Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.