Kirjallisuutta huonosti myyville kirjailijoille

Teos: Rachel Cusk: Kunnia

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Lontoolaisesta keski-ikäisestä kirjailija -Fayesta kertova trilogia etenee nyt kohti päätöstään salaperäisesti nimetyssä teoksessa Kunnia. Tämä vähäeleinen, kokeileva sarja on ollut minulla työn alla, vaikka tiedostan kuuluvani ryhmään lukijoita, joka ei viitsi tai jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan sen kerronnallisia ratkaisuja. Teosten tarkoituksena on ollut horjuttaa romaanin kerronnan rakennetta, ja ymmärtääkseni myös kertojakeskeisyyttä. Teoksissa valtavan roolin ovat saaneet ohimennen tavatut tyypit, joiden merkitys kertojan myöhemmässä elämässä on marginaalinen.

Viimeksi mainitusta strategiasta olen jopa pitänyt, sillä jos projektina on (piilotettu) autofiktio, en enää yhtään jaksaisi tyhjentää alkoholisoituneen vanhemman taloa, tyyliin Karl Ove Knausgård. Rachel Cuskin fragmentaariset, päämäärättömän oloiset haahuilut luovat täydellisen vastakuvan projektille, jossa luovan työn tekijä pyrkii oksentamaan ulos painavimmat traumansa voidakseen taas luoda.

Näissä teoksissa kertojan menneisyyttä käsitellään mahdollisimman kepeästi. Se, minne hän on menossa, ei välttämättä johdu hänen aiemmista traumoistaan, eikä lukijaa varsinkaan rasiteta kuormittavilla sukulaissuhteilla. Toki tällainen kerronnan strategia korostaa postmodernia urbaania juurettomuutta.

Tässä kirjassa Faye matkustaa ulkomaille kirjailijakonferenssiin maahan, jonka nimeä ei mainita, mutta jonka kuitenkin tulkitsen olevan Cuskille itselleen rakas Italia. Pojat ovat jo kasvaneet niin suuriksi, että heidän kuuluisi pärjätä omillaan, eikä Fayea siis paina kotihuolet samalla tavalla kuin aiemmilla kuvatuilla reissuilla. Huolettomuus saattaa kuitenkin olla illuusio, kuten loppumetreillä ilmenee. Ehkä häntä edelleen tarvitaan, ja hänelle edelleen soitetaan hädän hetkellä.

Faye tutustuu konferenssissa keski-ikäiseen esikoiskirjailija Lindaan, joka on breikannut melko näyttävästi ja on päässyt esittelemään teostaan myös rapakon takana. Lindalle residenssien ja kirjailijakonferenssien maailma on sen verran uusi, että hän pystyy tarkkailemaan sen outouksia tarkemmin kuin Faye. Erityistä huumoria revitään italialaisen kreivittären luksusresidenssistä, jonne valitaan ”kuumia” rodullistettuja mieskirjailijoita ja vaatimattoman näköisiä naisia. Tällaisessa paikassa Linda on ”lusinut” pystymättä tuottaa siellä sanaakaan, kun kaikki energia on mennyt paikan suureleisen diivaemännän tarkkailuun.

Kirjallisesta näkökulmasta teoksessa tutkitaan mm. käänteistä snobismia, eli ilmiötä, jossa kulttuurivaikuttaja pyrkii tuomaan esiin laajaa lukeneisuuttaan puhumalla tai kirjoittamalla jostain klassikkoteoksesta tai muuten arvostetusta teoksesta mahdollisimman rahvaanomaisin sanankääntein. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen, että joku antaa Danten Jumalaiselle näytelmälle Goodreadsissa yhden tähden, ja kirjoittaa arvioksi ”ihan perseestä”.

Kovin railakasta, saati boheemia irtiottoa Cusk ei tässä kuvaa, mutta uusia tuttavuuksia Faye onnistuu reissunsa aikana keräämään kiitettävästi. Kompastuin tämän teoksen parissa, samoin kuin viimeksi lukemani Tom Malmquistin seurassa, kuuntelemisen vaikeuteen, kun kyseessä on paljon kirjallisia viitteitä sisältävä ja kirjallista toimintaa pohdiskeleva teos. Jouduin kelailemaan teosta moneen otteeseen, mutta lopulta parhaiten siitä jäi mieleen vain alku ja loppu.

Cuskilla riittää faneja myös Suomen kirjallisissa piireissä, mutta suureksi bestseller-ilmiöksi tämä trilogia tuskin nousee näin pienessä maassa. Itse olen iloinen, että olen saanut tutustua ilmiöön, mutta huomaan, että minulla on näistä teoksista aika vähän omaa sanottavaa. Osaan nyt kuitenkin vinkata näitä kirjoja niille, jotka opiskelevat romaanitaiteen uusia tuulia itseäni ahkerammin, ja ehkä myös snobbailla Cusk-tietämykselläni joissain ärsyttävissä kissanristiäisissä.

Urbaanin irrallisuuden tutkielma

Rachel Cusk: Siirtymä (S&S, 2019)

Käännös: Kaisa Kattelus

Rachel Cusk-haasteeni jatkuu, vaikka hänen tuoreen trilogiansa ensimmäisen osan, Ääriviivat, lukeneena olin hämmentynyt, enkä täysin ymmärtänyt hänen ympärilleen syntynyttä hypetystä. Toiseen osaan siirtyessä tiesin jo, mitä odottaa ja kirjan kertoja, keski-ikäinen brittikirjailija Faye oli myös jo tuttu tyyppi. Faye, joka opettaa luovaa kirjoittamista elättääkseen poikiaan, ja joka on kirjailijana introvertti tarkkailijatyyppi.

Siirtymä vie lukijansa Lontoon vauraampiin osiin, josta Faye on onnistunut ostamaan huonokuntoisen talon puolikkaan. Yleinen viisaus on, että postikoodi merkitsee enemmän kuin talon kunto, ja Faye haluaa asua alueella, josta saa tuoreita luomuhedelmiä. Hän on eronnut ja muuttanut perheen yhteisestä kodista Sussexin maaseudulta; lasten tarkoitus on muuttaa äidin kanssa Lontooseen, mutta vasta sitten, kun talo on saatu remontoitua asuinkelpoiseksi. Astrologi on ennustanut Fayen elämään merkittävää siirtymää, ja hän on ajautunut tarkkailemaan sen luonnetta. Hän ei tiedä, onko kyseessä uusi, alkava ihmissuhde vai muu suuri muutos, mutta asiat eivät ole täysin oikealla raiteella.

Kuten trilogian aiemmassa osassa, myös kakkososassa tarkkaillaan ihmisiä, ystäviä, sukulaisia ja ohimeneviä tuttuja. Suurta päänvaivaa Fayen elämässä aiheuttaa remontti, sen kustannukset, remonttimiehet ja varsinkin kellarikerroksen pariskunta, joka on päättänyt vihata uutta tulokasta. Oikeastaan koko talo ja naapurusto huokuu huonoja viboja, ja kellarissa asuva alkoholisoitunut ”peikko” Paula myrkyttää koko korttelin pelkällä läsnäolollaan. Lähialueen talot ovat vanhoja kaupungin vuokra-asuntoja, joita alueen noustua arvostuksessa on alettu myydä omistajilleen. Sosiaaliset ongelmat pysyvät ja syvenevät, vaikka talojen omistajuus on muuttunut.

Teoksessa tuskin on juonta, eikä sen hahmoilla ole merkittävää yhteyttä toisiinsa. Tyyppien sisäinen elämä on enemmän analyysin alla kuin ulkoinen, ja keski-ikäiset hahmot ovat suurin osa elämänsä silloiseen tilaan tyytymättömiä. Faye yrittää tapailla miehiä, mutta edistyy vain jaaritteleville illallisille. Kiinnostavin episodi liittyi maaseudun kirjallisuusfestivaaleihin, ja niiden huomiohakuisiin julkisuustyrkkyihin, jollaiseksi Faye ei itseään tunnusta. Suuriegoinen kirjailija Julian, joka takoo rahaa kertomalla maailmalle, kuinka hänen isäpuolensa kasvatti häntä puutarhamajassa, oli minusta kirjan paras hahmo.

Moni kirjan hahmo kärsii yksinäisyydestä, ja Fayen kirjoittamisopiskelija Janen mukaan se on pelkoa siitä, että ihminen aiheuttaa kuolemaa pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkaan tässä ei kuvata ihmisiä, jotka olisivat täysin yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Lontoo pyörii pitkälti äskettäin maahan tulleiden siirtotyöläisten halvalla työvoimalla, ja myös Fayen luona remonttia tekee puolalainen Pavel, joka avautuu elämänsä haasteista. Toki Pavelilla on takataskussaan myös Fayen romaanin puolannos, mikä tuo asiakassuhteeseen uutta syvyyttä.

Siirtymä on kelpo tutkielma urbaanista irrallisuudesta, keski-iän melankoliasta, voimattomuudesta ja muutospaineista. Tietyllä tasolla se kertoo myös kohtalouskosta tai oman rajallisuuden tunnustamisesta. Kirjailija-kertoja ei odota loppuelämältään suuria, mutta näyttää saavan enemmän irti opettamistyöstään kuin itse kirjoittamisesta. Muutto ja talon remontti ovat suurempia kriisejä kuin mitä hän on valmis myöntämään, ja vaikuttavat lamaannuttavasti hänen minäkuvaansa.

Vaikka en ymmärtänyt tämänkään teoksen perimmäistä viisautta, olen edelleen utelias seuraamaan Fayen vaiheita, sillä haluan tietää, kuinka elämä noidutun oloisessa osoitteessa jatkuu, ja paranevatko välit alakerran naapureihin. Cuskin kuvaama Lontoo ei varsinaisesti herätä minussa kaipuuta tuohon maailmannapaan, joka joskus edusti minulle korkeinta sivistystä. Hänen Lontoonsa tuntuu väsyneeltä, ironiassaan loppuunpalaneelta. Ehkä siksi hänen kirjansa, joissa liikutaan Britannian rajojen ulkopuolella, ovat pitäneet sisällään suurempaa elämäniloa ja aistillisuutta.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 31: ”Kirjassa matkustetaan metrolla”.

Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Lapset museoon: oppimäärä edistyneille

Last supperRachel Cuskin The Last Supper: A Summer in Italy (Faber&Faber, 2009) on ollut randomilla hankittuja Italia-aiheisia matkakirjoja, joita en ole kuitenkaan ehtinyt lukea ennen takavuosien reissuja. Tavallisinta on, että Italia-kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen tai varttunut britti tai amerikkalainen; tässä kirjoittaja on matkustamisen aikana 38-vuotias kahden lapsen äiti, joka päättää miehensä kanssa viettää rennon pitkän kesän Italiassa. Matka kestää vajaan puoli vuotta, jonka aikana 5-6-vuotiaat tyttäret käyvät vanhempiensa kanssa kotikoulua. Suunnitelmat eivät ole ennakolta vedenpitävät, vaan paikkoja vaihdetaan fiiliksen mukaan.

Pääosa tarinasta tapahtuu Toscanan Arezzon pikkukaupungissa, joka tunnetaan eritoten freskoistaan ja muusta renessanssiajan taidehistoriasta. Rachel Cusk on taidesuuntautunut kirjailija, joka on saanut perinteisen katolisen kasvatuksen. Matkan aikana hän pohtii omaa lapsuuttaan ja muistelee myös aiempia katolilaisuuden inspiroivia matkojaan, kuten teini-iän vapaaehtoistyötä kuolemansairaiden brittien paimenena Lourdesissa. Cuskille kirkoissa vierailu kuuluu olennaisena osana Italian-matkaan, ja hän on mestari löytämään myös vähemmän tunnettuja taideaarteita, joista turistioppaat eivät kerro. Jos siis etsit Toscanan maakunnasta off the beaten track-vinkkejä, teos voi olla täsmäopas sinulle. Itse en ole kirjailijan kanssa kaikesta samaa mieltä, tosin tunnen Toscanaa vain lyhyiden reissujen perusteella. Viime kerralla ihastuin kovasti Garfagnanan vuoriston pikkukyliin, alueeseen, jonka Cusk tuomitsi umpimielisen tylsäksi. Toisaalta itse pidän hänen kirkko- ja kuvataideharrastustaan hieman liian vakavana, ja ihmettelen, kuinka hän onnistui saamaan tyttärensä innostumaan enemmän freskoista kuin uima-altaista. Teemana onkin: lapset museoon, pidemmän kaavan kautta. Kirjassa on myös pitkiä osoioita, jotka voisivat olla kopioita taidehistorian oppikirjoista. Ne hieman rasittavat.

Cusk on kielellinen virtuoosi, joka saa aikaan arkisista detaljeista suurta taidetta. Itse pidin erityisesti jäätelönsyönnin ja tenniksenpeluun kuvauksista. Niihinkin on saatu renessanssinomaista runsautta. Rikas kuvailu ja runsas erikoisten adjektiivien käyttö eivät siis ärsytä, kun muistaa tarinan kontekstin. Matkakirjaksi teos on kunnianhimoinen, vaikka valitut kohteet eivät lopulta ole kummoisia – ei ainakaan brittituristien näkökulmasta. Toscanan maaseutu varsinkin pursuaa oravanpyörästä hypänneitä brittejä, jotka ovat hankkineet toisen kodin Italiasta. Jim-niminen skottimies on herkullinen hahmo, jonka sisältä avautuu loputtomia kerroksia kuin aromikkaimmasta sipulista. Jimin ja paikallisen tahtonaisen Tizianan myrskyisästä suhteesta olisin halunnut lukea enemmänkin. Jimin tapa ottaa kaikki alueelle eksyvät britit siipensä alle on liikuttavaa, vaikka lopulta hän tulee taksikuskina tienaamaan ystävällisyydellään.

Lopulta perheen karavaani siirtyy Etelä-Italiaan, Napoliin, Pompeijiin ja Sorrentoon, johon tutustutaan pintapuolisemmin, melkein normituristeina. Caprille he eivät pääse, sillä lauttojen työntekijät ovat lakossa. Etelä-Italia on selvästi tässä se ”vieras kulttuuri”, johon uppoutuminen ei mahdu teoksen universumiin. Näiltä osin kuvaus latistuu majapaikkojen pitäjien luonteiden ja kahviloiden ruokalistojen referaattiin. Loppuvaiheessa matkaa rahat ovat niin lopussa, että he joutuvat ottamaan käyttöön lainaksi saamansa teltan. 2000-luvun leirintäalueiden kuvauksissa on jotain uutta ja erilaista ainakin minulle, 70-luvun lapsitelttamatkailijalle. Jo se, että jotkut perheelliset edelleen altistavat lapsensa yksinkertaiselle leirielämälle, on raikasta ja erilaista. Tästä osasta matkaa olisin halunnut lukea lisää, juuri lasten näkökulmasta. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä eivät uskalla matkustaa muualle kuin Finnmatkojen sertifioimiin hotelleihin, joissa on Bamse-kerhot. Vaihtoehtoisesta turismista lasten kanssa on aivan liian vähän vinkkejä.

Hauskin kirjasta poimimani anekdootti liittyy kirjailija D.H. Lawrenceen, joka asui pitkään Sisiliassa vaimonsa Friedan kanssa. Avioliitto oli aiheuttanut aikanaan skandaalin, sillä Frieda hylkäsi kolme pientä lastaan Lawrencen takia. Ulkomaille muutto johtui osittain tästä, mutta vaimo ei koskaan päässyt eroon syyllisyyden tuskastaan. Lawrencen pariskunta matkusti laivalla Sisiliasta Sardiniaan, ja D.H. Lawrence koki saarella suurta vapautusta, koska siellä ei ollut merkittävää taidehistoriaa samalla tavalla kuin kaikkialla muualla maassa. Matkakirja Sea and Sardinia (1921) vaikuttaakin kiinnostavalta lukuvinkiltä. Haluaisin lukea eritoten taideähkystä ja keinoista lievittää sitä. Rachel Cusk ei samastu Lawrenceen, vaan on melkein järkyttynyt suuren kirjailijan tavoista dissata eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Hänen mukaansa maailma on sadassa vuodessa muuttunut niin rumaksi automarketteineen ja suurine teollisuusalueineen, että jokainen ihminen tarvitsee annoksen freskojen klassista kauneutta.

Kanadalaissyntyinen Cusk on kirjoittanut enimmäkseen fiktiota; tämä teos on hänen ainoa matkakirjansa. Hän on edelleen jokseenkin ”hip” kirjailija ainakin Britanniassa. Teoksissa näyttää olevan kokeilua autofiktion saralla, eli Cusk yhdistää fiktiota ja omaelämäkerrallista kirjoittamista. Viimeisimmät teokset näyttävät käsittelevän tässä teoksessa esiintyvän perheen hajaantumista kahteen osoitteeseen, ja on hän kirjoittanut miltei pakollisen äidiksi tulemisen saagankin. Pidin eritoten kirjailijan kielestä ja tyylistä, joten saatan tutustua hänen romaaneihinsa piakkoin.