”Stadin kundi”-uhottelu leveällä slangilla, johon sekoitetaan intialaisia mausteita. Video on yksiselitteisesti masterpiece, kaikkien Bollywoodin lakien mukaan ja muutenkin. Bändin habitukseen kuuluu kansallisten symbolien tuuletus: punjabilaisissa liiveissä on selkäpuolelle kirjailtu Suomen leijona koristeellisin pistoin. Koska itse olen inhonnut Suomen leijona- viestintää koko aikuisikäni, tämä video antaa minulle uuden näkökulman isänmaallisuuteen. Jos Shavan pojille leijona on ylpeyden aihe, sitten symboli on saanut uuden uutisarvon.

Olen itse tykännyt bhangrasta yli vuosikymmenen, mutta en mitenkään fanaattisesti – pidän vain sen rytmeistä enemmän kuin esim. perinteisen Bollywood- musiikin. Olen kirmaillut sen tahdeissa Punjabin laajoilla pelloilla ja kattoterasseilla. Lehmipojan kutsuhuuto on minulle tuttu genre enemmän indo-pakistanilaisella tasolla kuin suomalaisella. Bhangra-perinne on hirvittävän rikas etnologisesti ja kulttuurihistoriallisesti. Sekä Intian että Pakistanin puolella on tehty lukemattomia leffoja, joiden teemana on lehmikutsuhuuto. Yhteys Suomi-filmeihin on välitön. Shavan henki viestii saumatonta monikulttuurisuutta ilman komplikaatioita. Nämä biisit pystyvät sulattamaan jopa legendaarisen Pihtiputaan mummon sydämen.

Muistini on niin hatara, etten edes osaa mainita bhangra-suosikkejani. Kokoelmalevyjä takavuosilta kansoittaa levyhyllyäni. Bhangra siis on punjabilaista kansanmusiikkia, jota soitetaan sekä pohjoisessa Intiassa että Pakistanissa. Paljon yhtymäkohtia sillä on rapin ja reggaen  kanssa, ja monesti räppärit, reggae- ja bhangra-artistit ovat löytäneet yhteisen sävelen, kuten havaita saattaa myös Shavan tuotannossa.

Shavan näkyvin hahmo on laulaja Kiureli Sammallahti, joka on opiskellut etnomusikologiaa Sibelius-Akatemiassa ja sahaja-joogaa Suomessa ja Intiassa. Vaikka bändi tekee aitoa popmusiikkia, taustalla näkyy akateeminen intressi aiheeseen. Lyriikoissa on ovelasti piilossa yhteiskunnallisia viestejä, mutta ne eivät hakkaa päähän samalla tavalla kuin esim. Paleface tekee. ”Siinä teille tulosvastuullisuutta ja elämänhallintaa” on viesti, joka kutoutuu laajempaan elämäniloon ja zen-henkeen – ei taida olla mitään tärkeämpää kuin kalastus tai puutarhanhoito.

PS: Shavan videot saavat minut haaveilemaan takaisinmuutosta pääkaupunkiseudulle. 7 vuoden syklini Tampereen kanssa päättyi jo 3 vuotta sitten, joten miksi jahkailisin?