Sisäinen marttani kiittää

IMG_1683Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Tätikirjojen aatelia

Siivosin eilen makuuhuonettani, ja sen vaikeasti saavutettavasta nurkasta löytyi talvella kesken jäänyt suloinen ”tätikirja”, Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi (Otava, 2001). Kyseessä on varhaiseläkkeelle jääneen YK-virkanaisen päiväkirja vuodelta 2000, jolloin hän vietti suurimman osan vuodesta hankkimallaan huvilalla Unkarin Varpalogin kylässä. Talossa asumisen alkuvaiheista kerrotaan teoksessa Punapukuisen naisen talo (Otava, 2000), jolloin paikka toimi uranaisen viikonloppukotina.

Asunta-Johnston on elänyt suuremman osan elämästään ulkomailla kuin Suomessa, ja Afrikka-yhteys on ollut hänen elämässään vahva. Tässä hänen puoliksi nigerialaiset aikuistuvat lapsensa ovat tyytyväisiä elämäänsä Wienissä, eikä äiti saa heitä Unkarin-mökille kuin muutaman kerran vuodessa. Äiti on myös tietoinen unkarilaisten rotuennakkoluuloista, ja punastelee usein kyläläisten rasistisille kommenteille. Teoksen alkukirjoituksena on Ben Okrin henkilökohtainen hyvän onnen toivotus Maijalle vuodelta 1994, ja teos muutenkin pursuaa viitteitä todellisesta maailmankansalaisuudesta.

Ensimmäistä eläkevuotta rytmittävät luonnonkierto ja säilömiseen liittyvät rituaalit. Maija on hyvin puuhakas eläkeläinen, jolla on vaikeuksia muuttaa elämänsä moodi tekemisestä olemiseen. Oman huvilansa ylläpidon lisäksi hän saa pyynnön alkaa taloudenhoitajaksi Kanadasta paluumuuttaneelle Tamásille. Tamás on niitä vanhan liiton miehiä, jotka uskovat verhojen valinnan olevan naisten työtä, ja joka on lapsenomaisen kiitollinen lämpimän leivän tuoksusta keittiössään. Suhde kehittyy ystävyydeksi ja lievää kosiskeluakin on ilmassa, mutta Tamásilla on salaisuutensa ja lisäksi hänen katolinen uskonsa vaikuttaa lähes munkkimaiselta. Silti hän osaa lähestyä älykästä naista erikoisista tulokulmista, esimerkiksi laittamalla tälle itse kääntämiään Lauri Viita-sitaatteja unkariksi.

Onnellisuuden reseptiin mahtuu kuitenkin paljon muuta kuin kypsän iän romanssi, jota Maija ei tunnu tietoisesti etsivän. Kaikenmaalaisten ystävien vierailut, tuliaiset, kokkailut, mystiset saunahetket akaasiahalkojen lämmössä ja viininvalmistuskokeilut täyttävät eläkeläisen arjen. Vaikka Maija ei ole vielä kirjoittajana kovinkaan vanha, hänen elämässään on aika järjestää arkistoja ja uppoutua lapsuuden nostagiaan. Joulupaperien kääreillä ja karkkipapereilla on suuri merkitys reissunaisen elämässä. Tämän lisäksi hän lainailee paljon sukulaisten vanhoja kirjeitä ja kirjoittaa unipäiväkirjaa.

Tämä ei ehkä ollut teemaltaan järisyttävin julkaistu päiväkirja, mutta viihdyin sen tunnelmissa ylimaallisesti ja nautin kirjailijan lempeän sallivasta elämänasenteesta. Kirja on kirjoitettu ennen kuin leppoistamisesta tai downshiftingistä tuli muotisanoja. Siinä on ripaus kristillistä hengellisyyttä, mutta hyvin vähän keskiluokkaista itsehoidollista höttöä. Hyvän mielen lähteitä voi jokainen keksiä itse ympäriltään, eikä niiden löytämiseksi tarvitse käydä kalliilla viikonloppukursseilla. Vaikka kakkosasunnon ostaminen Unkarista ei ole meille kaikille mahdollista nyt, moni tässä esitetty mielihyvän lähde on toteutettavissa muuallakin. Ja koska hyvin harvoin saan kicksejä kirjojen liitteinä tulevista ruokaresepteistä, kiitän kuitenkin Maijaa hänen omistaan, joiden helppous todella innostaa kokeilemaan. Kiinnostavin niistä oli maa-artisokkavuoka.

Asunta-Johnston alkoi kirjailijaksi vasta Unkarin-talon ostettuaan, joten kirja on oiva esimerkki siitä, kuinka ympäristönvaihdos voi kirvoittaa luovuutta ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Aion ehdottomasti lukea myös Punapukuisen naisen talon, sillä nyt koin, etten vielä saanut tutustua koko saagaan. Kirja on objektinakin niin rentouttava, etten raaski heti palauttaa sitä samaan kierrätyshyllyyn, josta sen nappasin. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joissa on hauska käydä hengailemassa vain persikkahillon tuoksun vuoksi.

Kirja sattui sopivasti eteeni Kati Hiekkapellon dekkareiden kanssa, joten yhdessä luettuina tämä ja uutuusdekkari Tumma antoivat jo hyvän kuvan unkarilaisesta mentaliteetista. Kuvattujen kylien ja pikkukaupunkien elämä ei ollut pelkkää yhteisöllistä auringonpaistetta, vaan mukaan mahtui säröjä ja vaikeampiakin tyyppejä.

Kuinka kauas omena putoaa?

Hagena OmenaKatharina Hagenan esikoisteos Omenansiementen maku (2008, suom 2009, Minerva) oli jättibestseller kotimaassaan Saksassa, ja teos on levinnyt käännöksenä ympäri maailmaa. Suomessa teos on jäänyt aika vähälle huomiolle; minäkin klikkasin teoksen nettikirjakaupasta puolihuolimattomasti koriini lähinnä sen edullisen hinnan takia. Saksalainen nykykirjallisuus on minulle muutenkin vieras maaperä, mutta tähän teokseen en tarttunut sen saksalaisuuden vuoksi, vaan joku sen asetelmassa kiehtoi.

Kirjassa liikutaan Pohjois-Saksassa, Bootshavenin pikkukylässä, jossa on yksi supermarket ja yksi bensa-asema. Ilmeisesti kylä on lähellä Hollannin rajaa, sillä monilla henkilöillä on flaamin kieleen vivahtavat nimet. Bootshaveniin saapuu Freiburgin yliopiston kirjastovirkailija Iris hautaamaan isoäitiään ja perunkirjoituksessa hän saa kuulla, että mummo on testamentannut sukutalon hänelle eikä omille tyttärilleen. Iris on perinnöstä hämillään, mutta jää paikkakunnalle muutamaksi päiväksi asioita selvittämään. Viikossa-parissa ehtiikin tapahtua paljon; Iris saa selville monia sukuunsa liittyviä salaisuuksia ja ihastuu asianajajaansa, joka sattuu olemaan hänen lapsuudenkaverinsa pikkuveli, rääpäle-Max.

Teosta on luonnehdittu ”lohtukirjaksi”, mitä se varmasti monille onkin, mutta revin tästä itse irti muutakin kuin lohtua. Naisnäkökulma on vahva, mutta samalla sen verran historiallinen ja monisyinen, ettei tämä chicklit-laatikkoon mahtuisi tunkemallakaan. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita. Iris itse on ajatutunut kirjastonhoitajaksi turhauduttuaan yliopisto-opinnoissaan; hän koki olevansa vahva vain lähdeluetteloiden laatimisessa. Hän pyöräilee kylillä mummonsa ja tätiensä vanhoissa tyllileningeissä ja hautajaisvaatteissa herättäen takuulla kyläläisissä pahennusta. Iriksen äiti on jotakuinkin tavallinen, mutta hänen valokuvaajatätinsä Inga on sähkömagneettinen tapaus eikä siksi kenties pysty rakastelemaan miehen kanssa, toinen Harriet-täti on taas menetettyään lapsensa hurahtanut intialaiseen Bhagaw-kulttiin, ajellut päänsä ja hassannut kaikki rahansa reissuihin ashramiin. On myös nuoruudenystävä Mira, joka pukeutuu pelkkään mustaan ja suostuu syömään vain mustia ruokia. On marjapensaat, jotka surevat Anna-tädin kuolemaa muuttamalla punaisten marjojen värin valkoiseksi ja omenapuita, joiden hedelmät kypsyvät yhdessä yössä kesäkuussa. Hagenan maaginen realismi on kuitenkin leppoisaa, se ei nouse tarinassa itsetarkoitukselliseen keskiöön.

Laajemmalla tasolla Omenansiementen maku kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, erityisesti suhteessa perheenjäsenten traumaattiseen poismenoon ja salasuhteisiin. Mitä ihmiset haluavat piilotella tai pyyhkiä pois, puut ja pensaat muistavat. Toisaalta henkilöhahmot saavat yllättäviä muistamiskohtauksia, kuten eläkkeellä oleva entinen kyläkoulun opettaja herra Lexow, joka yhtäkkiä toivoo olevansa erään viisikymppisen täti-ihmisen isä.

Iriksen isoisän natsimenneisyys oli ennalta-arvattavuudessaan teoksen heikoin lenkki, jota ilmankin juoni olisi kantanut loistavasti. Aiheeseen suht kevytmielinen viittaaminen kun ei liikuta lukijaa suuntaan eikä toiseen. Muuten teos oli  nautinnollinen, lyyrinen tunnelmakuva maagisesta talosta ja sen puutarhasta, ja kunnianosoitus tavalliselle arjelle, jossa arkisuudesta huolimatta tapahtuu aina jotain outoa ja eksentristä. Romaanissa oli ikuinen, rehevä kesä, ja se jätti ainakin tämän lukijan luovalle tuulelle.

Sopii erityisen hyvin innokkaille puutarhureille, säilöjille ja sukututkijoille.

 

 

Laakeaan vatiin kaadettua piimää

Irish postcard - All AboardHanna Tuurin kirjoihin jäin koukkuun heti. Romaanin jälkeen tempaisin hänen uusimman teoksensa Tuulen maa (Otava 2012), joka on omaelämäkerrallinen puutarha/matkakirja keski-ikäisen pariskunnan seikkailuista Länsi-Irlannin Mayossa ja vähän muuallakin.

Mayon maakunnasta opimme olennaisia asioita, esimerkiksi sen, että majoneesikastikkeen nimi tulee sattumuksesta sen rannikolla: Napoleon Bonaparten laiva oli jäänyt jumiin sinne eikä keittiössä ollut enää muita tarvikkeita kuin kananmunia, kermaa ja öljyä – näitä vispaamalla laivakokki sai aikaan mayolaisen kastikkeen. Mayo on yksi Irlannin suurimpia muuttotappioalueita, jonka turismi pohjautuu enimmäkseen amerikkalaisten sukututkijoiden sponsoroinnille. Tuuri on päätynyt Mayoon irlantilaisen miehensä kanssa puutarhuriksi ja puutarhakoulun opettajaksi. Egoolin kylä on varsinainen takahikiä, jonka ainoasta marketista ei todellakaan saa luomulihaa. Egoolissa asuu lähinnä yksinäisiä vanhuksia ja muutamia hulluja ulkomaalaisia, jotka ovat pudottautuneet urakehityksen oravanpyörästä.

Teoksessa on tunnelmaa ja jännittäviä käänteitä – Tuuri osaa rakentaa suurta draamaa ankeahkoista ja arkisista aineksista. Suurin draama syntyy hevosten karkaamisesta, toiseksi suurin nummien paloista. Kylän sisäiset suhteet kehittyvät tarinan aikana uusiin ulottuvuuksiin, kun eläinrääkkäystapausta ja epäiltyä tuhopolttoa käsitellään. Yhteisöllisyyttä koetaan vanhusten kuolinvuoteilla ja tiekokouksissa. Yhteisön elämän melkein sekoittaa kylään muuttanut amerikkalainen pariskunta, joka järjestää mahtipontisia juhlia, joissa lauletaan countrya pikkutunneille saakka. Kuvaus on paikoitellen arkista  ja päivänpoliittista, mutta paikoitellen tekstistä hyppää esiin merkillisen runollisia lauseita kuten:

”Sumu makaa laakson päällä liikkumattomana valkeutena kuin laakeaan vatiin kaadettu piimä.” (72)

Tämä teki vaikutuksen, vaikka edelleen inhoan piimää.

Onneksi Tuuri kirjoittaa Irlannin poliittisesta elämästä ja talouskriisistä terävästi, muuten teos olisi ollut minulle liian imelä. Pidän kyllä tunnelmoinnista sumuissa ja myrskyissä, mutta hänen kuvaamassaan elämäntavassa on silti jotain liian pikkusievää (pitkät jaarittelut luomulihan ostosta ja soijalatten juomisesta kaupunkien kahviloissa olisi voinut puolittaa ja lisätä mukaan ison annoksen itseironiaa – nyt kuvaus on toivottoman keski-ikäistä ja -luokkaista). Minun Irlantini on tätä panoraamaa hävyttömämpi. Tuurin henkilöhahmojen roisin ilmaisu on Jaysus  tai Sweet suffering Jesus; minun irlantilaisen avaininformanttini sydämellisin tervehdys ystävilleen on Fuck you wanker. Täytyy sanoa, että koin helpotusta siinä kappaleessa, jossa Hanna matkusti miehensä kanssa Dubliniin ihmisten ilmoille tapaamaan tyyppejä, joiden puheesta saa selvää. Itse en ole koskaan käynyt Mayon puutarhoissa, mutta olen käynyt Ballymunin pahamaineisen lähiön nuorisotalolla. Eikä siellä ollut yhtä leppoisaa kuin Hervannan vastaavassa paikassa.

Tuuri viljelee irlantilaista kansanluonnetta viljelevää sanontoja. Esimerkiksi suurpiirteisyys remonttihommissa kuitataan sanomalla ”ohi laukkaavan hevosen selästä ei huomaisi eroa”. Tuurin mukaan suomen kielessä ei ole vastaavia sanontoja, koska meillä asiat tehdään huolellisesti loppuun saakka. Hän on väärässä. Vertaus nauratti, sillä olen itse tottunut näkemään mitä luovempia suurpiirteisiä remonttiratkaisuja nimellä ”pielaveteläinen”. ”Tehdä pielaveteläiset” merkitsee protokollan ohittamista, kotikonstien käyttämistä, parhaimmillaan toimivaa luovuutta, pahimmillaan kävelevää katastrofia.

Kansoillamme on paljon yhteistä, myös murrerajat ja heimoajattelu kuulostavat tutuilta. Kaltaiselleni pinttyneelle Irlanti-fanille tämä teos ei opettanut paljoa uutta, mutta viihdytti ja vahvisti mentaalista sidettäni smaragdisaareen. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä, jossa oli enemmän kerroksia ja substanssia kuin tässä. Tämä kirja soveltuu erityisesti puutarhafriikeille ja Irlantiin ensi kertaa matkustaville.